Kirjoittaja: Morzearo
Tyyli: Fantasy (sad, tragedy)
Ikäraja: S flawless korjasi
A/N: Kommentoikaa : ) Kiva aina tietää mitä muut ajattelee... Nää kun ei oo mitään erityisen suunniteltuja. :__D
Viimeisten puutarha
Katselin tavaroita, jotka roikkuivat tummista kattoparruista. Ne saivat minut ajattelemaan pientä haukkaa, jonka olin nähnyt kesällä:
sulkia ja lasihelmiä nahkanauhoissa, pieniä, siroja luita. Se lintu oli tippunut pesästään ja kuollut. Nyt se oli tuolla ylhäällä, minun maailmani katolla. Isoäidin talossa oli aina jotain nähtävää.
Huomasin yllättävän asukin. Kaunis lasiperhonen välkähteli takkatulen loimussa, houkutellen sinipiikoja huoneen nurkista – kuten aina – mutta nyt sen ympärillä pyöri laiskasti Sormustinvaras. Minä nimesin sen siten, kun se kerran vei isoäitini sormustimen ja aiheutti kauhean äläkän. Sen ei pitäisi viedä mitään. Isoäiti sanoi, että koko otus on luonnonoikku, eikä siitä tulisi välittää, mutta minä en voinut olla katsomatta.
Se oli kaunis omalla tavallaan, mutta mielenkiintoisen siitä teki tieto, että se oli kielletty. Niitä oli metsästetty vuosisatoja, koska papit sanoivat, että ne toisivat Vanhat takaisin ja niiden auttaminen – saatikka piilottaminen – oli rikos. Isoäiti piti sitä, koska minä olin käskenyt. Minä olin aina prinsessa isoäitini talossa, ja minun valtakunnassani asuivat kaikki adoptoimani keijut… ja Sormustinvaras.
”Tule alas!”, käskin sitä hennolla kuusivuotiaan äänelläni. Se käänsi laiskasti päätään ja kohautti olkiaan. Sen eleet olivat häkellyttävän ihmismäiset, mutta älykkyydestään huolimatta sillä ei ollut vaihtoehtoja, joten se tuli luokseni. Se istui hartiallani, kun livahdin ulos. Pois vahtivien silmien alta, salaiseen puutarhaani, josta keijut olivat peräisin. Metsä oli niiden maita ja sinne ei monella ollut asiaa. Minä sain luvan heti syntymässä. Isoäidillä ja minulla oli etuoikeuksia, joita muilla ei ollut.
Tänään kuitenkin metsä oli hiljaa. Tutut polut sotkivat askeleeni ja tunsin pian olevani eksyksissä. Silitin Sormustinvarasta hermostuneena ja yritin palata takaisin. Tuntui kuin koko metsä olisi sekaisin. Itkupajut huusivat melodioitaan: jokin oli pielessä.
Sormustinvaras murisi hiljaisen vastalauseen ja tajusin puristavani sitä liian lujaa käsissäni. Päästin irti ja se nousi närkästyneenä kiertelemään pääni yläpuolelle. Astuin varovaisen askeleen kotipihalle. Yhtäkkiä en halunnutkaan tulla pois metsän suojista. Minusta tuntui kuin pihaa vahdittaisiin.
Valvovat silmät.
Sormustinvaras kuitenkin teki päätöksen puolestani ja lensi sisään raollaan olevasta ovesta. Yhdessä sydämen sykäyksessä jätin metsänreunan. Juoksin sisälle isoäiti mielessäni. Sormustinvaras istui lattialla rikkinäisen lasiperhosen vieressä.
Tummat haltiat kävivät sisään ja astuivat ympärilleni… Kuiskien kylmien kielellä. Kyynelet valuivat poskillani, kun he käärivät minut surijan mustaan asuun, ja piilottivat minut puutarhani syvyyksiin.
Vartijani oli poissa.
Kuin haukka viime kesältä, lasiperhonen oli pudonnut ja särkynyt.
Minusta oli tullut maailman viimeinen noita.
