Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: K-11
Fandom: Naruto(Akatsuki)
Paritus: Deidara/Tobi, Deidara/Sasori ja Deidara/Itachi pienenä
Vastuuvapaus - Hahmot eivät ole itseni tekemiä ja saan tästä palkaksi vain hyvän mielen
Varoitukset: Mainitaan kuolema
A/N: Tässä olen jo pitkään miettinyt miten voisin tehdä Akatsukista ficin, innostus ollut jo todella pitkään, mutten keksinyt miten sen kirjoittaisin ja aihekin oli hukassa. Mutta viimein keksin sen.
RaivostuttavaaSe oli niin sietämätöntä. Niin raivostuttavaa.
Deidara manasi itsekseen. Hän mökötti oikein kunnolla ja sai Tobilta kunnon kummastuneen katseen. ”Sempai mikä sinun oikein on?” Tobi kysyi. Deidara ei vastannut mitään, vaan jatkoi mököttämistä. Tobi huokaisi itsekseen. ”Sempai olet mahdoton” Tobi huokaisi ja Deidara vastasi mulkaisemalla Tobia.
Deidara olisi halunnut olla yksin. Mutta Tobi ei suostunut jättämään häntä rauhaan, sen sijaan tämä koko ajan kyseli ja häiritsi Deidaraa.
Tobi katsoi Deidaraa pitkään ja lopulta päätti istua tämän viereen. ”Hei Sempai oikeasti mikä on?” Tobi kysyi ja laski kätensä Deidaran olkapäälle. Hän kuitenkin ravisteli sen pois, ”Ei yhtään mikään.” Deidara murahti. Tobi huokaisi uudelleen ja halasi Deitä, ”Älä valehtele.” Tobi sanoi. Deidara punastui ja yritti irrottaa Tobin otetta mutta tämä roikkui kiinni kuin kirppu.
Deidara huokaisi vuorostaan raskaasti. Miksi juuri hän?
Tobi painoi Deidaran itseään vasten ja yritti lohduttaa Deitä, lopulta Dei antoi periksi ja rojahti Tobin syliin.
”Mikä hätänä Sempai?” Tobi kysyi huolissaan, silittäen Dein hiuksia. Dei ei olisi halunnut vastata, ”Mmm” Hän mumisi vastaukseksi ja sulki silmänsä. Tobi halasi Deitä lujempaa ja oli aivan hiljaa. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa.
Dei siirtyi makaamaan Tobin jalalle ja Tobi silitteli Dein hiuksia, jossain vaiheessa hän huomasi Dein nukahtaneen.
Sasori katsoi Deitä tylsistyneenä. Hän ei keksinyt mitään syytä sille, miksi Dei oli muuttunut lähiaikoina ihan oudoksi.
Poika näytti nykyään paljon ujommalta kuin aikaisemmin. Sasori yritti olla välittämättä siitä, muttei onnistunut. Jostain syystä Sasori ei voinut antaa Dein olla rauhassa.
Kyllä Deidara oli sen huomannut, jo ajat sitten. Sen, että Sasori katsoi häntä sillä silmällä aina joskus, mutta se tuntui aika epätodennäköiseltä.
Pikkuhiljaa Dei oli todennut teoriansa oikeaksi. Se hämmensi häntä.
Ja sitten vielä enemmän häntä sekoitti se, että hänestä tuntui että hänellä itselläänkin oli tunteita Sasoria kohtaan.
Dei katsoi kun Sasori hääräsi jotain marionettinsa luona. Hän oli oikeasti todella komea, omalla tavallaan. Sasori käänsi päänsä Deitä kohti, mikä sai tämän punastumaan. Sasori hymyili Deille ja iski tälle silmää ja käänsi sitten katseensa pois.
”Mitä hittoa?” Dei ajatteli hämillään. Deidara nousi seisomaan, käveli Sasorin luo ja istui tämän viereen. Hän tiesi olevansa tulipunainen. Sasori vilkaisi häntä nopeasti mutta jatkoi sitten marionettinsa hoitamista. Dei katseli hiljaa Sasorin työskentelyä.
Kun Sasori sai työnsä tehtyä, hän lysähti kunnolla istumaan ja puhalsi ilmaa ulos.
Dei katsoi hiljaa Sasoria, joka käänsi katseensa Deihin. Sasorin virnistys sai Dein sydämen pomppaamaan kurkkuun. ”Hei Danna, saanko kertoa sinulle jotain?” Dei kysyi hiljaa, jälleen tulipunaisena. Sasori katsoi Deitä kummissaan, mutta nyökkäsi sitten, ”totta kai saat.” Hän sanoi.
Dei laittoi varovasti sormensa Sasorin omien päälle ja kumartui antamaan Sasorille pusun poskelle. ”Minä pidän sinusta.” Dei sanoi. Sasori katsoi Deitä hetken yllättyneenä, mutta pian hymyili ja hyppäsi tai pikemminkin rojahti Dein kaulaan. ”Minäkin sinusta” Hän sanoi ja he halasivat kauan aikaa täydessä hiljaisuudessa.
Mutta tuo kaikki oli menneisyyttä, kaikki oli särkynyt pois. Sasori- Danna oli kuollut. Mitään ei ollut jäänyt jäljelle, paitsi tuskaa. Armoton syyllisyyden tunne ja ikävä.
Dei pomppasi nopeasti ylös. Hän huohotti raskaasti. Unta, se olikin vain unta. Mutta silti se oli totta.
”Mitä nyt?” Dei kuuli tutun äänen ja tunsi Tobin käden poskellaan. Dei käänsi päätään Tobiin päin. Hän ei vain nähnyt Tobista huolta, hän jopa aisti sen Tobista. ”Ei mitään, painajainen vain.” Dei vastasi mahdollisimman lyhyesti.
Tobi halasi Deidaraa pikaisesti ja hihitti vähän. Dei katsoi häntä hämillään ja vähän punastuneena.
Itachi katseli puiden takaa Deidaraa ja Tobia. Hän oli mustasukkainen. Kuinka monesti hän olikaan yrittänyt lähestyä Deitä. Saada tämän luottamus, mutta ei.
Dei vihasi Sharingania. Ja silti hän oli Tobin kanssa noin läheistä. Tosin, Dei ei edes tiennyt kuka Tobi oikeasti olikaan.
Mutta Itachi ei silti tykännyt siitä. Kuinka kauan Itachi olikaan pitänyt Deistä? Melkein koko sen ajan kun Dei oli ollut järjestössä.
Ja siltikään Dei ei ollut huomannut häntä, ei edes vilkaissut häneen päin.
Se sattui. Enemmän kuin mikään muu.
Itachi seurasi Dein jokaista liikettä, tietenkin niin että tämä ei huomannut.
Hän eli kuvitelmilla että oikeasti, syvällä sisimmässään Deikin rakasti häntä.
Hän näki unia heidän rakkaudestaan. Hän eli kuvitelmissaan.
Tobi tiesi ettei saisi kuvitella omiaan. Dei ei pitänyt hänestä, ainakaan siinä mielessä.
Muutenkin, ei Tobi voinut rakastua, ei nyt. Deikin vielä kuolisi ja hän jäisi yksin. Kuten Dei oli jäänyt ihan hiljattain. Kyllä Tobi tiesi Sasorista ja Deidarasta. Oli tiennyt jo heitä itseään.
Kuitenkin, Tobin katsellessa Deidaraa, hänen harvoin nähtävää hymyään, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hiuksiaan, vartaloaan. Tobi oli yhä lähempänä ja lähempänä rakastumista.
Nyt, kun Tobi sai pitää Deitä hetken näin lähellä, ilman että poika pyristeli vastaan tai käytti pommejaan, Tobin mielikuvitus lensi. Hän kuvitteli syvällä sisällään että Deillä olisi kehittynyt häntä kohtaan jotain tunteita. Vaikka Tobi tiesi sen kuvitelmaksi, hän piti ajatuksesta.
Dei pomppasi seisaalleen. ”Tobi, mennäänkö?” Hän kysyi. Hän oli huomattavasti pirteämpi kuin
aikaisemmin. Tobi hymyili salaa naamarinsa takana.
Hänelle riitti se, että Deidara voi hyvin. Muuta hän ei voinut vaatia.
Tobi nousi ylös. He lähtivät kävelemään poispäin.
Pian he saapuivat isolle niitylle. Tuuli heilutti Deidaran hiuksia ja hän kuuli tutun äänen, liian tutun äänen.
Tunteet ovat epämääräisiä, mutta muistot eivät kuole koskaan.Deidara kuuli Sasorin kuiskaavan tuuleen. Deidara nosti katseensa taivaalle ja kuiskasi kiitoksen. Hänen poskilleen valui kyyneliä.
Sasuke istui siinä maassa loukkaantuneena, katsoen Deidaraa samalla hiukan järkyttyneenä, samalla säälien. Dei räjähtäisi pian. Hän ei tiennyt miksi tuo päivä tuli hänen mieleensä nyt.
Dei hymyili. Hän kuolisi. Hän pääsisi Sasorin luo, rakkaan Dannan luo.
Eikä heitä erottaisi mikään. Dei ajatteli Tobia, hän pyysi tältä mielessään anteeksi.
Mutta, nyt oli aika, hän lähtisi Sasorin luo. Ikuisiksi ajoiksi.
Sasori seisoi yksin katsoen jonnekin kaukaisuuteen. Hän oli yksinäinen ja surullinenkin. Hänellä oli ikävä Deitä.
Silloin Sasori kuuli tutun huudon, ”Dannaaa!!” Sasori ehti juuri kääntää päänsä kun Deidara kapsahti hänen kaulaansa. ”Deidara?” Sasori kysyi epäuskoisena. Deidara nosti kyyneleiset kasvonsa Sasoriin päin, nyökkäsi ja purskahti itkuun. Sasori sulki Deidaran syliinsä. ”Nyt olen täällä, ikuisesti.” Deidara sanoi itkun lomasta. Sasorin poskia pitkin vieri kaksi kyyneltä ja hän kumartui suutelemaan Deitä. ”Ikuisesti.” Hän sanoi.
Siitä lähtien he kävelivät taivaassa käsikädessä, onnellisina ja yhdessä.
Mikään ei enää erottaisi heitä, ei ikinä.
