Tom, ne hymiöt on ihan superkivoja, kiitos
6. Hei kuurapartaReen kyydissä viima tuntui vielä purevammalta kuin pysäkillä seistessä. Sed piilotti kasvonsa viittansa sisään ja kiitti hiljaa mielessään sitä henkilöä, joka oli aikoinaan päättänyt lisätä lämpövuoren vakoojien virkaviittoihin. Hän vilkaisi viittansa suojista ohimennen veljeään, joka näytti myös käpertyneen niin pieneksi keräksi kuin vain mahdollista. Sed oli sitä mieltä, että vaikka reki oli nopein olemassa oleva kulkuneuvo olisi joku voinut muistaa kehitellä siihen lämmitysjärjestelmän. Hän melkein kadehti ihmisten autoja ja muita ajopelejä muistellessaan nähneensä niissä istuinlämmittimiä ja vempaimia, jotka puhalsivat kuumaa ilmaa suoraan matkustajan kasvoille.
Matka Lumikylästä Joulukaupunkiin oli pitkä, mutta nopealla reellä välimatka taittui alle tunnissa. Täydessä vauhdissa maisemat vilistivät ohi kuin suuri sekava valkoinen tilkkutäkki, eikä kukaan puhunut mitään. Sed laski, että hänen ja Benin lisäksi reen kyydissä oli yhdeksän matkustajaa. Hän ei tuntenut ketään heistä. Luultavasti he olivat palaamassa töistä tai vierailuilta sukulaistensa luota. Jälkimmäistä Sed piti todennäköisempänä, sillä harva kulki Joulukaupungista Lumikylään töihin. Yleensä asia oli toisin päin, kuten esimerkiksi Sedin ja Benin tapauksessa. He olivat toimineet Kaupungin tiedustelutoimiston vakoojina jo reilut kolme vuotta ja tuleva joulu olisi heidän neljäs virkajoulunsa.
Hetken matkaa taitettuaan Sed huomasi horisontissa tutut valot. Ensin heitä tervehti vain pieni sinertävä valonpilkahdus, mutta mitä lähemmäs reki heitä kuljetti sitä suuremmaksi valo laajeni, kunnes oli selvästi huomattavissa ettei kyseessä ollut vain yksi valonlähde vaan kokonainen eriväristen valojen meri.
"Kohta perillä", Sed tökkäsi Beniä, joka oli edelleen käpertynyt viittansa sisään kuin ylikasvanut kilpikonna.
"Mmm", Ben mumisi vastaukseksi ja Sed hymähti itsekseen. Ben ei ollut ikinä pahemmin välittänyt rekikyydeistä: joko hänellä oli liian kylmä tai sitten vauhti oli liian hurja. Oli siinäkin tonttu. Reki hidasti vauhtiaan ja kaarsi kolmen lumisen kukkulan yli. Kukkuloiden päällä kasvoi lauma korkeita ja tuuheita kuusia, jotka huojuivat tuulessa ja pöllyttivät lumiset peittonsa alas sitä mukaan kun lunta tuprusi lisää taivaalta. Reki tuntui taas kiihdyttävän hiukan pieneen ylämäkeen, jonka aikana valot katosivat horisontista. Sed haukotteli viittansa sisässä. Hän oli väsynyt ja tiesi pääsevänsä sängyn pohjalle aikaisintaan vasta seuraavana iltana, mutta ei auttanut valittaa. Vakoiluhommat eivät olleet kaikille ja vain harvat tontut pääsivät tiedustelutoimistoon töihin. Sed oli ikionnellinen ollessaan yksi näistä harvoista, sillä hän ei voinut kuvitellakaan itseään valmistamassa leluja tai kirjaamassa vakoojien tuloksia tietokantaan. Tai mitään muutakaan. Vaihtoehtoja kyllä olisi ollut pilvin pimein, mutta Sed ja Ben olivat aina tähdänneet vakoojiksi ja he olivatkin suorittaneet tiedusteluopiston huippuarvosanoin. Sed vaipui ajatuksiinsa ja sulki silmänsä loppumatkan ajaksi.
Sed näki unta Benistä. Benillä oli päällään musta virkapukunsa ilman vihreää viittaa ja hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat ja hieman laikukkaat aivan kuin hän olisi itkenyt. Sed yritti kutsua Beniä luokseen, mutta hänen unensa oli äänetön. Ben nosti kätensä vakaasti ja osoitti horisonttiin. Sed kääntyi katsomaan ja huomasi, kuinka yksi kimmeltävä tähti valui hitaasti alas taivaalta ja laskeutui maankamaralle. Osuessaan maahan tähdestä purkautui suuri musta varjo, joka äkisti peitti koko taivaan ja maan. Varjo ympäröi myös Sedin ja hän hengitti varjoa. Se oli kuin harsoverho hänen kasvoillaan ja hän yritti pyyhkäistä sen pois. Koskettaessa varjo tuntui kylmältä, miltei nestemäiseltä ja äkkiä Sedistä tuntui, että hänet oli paiskattu veden alle. Hengittäminen tuntui raskaalta ja vaivalloiselta ja hetken päästä jo mahdottomalta. Sed rimpuili mustan varjon alla yrittäen paeta, mutta tiesi jo epäonnistuvansa.
"Hei kuuraparta, perillä ollaan", Ben tökkäsi Sedin hereille, kun matkustajat nousivat pois reen kyydistä ja maksoivat kuljettajalle. Lumentulo oli loppunut ja taivas oli taas kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeää ei kuitenkaan ollut, sillä Kaupungin miljoonat valot valaisivat tiet, talot ja jopa kujatkin. Sed muisti nähneensä unta, mutta kaikki unen yksityiskohdat tuntuivat valuvan nopeaan tahtiin hänen muistinsa ulkopuolelle. Hän nousi venytellen reen puistelta penkiltä ja katsoi ympärilleen. Väkeä oli paljon liikkeellä, mutta se ei ollut mitenkään erikoista. Joulukaupunki ei koskaan nukkunut. Reki oli pysähtynyt suuren torin laidalle ja jopa torilla näkyi paljon kiireisiä kulkijoita, jotka olivat joko menossa töihin tai tulossa sieltä.
"Mitä tarkoitat?" Sed kysyi venytellen, maksoi kuljettajalle ja hyppäsi veljensä perässä pois valtavan reen kyydistä.
"Miten niin mitä tarkoitan?" Ben ihmetteli. Nuorukaiset lähtivät kävelemään kohti korkeita taloja ja niiden väliin jäävää laatoitettua pääkatua, joka oli koristeltu monin eri värivaloin sekä seppelein.
"Kuuraparta", Sed täsmensi tarkoittaen Benin aikaisempaa letkautusta. Ben hymyili pienesti ja osoitti veljensä kasvoja.
"Sepä se", Ben virkkoi ja kääntyi pienemmältä kujalta pääkadulle pitkin varmoin askelin. Sed kurtisti kulmiaan ja käveli lähemmäs pientä näyteikkunaa peilatakseen kasvojaan siitä. Rekiajelu oli näemmä tehnyt tehtävänsä ja värjännyt hänen miltei olemattoman parransänkensä hohtavan valkoiseksi. Sed tuhahti ja lähti harppomaan veljensä perässä sukien ja hieroen leukaansa.
"Sinun täytyy kyllä olla yksi turhamaisimmista tontuista tämän maan päällä", Ben totesi Sedille, kun tämä ilmestyi hänen vierelleen edelleen leukaansa sukien ja asetellen tukkaansa takaisin tyylikkääksi.
"Pata kattilaa soimaa", Sed viisasteli osoittaen Beniä, joka juuri pörrötti jo valmiiksi sotkuista tukkaansa.
"Äh, ole hiljaa pölhö. Eiköhän sanonnat riitä jo tältä elämältä. Palaveri alkaa viidentoista minuutin päästä, joten jalkaa toisen eteen", Ben totesi.
"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!"
Joulumaan muodostivat Kylä, jossa Ben ja Sid asuivat sekä Kaupunki, jossa he työskentelivät. Joulukaupunki oli suurkaupunki kaikessa sen merkityksessä. Päivisin kadut olivat vilkkaat ja täynnä jalankulkijoita, rekiä ja kelkkailijoita. Lumivallit reunustivat jokaista kävelytietä, toria ja rakennusta, mutta itse kulkuväylät olivat lämpöiset ja sulat. Jopa öisin Kaupunki tuntui hehkuvan elämää, valoa ja lämpöä. Mitä lähemmäs joulukuuta päästiin, sitä vilkkaammaksi Kaupungin liikenne ja kaupankäynti muuttui.
Tiedustelutoimisto sijaitsi pääkadun varrella heti vastapäätä suurta kaupungintaloa. Toimistorakennus oli suuri ja harmaa, hyvin virallisen näköinen ja se oli yksi keskustan korkeimmista rakennuksista. Korkeampia olivat vain muutamat asuinkerrostalot sekä kansainvälinen arkistomuseo, joka kohosi aivan tiedustelutoimiston takana.
Sed ja Ben kävelivät hiljaisuudessa (mikä sinänsä oli heille harvinaista) ja saapuivat pian varjoon, jonka toimisto loi kadun ylle. He kävelivät pienet rappuset pääsisäänkäynnille ja avasivat sitten lasioven astuen sisään eteisaulaan. Aula oli kirkas ja puhdas sekä hyvin hiljainen. Itse aulahuone oli muodoltaan miltei pyöreä. Sed siristi silmiään. Hänen mielestään aula oli liian virallisen näköinen ja jos hänellä olisi ollut jotain sanottavaa asiaan, olisi hän ensimmäisenä kiskonut sarveiskalvontappajalamput irti katosta. Pojat kävelivät viitat perässään liehuen vastaanottotiskille, joka sijaitsi aulan keskellä. Tiskin takana huoneen perällä odotti kolme avonaista hissiä ja tiskin oikealla puolella oli muutama rivi mukavan näköisiä odotuspenkkejä. Itse tiskin takana istui juron näköinen vanha tonttumies, joka naputteli tietokonettaan ja nosti katseensa vasta, kun Sed ja Ben pysähtyivät tiskin luo.
"Nimi ja virkatunnus", pyysi jurottaja laiskasti ja asetti silmälasejaan paremmin hieman kyhmyiseen nenänvarteensa.
"Seddharth Green, virkatunnuksella Y-788"
"Adeben Green, virkatunnuksella Y-789"
"Katsotaan", tonttu naputteli tietokonettaan ja Ben haukotteli näyttävästi Sedin venytellessä hänen vieressään. "No niin. Palaverihuone 147, kerros seitsemän. Luonne: tehtävänjako", vanhus ilmoitti tylsästi ja kuittasi pojat saapuneeksi.
"Selvä kapu!" Ben letkautti kovaäänisesti ja vanha tonttu mulkaisi häntä ärsyyntyneesti.
Pojat marssivat hissiin ja seitsemänteen kerrokseen. Palaverihuone löytyi nopeasti, sillä he olivat olleet siellä monta kertaa ennenkin. Oveen oli kiinnitetty isoin messinkisin laatoin numerot 147. Sed avasi oven ja johdatti itsensä ja veljensä sisään.
Huone oli pitkä ja korkea. Koko ulommainen seinä oli täynnä suuria ikkunoita, jotka laskivat sisään Kaupungin öistä välkettä. Takanurkassa kohosi upea koristeltu joulukuusi ja sen vieressä kiilteli seinään upotettu litteä tietokoneen näyttöruutu. Huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin koko huoneen pituinen massiivinen pöytä ja tuolit aseteltuna sen molemmin puolin. Yhteensä näitä tuoleja oli kolmekymmentä, mutta vain kahdeksan oli niistä täytettynä. Sed ja Ben olivat numerot yhdeksän ja kymmenen istuessaan alas vierekkäisille istumapaikoille. Osa paikallaolijoista tervehti veljeksiä kohteliaasti näiden saapuessa. Kaikilla huoneessa olijoilla oli päällään samanlaiset virkapuvut kuin veljeksillä. Tai ainakin melkein. Pöydän päädyssä heitä tarkkaillen seisoi keski-ikäinen tonttumies, jonka puku oli muuten identtinen heidän asustuksensa kanssa, paitsi että tällä tontulla oli kravaatissaan suuri kultainen arvomerkki: Päällikkötonttu Elmer Drummond.
"Tässä sitä taas ollaan", haukotteli Sed ja otti rennomman asennon tuolillaan.
"No niin, nyt olemme kaikki paikalla", aloitti pöydän päässä seissyt tonttumies puhumaan. "Tervetuloa ryhmä kolme. Tervetuloa takaisin kotiin, takaisin oikean työnne pariin. Olette ahkeroineet viime kuukaudet rekrytoiden ja kouluttaen uusia tulokkaita, mutta nyt on taas aika aloittaa oikea uurastus"
"Drummond aikoo taas näköjään pitää tiukkaa linjaa", kuiskasi Ben tietävästi Sedin korvaan.
"Tänään meillä on tarkoitus käydä palaverissa tehtävänjako. Ensi viikolla kokoonnumme samaan aikaan ja jaamme kohteet seuraavalle viikolle", päällikkö Drummond selitti kaivaen samalla salkustaan kasan papereita.
"Eikö meillä olekaan enää kahden viikon välein palavereita?" Sed keskeytti ja päästi tuolinsa jalat kolahtamaan takaisin maahan keikuttuaan aikansa.
"Miten puhuttelet esimiestäsi, Green?" Drummond tiuskaisi nousten täyteen pituuteensa selvästi ärsyyntyneenä Sediin. Sed huokaisi.
"Arvoisa herra tonttupäällikkö Drummond, ovatko palaverikäytännöt muuttuneet?" Sen leperteli hymyssäsuin, räpytteli tummia silmäripsiään ja kallisti päätään kuin koiranpentu.
"Hiukan liioiteltu, mutta parempi. Katsohan suusi perään, Green. Ei ole hyväksi olla liian rääväsuinen. Ja sinä myös, toinen Green", Drummond osoitti Beniä.
"Mitä? Enhän minä edes sanonut mitään!" Ben puolustautui levittäen kätensä kysyvästi.
"Et niin, mutta kokemuksesta tiedän, että et sinäkään hiljaa osaa pysyä", päällikkö selitti ja jatkoi monologiaan ennen kuin Ben ehti huutaa vastalausetta. "Ja kyllä, muutimme palaverikäytänteitä siten, että tästä lähtien kokoonnumme kerran viikossa tehtävänjakoon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että teidän on käytävä entistä useammin arkistoimassa tuloksenne, sillä useammilla tehtävänjaoilla saamme katettua suuremman alueen ja enemmän ihmisiä"
"Päällikkö Drummond, mikä on siis meidän uusi keskivertosaldomme? Monenko prosentin hyöty tästä on?" viittasi eräs tonttumies. Samm Glounen oli ollut Sedin ja Benin opiskelutoveri tiedusteluopistossa. Opettajat olivat kehuneet häntä vuosikurssinsa lahjakkaimmaksi. Sed ja Ben olivat puolestaan kehuneet häntä perännuoleskelun maailmanmestariksi. Mielipiteensä kullakin.
"Vakoiluparin uusi saldo tulisi olla noin kolmekymmentäkaksi arkistoitua tulosta viikossa eli mikäli pysytte ruodussa tulemme kasvattamaan tehokkuuttamme viidelläkymmenellä prosentilla"
"Se tekee 4 ja puoli ihmistä per päivä, jos emme nuku tai syö tai vakoile sairaanhoitajien pukuhuoneita", Ben supatti Sedille ja Sed tirskahti. Onneksi päällikkö ei huomannut.
"Alueet jaetaan seuraavasti: tontut Z-456 ja F-233 eteläiseen Norjaan, rajana Trondheim. Tontut K-997 ja K-545 siitä ylöspäin pohjoiseen Norjaan", Drummond jakoi ohjeita ja sitä mukaan kun hän luetteli aluejakoa, nousivat kyseiset tonttuparit ylös, ottivat päälliköltään kansion ja kävelivät ulos palaverihuoneesta.
"Viime vuonna oltiin Ruotsissa, mitähän tänä vuonna?" Ben kääntyi kuiskuttamaan Sedille.
"Huh, toivottavasti ei ainakaan uudestaan Ruotsiin", värähti Sed.
"Tontut G-333 ja D-110 Ruotsin eteläinen osa, rajana Sundsvall. Tontut L-050 ja J-776 Ruotsi siitä ylöspäin", Drummond luetteli ja lopulta huoneessa oli enää jäljellä Sed ja Ben. "Te viisastelijat jaatte Suomen tonttujen H-488 ja V-100 kanssa. He liittyvät tämän joulun jälkeen ryhmäämme. Te kaksi saatte eteläisemmän puoliskon Suomesta, rajana Oulu. Tulokkaat hoitavat pohjoisen", Drummond selitti ja veljekset nousivat tuoleiltaan. Sed nappasi heille tarkoitetun kansion pöydältä.
"Eipähän ainakaan ole Ruotsi", Ben totesi hiljaisella äänellä veljelleen, joka tuuletti äänettömästi. Pojat lähtivät kohti uloskäyntiä, kun Drummond rykäisi yllättäen.
"Ja pojat", hän aloitti. "Tällä kertaa en sitten halua kuulla valituksia siitä, kuinka te muka vahingossa siirsitte satakaksitoista sikaa palolaitoksen tiloihin!"
"Älä huoli päällikkö hyvä", Ben lohdutti. "Totesin juuri Sedille, että eipähän olla ainakaan Ruotsiin menossa!" Veljekset livahtivat äkkiä nauraen ulos ovesta ennen kuin päällikkö ehti sanoa varmasti huolella valittuja sanojaan heille.
"Oijoi, tästä se taas alkaa", huokaisi Sed hymyssä suin ja avasi tehtäväkansion.
"Kuka saa kunnian olla ensimmäinen uhrimme?" Ben tiedusteli ja kurkki Sedin olan yli kansiota.
"Jyväskylä, Emma Vesterinen, 17-vuotta", Sed luki kansiosta tottuneesti, taittoi kansion reppuunsa ja käveli veljensä perässä ulos toimistorakennuksesta kohti Joulumaan rajaa.
