Kirjoittasja: Damons
Ikäraja: K11
Genre: Angst.
A/N : Kirjoitin tekstiä My Heart Will Go on -kappaleen säeistyksellä. Kaipailisin kommentteja tekstiini.
(Älkää huomioiko pilkku virheitä, vasta harjoituksen alla.) Ensimmäinen ficcini Fredistä ja Georgesta.
Siellä on sininen pilvetön taivas ja aina paistaa aurinko. Niityt ovat täynnä kevät kukkia, sehän oli lempi vuodenaikasi veliseni.. Aina kun suljen silmäni, näen kuinka hymyilet huoletonta hymyäsi ja katsot minuun, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Harot hiuksiasi näyttääksesi komealta. Ei sinun minulle tarvitse todistella mitään, minä tiedän, että olin aina paremman näköisempi, kuin sinä. Ojennan käteni sinua kohden, mutta aina liian myöhään, kun hapuilen kättäsi, se on jo poissa. En löydä sitä mistään, katselen ympärilleni, en näe sinua missään. Mutta silti kuulen naurusi taivaalta. Näen kuinka leijut yläpuolellani, enkä yletä sinuun. Olet liian kaukana veli. Miksi teet tämän minulle? En ymmärrä, mikset tule jo alas.
Kyyneleet kihosivat poskilleni, ei minun veljeni tekisi näin. Jos hän tosiaankin oli Fred, niin olisin tuolla hänen kanssaan. Rojahdin polvilleni, itkien suolaisia kyyneleitä. Tunsin painalluksen olkapäässäni.
”Älä itke veli, en tahdo että itket.” Fred hymyili lämpimästi. Hänen ruskeat silmänsä kiilsivät auringon valossa kuin enkelillä.
Pudistelin päätäni. Yritin lopettaa itkemisen, vaikka kuinka yritin, en saanut sitä loppumaan. Fred halasi lujasti ja nosti minut pystyyn jälleen.
”Älä itke, en halua, että itket.” veljeni toisti.
Tunnen veljellisen läimäyksen selässäni, lähdemme kävelemään niittyä pitkin.
Lintujen laulu oli kaunista, en voinut ymmärtää miten kaunis tämä paikka oli.
”Fred. Missä me olemme?” kysyin epävarmasti. Mutta hän vain hymyili, eikä vastannut kysymykseeni. Katseeni kiersi niityn reunamia, enkä huomannut veljeni kadonneen.
Luulin hänen olevan koko ajan vierelläni, katsoin taivaalle. Ei Frediä sielläkään näkynyt. Käännyin ympäri ei mitään.
”Fred!” huutoni kaikui niityllä, jonka jälkeen oli kuoleman hiljaista. Kaikuni vastasi useisiin huutoihini yhtä epätoivoisesti, kuin minäkin.
”Katso näitä tähtiä” Katsahdin alas ja näin Fredin makaavan selällään maassa. Asetuin veljeni viereen ja katsoin taivaalle. Siellä tosiaankin oli tähtiä. Huokaisin syvään ja otin Frediä kädestä. Puristin lujaa, sillä pelkäsin hänen katoavan. Nukahdin tuulen hiljaiseen tuiverrukseen ja veljeni lämpöön.
Heräsin, mutta tunsin vain kylmää. En haistanut kevään kukkia tai veljeni tuoksua. Käännyin hiukan ja näin veljeni, mutta hän oli muuttunut. Pyöreät kasvot olivat muuttuneet laihoiksi ja poskipäät pistivät ikävästi esiin. Toinen silmistä oli muurautunut umpeen. Veren tahrima tukka, sekä jalat luonnottomassa asennossa. Kädet liian kylmät elävälle ihmiselle kuuluvaksi. Otin veljeni poskista kiinni ja suutelin häntä otsalle. Fredin ääni kuului kuiskauksena tuulessa.
”En halua, että muistat minut tällaisena…”
