Ficin nimi: Lapseni nukkua pois
Kirjoittaja: onkonälkä
Tyylilaji: Angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Ginny
Yhteenveto: Kukaan minun veressäni ei ole kyllin vahva.
Kipu. Sattuu niin, etten voi edes itkeä.
“Harry!” Voimat hiipuvat huudon myötä. Huudon käheä kaiku nauraa ympärilläni. Tunnen veren, punaisen ja lämpimän. Niin kyyneletkin vapautuvat silmistäni niin pitkään yritettyäni.
“Auta!” Kuiskaan ja se vie minulta viimeiset voimat. Tajunnan rajamaat, harmaata ja sumuista. Pimeys. Se on ohi. Kaikki on ohi. En minä ole vahva.
Valo heijastuu silmäluomieni lävitse. Joku avaa ikkunan ja kuulen linnun laulun. Harmaan, ponnettoman, surumielisen, ilottoman. En makaa lattialla. En enää. Tunnen allani kovan sängyn ja nenässäni sairaalan.
“Valitettavasti meidän on pakko kertoa, että olette menettäneet toisen lapsenne.” Käteni hakeutuu väsyneenä vatsalle. Tunnen kaksi lasta. Kaksi pientä, viatonta, haavoittuvaa hahmoa sisälläni. Miksi?
“Pidämme teidät täällä synnytykseen saakka.” Kuukausia. Kipua. Sairaalan hajua. Kova sänky ja kaipuu. Missä Harry on? Ääni ei tule. Kähisen. Lapsi potkaisee, mutta rakkaus, kaikki rakkaus on poissa. Kipu. Kipu vain jäljellä, ja tumma aukko siinä, minne lapseni piti kasvaa. Aukko sydämessä. Miksi? Miksi näin on? Enkö ole kyllin hyvä?
Poskellani juova kylmää, suolaista vettä juoksee alas. Seison sateessa yksin. Sateessa, mutta kuitenkin pastellisävyillä sisustetussa sairaalahuoneessa. Värit kieppuvat ympärilläni. Aurinko näyttää vaaleana ilmassa kieppuvan pölyn. Pölyn. Menneisyyteni, tulevaisuuteni, nykyisyyteni. Kaikki harmaan pölyn peitossa. Kirvelevän pölyn.
Viikot kuluvat horroksessa. Kävelen ympyrää käsi vatsalla. Poissa. Toinen lapsistani on poissa. Kipu palaa ja voimani, loppu, kuten äänenikin. Parantaja asettelee minut kylmälle metallipöydälle. Kuollut poistuu vatsastani. Se sattuu. Sattuu fyysisesti. Sattuu henkisesti enemmän. Toinen poistuu vatsastani. Sekin sattuu. Punainen, parkuva, viedään pois. Hänkään ei ole kyllin vahva. Keskonen.
“Älkää.” Sanon vahvemmalla äänellä kuin kuukausiin. Annan lapseni nukkua pois. Viiksekäs, valkoinen, huolestunut nostaa hänet syliini. Katson pieniin, vihreisiin silmiin, joissa en näe elämää.
“Anteeksi.” Kuiskaan lapselle ja katson kun hänen heikot voimansa katoavat. Kestää tunti, kaksi. Mutta sitten lapseni on poissa. Annoin ainoan lapseni nukkua pois.
Kukaan minun veressäni ei ole kyllin vahva.