Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: S
Yhteenveto: Kuu on kaunein lumous
A/N: Noniin, saimpas kirjoitettua jatkoa ns. "novellisarjalleni". Tämä on siis niinkuin toinen osa tätä "sarjaa" ja erillistä jatkoa "Ensimmäiset kyyneleet" kirjoitukselleni
Kuunvalon kutsu
Kuu. Se on niin lumoava, niin kaunis. Se vetää minua puoleensa. Se ei jätä minua rauhaan, se häiritsee untani.
En mahda sille mitään. Minun on pakko mennä ulos, katsoa kuuta.
Miten se voi kutsua minun noin? Istun yksin yössä, vain kuu on seuranani.
Tiny heräsi keskellä yötä suden yksinäisiin ajatuksiin. Hän tunsi omassa kehossaan kuinka kuu lumosi suden ja veti tätä luokseen.
Kuinka hallitsematon olikaan sen vetovoima.
Tiny käveli ulos ja meni suden luo. Hän istui maahan kiven viereen ja katsoi kuuta. Se oli kaunis. Pyöreä pallo taivaalla, se tuntui niin pieneltä, niin kylmältä, mutta silti se valaisi koko maailmaa.
Se tuntui uskomattomalta.
Tiny nautti eniten siitä kyvyssään, kun pystyi aistimaan kaiken minkä sen yläpuolella kivellä istuva susikin. Ilman tuoksut, kuun vetovoiman, sen kauneuden. Kaiken.
Tiny hengitti syvään raitista yöilmaa. Kaikkialla oli niin kaunista ja hiljaista, kuin lumouksen vallassa.
Tällaiset yöt olivat Tinyn mieleen. Kun hän sai herätä johonkin eläimen haluun, sai jakaa sen kanssa yön salat, yön kauneuden. Ilot, surut, kaikki tunteet, kaikki aistimukset, kaikki ajatukset. Kaiken.
Susi alkoi ulvoa kuuta. Se kuulosti niin surulliselta, niin yksinäiseltä. Tiny sulki silmänsä ja yhtyi ulvontaan. Hän ulvoi kuuta yhdessä suden kanssa, kyynelten valuessa hänen poskillaan.
Rose ei saanut unta. Hän käveli ikkunalle ja avasi sen. Oli täysikuu. Rose tuijotti pyöreää kuuta hiljaa. Se tuntui lumoavan hänet.
Rose sulki silmänsä ja nautti kylmästä ilmasta. Hän ajatteli salaperäistä poikaa, komeaa nuorukaista joka oli pelastanut hänet karhulta.
Hän muisteli pojan hymyä, pojan kauniita kasvoja. Sekavia vaaleita hiuksia. Poika oli rohkea ja auttoi ketä vain pulassa.
Rose mietti poikaa paljon. Siitä oli jo viikko kun hän oli tavannut pojan. Rose kummasteli, miksei tuntenut poikaa. Mistähän perheestä hän tuli? Rose mietti salaperäistä poikaa joka päivä.
Hän jopa mietti oliko hän silloin viikko sitten nukahtanut niitylle ja uneksinut kaiken.
Se saattoi olla totta, koska harvoin tyttö tapaa unelmiensa poikaa kukkaniityllä, kun poika pelastaa tytön karhun kynsistä. Se kuulosti Rosesta aivan joltain sadulta.
Hän kuunteli hiljaa tuulen suhinaa ja yön ääniä kun hänen korviinsa kantautui susien ulvontaa. Rosen selkäpiitä pitkin kulki kylmiä väreitä ja hän sulki ikkunan ja kömpi takaisin sänkyyn.
Ajattelikohan se salaperäinen poika koskaan häntä? Rose mietti ennen kuin nukahti
Tiny käänsi päätään ja katsoi takanaan olevaan puskaan. Sieltä ilmiselvästi tuli joku, mutta Tiny ei saanut selvää sen ajatuksista, ne olivat liian sekavat. Tiny epäili jo kuka se oli, mutta huojentui vasta nähdessään ison harmaan susiuroksen tulevan pusikosta. ”Ai se olit vain sinä Visitor. Älä viitsi säikytellä.” Tiny sanoi isolle sudelle. Se istahti hänen viereensä ja nuoli hänen kasvojaan.
Visitor oli vasta viikko sitten muuttanut metsään ja siksi Tiny ja se eivät olleet vielä täysin samalla aaltopituudella. Mutta pian he tutustuisivat paremmin.
Tiny laskeutui polvilleen, vaikkei se ollut välttämätöntä. Tiny oli niin lyhyt, että ylettyi hyvin halaamaan sutta seisaaltaankin, mutta hän tykkäsi mennä polvilleen maahan.
Visitorin karva kutitti Tinyn poskea pojan halatessa jättikokoista sutta.
Kuulleessaan ulvontaa molemmat lähtivät hölkkäämään laumanjohtajan kutsua kohti. Kohta alkaisi saalistus.
Rose istui kukkaniityllä ja nautti auringonpaisteesta. Hän kuunteli mehiläisten hiljaista pörinää, tuulen havinaa kukkien varsissa. Hän haistoi tuulen raikkaan ilman, kukat ja kesän. Hän nautti lämmöstä.
Yhtäkkiä hänet keskeytti kova ryske metsästä. Hän näki kuinka pieni jänis hyppäsi niitylle. Sen perässä hyppäsi iso harmaa koira ja sen perässä. Rose punastui. Se salaperäinen poika.
Rose nousi seisomaan. Poika huomasi hänet ja kompastui omiin jalkoihinsa. Koira katsoi poikaa uikahtaen mutta jatkoi jäniksen jahtaamista kuin käskystä.
Poika nousi istumaan. ”Aaauuts” Hän voihkaisi ja hieroi päätään. Rose tuli pojan luo. ”Oletko kunnossa?” Rose kysyi. Poika istui yhä maassa hieroen otsaansa. ”Joo olen” Hän sanoi ja nousi ylös.
Hän katseli hetken ympärilleen. ”Visitoor!” Hän huusi ja vihelsi. Iso harmaa koira juoksi hänen luokseen kuollut jänis suussaan. Kun koira, ilmeisesti Visitor nimeltään, tuli pojan luokse, poika otti siltä jäniksen ja silitti sitä, ”Hyvä poika Visitor.” hän kehui koiraa. Hän ojensi jäniksen koiralle ja viittasi metsään, ”tulen kohta perästä.” hän sanoi ja kuin koira olisi ymmärtänyt pojan puheen se juoksi metsään.
Poika kääntyi katsomaan Rosea. Rose punastui pojan hymystä. ”Tapaamme taas” Poika sanoi, Rose nyökkäsi. Hän oli mennyt ihan lukkoon, tämä oli tullut niin äkkiä, vaikka Rose olikin kaivannut poikaa.
”Et ehtinyt esitellä itseäsi viimeksi.” Rose tajusi sanoa. Poika katsoi Rosea hetken ja virnisti sitten, ”Aivann, sori. Olen Tiny” poika sanoi ja Rose katsoi Tinya hetken oikein tarkkaan. ”Ja sinähän olit Rose vai muistanko oikein?” Tiny sanoi ja Rose nyökkäsi ujosti, ”joo muistat” Poika siis oli ajatellut häntä. Tämä jopa muisti hänen nimensä.
Rosea alkoi ujostuttaa yhä enemmän kun hän katsoi Tinyn iloisia kasvoja ja hän tutki poikaa katseellaan. Hän huomasi pojan toisessa jalassa siteen. ”Oletko loukannut itsesi?” Rose kysyi vähän hätääntyen, Tiny vilkaisi jalkaansa ja kohautti sitten olkapäitään, ”äh, ei se ole mitään. Visitor vain puri minua, ei se mitään pahaa halunnut. Olen ihan kunnossa.” Tiny sanoi ja jätti kokonaan pois että Visitor oli yrittänyt purra hänen jalkansa poikki.
Rose katsoi Tinyn jalkaa, muttei sanonut mitään.
Tiny katsoi metsään päin. ”Minun pitäisi varmaan mennä, etten jää ilman ruokaa.” Tiny sanoi ja Rose arvasi hänen puhuvan koirastaan. ”Joo, toivottavasti tapaamme vielä.” Rose sanoi hymyillen Tinylle, joka hymyili takaisin, ”Joo käy.” hän sanoi ja juoksi metsään. Rose jäi katsomaan Tinyn perään, hän ei ollut sittenkään kuvitellut poikaa.
Tinyn juostessa takaisin metsään hän ajatteli iloisena, että oli saanut tavata Rosen taas, ja tällä kertaa tyttö tuntui hyväksyvän hänet paremmin. Tyttö oli kyllä mennyt hämilleen pari kertaa, mutta kaipa se menisi ohi kun he tapaisivat useammin.
Tiny halusi tutustua Roseen, ainoaan ihmiseen joka tuntui hyväksyvän hänet.
Kun Tiny saapui lauman luo, muut jo odottivat häntä. Lauman muut jäsenet olivat saaneet saaliiksi kolme jänistä ja viisi kalaa. ”Tosi siistiä” Tiny sanoi. Hän sytytti nuotion ja paistoi ruuat.
Kuu vetää koko lauman luokseen. Nyt on täydellinen täysikuu. Sitä ei voi vastustaa. Ei kukaan, ei mitenkään.
Olen sen vanki. Se lumoaa minut. Se ei jätä minua rauhaan. Se vaivaa minua.
Se syö kaiken muun mielestäni. Kuu, tuo maaginen täysikuu.
Tiny seisoi suden vieressä, hän näki itsekin täysikuun. Se oli kuin valkea lumous. Kuin vaalea verho peittelisi koko maailman.
Sudet lähtivät eteenpäin, Tiny niiden mukana.
Pian he olivat perillä niityllä.
Rose ei taaskaan saanut unta. Hän ajatteli Tinyä. Sehän oli sen kadonneen pikkupojan nimi. Ei kai vain…? ei, ei se voinut olla mahdollista, ei millään. Mutta silti.
Rose ei tiennyt enää edes mitä ajatella. Hän avasi ikkunan. Kuu loisti taivaalla, oli täysikuu. Täydellinen täysikuu. Hän kiipesi ikkunalaudalle istumaan. Kesätuuli puhalsi ja heilutti hänen hiuksiaan. Hän katsoi kukkaniitylle, ja jähmettyi näystä. Hän ei ollut varma näkikö oikein, joten hän laskeutui maahan. Kostea ruoho tuntui liukkaalta Rosen paljaita jalkoja vasten.
Rose käveli äänettä niittyä ympäröivälle aidalle. Hän ei kuvitellut tuota kaunista näkyä.
Tiny istui keskellä niittyä, hän oli sulkenut silmänsä ja kohottanut päänsä kuuta kohti. Hänen ympärillään istui ainakin kolmekymmentä koiraa, ei, ne olivat susia.
Tiny nousi seisomaan ja sudet tekivät samoin. Rose meni matalaksi ruohonrajaan, ettei jäisi kiinni.
Tiny juoksenteli niityllä, se näytti kylläkin enemmän tanssilta. Sudet juoksivat hänen kanssaan.
Se oli täydellinen näky.
Tiny ja sudet tanssivat kukkaniityllä täydenkuun valossa. Se oli niin lumoava näky, ettei Rose voinut liikahtaakaan.
Kun Tiny ja sudet olivat tanssineet jonkin aikaa, Tiny putosi polvilleen. Sudet laskeutuivat makaamaan hänen ympärilleen. Tiny katsoi kuuta. Hän oli kuin kuun lumoama. Rose katseli näkyä suu auki. Kuun valossa kylpiessään Tiny näytti entistä komeammalta, ja jotenkin. Häilyvältä. Kuin hän voisi kadota kuun valoon, kuin hän ja sudet olisivat vain kuun luomaa harhaa. Tinyltä purkautui pieni ulvonta kurkusta. Se muuttui pieneksi, kauniiksi, hyräileväksi lauluksi. Tiny sulki silmänsä ja lauloi kuulle. Sudet Tinyn ympärillä näyttivät patsailta, kauniilta, upeilta patsailta. Ne olivat niin ylväitä, niin sulavaliikkeisiä, niin vaarallisia. Rose ei voinut kuin katsella ja kuunnella.
Kuunvalo sai Tinyn loistamaan. Rose katsoi Tinyä todella tarkasti ja nyt vasta huomasi sen. Nyt vasta hän kuuli kuinka surullinen Tinyn laulama laulu oli. Vasta nyt hän näki pojan kyyneleet.
Rose ei käsittänyt miksi, mutta häneltäkin vierähti kyyneleet poskille.
Tinyn laula päättyi pitkään ulvontaan. Tinyn ympärillä olevat sudet nousivat istumaan ja yhtyivät ulvontaan. Yli kolmenkymmenen suden lauma ja Tiny, ulvoivat kaunista täysikuuta.
Se näky syöpyi ikuisesti Rosen mieleen.
