A/N: Te pallerot. Oon kirjoittanut viis tuntia henkeni edestä enkä enää pysty vastailemaan kommenteihin yksitellen, mutta olette I H A N I A ettekä tiedä miltä tuntuu saada tietää että te pidätte mun kirjoitustyylistä ja oikeasti jaksatte seurailla tätä. Olette enkeleitä! Ja siispä siitä hyvästä saatte extrapitkän osan tällä kertaa. Pahoittelen mahd. virheitä ja mahd. tönkköyttä ja montaa muutakin mahd. asiaa mutta sainpa vihdoin tämän tehtyä! Siirryin juuri lukioon penkkiä kuluttamaan ja siispä kirjoittelulle ei ole jäänyt aikaa, mutta kyllä tämä tästä. Rakastan teitä
* * * * * *
Albumissa oli jo aikaisemmin esiintynyt siellä täällä koulusta lähetettyjä valokuvia, jotka olivat lähinnä esittäneet hiki hatussa uurastavaa Hermionea tai Ginnyä ja Lunaa sisustamassa tarvehuonetta aikansa kuluksi uuteen uskoon. Tässä kyseisessä kuvassa, joka osui silmään sivun seitsemänkymmentäkuusi alareunassa, Rohkelikon oleskeluhuoneeseen oli kuitenkin ilmestynyt myös kaksi nuorta velhoa, jotka eivät enää sinne kuuluneet. Harry ja Ron istuivat Hermionen ja Ginnyn kanssa sohvalla poseeraamassa, tytöt Tylypahkan koulupukuihin sonnustautuneina. Kyse saattoi olla vain vanhan valokuvan rakeisuudesta, mutta kaikkien hymyt näyttivät hiukan väkinäisiltä, aivan kuin jokin olisi vaivannut tulen rätinän säestämää iloista jälleennäkemistä.
Kuvastekstissä luki: ”Harry ja Ron vierailulla Tylypahkassa, ystävänpäivänä 14.2.1999.”Tylypahkan tornien tummat reunat ja kaarteet piirtyivät hopeaista lopputalven taivasta vasten niin vastaheränneen näköisinä kuin tornit ylipäätään saattoivat. Kello oli yhdeksän aamulla, mutta kirpeän sään ja valkeana höyryävän ilman olisi voinut uskoa sopivan aikaisempaankin ajankohtaan. Harry ja Ron seisoivat vieretysten vanhan koulunsa porteilla, kummallakin taikasauva refleksinomaisesti kourassa puuskaan laitettujen käsivarsien lomassa.
”Tiedätkö, tämän takia minä ajattelen, ettei Charlie tule enää koskaan takaisin kotiin”, Ron sanoi ja vilkaisi oudoksuen, melkein peläten harmaata muuria, kuin olisi voinut nähdä sen takana paljastuvat tilukset. ”On karmivaa palata paikkaan jossa on näin paljon ikäviä muistoja.”
Harry nyökkäsi. Hän muisti liiankin hyvin edellisen kerran, jolloin hän oli seissyt niiden porttien takana – nenä murtuneena ja kiukun ja kiipeliin joutumisen pelon sekainen tunne vatsassaan hän oli odottanut pimeillä tiluksilla poukkoilevaa soihtua, tulijaa joka oli osoittautunut Kalkarokseksi. Harrya puistatti, kun hän muisti tämän häijyn hymyn, ja hetkeen hän ei edes muistanut olla vihaamatta Kalkarosta, hetken hän oli jälleen tylypahkalainen tulossa myöhässä takaisin kouluun. Asia vain oli niin, ettei hän enää ollut.
”Pirhana, Harry”, Hagridin ääni kuului yhdessä voimakkaan portinkirskahduksen kanssa. Harry ja Ron säpsähtivät kumpainenkin ja kääntyivät katsomaan riistanvartijaa, joka oli sonnustautunut vanhaan myyrännahkatakkiinsa ja jonka parran välistä tuprusi talvista hengitysilmaa. ”Oisit voinu ilmottaa aikasemmin että tuutte jo aamusta, mulla on tunti ja täyty jättää muksut yksin syöttään lihtareita, eikä ne vielä oikein osaa…”
”Hermione ei ole siellä, eihän?” Ron kysyi silminnähden huolissaan. ”Tai Ginny?”
”Äh, Ron, sinä tiiät yhtä hyvin kun minäkin ettei Hermione enää lue taikaolentojen hoitoo”, Hagrid murahti ja onnistui viimein naksauttamaan massiivisen rautalukon auki pienen vasaran kokoisella avaimella. ”Ja muutenki, se on viidesluokkalaisten ryhmä joka mulla siellä on, joten älkää vaivatko päitänne.”
Hagrid johti tietä polkua pitkin lähemmäs ja lähemmäs linnaa, rupatellen kepeästi Tylypahkan kuulumisista ja hykerrellen tarinoille, joita Ron kertoi Seamusista, Nevillestä ja näiden ongelmista Viistokujan talossa, jonka naapurissa asui mitä pahimmanluonteinen noita-akka. Harry toivoi, että olisi voinut nauraa yhdessä toisten kanssa, hän toivoi että olisi ollut vain tavallisella ystävänpäivävierailulla tyttöystävänsä luo, mutta jokainen askel tuntui tuovan mukanaan uuden muljahduksen vatsanpohjassa. Kielletyn metsän reuna… Mustajärven ranta ja Dumbledoren ryöstetty hauta, jonne hän oli palauttanut seljasauvan… Salaman iskemä torni. Katastrofit… Harry muisti professori Punurmion sanat vieläkin kuin eilisen, vaikka niissä ei sanottaessa ollut ollut rahtustakaan järkeä. Ja mieltään mylläävistä muistoista Harry muisti sen mikä häntä eniten painoi, lasipullon kaapunsa taskussa, Remuksen ja Siriuksen lahjan josta Harry ei ollut vielä kertonut kellekään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran kuullut itseään ja Voldemortia koskevan ennustuksen ja hän oli aikeissa kertoa siitä Ronille ja Hermionelle, vaikka ei itsekään tiennyt mitä tehdä. Onneksi, kuten vuosien kokemus oli todistanut, hänen ystävänsä osasivat melkein aina auttaa, jos eivät muuten niin vain kuuntelemalla.
Hagrid palasi oppitunnilleen ja Harry ja Ron marssivat suorinta tietä Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, miettimättä muuta kuin sitä, että oli onnekasta, että oppilaat olivat tunneilla eivätkä supattamassa heidät nähdessään. Suurin osa sortuneista seinistä näytettiin saaneen pystyyn jälleen, mutta siellä täällä oli pahan näköisiä palojälkiä ja neljännen kerroksen käytävän katosta mulkoili karmaiseva pääkallo, joka oli epäilemättä ikitarttumistaialla kiinni. Lihavan leidin muotokuvalla he muistivat, että oleskeluhuoneeseen pääsy vaati tunnussanan, mutta leidi niiasi heille ja mitään kysymättä heilahti sivuun.
”Ennen hän jätti meidät surutta Voron armoille keskellä yötä, mutta kummasti muuttuu ääni kellossa, kun ollaan päästetty pari pimeyden velhoa päiviltä”, Ron sanoi matalalla äänellä. Harry ei vastannut, sillä silloin takan edustan punaisen sohvan kaiteen takaa nousi esiin pörröinen kiharapää.
”Oletko sinä vihdoin oppinut lintsaamaan ilman mitään tähdellistä syytä?” Ron tiedusteli Hermionelta, joka tuli heidän luokseen hiukan unisen näköisenä. ”Ennen tarvittiin vähintään kolme ankeuttajaa ja pari ihmissutta päälle ennen kuin sinä liikahdit pulpetista yhtään mihinkään.”
”Minä odotin teitä kahta”, Hermione sanoi ja haukotteli leveästi. ”Ja jos sinun täytyy tietää, professori Lipetit on sitä mieltä että minun on turha käydä Loitsujen tunneilla, koska hän ei keksi enää uutta opetettavaa minulle.”
”Et sinä tiennyt että me ollaan tulossa!” Ron närkästyi. ”Vaikka oletkin osannut Loitsujen S.U.P.E.R-asiat kaksitoistavuotiaasta asti, ennustaa sinä et osaa, kysy vaikka Punurmiolta.”
”Hahhah”, Hermione tokaisi happamasti. ”Sinun suunnitelmiesi ennakoimiseen ei tarvita näkijänlahjoja muutenkaan, ja sen lisäksi te kaksi olette ystävänpäivänä lomalla ja teidän molempien tyttöystävät ovat täällä.”
”No, jos minä olen sinusta liian itsestään selvä, sitten voinkin tehdä poikkeuksen tapoihin ja jättää antamatta sinun ystävänpäivälahjasi”, Ron mutisi. Hermione avasi suunsa antaakseen yhtä piikittelevän vastauksen, mutta Harry käveli takan luo, istui sohvalle ja jäi tuijottamaan tuleen. Hänen ystävänsä turhauttivat häntä suunnattomasti juuri nyt – täytyikö Ronin ja Hermionen olla aina kiinni toistensa hiuksissa, jopa silloin, kun riitaan ei ollut pienintäkään aihetta?
”Öm, Harry?” Hermione kysyi varovasti. Toiset olivat ilmeisesti huomanneet hänen poismarssinsa ja tulkinneet sen suuttuneeksi, sillä nyt Ron ja Hermione tulivat istumaan hänen kummallekin puolelleen. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ginny tulee kyllä tunnilta pian, kaveri”, Ron sanoi piristääkseen ja taputti Harrya selkään.
”Minun täytyy kertoa teille jotain”, Harry sanoi vähän liian nopeasti, purskauttaen sanat suustaan niin että Hermionen ja Ronin ilmeet muuttuivat heti huolestuneiksi. ”Eikä siinä ole kyse Ginnystä.”
Juuri silloin lihavan leidin muotokuvan suunnasta alkoi kuulua hälinää, joten Harry mutisi ”ei täällä” ystävilleen ja lähti edellä pois oleskeluhuoneesta, luovien heille tietä ihmisvastavirrassa. Ystäviään vilkaisemattaankin hän tiesi, että Ron ja Hermione vaihtoivat katseita hänen takanaan. Rehtorin kanslian ovella Harry tajusi jälleen kerran jättäneensä tunnussana-asian täysin huomioimatta, mutta kivihirviö heilahti auki ennen kuin hän ehti edes kysyä Hermionelta, oliko tämä mahdollisesti tehnyt vierailuja McGarmiwan luo viime aikoina.
”Potter!” professori McGarmiwa hämmästyi astuessaan ulos itsekseen kiertyviltä kiviaskelmilta. ”Weasley! En odottanut näkeväni teitä täällä tänään.”
”Hauska nähdä, professori”, Harry sanoi nopeasti. ”Olisiko meidän mitenkään mahdollista lainata kansliaa hetkeksi?”
”Mutta miksi…” McGarmiwa aloitti, mutta muutti sitten mielensä. ”Totta kai, Potter. Älä päästä veristä paronia sisään lähtiessäsi, sillä on ollut viime aikoina kumma mieltymys oleskella kansliassa, ja minä en tahdo löytää ulisevaa aavetta huoneestani keskellä yötä.”
Ylhäällä rehtorin kansliassa kaikki oli ennallaan – kaikki oli samalla tavoin mahtipontista kuin ennenkin, lattia kiilsi kuin viimeistä päivää (Harry tuli ajatelleeksi kotitonttuja ja hänen sisintään vihlaisi, kun Dobbyn valtavat silmät pulpahtivat hänen mieleensä) ja pöydällä lojui mitä hienoimpia sulkakyniä ja arvokkaan näköisiä pergamenttirullia. Hän käveli pöydän vierustalle ja juoksutti sormiaan rehtorin tuolia vastapäätä nököttävän tuolin selkänojalla, sen tuolin, jossa hän oli istunut rehtori Dumbledoren kertoessa epäilyjään lordi Voldemortista ja tämän sielun palasista. Hän mietti ensimmäistä kertaa, jolloin hänet oli tuotu rehtorin kansliaan – vuosia sitten, kun basiliski oli hyökkäillyt koulun oppilaiden kimppuun ja hän oli saanut syyt niskoilleen – ja se tuntui niin kaukaiselta, pelko siitä, että rehtori olisi vihainen hänelle ja lähettäisi viestin Dursleyille. Hän oli löytänyt rehtorin kansliasta niin paljon pelottavampiakin asioita.
”Harry, mikä on vialla?” Hermione kysyi. Harry säpsähti ja huomasi katseensa liimautuneen ajatusseulaan, jonka helmeilevästä pinnasta näkyi vain pieni kaistale avoimen kaapin ovenraosta. Hän huokaisi ja kääntyi ystäviinsä päin.
”Andromeda”, hän aloitti, ”antoi minulle jotain. Sirius ja Remus jättivät sen minulle. Se liittyy vanhempiini.”
Ron ja Hermione kuuntelivat vaiti, kun Harry kertoi Andromedan jättämästä lahjasta kaiken mitä muisti tämän sanoneen. Sirius ja Remus olivat tahtoneet hänen tuntevan vanhempansa. He olivat suunnitelleet tätä kauan ennen kuolemaansa. Kumpikaan hänen ystävistään ei keskeyttänyt, eikä sen paremmin kukaan seinän muotokuvista – Harry arveli, että jotkut niistä nukkuivat, ja toiset teeskentelivät nukkuvaa. Dumbledoren muotokuvaa hän ei rohjennut katsoa.
Kun Harry lopetti, Hermione ja Ron näyttivät miettiväisiltä. Harry odotti heidän mielipidettään sydän pamppaillen, ilman aavistustakaan siitä, mitä halusi näiden vastaavan. Paloiko hän halusta nähdä Siriuksen ja Remuksen muistot? Ei. Halusiko hän jättää ne katsomatta? Ei. Tuntuiko vanhempien kohtaaminen nyt huomattavasti vaikeammalta kuin kielletyssä metsässä sinä yönä, kun hän oli luullut kuolevansa? Varmasti. Silloin he olivat luvanneet pysyä hänen rinnallaan loppuun saakka, ja Harry oli todella saattanut tuntea heidät vierellään, sillä hän oli luullut jäävänsä heidän luokseen… Mutta tällä kertaa he olivat tulossa hänen maailmaansa, eivätkä suinkaan jäädäkseen.
”Mitä mieltä sinä olet?” Hermione kysyi. ”Aiotko sinä katsoa ne?”
”Minä vähän toivoin, että te auttaisitte minua päättämään”, Harry huokaisi. ”En tiedä. Minusta tuntuu samalta kuin silloin kun Villisilmä näytti minulle sen vanhan valokuvan, jossa oli äiti ja isä ja Nevillen vanhemmat. He kaikki näyttivät niin iloisilta, ja minä saatoin ajatella vain sitä, miten huonosti se kaikki oli päättynyt.”
Hermione nyökkäsi. Ron katsoi Harrya kulmat kurtussa. ”Muistatko, mitä Dumbledore sanoi siitä peilistä, joka näytti meille, mitä me eniten haluttiin maailmassa?”
”Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unohtaa elää”, Harry nyökkäsi. ”Sinustako siis minun pitäisi unohtaa koko juttu?”
”Ei, kun minä ajattelin, että ehkä sinun pitäisi katsoa mitä Siriuksella ja Remuksella on näytettävää”, Ron sanoi. ”Ja sitten se on tehty. Luulen, että jos yrität antaa olla, et koskaan saa sitä pois mielestäsi.”
*
Harry pyöritteli pientä lasipulloa sormiensa välissä. Jos se olisi ollut enemmän siepin muotoinen, hän olisi varmaankin koettanut heitellä sitä, mutta tämän lasipullon sisältö oli liian arvokasta. Kuinka paljon muistoja olisi? Loppuisivatko ne ennen kuin ehtisivät alkaakaan?
”Kerro minulle, professori”, Harry sanoi katsomatta vanhan rehtorinsa muotokuvaan päin, tuijottaen ajatusseulan pintaa, ”teenkö minä oikein?”
”Poikaseni, minä en ole oikea mies määrittelemään, mikä on oikein ja väärin”, Dumbledore sanoi lempeästi, ”senhän sinä jo tiedät. Mutta jokainen tarvitsee muutaman hyvän muiston perheestään, varsinkin, jos se ei ole enää koossa. Lily ja James tahtoisivat sinun tietävät, miten paljon he rakastivat sinua.”
”He ovat kertoneet minulle”, Harry sanoi. ”Minä teen tämän heidän vuokseen. Luulen, että on paljon asioita, joita he odottivat minulta ja tahtoivat minun tietävän ja ehkä kertovat eteenpäin… Olen sen heille velkaa.”
Harry painoi kasvonsa nestemäiseen kaasuun, joka ei tuntunut miltään, ja syöksyi päistikkaa läpi ajatusseulan pohjan ja pidemmälle, kunnes löysi itsensä rohkelikkotuvan makuusalista, jossa hän itsekin oli nukkunut ensimmäisenä kouluvuonnaan.
Makuusalin ikkuna oli raollaan, ja punaiset verhot lepattivat tuulessa. Huone oli hämärä, ketään toista ei ollut paikalla – vain yksinäinen tummatukkainen poika seisoi peilin edessä ja tuijotti kuvajaistaan. Hän piteli käsissään kaapua, joka oli pahasti repeytynyt rinnan kohdalta, ja myös toinen hiha puuttui. Säpsähdyttävintä peilissä kuitenkin olivat pojan kasvot, kasvot jotka olivat aivan liian kalpeat ja väsyneet kuuluakseen nuorelle pojalle. Sen lisäksi niitä koristi viisi naarmua, kuin karhun kynsien viiltämää palkeenkieltä hänen kalpoisessa ihossaan.
Makuusalin ovi aukeni vauhdilla, ja 12-vuotiaan Remuksen kasvoille rävähti kauhu. Hän tiputti kaavun lattialle myttyyn ja veti vaistomaisesti käden haavoittuneelle poskelleen. Huoneeseen marssi kolme poikaa: etunenässä James Potter, kulmat kurtussa ja hiukset pörrössä kuten tavallisesti, Sirius Musta, jonka tummien ripsien kehystämät silmät näyttivät siltä, että yleensä ne tuikkivat hauskannäköisesti, mutta nyt hänen ilmeensä oli vakava, sekä Peter Piskuilan, pullea, lyhyt poika, joka näytti hämmentyneeltä. James avasi suunsa ensimmäisenä.
”Me odotettiin sinua”, James tokaisi. ”Olet näköjään tullut takaisin. Meidän pitää puhua.”
”Ai”, Remus sanoi, selvästi tavoitellen kepeää sävyä. Hän kumartui matka-arkkunsa ylle niin, että vahingoittunut puoli kasvoista jäi peittoon, eikä katsonut ystäviinsä kysyessään: ”Mistä puhutaan? Oliko hyvä viikonloppu?”
”Mitä sinun kasvoillesi tapahtui?” James kysyi suoraan, ja tuijotti Remusta silmiin, kun tämä kääntyi katsomaan häntä selvää säikähdystä ilmeessään. ”Me nähtiin ne naarmut kyllä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta viimeaikoina, kun sinulla on pahan näköisiä haavoja joka puolella.”
”No, tiedäthän sinä”, Remus kohautti harteitaan, mutta hänen äänensä värisi vähän, ”tekevälle sattuu. Itselläsikin on aina ruhjeita joka puolella, kun sinä ja Sirius käytte murtautumassa huispauskentän varastoon ja törmäilette niillä luudilla ympäriinsä.”
James pudisti päätään. ”Minua inhottaa, kun sinä valehtelet meille, Remus.”
”Se on aika loukkaavaa”, Sirius lisäsi nyökäten. Remuksen silmät olivat apposen auki ja täynnä pelkoa, mutta kun hänen ystävänsä eivät kääntäneet syyttäviä katseitaan hänestä, hän laski omansa maahan.
James vilkaisi ovelle. Sirius nyökkäsi vahvistaakseen, että se oli huolella suljettu, ja sitten James sanoi hillityllä äänellä: ”Sinä olet ihmissusi, etkö olekin?”
Remuksen huulet tärisivät. Hän vajosi istumaan vuoteelleen, katse painettuna syliinsä. Hetken kuluttua hän puhui hyvin hiljaa. ”Miten te saitte selville?”
”Me osataan laskea yhteen yksi plus yksi”, Sirius vastasi.
”Ja lukea kuukarttaa”, piipitti Peter, liittyen keskusteluun.
Kun Remus kohotti katseensa, hän katsoi suoraan Jamesiin ja anoi. ”Olkaa kilttejä ja älkää kertoko kenellekään. Vain Dumbledore ja jotkut opettajat tietävät – jos muut tietäisivät, en saisi olla täällä. Minä vannon, etten koskaan mainitse kenellekään että te olitte ystäviäni, voin etsiä uuden nukkumapaikan jos ette halua minua tänne -”
”Hetkinen”, James sanoi ja nosti kätensä pysäyttääkseen Remusin puhetulvan. ”Sanottiinko me, että me ollaan vihaisia koska sinä olet ihmissusi? Älä luule. Mutta me ollaan pirhanan kiukkuisia, koska sinä valehtelit meille.”
Remus tuijotti Jamesia hetken mykistyneenä. Sitten hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä ja hän käänsi katseensa pois.
”Ei noin kiukkuisia kuitenkaan”, Sirius kiirehti sanomaan ystävällisesti. Peter näytti vaivautuneelta ja tihrusti viereistä seinää, mutta James ei näyttänyt hämmentyvän, vaan meni Remuksen viereen istumaan ja taputti tätä selkään.
”Sinä olet hyvä tyyppi, Remus”, James sanoi. ”Sen takia sinä olet meidän kaverimme. Se riittää. Muuten saat olla ihan mitä tahansa – voit vaikka kannattaa Rapakon Palloseuraa minun puolestani, voit olla mitä tahansa – okei, mitä tahansa paitsi kuolonsyöjä – mutta sinä olet yksi meistä. Yksi Kelmeistä, sopiiko?”
Remus pyyhkäisi poskiaan hihasuullaan ja tarttui Jamesin tarjottuun käteen. Sirius taputti käsiään ja riensi istumaan Remusin toiselle puolelle.
”Nyt, kerro minulle”, hän sanoi innoissaan. ”Miltä tuntuu muuttua ihmissudeksi? Olitko sinä linnassa, kun muutuit? Ole kiltti ja kerro minulle, että kävit vähän säikyttelemässä sen uuden kammottavan vahtimestarin kammottavaa kattia.”
Remuksen kasvot levisivät hymyyn ja hän nauroi naurua, joka kuulosti siltä, että se oli hänen aidoin naurunsa moneen vuoteen. ”Kamalalta, ja en ollut, olin Rääkyvässä röttelössä. Ette kai te tosissanne uskoneet tarinaa niistä aaveista siellä?”
James ja Sirius huudahtivat joko kateudesta tai pettymyksestä, ja Sirius heilautti tummat otsahiuksensa toiselle puolelle. ”Minä pidin siitä tarinasta! Meidän piti mennä sinne tutkimusmatkalle, kaiken tämän aikaa siellä ulvoitkin vanha, tylsä sinä!”Poikien nauru haihtui ja vaimeni, ja valkoisessa sumussa tapahtumapaikka vaihtui. Harrya pari vuotta nuoremmalta näyttävä Sirius seisoi komean mutta silti kodikkaan näköisen suuren talon etuovella ja odotti.
Taivas oli synkeän harmaa ja vettä ropisi tiuhaan tahtiin Siriuksen matka-arkulle, jonka hän oli jotenkin onnistunut kiskomaan neljännelle portaalle. Ovi avautui, ja ulos kurkisti noita, jolla oli hymykuopat, tummat kiharat hiukset ja Jamesin pähkinänruskeat silmät. Hän katsoi Siriusta kuin tämä olisi ollut odottamaton, mutta erittäin miellyttävä yllätys. ”Sirius! James ei kertonut, että olet tulossa kylään!”
”Hän ei itse asiassa tiedä”, Sirius sanoi vähän vaivaantuneena.
Rouva Potterin ilmeeseen sekoittui rahtu huolta, hänen kulmansa kurtistuivat hiukan, mutta hän nyökkäsi ja sanoi lämpimästi: ”Tervetuloa joka tapauksessa”, ja sitten hän huusi olkansa yli, ”James! Sinulle on vieras!”
Sirius kiskoi laukkunsa ylös viimeisetkin portaat ja astui sitten kynnyksen yli. Nopeiden askelten ääni lähestyi, kunnes eteiseen laskeutuvien tummapuisten portaiden yläpäähän ilmestyi kuusitoistakesäinen nuori velho, jolla oli silmälasit päässään ja yllään ryppyinen jästi-T-paita ja pyjamahousut.
”Anturajalka!” hän karjaisi riemuissaan ja loikki portaat alas kaksi kerrallaan. ”Mitä sinä täällä teet?”
Siriuksen ilme oli hiukan syyllisyydentuntoinen kun hänen ystävänsä rutisti häntä, mutta hän sanoi kepeästi: ”Ajattelin vain, ettet saa minun käsittämättömän komeiden kasvojeni katselusta tarpeeksesi koulussa.”
James nauroi rempseästi ja taputti Siriusta selkään. ”No, tule sisään sitten, kaunotar! Et usko, millaista postia sain tänään Dumbledorelta.”
”Sen perinteisen kirjalistan lisäksi, siis”, herra Potter totesi sohvalta suuressa olohuoneessa, johon James johdatti Siriusta. ”Oli sekin tietysti lievä yllätys, olisin ajatellut että James olisi jo sanonut Dumbledorelle, ettei turhaan tuhlaa pergamenttejaan, kun hän kuitenkin tuskin avaa kirjaa koko vuonna. Kuulemani mukaan te pojat juoksentelette mieluummin ympäri kylää liehittelemässä noitia.”
”Tai niin me ainakin luulimme”, jatkoi rouva Potter, joka käveli sohvalle miehensä taa ja painoi kämmenensä tämän harteille, ”ennen tätä aamua. Näyttää siltä, että emme tunne poikaamme läheskään niin hyvin kuin uskoimme, sillä meidän tuntemastamme Jamesista ei kukaan tervejärkinen tee johtajapoikaa!”
”Vaikka onhan Dumbledorea useampaankin otteeseen kuvailtu hivenen hulluksi”, jatkoi herra Potter, joka hirnui naurusta vaimonsa tavoin ja heitteli kiusoittelevia katseita Jamesiin. ”Eikä ihme, mies sentään kieltäytyi taikaministerin virasta.”
James pyöritteli silmiään. Sirius katsoi parasta ystäväänsä ällistyneenä. ”Johtajapoika? Oikeasti? Hän varmaan vitsailee.”
James kohautti harteitaan, kun he astuivat keittiöön, ja hyppäsi istumaan kiiltävälle kiviselle työtasolle. ”Hagrid varmaan kertoi hänelle, kun kävin paimentamassa ne tokaluokkalaiset pois kielletystä metsästä silloin huhtikuussa. Tai siis, en minä muuten olisi sitä tehnyt, mutta me oltiin juuri menossa sinne Remuksen kanssa ja ajattelin, että voisi olla haitallista päästää ihmissusi irti kun ne olivat siellä.”
”Älä vähättele itseäsi, Sarvihaara”, Sirius sanoi virnuillen omahyväisesti. ”Myönnä pois, yrityksesi miellyttää Lily Evansia alkavat pikku hiljaa tehdä sinusta paremman miehen. Tai hirven. Miten vain haluat.”
”Pää kiinni”, James tokaisi, mutta hänen suupielensä kääntyi väkisinkin ylöspäin. He istuivat hetken hiljaa, ja Sirius silmäili keittiön toisessa päässä porisevaa noidankattilaa nälkäisesti. James katsoi häntä tutkiskellen. ”Millä sinä tulit Lontoosta?”
”Lensin”, Sirius sanoi epäröiden. ”Tai siis kun minulla ei oikeastaan ollut varaa tulla poimittaislinjalla.”
”Okei”, James sanoi kummissaan. ”Jos minä jotain ’jalosta ja ikivanhasta Mustan suvusta’ tiedän, niin sen että rahasta teillä ei ole puutetta. Mitä tapahtui?”
Sirius pudisti päätään lannistuneena. ”Minä en kestänyt sitä enää, James. En jaksanut enää sekuntiakaan. Äiti yritti kieltää minua jatkamasta pimeyden voimien S.U.P.E.R-kurssiani ja paiskoi hopeaisia koriste-esineitä ympäri taloa kun kutsuin Regulusta idiootiksi koska hän oli komennuttanut jonkun jästin ja laittanut sen hyppimään ympäri Oxford Streetiä…”
James puhahti myötätuntoisen turhautuneena. ”Joo, minä lakkasin tykkäämästä sinun äidistäni siinä vaiheessa kun hän tenttasi minulta melkein koko sukupuuni läpi saadakseen tietää, onko meidän suvussa jästejä. Oletko kunnossa?”
”Riippuu siitä, voinko jäädä tänne”, Sirius huokaisi. ”Muussa tapauksessa joudun varmaan lähtemään Remukselle tai Peterille ruinaamaan yösijaa. Sen tiedän, että äitini taloon en ole menossa takaisin, en ellei se ole minun viimeinen vaihtoehtoni. Mieluummin menisin Azkabaniin.”
”Nah, ehket sentään sinne”, James sanoi, ”mutta tottakai sinä saat jäädä! Äiti ja isä ovat aina tykänneet sinusta, he eivät voi olla suostumatta. Ja jos he yrittävät, voit tehdä saman tempun jonka olet tehnyt jo koko Tylypahkan noitakannalle ja mennä esittelemään hymykuoppiasi.”
Sirius virnisti Jamesille ja James hyppäsi alas pöydältä ja suuntasi ovelle. Sirius kuitenkin pysäytti hänet. ”James.” James kääntyi katsomaan Siriusta, ja tämä katsoi häntä pienen hetken ennen kuin sanoi: ”Tiedätkö, sinä et ole yhtään hassumpi paras ystävä. Noin rumaksi hirveksi, siis.”
”Älä yllytä minua taikomaan sinulle koirankoppia takapihalle”, James virnuili ja poistui keittiöstä ovi heilahtaen.Kotoisa keittiö häipyi näkyvistä ja noidankattilasta leijunut keveä höyry korvaantui valkealla sumulla. Kirkas auringonpaiste sokaisi Harryn, joka joutui räpyttelemään silmiään moneen kertaan ennen kuin näki palanneensa Tylypahkaan – nyt hän seisoi Mustajärven rannassa kolmen pojan keskellä.
Remus, Sirius ja Matohäntä istuivat ulkokaapujensa päällä nurmella, Sirius oli sulkenut silmänsä ja hymyili raukeasti kohti porottavaa kevätaurinkoa. Matohäntä vilkuili tyttöjä, jotka vilkuilivat yhtä lailla heidän suuntaansa, selvästi siinä toivossa että Sirius kiinnittäisi huomionsa johonkin heistä. Vain Remuksella oli koulukirja sylissään, mutta hänkin näytti ennemmin raapustelevan jotakin marginaaliin sen sijaan, että olisi lukenut.
”Katsokaas tuota”, Sirius nyökäytti päätään lähellä kulkevan polun suuntaan hetken kuluttua. Iloinen opiskelijajoukko toisensa jälkeen tanssahteli heidän ohitseen, mutta Remus ja Matohäntä kiinnittivät Siriuksen tavoin huomionsa pariskuntaan, joka lähestyi linnan suunnasta käsi kädessä.
”Kas kas”, Remus sanoi hymyillen, muttei vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä. Matohäntä tuijotti Jamesia, joka suki hiuksiaan hiukan hermostuneen oloisena, ja Lilyä, jonka kanssa tämä alkoi kävellä polulta heidän leiripaikkaansa kohti.
”Varsinainen hurmuri”, Sirius sanoi Jamesin viittoessa heidän suuntaansa ja selittäessä jotakin Lilylle. Sirius pomppasi pystyyn ja riensi pari askelta Jamesta ja Lilyä kohti, väläytti Lilylle vastustamattomimman hymynsä, kaappasi tämä vapaasta kädestä kiinni, suukotti sitä ja sanoi: ”Neiti Evans.” Sitten hän kääntyi Jamesin puoleen ja kysyi toista kulmakarvaansa kohottaen: ”Aika tuoda tyttöystävä näytille, hmm?”
”Sirius…” James voihkaisi katsoen ystäväänsä kuin anoen tätä olemaan ihmisiksi. Lily ei kuitenkaan näyttänyt hämääntyvän vaan virnisti Siriukselle.
”Sinä olet… Anturajalka”, Lily arvasi ja vilkaisi Jamesia. ”Se koira, jos niin saa sanoa.”
”Oikeaan osui. James – parit treffit, ja tyttö tietää jo kaiken meistä”, Sirius sanoi vähän epäuskoiseen sävyyn ja pyöritteli silmiään ystävälleen. Sitten hänen silmänsä laajenivat ja hän heitti pikaisen, hätääntyneen katseen Remuksen suuntaan. ”Hei, ethän sinä kertonut hänelle myös…?”
”Lily tietää jo, Anturajalka, kiitos sinun parin vuoden takaisen pikku temppusi”, Remus sanoi tyynesti.
”Minun, hmm, entisellä ystävälläni oli teoria”, Lily sanoi näyttäen vähän vaivaantuneelta, mutta asialliseen sävyyn.
”Ah”, Sirius sanoi paljonpuhuvasti. ”Ruikuli
.”
James irvisteli Siriukselle Lilyn selän takana, sillä keskustelu ei näyttänyt menevän lainkaan hänen toivomaansa suuntaan. Onneksi Remus päätti silloin puuttua peliin ja taputti nurmikkoa vierellään. ”Istu alas, Lily. Mitä kuuluu?”
Lily istui Remuksen vierelle ja James hivuttautui Siriuksen lähelle irrottamatta katsettaan Lilystä ja huokaisi: ”Sinä se et voi pitää kuonoasi ummessa, ethän.” Sirius nauroi koiramaisesti, taputti Jamesia selkään, ja totesi iloisesti: ”No, onhan kuitenkin parempi että minä nolaan sinut treffeilläsi sen sijaan että tekisit sen itse. Ja loppujen lopuksi minulla on paljon enemmän kokemusta siitä kuin sinulla.”Kun seuraava sumupilvi hellitti, Harry löysi itsensä seisomasta vetoisesta, mutta kauniista hallista, jossa hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt. Lattia oli marmoria, seinät tummaa, hieman kulunutta puuta. Äänet ja askeleet kaikuivat hallissa niin, että kuulosti kuin siellä ei olisi käynyt ihmisiä pitkään aikaan.
Lily oli kaunis valkeassa puvussaan, kun hän purjehti sisään hiukan natisevista ovista. Vieraita oli paikalla vain parisenkymmentä – lähimpiä ystäviä ja sukulaisia, mukaan lukien Kelmit, professorit Dumbledoren ja McGarmiwan, Jamesin ja Lilyn uuden naapurin Bathilda Bagshotin, ja myös nuoren ja kaksisilmäisen Alastor Vauhkomielen. Petuniaa ei näkynyt, eikä sen paremmin Severus Kalkarosta. Sirius seisoi Jamesin rinnalla toimituksen suorittavan velhon edessä ja vilkuili Lilystä ystäväänsä, jonka hymy ulottui korvasta korvaan. Jamesin ryhti oli yhtä suora kuin sen olisi saattanut kuvitella olevan huispauskentällä hänen seistessään joukkuetovereidensa keskellä rivissä, Englannin kansallislaulun soidessa taustalla. Hän piti Siriuksen tavoin toisesta ranteestaan kiinni näyttäen asiallisemmalta kuin koskaan, ja hänen puhdasta ylpeyttä säteilevä katseensa oli liimautunut Lilyyn.
Tavoitettuaan sulhasensa Lily sulki sormensa tämän omien lomaan, ja James hymyili hänelle toisella suupielellään. Kukaan ei itkenyt seremonian aikana. Sodan jyllääminen oli pilannut itkemisen heiltä kaikilta, sillä mikään ele, mikä niin usein merkitsi epätoivoa, ei tuntunut enää sopivan häihin. Tietämätön olisi voinut sanoa, että niin Lilyn kun Jamesinkin silmät kiiltelivät kenties kyynelistä heidän toistaessaan vihkijän lausumia sanoja toisilleen, mutta todellisuudessa ne säihkyivät kuin niihin olisi ripoteltu pienenpieniä hämykeijun soihtuja. Ehkä juuri sen takia nuoripari vaikutti eksyneen toistensa silmiin kun heidät julistettiin aviopuolisoiksi, ja sitten James sulki Lilyn syliinsä.
Seremonian päätyttyä James ja Sirius, jotka seisoivat yhä vihkipaikan luona, heilauttivat taikasauvojaan samaan aikaan. Kaksi kullanhohtoista valopalloa ilmestyi, ja ne lähtivät syöksyyn läpi salin – ne jakautuivat kahtia, ja syntyneet pallot jakautuivat kahtia, ja tuikkivia valoja syntyi lisää ja lisää – jotkut niistä liimautuivat kattoon ja vaihtoivat väriä niin, että koko halli hehkui. Toiset pallot syöksähtivät päin riveihin aseteltuja tuoleja ja lennättivät ne seinien vierustoille ja pieniksi ryhmiksi. Jotkut pallot asettuivat pöydille ja räjähtivät pulloiksi hehkusimaa, toisista alkoi ryöpytä kukkaköynnöksiä seinille. Vieraat henkäilivät ihastuksissaan ja puhkesivat taputtamaan. Sirius ja James virnuilivat toisilleen ja kumartelivat suuntaan jos toiseenkin, ja Lilyn hämmästyneestä ilmeestä päätellen hän ei ollut tiennyt, miten James aikoi järjestää vihkimistä seuraavat juhlallisuudet. Jamesin ja Siriuksen entiset opettajat nyökyttelivät päitään, vaikuttaen varsin tyytyväisiltä siihen että nuoret miehet käyttivät huomattavia taikataitojaan kerrankin johonkin muuhun kuin kepposiin.
Musiikkia alkoi tulvia jostakin näkymättömästä lähteestä väkijoukon yllä. Vieraita oli juuri sopivasti sen verran, että Jamesilla ja Lilyllä oli aikaa kiertää jokaisen luona vastaanottamassa suukkoja ja halauksia. Koko aikana he eivät päästäneet irti toisistaan – Jamesin kädet olivat Lilyn vyötäisillä tai harteilla, tai sitten heidän sormensa kietoutuivat yhteen heidän pujotellessaan ihmisten ohitse. Jonkin ajan kuluttua joku kilisti lasiaan ja vaati saada pitää ensimmäisen puheen. Niitä pidettiin useita – Matohäntä puhui vuolaasti ihailustaan Jamesia kohtaan, Remus lainasi tekstinpätkän vanhasta kirjasta. Sirius nauratti yleisöä muistelemalla hänen ja Jamesin ikimuistoisimpia kommelluksia ja Jamesin epätoivoisimpia yrityksiä napata Lily itselleen, mutta vakavoitui puheen loppua kohden.
”James”, hän sanoi ja katsoi suoraan parhaan ystävänsä silmiin. ”Minä tiedän, että me vitsaillaan paljon, ja olen varma että kaikki nämä ihmiset pitävät meitä ainakin vähän vinksahtaneina. Mutta totuus on, että sinä olet paras mies jonka olen koskaan tuntenut. Joten Lily… usko tai älä, mutta sinua voisi kutsua onnekkaaksi.”
Dumbledore piti pitkän puheen Lilyn ja Jamesin kunniaksi. Hänen kasvonsa olivat nuoremmat ja kirkkaat, ja hän suorastaan säteili nuoren pariskunnan suuntaan, aivan kuin mikään asia maailmassa ei olisi häirinnyt hänen onneaan näitä kahta kohtaan. ”Minä olen taikojen opettaja, ja yleensä vertaisin rakkautta toiseen lumoavaan voimaan meidän maailmassamme, taikaan. Mutta mitä on taika verrattuna todelliseen rakkauteen? Miten mikään muu voisi koskaan vetää vertoja sille omistautuneisuudelle ja aitoudelle, jota nuori rakkaus on täynnä? Kuinka taika voi kilpailla sellaisen kanssa, joka ei vaadi juonia ja keinoja, mutta tuottaa mitä suurimpia ihmeitä? Vaikka toisin väitetään, meidän taikamme ovat rajallisia, mutta rakkaus… rakkaus ei tunne rajoja. Se on vahvin voima jonka tunnemme, ja voin mitä suurimmalla ilolla sanoa, että luotan sen voiman Lilyn ja Jamesin käsiin ilman pienintä huolta.”
Dumbledore kohotti pikariaan Lilylle ja Jamesille, ja ihmisten taputtaessa Lily nousi ylös ja riensi epäröimättä halaamaan entistä rehtoriaan. Lily kuiskasi Albukselle jotakin, mitä kukaan muu ei kuullut, ja tämän silmät olivat kiinni Lilyn rutistaessa häntä.
Viimeinen puheenpitäjä oli James, jonka sanat jäivät soimaan ilmaan, kun tuli hääparin ensimmäisen tanssin vuoro.
”Minä en usko, että olin koskaan vain ihastunut sinuun. Tiedän kyllä että sinun mielestäsi minä pelasin pelejäni ja enkä ollut tosissani, mutta en ole koskaan voinut kuvitella elämääni kenenkään toisen kanssa. Olen yrittänyt päästä tähän paikkaan ja tähän hetkeen koko ikäni, enkä silti tiedä, miten tähän päädyttiin, koska mahdollisuudet siihen että sinä rakastaisit minua takaisin ja haluaisit kaikkia niitä asioita mitä minä haluan, olivat yksi miljoonasta. Joten kiitos, että tulit minun vaimokseni, Lily Potter, ja valitsit minut miljardien joukosta. Se, että minä saan olla sinun kanssasi vielä vuosien ja vuosikymmentenkin kuluttua, osoittaa minulle että loppujen lopuksi tässä maailmassa on jotakin järkeä.”Seuraava sumupilvi aukeni pieneen makuuhuoneeseen, johon siivilöityi sälekaihdinten lomasta enää punertavaa illan valoa.
Lily ja Remus istuivat kukallisella päiväpeitolla peitetyllä vuoteella. Lilyllä oli yllään vatsan paljaaksi jättävä toppi, joten valtaisa vauvamaha oli esillä koko komeudessaan. Hän oli ristinyt jalkansa ja kiemurteli tuon tuostakin löytääkseen paremman asennon vasten tyynyjä, joilla hän oli tukeutunut sängynpäätyä vasten.
”Miten teillä menee?” Remus kysyi äänellä, jonka sävy kertoi, ettei kyse ollut tavallisista kuulumisten tiedustelusta. ”Kuulin, että Dumbledore oli vaatinut Jamesia kiristämään talon suojaloistuja entisestään.”
Lily nyökkäsi. ”Hän ei tahdo, että me poistutaan talosta lainkaan, jos voidaan välttää sitä. Enhän minä muutenkaan luudalla lentelemään pääsisi, mutta tahtoisin päästä killan kokouksiin… Tai edes kylään vanhan rouva Bagshotin luo, hän on niin herttainen ja niin innoissaan vauvasta, hän on luvannut kutoa potkupukuja ja pieniä kaapuja…”
”Ei se ole mikään ihme”, Remus sanoi synkästi. ”Ei sen jälkeen, kun James vapautti yhden Voldemortin tärkeimmistä panttivangeista ja oli niin vähällä jäädä kiinni Voldemortille itselleen… Hänen täytyy olla teidän jäljillänne. Ainakin Dumbledore pelkää juuri sitä.”
”Minä tiedän”, Lily sanoi. ”Sen takia en pane vastaan, vaikka joudun kyhjöttämään täällä viikkotolkulla. James ei voi… hän ei voi jäädä kiinni. Hänen täytyy olla täällä, kun meidän vauvamme syntyy… ja vielä pitkään sen jälkeen. James tietää, että hän ei voi rynnätä pelastamaan velhomaailmaa meidän vauvamme kustannuksella.”
Remus laski kätensä Lilyn vatsalle painetun käden päälle. ”Sinun ei pitäisi murehtia.”
Lily hymyili ja pudisti päätään. ”En minä murehdikaan. Eikä sinunkaan pitäisi, Remus. En näe sinun hymyilevän nykyään puoliksikaan niin usein kuin haluaisin.”
”Voldemort on tajunnut, että ihmissudet ovat hänelle hyödyksi. Harmaaselällä ja hänellä on jonkinlainen sopimus. En vain ole itseni suurin fani tätä nykyä.”
”Mutta minä olen”, Lily sanoi lämpimästi. Sitten hän naurahti. ”Ja niin on ilmeisesti myös vauva… Hyvänen aika, kun hän potkii lujaa. Jos hänen isänsä ei olisi velho, väittäisin, että hänestä tulee jalkapalloilija. Kokeile.”
Remus painoi kätensä Lilyn vatsalle eikä selvästikään voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. ”Minä puolestani veikkaan, että hän yrittää potkaista maasta vauhtia päästäkseen lentoon, jos isän perinnöllä on mitään sanomista asiaan.”
Lily nauroi ja katseli Remusta, joka näytti aika haltioituneelta tunnustellessaan hänen vatsaansa. ”Haluatko sinä lapsia, Remus?”
Remuksen hymy hyytyi vähän ja hän vetäytyi kauemmas Lilystä. ”Se ei valitettavasti ole minulle mahdollista.”
”Sinä et tiedä sitä”, Lily sanoi ja pudisti päätään. ”Kuule, kun sota on ohi, minusta tulee paras parantaja, joka Pyhässä Mungossa on koskaan työskennellyt. Olen ajatellut, että ehkä… voisin tutkia ihmissusia ja susigeenin periytymistä. Ehkä minä voisin auttaa.”
Remus katsoi Lilyä sanattomana, vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan, ja hiljalleen huone hiipui näkyvistä.Tällä kertaa valkoinen sumu ei vaihtanut tapahtumien paikkaa, mutta maisema ikkunan takana pimeni täysin pois näkyvistä. Öinen huone oli rauhallinen, mutta ilmassa oli tunne siitä, että jokin oli muuttunut.
Kamala kolina rikkoi hiljaisuuden. James, joka istui sängyn laidalla pidellen pientä nyyttiä sylissään, säpsähti ajatuksistaan. Vuoteessa nukkuva Lily käänsi kylkeään, mutta ei herännyt edes silloin, kun Sirius läväytti oven auki ja tömisteli sisään.
”Merlinin parta, Sarvihaara”, oli ainoa asia, mitä hän sai hengästykseltään ja mahdollisesti myös järkytykseltään kakistettua ulos. Hän istui Jamesin viereen ja tuijotti silmät suurina vauvaa, joka tuhisi kapalossaan.
”Ovatko Kuutamo ja Matohäntä tulossa myös?” James kysyi pehmeästi, pidellen vauvaa yhden käden varassa, toisella siirtäen kiharaisia, mustia hiuksia pois tämän silmiltä.
”Joo”, Sirius sanoi poissaolevasti. He olivat hetken hiljaa, katsellen nukkuvaa poikaa.
”Hän on aika mahtava”, James sanoi lopulta, ja ei peittänyt vastahakoisuuttaan aivan tarpeeksi hyvin kysyessään: ”Haluatko ottaa kummipoikasi syliin?”
”No, jos nyt vaadit”, Sirius murjaisi, ja veti kapalon varovaisesti omaan syliinsä. ”Pirhana, James. Hän todella on aika mahtava.”
”Ja sinä et ole kovin mahtava kummisetä, jos opetat jokaisen osaamasi kirosanan hänelle heti ensitapaamisella”, James virnisti. ”Hänen nimensä on Harry. Harry James. Yritettiin mahduttaa Siriuskin johonkin sinne väliin, mutta ei mahtunut.”
”Joo, joo”, Sirius naurahti koiramaisesti. ”Noh, toisen lapsen nimeksi tulee Sirius, oli se sitten poika tai tyttö.”
”Saatan joutua käymään muutaman keskustelun, ennen kuin tuo menee läpi”, James hymähti ja vilkaisi takanaan nukkuvaa Lilyä. ”Hän näytti niin onnelliselta, Sirius. En voi uskoa että minä olen tehnyt Lilyn niin onnelliseksi, ja että sodasta ja kaikesta huolimatta… Hän on niin onnellinen.”
”Jos se jotenkin lohduttaa, siltä sinäkin näytät”, Sirius sanoi kiusoittelevasti ja antoi Harryn takaisin tämän isän syliin. ”Naamasi säteilee suunnilleen kuudensadan huispauksen maailmanmestaruusotteluvoiton voimalla.”
”Hänellä on Lilyn silmät”, James sanoi Siriuksesta välittämättä. ”Lilyn mielestä se on ihanaa. Hän näyttää muuten ihan minulta, mutta kun hän avaa silmänsä… Hän on pieni osa meitä molempia.”
Sirius hymyili. ”No, jos hänestä tulee yhtä hieno velho kuin vanhempansa, ja hän nappaa vielä muutaman hyödyllisen vinkin mahtavalta kummisedältään, me voidaan nostaa odotuksemme aika korkealle.”Nyt Harry päätyi valkean savupilven sisästä puisen oven taakse. Piha näytti etäisesti tutulta… Se oli hänen vanhempiensa talon puutarha, paljon siistimpi ennen kuin talo oli sortunut ja vienyt mukanaan kaiken, mikä paikassa oli ollut kaunista.
Siriukselle avasi oven pieni, mustatukkainen poika, joka pysyi pystyssä juuri ja juuri ilman tukea. Harry kuitenkin hymyili kummisedälleen riemuissaan ja ojensi kätensä niin, että Sirius saattoi poimia hänet syliinsä.
”Hei, Anturajalka”, Lily tervehti ja hätisti jaloissaan pyörivän kissan olohuoneen suuntaan. Sirius antoi Lilylle suukon poskelle ja Lily otti Harryn syliinsä – poika rimpuili hiukan, mutta tyytyi kohtaloonsa ja tarrasi kiinni äitinsä punaisiin hiuksiin.
”Missä James on?” Sirius kysyi ja kutitti Harryn poskea. Hänen äänessään oli juuri se teeskennellyn kepeä sävy, jolla aikuiset puhuivat lasten läsnä ollessa asioista, joista he eivät tahtoneet lasten huolestuvan.
”Keittiössä”, Lily sanoi ja huokaisi vähän. ”Sinun pitää puhua hänelle.”
Sirius nyökkäsi, vilkutti Harrylle ja käveli keittiön ovesta sisään. James, joka oli istunut pöydän ääressä pureskelemassa kynän päätä, nousi ylös niin nopeasti että tuoli oli vähällä kaatua.
”James, mitä on tapahtunut?” Sirius kysyi, kun James harppoi lähemmäs pöydän takaa.
”Se on tosi paha, Sirius, se on mennyt tosi pahaksi”, James sanoi. Hänen äänensä oli huolesta paksu, ja hänen näytti olevan vaikea olla ryntäämättä ovesta ulos. ”Dumbledore. Hän kertoi, että ne löytävät meidän minä päivänä hyvänsä. Voldemort on pannut kaikki kuolonsyöjänsä asialle, he etsivät meitä kaikkialta.”
Sirius valahti kalpeaksi. ”Mutta… mutta miksi? Mitä me voidaan tehdä?”
”Minä en tiedä miksi”, James sanoi ja pudisti päätään. ”Tiesin, että me ei olla hänen suurimmassa suosiossaan, mutta… hän on saanut jostain päähänpinttymän, että hänen on päästävä minusta ja Lilystä eroon. Dumbledore ehdotti uskollisuusloitsua, hänen mielestään se on meidän paras mahdollisuutemme.”
”Onko hän varma?” Sirius kysyi. ”Eikö ole turvallisempaa lähteä liikkeelle? Silloin kaikki hänen johtolankansa veisivät koko ajan väärään paikkaan…”
”Harry on liian pieni”, James sanoi tuskastuneena. ”Ei se ole minkäänlaista elämää lapselle. Sirius, ole kiltti ja lupaa että teet sen. Rupea meidän salaisuudenhaltijaksemme.”
”Eikö Dumbledore voisi? Tai joku, joka on vähemmän ilmeinen valinta?”
”Sirius, sinä olet minun paras ystäväni”, James sanoi melkein vihaisesti, itku kurkussa. ”Kenen muun käsiini minä uskoisin perheeni hengen?”
Ovi aukeni, ja Lily kurkisti sisään, Harry puoliunisen näköisenä olallaan retkottaen. ”Sirius, Harry ei suostu menemään nukkumaan ennen kuin sinä tulet lukemaan hänelle satua. Viitsisitkö? Ei se vie kuin pari minuuttia, hän on ihan simahtamispisteessä.”
”Totta kai, Lils”, Sirius sanoi ja Lily peruutti pois huoneesta. Sirius kääntyi takaisin Jamesin puoleen ja nyökytti hitaasti päätään. ”Hyvä on.”
James huokaisi syvään. ”Kiitos, Sirius. Et tiedä… he ovat minulle kaikki kaikessa.”
”Tiedän minä”, Sirius sanoi hiljaa.*
Harry tunsi putoavansa tyhjyyden läpi takaisin, hän tömähti jalat edellä kiviselle lattialle ja hänen polvensa pettivät. Kanslian kivilattia oli sileä muutamia rosoja lukuun ottamatta, ja hänen katseensa porautui siihen, sillä juuri sillä hetkellä hänen ajatuksensa mylläsivät, ne jyskyttivät vasten hänen ohimoitaan niin kuin silloin kun hän oli rynnännyt ulos kansliasta ja valmistautunut kävelemään metsään…
Muotokuvat kaikkialla hänen ympärillään kuiskuttelivat, miettivät oliko hän kunnossa. Harry tiesi katsomattakin, että Dumbledoren muotokuvan siniset silmät tarkkailivat häntä puolikuulasien takaa. Hän oli turta. Ainoa asia iskostuneena hänen sekavaan tajuntaansa oli se, kuinka paljon hän halusi tuntea äitinsä käsivarret ympärillään, kun tämä piteli häntä sylissään ensimmäisen kerran. Harry puristi käsivarsiaan, hän upotti kyntensä ihoon ja vihasi sitä, että äidin kädet olivat koskettaneet häntä eikä hän muistanut, miltä se tuntui. Miten hän oli saattanut unohtaa?
Oli selvää, että James ja Lily olivat rakastaneet häntä suunnattomasti. Isästä oli pitänyt tulla Englannin kaikkien aikojen menestynein huispaaja sodan päätyttyä, ja Lilyn piti työskennellä Pyhässä Mungossa, valmistaa liemiä ja parantaa sairaita… Ja he rakastivat Harrya edelleen, Harry tiesi sen nähtyään äitinsä kasvot Kielletyssä metsässä, kuultuaan isänsä äänen tämän tervehtiessä häntä ensimmäisen kerran. Sen olisi pitänyt riittää.
Mutta juuri nyt, kun Tylypahkan rehtorin kanslian seinät tuntuivat kaatuvan hänen päälleen, se ei riittänyt. Muistot, äänet, kirjeet, kaikki se mitä hänellä oli kuolleesta perheestään, ei ollut tarpeeksi. Hän tunsi vanhempansa, mutta vain sanan siinä merkityksessä, jossa saattaa tuntea jonkun joka on miljoonien kilometrien päässä. Hän ei ollut koskaan tuntenut näitä lähellään, ei vierellään, koska he elivät vain kivisessä ajatusseulassa, sen usvaisissa pyöreissä ja kaukana sumuisella King’s Crossin asemalla Dumbledoren kanssa… Ja silti, kolmesta kuolleesta, juuri Dumbledore puhui hänelle.
”Harry”, Dumbledoren muotokuva sanoi lempeästi, mutta vakaasti. ”Hengitä. Kipu ei kestä ikuisesti. Sinä tiedät kyllä. Ja jos tahdot jälleen hajottaa muutaman vanhan ruman koriste-esineen professori McGarmiwan pöydältä, ole hyvä ja tee niin, en usko että hän panee pahakseen.”
Se kaikki kävi järkeen. Sirius oli kuollut, Dumbledore oli kuollut, Remus oli kuollut, ja jokaisen kuoleman jälkeen Harry oli ollut samassa kansliassa, paiskomassa tavaroita ympäriinsä, keskustelemassa Tylypahkan tulevaisuudesta, valmistautumassa omaan kuolemaansa. Ja silti, joka kerta, se sattui yhtä paljon.
Ovelta kuului terävä koputus. Harry vilkaisi ovelle, mutta ei pystynyt nousemaan. Dumbledore puhui. ”Se ei ole professori McGarmiwa.”
”Mistä sinä tiedät?” Harry kysyi tukahtuneella äänellä.
”Etköhän sinäkin tiedä”, Dumbledore sanoi lämpimästi ja nyökkäsi. Ja silloin ovi heilahti auki. Hermione ja Ron olivat hänen luonaan hetkessä – he eivät olleet tuoneet Ginnyä mukanaan, eikä Lunakaan ollut siellä. Oli kuin sillä kerralla, kun ankeuttajat olivat hyökänneet hänen kimppuunsa eikä hän ollut löytänyt ainoakaan valopistettä pimeydestä, ja sitten Ronin ja Hermionen kasvot olivat ilmestyneet hänen mieleensä – hänen parhaat ystävänsä polvistuivat hänen viereensä sanaakaan sanomatta, ja Harry veti syvään ja väristen henkeä ja purskahti itkuun.
Heidän käsivartensa kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen, niiden tilalle joita Harry oli kaivannut. Hermione rutisti hänen keskivartaloaan niin tiukasti että se sattui, vieden hitaasti pois osan siitä kivusta ja ikävästä, joka hänen päässään oli jyllännyt, ja Harry upotti kasvonsa Hermionen olkapäähän. Ron puristi hänen hartioitaan lujasti, ja he pitelivät häntä siinä niin kauan kuin hän tarvitsi heitä. Pala palalta, Siriuksen ja Remuksen muistot lakkaisivat polttamasta ja hiipuisivat kultareunaisiksi Harryn omaan mieleen.
Kun Ron, Hermione ja Harry nousivat, Dumbledore puhui. ”Ikävän ei tarvitse olla niin tuskallista kuin väitetään, Harry. Oikein vaalittuna ikävä tekee meistä rohkeampia ja päättäväisempiä kuin mikään muu. Remus kertoi minulle, että sinun kolmetoistavuotiaan itsesi onnellisin muisto oli ollut muisto vanhemmistasi, ja se teki sinun suojeliuksestasi vahvan. Sinä voit antaa näiden muistojen vahvistaa sinua samalla tavoin. On uskomatonta, miten ne rakkaamme, joiden luulemme olevan poissa, löytävät aina uuden keinon suojella meitä.”
* * * * *
