Feliicia// kiva että Oliverista ja Georgesta tykätään. Iso kiitos kommentista!
Maww// mukava kuulla että tykkäät! Älä turhaan huoli tämän loppumisesta, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tätä jatkuu vielä piiitkään
Kiitos!
Midnight// ihanaa kun tykkäilet! jatkoa tarjoillaan vielä samassa viestissä. Kiitos paljon!
Grenade// Eiköhän se George siitä vielä piristy (; Kiitos kun jaksat kommentoida!
emppa_p// Heeei ja tervetuloa! ihanaa kun tykkäät, kiitos kommentoinnista!
L.E// Voi että, ihana kommentti. Kiitos paljon kehuista ja kommentista ja kaikesta. George/Angelinaa ollee tulossa tulevaisuudessa.
Hufflepuff// Pointtia ei tarvita, kiitos paljon kehuista! Hyvä jos onnistun pysymään canonissa
A/N: Olkaamme kiitollisia mukavasta pikku kevätlunssasta jonka ansiosta olin tehokas ja kirjoitin uuden osan. En takaa laatua.
* * * * *
Seuraavassa kuvassa oltiin jälleen Kotikolon puutarhassa, mutta piha oli menettänyt kesäisen hehkunsa. Neljä velhoa oli pukeutunut villapusakoihin, ja heillä kaikilla oli taikasauvat esillä. Harry ja Neville tekivät yhteistyötä vuoroin suojaten toisiaan taioilla ja vuoroin heitellen kirouksia kohti Charlieta ja Billiä, jotka tekivät hartiavoimin töitä. Lopulta veljekset nostivat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi ja virnuillen Neville ja Harry löivät oikeat kätensä yhteen. Kuvateksti kuului:
”Lokakuun 2. päivä: Harry ja Neville, uudet auroriopiskelijat.”Taikaministeriön riikinkukonsininen katonraja kuhisi pieniä lennokkiviestejä, ja välillä ne koukkasivat jonkun takasta tai hissistä saapuvan vastaanottajan luo. Sauvanpunnituspisteellä oli pitkä jono, jota Neville ja Harry silmäilivät enemmän tai vähemmän lannistuneina, sillä sen jälkeen kun Harryn ja Voldemortin sauvojen veljestarina oli levinnyt julkisuuteen sodan päätyttyä, jokainen Harryn sauvan nähnyt tahtoi tarkastella sitä. Taikasauvoihin erikoistuneen työntekijän saattoi kuvitella haluavan tutkia sitä tuntikausia. Heidän onnekseen erään noitaparven takaa astui hetken kuluttua esiin Kingsley, joka käveli rivakasti heidän luokseen ja väläytti hymyn.
”Huomenta”, Kingsley sanoi tutulla, syvällä äänellään ja viittasi heidät kävelemään mukanaan. ”Mennään suorinta tietä aurorivirastoon. Valitettavan kiireinen aamu tänään, jokaisella vierailijalla tuntuu olevan maailman tärkeintä asiaa… Koettavat saada muutoksia lakeihin joita ei ole edes säädetty vielä.”
”Etkö sinä esittele meille paikkoja?” Harry ihmetteli, kun he liittyivät kultaristikoiden sulkemien hissien edessä parveilevien velhojen ja noitien joukkoon.
”Valitettavasti näyttää siltä, että joudun jättämään teidät Gawainin huomaan, sillä sain juuri pöllön Brasiliasta ja ilmeisesti jonkinlainen lähetystö on tulossa vierailulle…” Kingsley sanoi, kun eräs hissi saapui ja naisääni ilmoitti ”Atrium, kahdeksas taso.” Ihmiset ahtautuivat hissiin, ja aivan viime tipassa muuan vihreäkaapuinen velho työnsi kengänkärkensä oven väliin ja ahtautui Harryn, Nevillen ja Kingsleyn luo.
”Ministeri”, velho sanoi huohottaen, ”Lontoossa on jäänyt kiinni viisi uutta kuolonsyöjäepäiltyä, heillä on pimeän piirtoja lapaluiden kohdalla, emmekä me tiedä ovatko ne aitoja… O’Donnell pyytää taika-asiantuntijaryhmää paikalle välittömästi.”
”Ei Voldemort polttanut piirtoja selkään”, Neville huomautti. ”Tai siis, miksi hemmetissä hän niin olisi tehnyt?”
”Kuka sinä olet?” viestin tuonut velho kysyi vähän töykeästi.
”Mitch, tässä ovat Neville Longbottom ja Harry Potter”, Kingsley esitteli nopeasti. ”Hyvä on, ota pari apulaista salaisuuksien osastolta, siellä tiedetään piirroista… Lähetän sinulle yhden aurorin myös, siltä varalta että homma menee rumaksi.”
Yhtäkkiä Mitch ei enää vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta kuolonsyöjäepäillyistä, vaan hänen silmänsä liimautuivat Harryn otsan arpeen. Kuollettavan hitaasti he laskivat tasoja seitsemästä alaspäin ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen noidan ääni ilmoitti, että oli saavuttu toiseen kerrokseen, jossa myös aurorivirasto sijaitsi. Kengät kopisivat säihkyvän kiiltävällä lattialla heidän seuratessaan hissistä poisjäävää ihmisjoukkoa pitkin tilavaa käytävää. Pikkuhiljaa velhot hajaantuivat kukin taholleen, pieniin mukaviin työhuoneisiin, suuriin kiviportaikkoihin tai keskikokoisiin istuntosaleihin, jotka saivat Harryn selkäpiin karmimaan ikävistä muistoista. Mitch nyökkäsi heille hyvästiksi ja kääntyi vasempaan, kun he astuivat tummista tammiovista sisään pieneen aulatilaan, jossa Harry oli kerran ollut aiemmin. Useaan soppeen jakautuva Aurorien päämaja oli kotoisalla tavalla sotkuinen. Harry oli pitänyt siitä välittömästi ja piti yhä.
Paikalla oli parisenkymmentä auroria, joista suurin osa kanniskeli kädessään teemukia. Useimmat istuivat omissa pienissä työtiloissaan, mutta muutamassa sopessa oli useampi aurori, ja jotkut olivat pysähtyneet keskustelemaan tilan avoimeen keskiosaan. Vain muutaman sopen eteen oli vedetty musta verho, johon oli kirjailtu sanat ”Britannian auroriyhdistys”. Eräässä sopessa Harry näki vanhan miesvelhon kävelevän ympyrää ja puhuvan itsekseen – heidän lähellään kaksi nuorta velhoa vertaili kahta ilmassa leijuvaa valokuvaa toisiinsa otsa rypyssä. Toisaalla velhokaksikko oli asettunut suurelta seinällä roikkuvalta kuumemittarilta näyttävän laitteen eteen. He ottivat aikaa kilpiloitsun taikomiseen vuorotellen kiroten toisensa ja vuoroin puolustautuen. Mittarissa oli satamäärin palloja, jotka alkoivat sammua välittömästi taian lähtiessä päälle kävijän sauvankärjestä. Velhot näyttivät sitä tyytyväisemmiltä mitä useampi niistä jäi palamaan, ja Harry tunsi palavansa halusta koettaa omaa reaktionopeuttaan.
”Harry, Neville, te muistatte Gawain Robardsin”, Kingsley esitteli ja Harry hätkähti ajatuksistaan. Robards, joka oli ollut mukana auttamassa Kalmanhanaukion puhdistuksessa, paiskasi kättä heidän kanssaan.
”Huomenta, pojat”, Robards hymyili. ”Tervetuloa matalaan majaamme. Kingsley, jäätkö vai menetkö? Mitch taikuuden väärinkäytöstä näyttää kärkkyvän oven takana. Haluatko että joku käy säikäyttämässä hänet pois niin kuin viimeksi?”
Kuin todisteeksi siitä, että auroriviraston työntekijöillä oli takuulla auktoriteettia säikytellä kutsumattomat vieraat pois tukikohdasta, ikivanha noita käveli ohi puujalka kopisten ja virnisti Harrylle hampaattoman ilkikurisesti. Kingsley kuitenkin toppuutteli Robardsia. ”Ei ole tarvetta, tällä kertaa hänellä on itse asiassa asiaakin. Ja saattaisit säikäyttää nämä vierailijamme samalla… Tai no, ei, ehket sittenkään. Joka tapauksessa minun täytyy lähteä.”
”Älä huoli, ministeri, lapsukaiset ovat hyvässä päivähoidossa täällä”, murjaisi eräs ohikulkeva mustatukkainen neljissäkymmenissä oleva mies, jolla oli suuret kolme suurta hopearengasta kummassakin korvassa. Kingsley hörähti huvittuneesti ja poistui kättään heilauttaen paikalta.
”He vain vitsailevat. Teidän täytyy muistaa, että jos ilmoittaudutte koulutusohjelmaan, homma on raskasta ja vaativaa”, Robards muistutti, mutta tuli sitten vilkaisseeksi sohvalle, missä kolme nuorta naista nauroi sydämensä kyllyydestä jollekin ja teekupit leijuivat ilmassa heidän edessään, ”tai ainakin itse työ on. Niinä päivinä kun mitään ei tapahdu te saatte istua täällä homehtumassa.”
”Mikä mainospuhe”, Neville mumisi virnuillen.
”Totuus on, ettei tänne oteta ketään, joka ei tiedä mihin on ryhtymässä”, Robards sanoi vakavana. ”Auroreihin kohdistuu paljon paineita, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä ja uhkailusta… Yleensä meillä on viikon kestävät soveltuvuuskokeet syksyisin, mutta ministeri on taannut, että te kaksi sovitte tänne kuin kyhmit siilipesueeseen.”
”Ja sinäkö et usko häntä?” Harry kysyi kulmiaan kohottaen.
Robards kohotti toista kulmakarvaansa ja hymyili vähän. ”Minä uskon kyllä. Mutta kyse on siitä, uskotteko te itse.”
Robards käänsi heille selkänsä ja lähti verkalleen kävelemään. Neville ja Harry katsoivat toisiaan ja kirivät sitten tämän rinnalle.
”Hetkinen nyt, mutta tuo tuossa on
Harry Potter”, Neville sanoi Robardsille siihen sävyyn, että piti tätä täysin tärähtäneenä. ”Soittaako nimi lordi Voldemort mitään kelloja? Valittu? Poika joka elää?”
”Ja hän katkaisi Voldemortin hirnyrkkikäärmeeltä pään”, Harry puolusteli vuorostaan Nevilleä.
”Harry on murtautunut Irvetaan”, Neville sanoi kuin leveillen Harryn puolesta. ”Ja lentänyt sieltä lohikäärmeellä ulos.
Ja taistellut unkarilaista sarvipyrstöä vastaan.”
”Neville on uskomattoman nopea oppimaan loitsuja ja kirouksia”, Harry jatkoi. ”Hänen taidonnäytteensä ovat esillä teidän salaperäisyyksien osastonne kaaoksessa.”
”Mutta vain, koska Harry opetti minua”, Neville pisti väliin. ”Hän on paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, joka meillä on koskaan ollut.”
Robards pysähtyi äkisti erään sopen oviaukolle ja kääntyi katsomaan heitä. ”Nyt pojat”, hän sanoi ankaraan sävyyn, ”
tuota minä kutsun mainospuheeksi. Näyttää siltä, että te todella olette oikeassa paikassa. Joten lopetetaan löpinät ja käydään asiaan.”
Robards virnisti Harryn ja Nevillen hitusen äimistyneelle ilmeelle. Hän selitti, ettei ollut voinut päästää poikia suoraan hauskanpitoon testaamatta näiden luoteenlujuutta ensin hiukan. Robards esitteli heille parisenkymmentä työsoppea omistajineen – useimmat aurorit olivat nuoria ja kolhuttomia, ja Harry arveli Kingsleyn puhuneen totta kertoessaan, että suuri osa kokeneemmista auroreista oli menehtynyt Voldemortin otettua ministeriön valtaansa. Sopet olivat pieniä ja niiden seinät päällystettyjä – eräs nuori velho oli ilmeisesti ollut Villisilmän suuri fani, sillä hän oli kehystänyt seinälleen useita artikkeleita tämän hienoimmista pidätyksistä. Harry ja Neville naureskelivat jästien räiskintäpeliä muistuttavalle taululle, joka eräällä aurorilla oli pöydällään – siinä kulki kuolonsyöjämaskeihin pukeutuneita hahmoja ja taikasauvalla näpäytettäessä ne poksahtivat harmittomaksi tomuksi.
Seuraavaksi Robards näytti heille suuren putkensuun, josta hän kertoi pöllöjen tuomien hätäviestien pääsevän perille.
”Kaikki vihjeenantajammehan eivät osaa loitsia suojeliusta”, hän selitti, ”joten viestit on saatava perille jotenkin muuten. Kun pöllö lentää putkeen, hälyttimet alkavat soida, ja saamme partion lähetettyä apuun mahdollisimman pian.”
Robards esitteli heille puolustusreaktiomittarin, jonka Harry oli jo aiemmin huomannut, ja sen lisäksi monta muuta taisteluharjoitusvälinettä. Rumalla, kulahtaneella puunukella harjoiteltiin kirouksenpurkua, kun taas erään paksun rautaoven takaa löytyi tekopuutarha, joka oli täynnä ansoja ja tunnistettavia taikoja. Harry näki harmaatukkaisen noidan haparoivan ja napauttelevan paksua kiviseinää ja arveli saavansa lähiaikoina tietää, miten Dumbledore oli tunnistanut verellä avautuvan oviaukon Voldemortin kiroamassa luolassa. Robardsin oma työsoppi oli hiukan muita kookkaampi, ja sen vieressä sijaitsi ilmiskooppeja ja viholaiskuvastimia pursuileva varasto. Viimeisenä he pistäytyivät vihreäksi tapetoituun kahvihuoneeseen, jossa viitisen auroria jutteli, selaili lehtiä ja vertaili raportteja.
”Gawain”, tummatukkainen, kumaraselkäinen noita sanoi ja viittasi Robardsia lähemmäs. ”Mikä tämä juttu Profeetassa on, että Azkabanin vangit laitetaan yhteisselleihin? Me voitaisiin aina laajentaa Nurmengardiin, jos tila alkaa loppua.”
”Minä olen aina tiennyt, että se paikka kiehtoo sinua jotenkin, Maggie”, virnuili poninhäntäinen mies, joka pyöritteli lusikkaa kupissaan. ”Mutta vakavasti puhuen, saavat kyllä olla laittamatta Carrow’n sisaruksia samaan häkkiin. Ne kaksi yhdessä hoitavat jokaisen Azkabanissa kävijän järjiltään nopeammin kuin ankeuttajat, enkä varmasti halua antaa Amikus-ukolle sitä riemua.”
”Williamson tässä oli se onnekas, joka sai kiikuttaa Amikusin Azkabaniin”, Robards kertoi.
Neville näytti samaan aikaan yllättyneeltä, hämmentyneeltä ja suunnattoman ilahtuneelta. ”Sinä vangitsit…? Vau. Viisi kuukautta sitten olisin vielä antanut mitä tahansa saadakseni sen kunnian…”
Neville riensi puristamaan Williamsonin kättä ja veti saman tien tuolin itselleen tämän viereen ja alkoi kysellä yksityiskohtia Carrow’n sisarusten vanginnasta. Harry naurahti päätään pudistellen. Oviaukosta astui sisään nuori noita, jonka hiukset olivat sotkuisella, pitkällä poninhännällä ja joka oli kietoutunut mustaan, paksuun torkkupeittoon. Hän näytti vastaheränneeltä, ja hänen kädessään oli valtaisa teemuki.
”Kas, neiti Bird”, Robards sanoi huvittuneena, ”hyvää huomenta. Kiireinen aamu?”
”Älä irvaile, Gawain”, neiti Birdiksi puhuteltu noita mumisi ja kaatoi itselleen teetä pannusta, ”minä olin koko viime yön väijyttämässä sitä nummella kököttävää hökkeliä Walesissa, eikä siellä lopultakaan ollut muuta kuin kirottu parvi mörköjä.”
”Kai sinä tiedät, että saat nukkua kotonakin?” Robards tiedusteli virnuillen.
”Hukkasin avaimeni”, Bird vastasi ja otti valtavan kulauksen teetä mukistaan. Sitten hän näytti huomaavan Harryn, joka seisoi aivan hänen vieressään, ja hänen suunsa levisi suureen, ystävälliseen hymyyn. ”Harry Potter! Mietinkin, milloin olet tulossa käymään. Minä olen Morgan Bird.”
”Morgan on meidän tuorempia auroreitamme”, Robards kertoi, kun Harry puristi Morganin kättä.
”Palveluksessa vasta neljä kuukautta”, Morgan selitti. ”Valmistuin Tylypahkasta neljä vuotta sitten.”
”Ai”, Harry sanoi, ”mutta sittenhän me ollaan oltu koulussa samaan aikaan. Sinäkö – sinäkö olit myös Lupinin oppilaana?”
”Jep”, Morgan nyökkäsi. ”Hän hoiti koko meidän luokan kunniamaininnoin läpi S.U.P.E.R-kokeista. Olin pahoillani kun kuulin hänen kohtalostaan. Hän oli paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ikinä.”
”Samaa mieltä”, Harry hymyili.
”Tarina kertoo, että hän opetti sinulle suojeliusloitsun”, Morgan sanoi hiukan uteliaaseen sävyyn. ”Kun olit vasta kolmetoistavuotias.”
”Mistä sinä sen kuulit, Amelia Bonesiltako?” Harry kysyi, ja hän tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään muistaessaan, miten vaikuttunut matami Bones oli ollut hänen kurinpidollisessa kuulustelussaan hänen suojeliuksestaan.
”Ei – itse asiassa professori Lupinin vaimolta”, Morgan sanoi. ”Tonksilta. Sinä kai tunsit hänet?”
Harry nyökkäsi. Kummallinen tunne oli vallannut hänet – yhtäkkiä hän tajusi, miten paljon kaikki ihmiset huoneessa tiesivät viime vuoden tapahtumista, miten paljon he kaikki olivat menettäneet taisteluissa. Nämä ihmiset olivat olleet Villisilmän ystäviä, Doran ystäviä, kenties myös Remuksen ystäviä. Kaikki olivat tunteneet Dumbledoren ja ihailleet tätä. He kaikki olivat yrittäneet taistella Voldemortia vastaan, he olivat olleet paikalla kun Voldemort oli vallannut ministeriön. Osa heistä oli taistellut Tylypahkassa Harryn puolella.
Tuntui surrealistiselta, että niin monen vuoden jälkeen, joina hänen oli täytynyt peitellä ja selitellä tapahtumia, hän oli päätynyt paikkaan, jossa ihmiset ymmärsivät häntä. Hän muisti selittäneensä Ronille, Hermionelle ja koko Albuksen Kaartille tuhansilta tuntuvia kertoja, että oli eri asia taistella pimeyden voimia vastaan kuin harjoitella muutamaa loitsua luokassa. Täällä, pimeän velhojen metsästäjien tukikohdassa, Harry tiesi vähiten. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Dumbledore oli kuollut, oli ihmisiä jotka neuvoisivat häntä.
”No, mitä sanot, Harry?” Morgan kysyi. Harry tuli ajatelleeksi, miten paljon nuori noita ystävällisine hymyineen ja huolettomine asenteineen muistutti Tonksia. ”Aiotko lähteä mukaan koulutukseen? Voin vakuuttaa, ettei se ole niin rankkaa kuin miltä se vaikuttaa.”
”Itse asiassa se vaikuttaa loistavalta”, Harry totesi. ”Ehdottomasti. Minä olen mukana.”
* * * * *
