Kirjoittaja Aihe: Glee: Nukenkasvoisia | Brittany/Santana | K11 - valmis 24.1  (Luettu 6006 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst
Rating: K-11
Pairing: Brittany/Santana
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle, minä vain leikin näillä kahdella nukketytöllä

Pieniä spoilereita kakkoskaudelle.

Osallistuu Angst10-haasteeseen

*

Vaaleanpunaisia saippuakuplia


Brittany koskettaa Santanan kasvoja, silittää tytön hymyttömiä huulia, muistaa, miltä tämän suudelmat maistuivat silloin, kun Santana vielä maalasi suunsa punaisella. Brittany piirtää Santanan poskelle kyynelen, vaikkei Santana itke, itkenyt hymyjen hiljalleen haalistuessa, Brittanyn kuiskatessa, ettei mitään rakkautta kai ole olemassa ollenkaan. Santana ei itke, vaikka Brittany tahtoo jo mennä. Sillä Santana luulee Brittanyn tulevan takaisin, palaavan vielä jonakin päivänä.

Eikä Santana sano sanaakaan, mutrista huuliaan, ei Santana tahtonut heidän särkyvän koskaan. Vaan Santana ei vielä tiedä Brittanyn puhaltaneen saippuakuplia, hattaranvärisiä, vaalenpunaisia. Heidän suudelmansa maistuivat makealta, eivät saippualta, kuplilta vaalenpunaisilta, eivät, vaikka Brittany vain valehteli rakastavansa. Santana luuli heidän olevan totta, vaikka he eivät osanneet rakastaa, ei heistä kumpikaan, vaikka Santana luulee rakastavansa. Brittany ei tahdo särkeä Santanan sydäntä, prinsessatyttöä.

Vaan kahden tytön prinsessasadusta ei ole jäljellä enää kuin onnensirpaleita, särjettyjä hetkiä, sanoja, jotka Santana jätti sanomatta silloin, kun eilinen ei vielä ollut ollut heille hetkistä viimeinen. Ei eilistä takaisin saa, ei hetkiä rikottuja, rikkonaisia. Ei Santana tahtonut rakastaa, rakastua, katsella kyyneliä Brittanyn kasvoilla. Sillä Brittany itkee, tietää, ettei se ollut Santana, joka särki sydämiä. Ei Santana riko Brittanya, miksi rikkoisikaan, Santanahan on heistä se, joka yhä leikkii rakastavansa, rakastaa Brittanya.

Ei Brittany rakasta Santanaa, sano rakastavansa, ei koskaan. Brittany päästää irti Santanasta vasta kun on jo liian myöhäistä korjata heitä, jotka joskus pitivät toisiaan kädestä silloinkin, kun Brittanyn pyörätuolipoika saattoi heidät nähdä. Santana kallistaa päätään, painaa huulensa Brittanyn huulille, tytön, jota yhä rakastaa, rakastaa liikaa. Ja Brittany vastaa suudelmaan, muistaa, miltä tuntui hymyillä vasten Santanan huulia. Mutta Brittany ei hymyile enää, eikä Santana muista, kuinka hymyillä.

Ei se ollut Santana, joka tahtoi leikkiä nukeilla, repiä pään irti tummatukalta, joka oli vain tahtonut suudella vaaleaa barbia, jonka kaapin oveen oli teipattu kuva pojasta pyörätuolissa. Santana oli sanonut, ettei sillä ollut väliä, sanonut, ettei pyörätuolipoika välittäisi barbista, tummatukasta, heistä kahdesta, ei huulipunatahrasta barbin poskella. Ja Brittany oli antanut Santanan suudella suulle barbia, joka kuului toiselle, nukkea, joka ei ollut tiennyt sen kai koskaan olleenkaan rakkautta.

He olivat nukkeja, kaksi nukenkasvoista, barbilla siniset silmät ja suu, joka ei naura.

Ei se ollut Santana, joka tahtoi riisua nukelta prinsessamekon, joka oli silkkipaperista.

Eihän Santanalla ole nukkekotia, ei Santana leiki nukeilla.

*
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 20:25:57 kirjoittanut Kupla »

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K7
« Vastaus #1 : 16.09.2011 19:44:33 »
Onneksi olen katsonut niin paljon Gleetä...  ::) No joo, pidän tästä parituksesta tosi paljon ja (lyhyessä) angstissa se on erityisen ihanaa luettavaa. Olen mä varmaan jotain happily ever afteriakin lukenut... Mut joo, osa meni ohi (esin pyörätuolipoika) mutta ei kiinnosta tietää... vielä...

Musta sun kuvailu oli tosi hyvää tässä. Miksi sun angst Malec ei oo samanlaista? Ts. tässä koko paketti oli hiilitympi, ei sellaista tiiliskiveä. Edelleenkään sä et oo käytänyt hän-sanaa, mutta olen kuullut tästä aiemminkin.

Lainaus
sanoja, jotka Santana jätti sanomatta silloin, kun eilinen ei vielä ollut ollut heille hetkistä viimeinen.
Tää on ihana, vaikka onkin käytetty. Ei kai ns. klassikoita käytettäis, jos ne ei olisi hyviä...
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 970
  • Illuxit novus dies
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K7
« Vastaus #2 : 16.09.2011 21:58:06 »
Äsh, en ole vieläkään saanut katsottua kakkoskautta loppuun (okei, pääsin vasta alkuun. Toisen jakson puoliväli, jei...). Ehkä sitten koeviikon jälkeen, kun saan ensimmäisen vapaan viikonloppuni sitten koulun alun.

Tuntui, että juuri siksi, että en ole nähnyt kakkoskautta, ficci tuntui niin suloiselta. Pidän kovasti oivalluksen tunteesta, siitä kuinka keksin jotain ja huomaan logiikkani olleen kirjoittajan kanssa samansuuntainen. Pyörätuolipoika oli niin suloinen ja herkkä ilmaus, että melkein sain awwituskohtauksen. Onneksi kuitenkin pinnistelin ja onnistuin siirtämään kohtauksen ficin loppuun.

Olen muistaakseni sanonut tämän jokaisen ficcisi kohdalla, mutta pidän kovasti runollisesta ja kuvainnollisesta tyylistäsi. Käytät paljon kuvauksia ja onnistuneita kielikuvia ja sanojen loppusointu saa kaiken kuulostamaan laululta. Mieleen nousee Tolkienin Kuninkaan paluun lopussa lauletun A Elbereth Gilthlorien -laulun sanat ja sanoma. Niin haikean kaunista ja runollisuus tuo moderniin teemaan vanhan ajan kaikua.

Nimi ei kyllä ollut niin onnistunut, kuten oletkin sanonut. Alkuun voisi myös lisätä, että kyseessä on raapalesarja -nyt se puuttuu sieltä. Nukenkasvoisia on kuitenkin kaunis ja pelkkänä otsikkonakin jo herättää tunteita. Cheerleaderit ovat lähes poikkeuksetta kauniita ja rinnattomia barbeja ja niin heitä valitettavasti yleensä kohdellaankin. Kovasti ja kylmästi, kuin heillä ei olisi tunteita. Tuntuu loogiselta, että sellaiset henkilöt hakevat turvaa ja rakkautta toisistaan.

Koukutit minut jälleen uuteen paritukseen.

~Culliina
Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 077
    • tumblr
En olekaan vielä katsonut Gleen kakkoskautta kuin sen verran, mitä televisiosta on Suomen aikaan tullut, mutta mahdollisesti bongaamani pikkuspoilit eivät maailmaa kaataneet kuitenkaan. Tämä oli siinä mielessä piristävää luettavaa, etten ole tainnut koskaan tutustua sinun kirjoitustyyliisii, ja olen tainnut lukea aiemmin vain yhden tai kaksi Glee-ficciä. Pidin jo tästä ensimmäisestä kuitenkin!

Kirjoitustyylisi on mielenkiintoinen. Santana ja Brittany ovat hauskoja hahmoja; Santana on tietyllä tavalla synkkä ja hänessä on jotain mitä ei osaa sanoilla kuvata, ja Brittany taas on ihana ollessaan niinsanotusti tyhmä, mutta silti hänessäkin on niin paljon enemmän. Oli mielenkiintoista tuoda tyttöjen luonteita esiin barbeilla ja muulla tuollaisella arkisella, kaapinovilla, valokuvilla, mitä toinen sanoo - eihän heitä voi kuvailla vain adjektiiveilla.

Lauserakenteet olivat sumuisia ja lähinnä runollisia. Olen aina huono lukemaan monimutkaisempia lauseita, ja tämä oli sillä tavalla mielenkiintoinen, että tavallaan kiersi kehää. Samantapaiset lauseet tulivat aina välissään jotain muuta. Kuitenkin pidin siitä, miten kaikki oli todella sulautuvaa ja vaikeaa, eikä yksittäisi lauseita saanut päähän selkeästi, mutta kun luki vain reippaasti eteenpäin ja unohti ajatella, ne oikeat tunnelma ja mielikuva tulivat itsestään. Ei mistään saanut kunnolla kiinni; kirjoitustyyli oli soljuvaa, vähän sellaista sadetta - ei yksittäistä vesipisaraa voi ottaa sormiensa väliin, mutta se on joka puolella ja siitä on tietoinen jokaisen aistinsa avulla kuitenkin.

En ole mikään mestari muutenkaan analysoimaan tällaisten fandomien ficcejä, sillä minulle tuottaa jostain syystä hankaluuksia siirtää televisiosarjat ja elokuvat (näin esimerkiksi) paperille – mutta vaikken tästä osaakaan enempää sanoa, odotan kyllä seuraavia palasia ja kiinnostuneenakin, vieläpä! Kiitos tästä, pidin. : )
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Dria: Kiitos kommentista! Nämä kun ei juonellisesti ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, ei juonispoileja sen kummemmin pitäisi tulla vastaan, nuo ihmissuhdespoilit onkin sitten toinen juttu. Ja katsos, mä tykkään kirjottaa pitkästi, mut raapaleet tarjoaa kivaa vaihtelua pitkään sepustukseen. Voin mä sulle joskus kirjottaa Malec-raapaleen, jos oikein kauniista pyydät : )

culliina: Kiitos kommentista, ja hihi, hienoa, että onnistuin koukuttamaan sut Santittanyyn.

Lils: Kiitos kommentista. Kiva kuulla, että pidit kirjoitustyylistä, se hieman vaihtelee erilaisten tekstien kohdalla, mutta useimmiten yritän tehdä tekstistä jollain lailla sellaista runollista. Hyvä että se sopi tähän. Pahoittelen tuota vaikeaa lauserakennetta, mutta silloin tällöin täytyy sanajärjestyksessä tahdä uhrauksia loppusointujen takia : )

*

Tytötkin särkevät tyttöjä

Santana istuu kahareisin tuolilla Brittanya vastapäätä, kääntää katseensa Brittanysta, tytöstä rikotusta, rikkonaisesta. Santanan pikkuhousut pilkottavat hameen alta, kaistale paljasta ihoa. Brittany painaa päänsä, vaalea tukka valuu silmille pilvenvärisiksi haalistuneille. Eikä Brittany katso Santanaa, ei vaikka ne katsovatkin, niistä jokainen, pojat hymyillen, tytöt poikiaan kädestä pitäen.

Brittany tahtoo tuntea Santanan käsivarret vyötäisillään, tytön tumman tukan kutittavan kasvojaan heidän suudellessaan huulipunalta maistuvia suudelmia. Brittany tahtoo kiertää kätensä Santanan kaulaan, koskettaa Santanan kasvoja, piirtää hymyn huulille, jotka eivät hymyile. Brittany tahtoo Santanan pitävän sylissään nukketyttöä, joka itkee silloinkin, kun Santana leikkii hymyilevnsä.

”Duettoa pukkaa, Brittany, Santana”, herra Shuester sanoo, Brittanyn vatsassa lepattaa vaaleanpunaisia perhosia. Ei se ole rakkautta, sanoi Santana, vain pari hassua pusua. Ei se ollut rakkautta Santanalla kai koskaan ollutkaan, vaan silti tämä oli pitänyt Brittanya kädestä, sanonut rakastavansa. Ja Brittany oli uskonut jokaisen sanan, sanat rakkaudesta, rakastaa Santanaa.

”En mä tahdo ton kanssa laulaa mistään rakkaudesta,” sanoo Santana, ja Brittanyn maailma on pirstaleina. Santana ei katso Brittanya, Brittany sinisin silmin Santanaa, ei enää koskaan. Sillä Brittany tietää nyt, kuinka helppo on elää valheessa, luulla vitivalkeaa vaalenpunaiseksi, rakkaudenväriseksi. Brittany rakastaa Santanaa kaikesta huolimatta, huolimatta Santanan nukenkasvoista, punaisista huulista, jotka eivät hymyile Brittanylle, eivät enää.

Puck viheltää nuotin vierestä, ja Brittany painaa kädet korvilleen, tahtoo itkeä. ”Kyllä kiitos, tyttörakkautta.” Vaan ei Puck vielä tiedä, ettei heistä kahdesta enää ole mitään jäljellä, vain särkyneitä sydämiä. Ei Puck vielä tiedä, että tytötkin särkevät tyttöjä.

”Mä en ole mikään lesbo”, Santana puuskahtaa kädet puuskassa. Ja Brittanylla on paha olo. ”Luulisi sun tietävän, Puckerman.”

”En mä mitään tiedä, totahan sä aina pidät kädestä”, Puck huomauttaa, työntää kätensä farkuntaskuun. Brittanyn poskilla palavat punaiset laikut, Brittany sulkee silmänsä, pidättelee sinisiä kyyneliä. Ei Brittany tahdo Santanan näkevän, miltä tuntuu särkyä.

Santana hymyilee Brittanylle. ”En pidä enää.”

Brittanyn poskelle putoaa yksinäinen kyynel.

En pidä minäkään.

*
« Viimeksi muokattu: 19.09.2011 19:14:13 kirjoittanut Solembum »

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Jaa-a mitäs tähän sanois... Tää oli angst ja kuitenkin hyvin solemainen. Mitä sulle on tapahtunut? Musta on hienoa, että sä olet saanut karsittua kerronnan tällaiseksi tähän... triplaraapaleeseen? oiskohan, näyttää about 300 sanaiselta. Tää taas meni vähän niinkuin täysin ohi. Tai siis, ymmärsin tuon suhdepuolen mutta itse tapahtumat.. No, mitäs tuntee fandomin niin hyvin...

Santana/Brit on ihana pari ja musta angst sopii näille hyvin. Okei, angst ja femme sopii hyvin... Musta tää on hyvin kaunis.

Lainaus
Voin mä sulle joskus kirjottaa Malec-raapaleen, jos oikein kauniista pyydät
Tarjoa Marygenia niin pyydän nätisti ;)
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Dria: Hei, osaan mä lyhyttäkin kirjoittaa, jos vain tahdon osata! Ja tuosta Marygenista me taidettiinkin jo tehdä kaupat... Niin, ja kiitos kommentista : )

Eli jatketaanpa sitten sillä femmellä ja angstilla.

*

Rikkinäiset tytöt eivät lennä

Brittany potkaisee jalastaan parin punaisia kumisaappaita, juoksee rappusia itku kurkussa. Brittanyn askelet särkyvät lattiaan, aivan kuin Brittanya ei olisikaan, olisi koskaan ollutkaan. Eivät Brittanyn varpaat viistä lattiaa, Brittany tiedä, missä on sininen taivas, missä mustaa asvalttia, joka rikkoo vesipisaroita, pieniä tyttöjä, jotka kantavat matkassaan särkyneitä sydämiä.

Brittanyn huoneen ovessa on kuva heistä kahdesta, he hymyilevät käsi kädessä, heiluttavat pom-pomeja punavalkoisia, jo vaaleanpunaisiksi haalistuneita. Brittany koskettaa Santanan kasvoja, rikottua lupausta rakkudesta. Ikkuna on auki, pilvet itkevät, sataa sisään. Pisarat rummuttavat ikkunalautaa, Brittany puhaltaa, piirtää ikkunaan kyynelen.

Vaan eivät paperikasvot osaa itkeä, itkevistä ihmisistä tehdo kiiltokuvia. Ei paperinen Santana tiedä Brittanyn unohtaneen, kuinka nauraa, hymyillä. Brittany repii kuvan kahtia, kaksi tyttöä tuhanteen palaseen, pudottaa palaset hymynsirpaleiksi yötuuleen. Brittany koskettaa kylmää ikkunaa, miettii, miltä tuntuu lentää. Mutta Brittany ei hyppää, sillä Brittany tietää, etteivät rikkinäiset tytöt osaa lentää.

Brittany käpertyy kerälle sängynlaidalle, hautaa kasvonsa vaaleanpunaiseen päiväpeittoon ja itkee, vaan ei onnesta, ei mitään onnea enää ole ollenkaan, ei kai koskaan ollutkaan. Brittany luuli Santanan vielä oppivan rakastamaan, kuiskaamaan ne kolme sanaa. Vaan Santana oli hymyillyt tyhjiä hymyjä, painanut huulensa Brittanyn huulille, poskelle huulipunatahran, vaitiololupauksen.

Olipa kerran kaksi nukkea paperikasvoista, sinisilmä sekä tummatukka, joka maalaa punaiseksi pienen paperisuunsa.

Enää itkee sinisilmä, levittelee lapaluusiipiään, haaveilee hyppäävänsä.

*

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Minä täällä hei!(En kirjoita kolmatta osaa rikottuun, Alec ja Mag tapaa siinä, ennen kuin saan sen Marygenin...  ;D )

Mikä hitto on pom-pom?  ??? *lähtee googlaamaan sen* ai toi... Eiks se ookaan (vappu)huiska? Mistä sä edes tiedät tollaisen otuksen "oikean" nimen? o.O On tosi häiritsivää keskeyttää lukeminen tollaisen asian googlaamiseen, mutta anyway.... Raapustan kommenttiakin lukiessa, joten miksikäs ei...

Lainaus
rikottua lupausta rakkudesta.
rauukaudesta taitaa kuitenkin olla kyse. Sä et raakuudesta kovin ahkerasti kirjoita =P

Lainaus
itkevistä ihmisistä tehdo kiiltokuvia
tehdä? vaihtoehtoa en tähän hätään keksi ^^

Tota noin, mitään erikoisen hienoa en tähän osaa sanoa. Hyvin samanlainen aikaisempien kanssa ja hyvin kirjoitettu.  :)

"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Dria: Fuuu se Marygen on toteutettavien listalla, saattaa vähän kestää, kun mun pitäs alkaa käymään koulua (kahdeksan kurssia, päivät kahdeksasta neljään, perjantaina kahteen). Mutta saat sen vielä kyllä.
Itseasiassa mäkin googlasin pom-pomin. Kun en ollu ihan varmamiten se kirjotetaan. Mutta se rimmas, ja siksi laitoin sen huskan sijasta : D Etkö arvannut sitä??
Hihi, pitää korjata typot. En ole kovin raaka ihminen.

*

Vain toinen rakastui vahingossa

Santanan korvissa soi laulu särkyneestä rakkaudesta, mutta Santana ei tahdo laulaa, laula enää koskaan. Santana sujautta kätensä punaisen hameen taskuun, iPodin näytölle vilisee kirjaimia kuin vesipisaroita tihkusateessa, ja Santana ajattelee sateenvarjoja. Santanan poskelle putoaa kyynel, pisara piirtää suklaasilmän alle sinisen kaaren. Santana kuivaa kasvonsa, ei Santana tahdo itkeä.

Sillä Santana tietää niiden näkevän. Santana nostaa katseensa lattiasta, Santanan sydän lakkaa laulamasta rakkaustarinasta, jolla ei ole onnellista loppua. Santana näkee niiden kasvoista niiden nähneen sen, sen yhden yksinäisen kyynelen. Ne hymyilevät, vaikkei Santana tahdo hymyillä. Ne nauravat, vaikkei Santana enää muista kuinka nauraa. Ne nauravat itkevälle nartulle. ”Hei narttu, onks se blondi sun tyttöystävä?”

Ne työntävät Santanan selkä vasten seinää, painavat mustelman Santanan olkaan, Santana tuntee sinelmän valuvan pitkin selkärankaa. Santanaan sattuu, vaan Santana ei sano sanaakaan, jaksa enää huutaa. Itku kuristaa Santanan kurkkua, vaikka ne eivät uskallakaan koskea Santanaan, koskettaa paljasta ihoa. Silti Santana nyökkää, mitä sitä kerran tehtyä enää kieltämään. ”Oli se joskus.”

”Tuli sitten välirikko, vai”, yksi niistä sanoo, ja Santana tietää ettei se ole mikään kysymys ollenkaan. Ne tiesivät heistä, kahdesta tytöstä käsi kädessä, niistä nukenkasvoisista, liian kauniista. Santana painaa päänsä, kätkee kasvonsa tumman tukan taa, jonka ne sysäävät sivuun, kasvoilta korvan taa. Ne tahtovat nähdä nartun itkevän, ja niin Santana itkee hiljaa, itkee, vaikka ei tahdo itkeä, ei enää. Ei Brittanyn perään.

”Ei se tahtonu mua enää.” Sanat karkaavat Santanan huulilta, Santana unohtaa hengittää. Santana tahtoo huutaa, vaan huuto juuttuu kurkkuun, Santanan on tukehtua sanoihin, jotka jäivät sanomatta silloin, kun Brittany vielä piti Santanaa kädestä. Santana tahtoo lyödä, potkia, Santana tahtoo paeta. Santana tahtoo juosta, mutta jalat eivät kanna, eikä Santana tiedä, kenelle kertoa särkyvänsä sirpaleiksi, kertoa sydämeen sattuvan, ajatuksen Brittanysta enää vain satuttavan.

”Ei ymmärtäny sit hyvän päälle,” ne ihmettelevät, katselevat nukenkasvoja kyynelistä kosteita, tyttöä, joka itkee toisen tytön takia, vain leikkii selviävänsä päivän kerrallaan, haaveilee Brittanysta. Santana on nukke, jota ne eivät voi koskaan saada, nukke, jota ne tahtovat koskettaa. Vaan Santana on vääränlainen, rikkonainen, rakastaa tyttöä, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka, hymy kuin kiiltokuvalla.

”En mä ollu sille tarpeeks hyvä,” Santana kuiskaa, kuivaa kasvonsa paidanhihaan, mustia rantuja haalistunutta mascaraa. Ja ne katselevat, kuinka Santana itkee, hymyilevät, vaikka Santanaan sattuu. Eivät ne välitä, eivät Santanasta, Brittanysta, ne tahtovat nähdä Santanan särkyvän. Ja Santana itkee, tietää viimein, miltä tuntuu särkyä. Sillä Santana rakastaa Brittanya, oppi rakastamaan vasta, kun oli liian myöhäistä kuiskia sanoja rakkaudesta.

”Eihän sulla ei ookaa kun nätti naama” ne sanovat, tekevät Santanalle saman kuin tekivät Kurtille, pojalle, joka ei oppinut rakastamaan, kuten poikien olisi pitänyt rakastaa, sellaiselle kuin Santana, jonka rakastama tyttö pitää kädestä poikaa pyörätuolissa. Santana on Kurtille anteeksipyynnön velkaa, sillä vihdoin Santana tajuaa, kuinka paljon sanat saattavat satuttaa.

”No en mä nyt sanois, toihan poraa naamansa pilalle.” Santana painaa kätensä korvilleen, tuhertaa itkua, sillä Santana ei tahdo kuulla sanoja, jotka rikkivat nukenkasvoja.

”Mä en kestä sitä, kun tytöt itkee taukoomatta.”

”En mä ennen itkeny”, Santana kuiskaa niiden kaataessa punaista jäähilejuomaa tämän tummaan tukkaan.

Ja Santana itkee, itkee vaalenpunaisia kyyneleitä.

*

Santana huuhtelee kasvonsa autiossa vessassa, tahtoo painaa päänsä pinnan alle, puhaltaa saippuakuplia, lopulta unohtaa koskaan hengittää osanneensakaan. Santana sulkee silmänsä, punainen suu valuu alas viemäristä, haalistunut hymy punaiseksi maalattu. Santana pesee tumman tukkansa, joka on sokerista tahmea. Pisarat putoavat kaariksi vedenpintaan, Santana katsoo silmin heijastusta, joka itkee pinnan alla.

Santana kallistaa päätään, antaa veden valua sisään paidankauluksesta, imeytyä tummiksi tahroiksi, kuin punaisiksi mustelmiksi. Santana katsoo peilistä kasvoja, jotka ovat kauniit kaikesta huolimatta, huolimatta kyynelistä, joita Santanan ei ole onnistunut kuivata. Sillä Santana itkee, itkee kyyneliä kerran laimenneita. Santana ei tahdo kenenkään näkevän kasvojaan, jotka ovat kuin surullisella nukella, leikattu kiiltokuvasta.

”Santana?” karkaa kuiskaus Brittanyn huulilta, jotka eivät hymyile enää, eivät tänään. Sillä Brittany tietää, että Santanaan sattuu, vaikkei vielä tiedä, miltä tuntuu särkyä, vaikka Santanan särkikin, kai vahingossa. Brittanyn askelet ovat varovaisia, pari sinisiä silmiä surusta haalistuneita katselee Santanan kasvoja kyynelten kastelemia. Brittany ojentaa kätensä, koskettaa Santanan poskea.

Vaan Santana kavahtaa kauemmas, katsoo Brittanya suklaasilmät suurina. Eikä Brittany käännä katsettaan Santanan kasvoista, Santana lakkaa itkemästä. Sillä Brittany on kaunis, surullisena kauniimpi kuin koskaan, vaikkei muista, kuinka hymyillä, nauraa. Brittany on liian kaunis, niin kaunis, että Santanan sydämeen sattuu. ”Älä koske muhun”, Santana kuulee kuiskaavansa.

Brittany ottaa askelen kerrallaan, tavoittaa Santanan, jonka selkä painuu vasten vessan seinää. Brittany kietoo käsivartensa Santanan vyötäisille, silittää tämän kosteaa tukkaa. Ja Santana itkee, itkee Brittanyn sylissä, katselee peilistä kuvaa heistä kahdesta, jotka kerran leikkivät rakastavansa. Vaan vain toinen heistä rakastui vahingossa. ”Sä sanoit niille, et mä olin sun tyttöystävä”, sanoo Brittany. ”Olinko mä?”

Santana kiertää kätensä Brittanyn kaulaan, pitää kiinni hetkestä kerran eletystä. Ei Santana koskaan tahtonut irti päästääkään, ei tahdo enää, ei vieläkään. Santana tahtoo tuntea Brittanyn lämpimän hengityksen hiuksissaan, huulet huulillaan, suudella, vaikka tietää Brittanyn kuuluvan toiselle, pyörätuolipojalle. Santana tahtoo sanoa rakastavansa, Brittanyn rakastavan, vaan Brittany on hiljaa, sanomatta sanaakaan. ”Joo.”

”Miksi sä et kertonut sitä mulle koskaan?” Brittany kysyy, siniset silmät sanovat: mä tiedän sen sattuvan. Mutta Brittany ei tiedä Santanan sydämen särkyneen, särkeneensä rakkauden, joka oli ollut vain leikkiä heillä kahdella, tytöillä, jotka olivat kuin nukkeja, unohtivat, millaista on rakastua. Ei Brittany tiedä, miksi Santana itkee, siniset silmät ovet sirpaleita sielun peilistä, Brittanyn siniset silmät itkevät.

”Mä tajusin sen kai vasta sitten kun oli jo liian myöhästä katua,” Santanan huokaa, ripustautuu Brittanyn kaulaan. Santana tietää, ettei kahden tytön rakkaustarinasta ole jäljellä enää kuin hetkensirpaleita, tietää heidän olevan vain haavekuvia Brittanyn päiväunissa. Ja Santana tietää, ettei Brittany jää, tietää, ettei Brittany tahdo ikuisesti Santanan tukkaa silittää. Ehkä Brittanykin rakastaa, muttei tarpeeksi oppisi Santanaa koskaan rakastamaan.

”Mä olisin halunnu olla sun tyttöystävä,” Brittany kuiskaa, kuivaa kyynelet Santanan kasvoilta surullisilta, maitokahvinvärisiltä.

Brittany painaa suukon Santanan poskelle, suutelee. ”Sä voisit olla vieläkin.”

Ja silloin Brittany päästää irti Santanasta, joka on on vain nukke enää, nukke, joka unohti, kuinka hymyillä. ”Mut mä rakastan mun pyörätuolipoikaa,” Brittany kuiskaa, heijastus heistä kahdesta katoaa, ja Brittany on poissa. Pari sinisiä silmiä lopulta peilistä haalistuu. Santana katselee kuvajaista nukesta tummatukkaisesta, tietää kaiken katoavan aikanaan, heidän kadonneen ennen aikojaan.

Santanan painaa päänsä, lattiaan särkyy vaalenpunaisia kyyneleitä.

*

Santana kävelee pitkin koulun käytävää, heilauttaa tummaa tukkaansa, punaista hameenhelmaa. Santana tietää niiden katsovan, näkevän vain tytön, jolla on kauniit kasvot, ripsissä kyyneleitä, joita ne eivät näe, näkisi enää. Santana tuntee niiden katseen selässään, sinelmillä pitkin selkärankaa. Santanan askelet tapaavat lattian, ei jäljellä ole enää pilvilinnoja, ei heistä kahdesta, Santana tahdo leikkiä nukella tummatukkaisella.

Santanan käsi tapaa tyhjää, ei Santana tunne Brittanyn kättä kädessään, tuntisi kai koskaan enää. Sillä Santana tahtoo unohtaa, unohtaa Brittanyn kaksi sinistä silmää, kaksi kättä, jotka joskus koskettivat Santanan vyötäisiä. Santana tahtoo unohtaa Brittanyn sanat heistä, muttei särkyä, ei tänään. Santana ei katsele Brittanya enää, itkee Brittanyn perään vain silloin, kun vaalenpunaisia kyyneliä ei ole katselemassa ketään.

Muttei Santana noin vain voi lakata rakastamasta, ei Brittanya, tyttöä, joka ei tahdo Santanaa, enää silittää Santanan tummaa tukkaa, ei koskea, koskettaa. Ei Santana osaa unohtaa Brittanyn viimeistä suudelmaa, Santana elää hetken yhä uudestaan, maistaa Brittanyn huulet huulillaan, ja rakastaa, rakastaa liikaa. Ei Santana osaa unohtaa Brittanyn kaulalleen suutelemaa mustelmaa, vaikka mustelmatkin haaltuvat aikanaan.

Santana leikkii kokonaista, vaikka on palasina, punainen suu haljennut kahtia, keräilee sydämensä sirpaleita vessan lattialta. Santana tahtoo unohtaa koskaan rakastuneensakaan. Silti Santana itkee hiljaa, haaveilee tyttölapsesta, jota rakastaa.

Eikä Santana hymyile enää, opi koskaan hymyilemään.

*

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 077
    • tumblr
Tämäpä on ehtinyt juosta eteenpäin, ja minä se vain olen unohtunut jonnekin. Höh. Tavallaan kuitenkin on ihan jees lukea sitä näinkin, monta kerrallaan: vaikka jokainen raapale on oma kokonaisuutensa, en tiedä, saako niistä tarpeeksi irti kertalukemalla. Kirjoitustyylisi on aika vahvasti sellainen menneisiin palaava, runollisen toistava, muistuttelee asioista jotka olivat jo edellisissä raapaleissa ja pyörii samojen fraasien ympärillä hyvin pitkälti. Se on toisaalta ihan hauska tapa, viitata sillä tavalla menneisiin ja näin, mutta ehkä ne voisivat olla mieluummin pelkkiä viitteitä - lopulta kuitenkin on hyvin kyllästyttävää lukea esimerkiksi nämä kolme raapaletta, joista jokaisessa käytetään useamman kerran kuin vain kolmesti sanoja "vaaleanpunainen", "hajota/särkyä ym.", "kyynel", "nukke/kiiltokuva/kauniit kasvot" jne. Liika on liikaa, ja kun fic alkaa pyöriä vain näiden parin ajatuksen ympärillä, se pikku hiljaa menee tylsemmäksi, jurraavammaksi.

Siltikin pidin kovasti siitä ajatuksesta, miten tyttöjä käsiteltiin tässä: pintapuolisesti voisi sanoa, että Brittany on se heikompi joka itkee ja jää jumittamaan siihen ihmissuhteeseen, Santana taas itkee suihkussa ja vessassa kun kukaan ei näe ja on sitten kivikasvoinen, järkähtämätön nukke ihmisten ilmoilla - mutta sitten kuitenkin Brittany oli se, joka jatkoi eteenpäin ja lopulta oli se kylmempi (jo tuossa ensimmäisessä tai toisessa, alkuvaiheilla kuitenkin, oli hienosti suluissa se, miten Brittanykaan ei enää pidä kädestä kiinni, tavallaan siitä tuli heti sellainen fiilis että Santana ei viekään tyttöjä ihan täysillä) ja Santana taas jää paikoilleen, hajoaa eri tavalla, menettää kasvonsakin.

En pysty kopioimaan hermojani repimättä kun hiireni on nyt muualla (taisi karata koloonsa, lol yhyy), mutta sinulla oli kuitenkin aika rutkasti sellaisia ajatusvirheen tapaisia typoja, tyyliin vääriä persoonamuotoja joissain kohdissa tai jotain sellaista, pari kirjainta esimerkiksi vaihtunut. Kannattaa jatkossa syynätä tekstit vähän tarkemmin, niitä kun löytyi kaikista, tai sitten hankkia vaikkapa beta – noita oli jo melkein häiritsevä määrä vaikkei ihan mahdottomasti kuitenkaan.

Kiitos näistä, jälleen!
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Komppaan Lilsiä tuossa, että näissä on toistoa, mikä on syy, miksi en haluaisi lukea näitä kerralla putkeen. Erillään nämä ovat kauniita tulkintoja. Jokaisessa on vähän eri tavalla hajotettu toinen, mutta silti... Taisin tästä mainita kun nähtiin pellolla... Taidettiin Neithin kanssa heittää ehdotuksia vihanneksistakin...

Ja nyt minä taas olen ihan pihalla ja kysyn mitä hittoa vaaleanpunaiset kyyneleet ovat? Kun tulee mieleenb se harhakuvakohta Dumbosta, jossa on niitä vaaleanpunaisia norsuja, taitaa olla nääs vähän hakoteillä.

Lainaus
”En mä ollu sille tarpeeks hyvä,” Santana kuiskaa,
FYI, kun kirjoitetaan suomeksi, pilkku tulee lainausmerkkien ulkopuolelle. In English pilku menee tällai sisälle. Joo, on elämää suurempi asia, tiedän.  Näitä oli pari seassa.
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Lils: Totta, puhun aika lailla samoista asioista joka pätkässä. Onglema on kai se, että olen kirjoitellut näitä montaa yhtä aikaa ja jätän keskeneräiseksi silloin kun ei inspaa. Ehkä mä tarkoitin nämä ähän sellaisiksi, että ei kannata lukea kerralla, mutta julkaisen kuitenkin näin, koska en viitsi tukkia Toista ulottuvuutta.
Mutta yritän kiinnittää tuohon huomiota, tämä seuraava on kyllä aika samoja teemoja, koska on toinen, jota koskaan aloitin kirjoittamaan.
Mutta kiitos myös kaikesta positiivisesta, yritän sisäistää kriitiikin ja korjata virheet. Betaanpa tämän nyt oikein kunnolla : )

Dria: Vastaus yllä ^
Vaalenpunaiset kyynelet on random. Pilkut on noin, koska siinä oli aluksi piste : )
I'm sorry.

*

Karuselli

Santana katsoo Brittanyn vaaleaa tukkaa, otsatukan alta pilkottavaa sinistä silmäparia, valokuvaan vangittua hymyä, hymykuoppia. Santanan Brittany on paperista, pala paperia Santanan kaapin ovessa, kiiltokuvakasvoja. Brittany on tyttö, jota Santana rakastaa, paperinukke, joka joskus nukahti Santanan sänkyyn, antoi Santanan suudella, silloin tällöin riisua, riisuuntua.

Santana koskettaa paperisen Brittanyn kasvoja, eikä hymyile, ei enää. Santanan Brittany ei itke, ei puhua pukahda, eivät paperista leikattujen tyttöjen suut osaa kuin hymyillä haalistunutta hymyä. Ei paperinukkeja voi pitää kädestä, vain pukea nukeille paperivaatteita. Santana koskettaa Brittanyn kasvoja, painaa päänsä vasten kaapin ovea, suutelee Brittanyn paperista poskea.

Brittany tietää, ketä Santana rakastaa, vain heilauttaa vaaleaa tukkaansa, ei sano sanaakaan. Eivät ne ennen olleet mykkiä kumpikaan, ei Brittany punaisessa hameessaan, ei paperikasvoinen nukke, jonka Santana kuuli kerran nauravan. Ei Santana ennen osannut itkeä, itkenyt Brittanyn perään. Eikä Santana itke vieläkään, Brittany tartu Santanaa kädestä, sano kaiken olevan kunnossa, ei enää.

Santana antaa karusellin pyöriä ympäri ja ympäri.

*

Siinä ei puhuttu vaaleanpunaisesta! : )

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Lainaus
Siinä ei puhuttu vaaleanpunaisesta! : )
Joo, ei ♥ Tässä ei ollut mitään suloista tai vaaleanpunaista  :D

No totaa... Tää on omalla tavallaan tosi karmiva raapale ja samalla tähänastisista paras. Todennäköisesti paras kaikista sun ficeistä. En tiedä, en oo lukenu kaikkia. Totta kai jokainen tulkitsee tavallaan, mutta mulle jäi sellainen kuva, että B tietää S:n tunteista ja leikittelee. Siis, että B sanoo jotain, jonka S tunnistaa piikittelyksi tai leikilliseksi vihjailuksi. B siis satuttaa S:ää tietoisesti. Ei ollut ehkä sun tarkoitus, en tiedä, mutta tykkäsin. Ei varmaan tullut yllätyksenä?

Paperinukke saattoi olla kielikuva, mutta tulkitsin sen just paperinukkena, en ettinyt mitään, mitä saattaisit tarkoittaa. S:llä on siis valokuva B:stä huoneessaan (piilossa) ja S itkee joskus kattoessaan sitä kuvaa. Muissa mun mielestä ei ole ollut selvästi tälläistä sadisti/masokisti erottelua, minkä tästä löysin. S tietää, ettei asiat muutu, muttei se halua päästää irti ja luovuttaa, siksi se jatkaa. S toivoo ehkä, että joskus... B taas yrittää pitää S:n tiukasti itsessään kiinni, koska se nauttii vallan tuntesta ja kyynelien aiheuttamisesta.

Erittäin suuret kiitokset tästä raapaleesta ♥


"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 077
    • tumblr
Uuu.

Minäkin löysin tästä hyvin paljon sellaista karmivaa epävireisyyttä, tietynlaista pingottunutta tunnelmaa, yhtä aikaa vahvaa mutta surullista. Brittany on niin kovin hajalla huolimatta siitä, miten vahvaluonteinen ja lujakasvoinen hän on: on pelottavaa, miten määrätietoisesti hän pyörittää karusellia, johon on heidät molemmat istuttanut, eikä kumpikaan uskalla tai halua enää hypätä kyydistä (vaikka kuitenkin ajattelen, että Brittany todella olisi mennyt jo - että Santana pyörittäisi enää vain sitä paperinukkea, eikä Brittanya enää ole, ei todella, hän on jo poissa tai ainakin mieleltään muissa maailmoissa, jonkun toisen).

Kirjoitat edelleenkin aika hienosti. Pidän kovasti tulkinnanvaraisuudestasi, siitä, miten vaikeaa on sanoa mitä todella tapahtuu ja mikä on vain vertauskuvaa, ne sekoittuvat toisiinsa niin täydellisesti, mutta ovat siltikin samaan aikaan molempia. Toistelet hahmojen nimiä käyttämättä mitään pronomineja tai korvikkeita sen paremmin, ja vaikka se yleensä vain rassaa, tähän se sopii ainakin minun silmissäni: vaikka on muita suhteita, uusia ihmisiä, muita paikkoja, on näissä niin selvää, että lopulta ainoa mikä merkitsee, on he kaksi – kukaan muu ei vaikuta siihen sujuuko vai eikö suju, vaan se kaikki, koko kaaosmainen epäonnistumisien ja onnistumisten sarja tottelee nimiä Brittany ja Santana, ettei siihen voi kukaan muu mitenkään sotkeentua, ei todella.

Haha minä tykkäsin kun tästä ei löytynyt vaaleanpunaisuutta; se teki todellakin tästä paljon vaikeamman, hämärämmän ja kirkasvaloisemman, sellaisen pelottavan ja uhkaavan, ei pelkästään kyyneliä suihkussa ja päiväkirjavuodatuksia.

Lisääää!
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Dria: Voi kiitos, kiva että tykkäsit! Paras kaikista. Se kuulostaa musta ihan hyvältä. Ja ehkä mä arvasit, että pitäisit tästä. Miksiköhän : )

Lils: Kiitos kommentista! Kommentti oli niin hieno, että se jätti sanattomaksi, enkä taida osata vastata siihen mitenkään :3

Kiitos vielä molemmille ♥


Poistin sanan 'raapalesarja' otsikosta, koska eivät nämä ihan raapaleiden mitoissa ole kaikki pysyneet.
Tämä seuraava on muistaakseni vähän omituinen. En muista, milloin kirjoitin sen. On vain unohtunut julkaista. Pöytälaatikkokompleksi.



Tarpeeksi täydellinen

Brittanyn äiti ei koskaan kysynyt, miksi he eivät levittäneet Santanalle patjaa ennen kuin sammuttivat valot ja leikkivät nukahtavansa. He kuulivat Brittanyn äidin raottavan ovea, pitivät toisiaan kädestä peiton alla, pidättelivät kikatusta. He katselivat toistensa kasvoja, sinisilmät silmiä suklaanvärisiä. Eivätkä he nähneet Brittanyn äidin hymyä, tienneet tämän tietävän heidän olevan yhä hereillä.

He olivat hiljaa, sanomatta sanaakaan, kunnes kuulivat Brittanyn äidin askelten loittonevan, narahtavan vasten rappusia. He hihittivät, Brittany hymyili vasten Santanan huulia, he riisuivat pyjamansa. Santana kietoi kätensä Brittanyn vyötäisille, Brittany makasi alushoususillaan Santanan sylissä. Santana painoi kasvonsa Brittanyn niskaan, Brittany kuiskasi huulet Santanan korvaa hipoen: rakastan.

Santana kuljetti käsiään pitkin Brittanyn paljasta ihoa, Brittany kosketti Santanan kasvoja, antoi Santanan suudella kuvan punaisista huulistaan poskeensa, suudella tämän nukensuuta. Eikä Brittanyn äiti koskaan kysynyt, miksi Brittany maalasi huulensa punaisella, Santanan suu haalistui yön aikana. Santanan sormet tanssivat Brittanyn kalpealla iholla, Santana oli kuin Brittanyn varjo maatessaan tämän alla sängynlaidalla.

Ja vaikka Santana ei osannutkaan vastata, sanoa rakastavansa, Brittany kiersi kätensä Santanan niskan taa, ja takertua tyttöön, joka ei uskaltanut rakastaa. Brittany sulki siniset silmänsä Santanan sylissä, Santana pidätteli kyyneliä. Eikä Brittanyn äiti ei koskaan kysynyt, miksi Santana aina aamuisin heräsi Brittanyn vierestä, painoi huulensa Brittanyn poskelle vaaleatukkaisen nuken vielä leikkiessä nukkuvaa.

*

Brittanyn avatessa silmänsä Santana näki kaksi taivasta, Brittany sälekaihtimien lomasta vasten seinää luikahtaneen valokeilan. Brittany katsoi taivaankannen kaisteletta ikkunalasissa, Santana Brittanya, joka sanoi opettelevansa lentämään huomenna. Brittanyn noustessa istumaan vaalea tukka valahti tämän kasvoille, ja Santana sanoi nukkensa muuttuneen enkeliksi, ja etteivät enkelit saaneet lentää pois liian aikaisin, Brittany vain hymyili.

Brittanyn laskiessa jalkansa lattialle Santana tarttui tätä vyötäisistä, ja nosti nuken syliinsä. Brittany kuiskasi hyvää huomenta, Santana sanoi kellon olevan jo kaksitoista, ja he nauroivat hiljaa Brittanyn äidin katsellessa heitä ovenraosta. Brittany kuiskasi: rakastan sinua, Santana sulki haalistuneen suunsa vastaamatta. Eikä Brittanyn äiti sanonut sanaakaan Brittanyn suudellessa Santanaa.

Santana puki päälleen Brittanyn punaisen hameen, Brittany Santanan paidan, he vaihtoivat univormuja, eikä kukaan tiennyt heidän leikkivän toisillaan kuin paperinukeilla, hehän olivat samanlaisia, näyttivät samalta samanlaisissa vaatteissa. Santana liu'utti sormiaan pitkin Brittanyn selkää sulkien punaisen puvun vetoketjun, ja Brittany unohti, kuinka hengittää.

Vielä Brittany oppisi levittämään siipensä selässään.

*

Santana ei tahtonut kenenkään tietävän heistä, suuttui Brittanyn kertoessaan äidilleen, joka sanoi jo tietävänsä. Santana antoi anteeksi, Brittany Santanan olla ja valehdella. Santanan valheet olivat valkoisia, haaveita paremmasta, ei Brittanysta, Santanasta. Santanalle elämä oli elokuvaa, Brittany itki itsensä uneen niinä iltoina, jolloin Santana ei tullut, vaikka oli sanonut tulevansa.

Brittany ei enää tiennyt, mitä sanoa Santanan tahtoessa suudella, nostaa Brittanyn punaisen hameen helmaa, koskettaa nukkensa paljasta ihoa. Brittany ei enää tiennyt mitä tehdä Santanan vain maatessa hiljaa aloillaan, katsellessa kattoa tyhjä ilme kasvoillaan. Brittany ei uskaltanut sanoa rakastavansa. Eihän Brittany edes tiennyt, oliko mitään rakkautta ollutkaan, Santana rakastanut Brittanya koskaan.

Ja Brittanylla oli Artie, Santanalla milloin Puck, milloin Sam, vaan ei muita naisia. Santana sanoi, ettei Brittany saanut kertoa Artielle Santanasta, heistä kahdesta. Artien kysyessä Santanasta Brittany oli tukehtua, Santana käski Brittanyn valehdella. Pian Brittany alkoi laskea huuliltaan putoilevia valheita, ja Brittanysta tuli sellainen, kuin Santana.

Brittany painoi päänsä Santanan kävellessä ohi koulun käytävällä, antoi vaalean tukkansa kätkeä kasvonsa näkyvistä, veti punaisen takkinsa hupun päähänsä. Brittanyn siniset silmät särkyivät sirpaleiksi, valuivat poskille kyyneleinä silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä Brittanyn itkevän.
Brittany itki tyttöjen vessassa katsellen peilistä kasvojaan.

Kasvoja, jotka eivät olleet tarpeeksi kauniit Santanalle kai koskaan. Katsellessaan sinisten silmiensä sirpaleita Brittany tiesi, ettei ollut Santanalle tarpeeksi täydellinen. Istuessaan Artien sylissä Brittany tiesi, ettei ollut Santanalla tarpeeksi hiljainen, osannut pitää suutaan kiinni silloin, kun Santana tahtoi vain maistaa tämän huulia. Ja Brittany lakkasi laulamasta.

Sillä Brittany oli särkenyt Santanan sanomalla rakastan.

Eikä Brittanyn äiti enää hymyillyt nähdessään Brittanyn suutelevan Santanaa.

*
« Viimeksi muokattu: 20.01.2012 22:15:28 kirjoittanut Solembum »

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K11 - uutta 8.12
« Vastaus #15 : 11.12.2011 16:33:21 »
Eksyin taas pitkästä aikaa finiin ja ilahduin positiivisesti löytäessäni jatkoa tähän  :) Vaikka mun pitää kai varoittaa sua, että Brittana on jäänyt mun Glee suosikeissa aika pohjalle...  ;D Silti näitä angst-raapaleita on kiva lukea ja virnuilla koska tää kaksikko ei vaan tunnu koskaan saavan toisiaan (ei haittaa, ei yhtään)

Lainaus
Brittany kiersi kätensä Santanan niskan taa, ja takertua tyttöön, joka ei uskaltanut rakastaa
Takertui kenties? En mä tiedä, mitä sä oot tolla halunnut sanoa, mutta toi nykyisellään kuulostaa oudolta. Toinenkin typo siellä oli, muttei osu enää silmiin... Tää kohta ois voinut olla muuten missä tahansa sun angst/semifluffyromance Malecissa, koska musta Santana=Alec tietyllä tavalla tässä ficissä.

Toisaalta tykkäsin tässä siitä, että Brittannysta oli tulossa toinen santana kaikkine valeineen, koska en muista samanlaiseen ajatukseen törmänneeni... Ai, ja Brittanyn äiti oli mahtava.

Lainaus
Brittanyn kertoessaan äidilleen, joka sanoi jo tietävänsä
;D kukapa ei olisi tietänyt?

Että tällaista tänään

"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K11 - uutta 8.12
« Vastaus #16 : 08.01.2012 21:34:24 »
Dria: Kitos kommentista! Joo, oli kirjoitusvirhe. Korjaan. Malec on pinttynyt kiinni mun ajatusmaailman, huomaan sen itsekin aina välillä. Tai oikeastaan koko ajan. Kiva että pidit... jostain? : D

Yritän saada vielä loput kirjoitettua. Tämä seuraava on vanha jota vähän muokkailin, mutta yritän saada loppuihin erilaista sisältöä, ideoita on ja yritteliäisyyttä myös!


Ole jo hiljaa, Santana

Santana katsoo Brittanya, joka työntää Artien pyörätuolia pitkin koulun käytävää punaisessa hameessaan, joka on samanlainen kuin Santanalla. Muuten he eivät ole samalaisia. Eivät ole koskaan olleetkaan. He ovat kaksi tyttöä, jotka joskus olivat luulleet rakastavansa toisiaan. Mutta eiväthän tytöt tyttöjä voi rakastaa.

Mutta miksi Santanaan sitten sattuu Brittanyn kuiskatessa Artielle jotain katsellessaan häntä salaa Artielta?

Brittany sujauttaa somensa Artien leuan alle, kohottaa pyörätuolipoikansa kasvoja ja painaa huulensa tämän huulille, vaikka tietää, Santanan katselevan. Brittany kietoo kätensä Artien kaulaan ja katsoo poikaa sinisillä silmillään, joiden katse ennen kuului vain Santanalle. Nyt se kuuluu enää Artielle, pojalle, jota Brittany rakastaa, vaikka rakastikin leikisti Santanaa. Ja rakasteli, rakasteli monta kertaa.

Artie tarttuu Brittanya kädestä, vetää Brittanyn lähelleen, hymyilee. Santana katselee Brittanyn kasvoja, hymyä, jota tämä ennen hymyili vain Santanalle ja Artieta, joka vielä luulee Brittanyn osaavan rakastaa. Mutta Brittany osaa rakastua ollenkaan. Santana kuuntelee Brittanyn naurua, jota Brittany ennen nauroi vain Santanan sanoille rakkaudesta, nauroi suudellessaan Santanan  huulia – ole jo hiljaa, Santana.

Brittanyllahan on Artie, pyörätuolipoika, joka luulee rakastavansa Brittanya. Brittanya, jolla on vaalea tukka sekä siniset silmät kuin kaksi haalistunutta taivaanpalasta, ja joka leikkii sinisilmäistä hymy nukenkasvoillaan, vaikka satuttaa Santanaa.

Artie ei tiedä heistä, tiedä Santanan katselevan Brittanya, tiedä heistä kahdesta, joista vain toinen oppi rakastamaan vahingossa.

He suutelevat uudestaan, ja Santana tahtoo työntää sormet kurkkuunsa ja oksentaa.

Eikä Artie tiedä Brittanyn katselevan Santanaa, rikottua, rikkonaista.
« Viimeksi muokattu: 20.01.2012 22:15:52 kirjoittanut Solembum »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K11 - uutta 8.1
« Vastaus #17 : 13.01.2012 21:00:09 »
Olen aina tahtonut kirjoittaa jotakin tästä kohdasta! :3

Valmistusvirhe

Santana katselee näyttämöllä tanssivia ihmisiä. Mutta hän ei näe heistä kuin yhden. Muut ovat pelkkiä ääriviivojensa yli levinneitä väriläikkiä. Santana näkee vain Brittanyn. Brittanyn, joka heiluttaa vaaleaa tukkaansa ja hyppii ylös alas mustavalkoisessa t-paidassaan. Paitaan on painettu sana, jota Brittany vihaa, mutta Brittany ei välitä.

Brittany ei tunne häpeää. Brittany ei häpeä itseään. Sillä hetkellä, parrasvaloissa, Santanan sinisilmäinen nukketyttö on itserakas.

Santana repii katseensa irti Brittanyn kauniista kasvoista, hymystä. Hän katsoo omaa paitaansa, eikä enää ajattele olevansa rohkea istuessaan se päällä katsomossa, jossa kuka tahansa saattaisi nähdä hänet ja hänen salaisuutensa painettuna valkoisen t-paidan rinnustaan mustalla fontilla.

Brittany on heistä rohkeampi. Brittany uskaltaa olla oma itsensä muiden edessä. Tanssia kuin hänessä ei olisi mitään vikaa. Valmistusvirhettä. Kuin hän olisi täydellinen. Ja sitä Brittany on Santanalle. Täydellinen.

Brittany näyttää siltä kuin hänen jalkansa lentäisivät. Brittany tanssii, pyörähtää ympäri. Eikä Brittany lopeta pyörimistä. Hän lentää.

Brittany tekee sen heidän molempien puolesta.
« Viimeksi muokattu: 20.01.2012 22:16:09 kirjoittanut Solembum »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K11 - uutta 13.1
« Vastaus #18 : 20.01.2012 22:14:36 »
Sydämetön

Minä rakastan sinua, ovat kolme vaikeinta sanaa sanoa. Santanalle ne ovat olleet liian vaikeita, juuttuneet hänen kurkkuunsa ja takertuneet hänen huulilleen aina, kun hän on maannut Brittanyn sylissä tämän sängyllä. Santana on avannut suunsa ja haukkonut henkeään kuin ei olisi osannut hengittää. Hän on koskettanut Brittanyn kasvoja ja yrittänyt hymyillä.

Minä rakastan sinua, ovat kolme sanaa, jotka Brittany opetti Santanaa sanomaan. Brittanylle ne olivat helppoja. Tämä saattoi kuiskata ne Santanan korvaan ennen kuin käpertyi hänen syliinsä ja nukahti. Santanalla niiden opetteluun meni liikaa aikaa. Brittany ei jaksanut odottaa. Brittanylla oli jo toinen, kun Santana olisi vihdoin ollut valmis rakastamaan.

Santanan särkee sydämensä, eikä tahdo rakastua enää ikinä.

Minä rakastan sinua, Brittany sanoi.

Santanalle rakkautta ei ole olemassa.

Santanalla ei ole sydäntä.
« Viimeksi muokattu: 20.01.2012 22:16:26 kirjoittanut Solembum »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Nukenkasvoisia | Glee | Brittany/Santana | K11 - uutta 20.1
« Vastaus #19 : 24.01.2012 20:05:57 »
Sijoittuu jaksoon Prom Queen

Kuningatar

Santana näyttää kauniilta punaisessa mekossaan, rikkonaiselta kyyneliä silmissään. Santana itkee meikkinsä mustiksi viivoiksi poskilleen. Viivat näyttävät venyneiltä ripsiltä. Brittany katselee kuitenkin Santanan huulia. Ne ovat punaiset ja liikkuvat muodostaen sanoja. Santanan ylähuulen ääriviivat ovat levinneet ja alahuulen kaarelta punainen ylettyy koskettamaan tämän ihoa.

Santana ei anna Brittanylle suunvuoroa. Santana pyyhkii silmänsä ja puhuu Brittanyn pyörryksiin, vaikka Brittany tahtoo heidän tanssivan päänsä pyörälle. Brittany ei tahdo kuunnella Santanan itsesääliä. Hän tahtoo kietoa kätensä Santanan ympärille ja halata tämän surun pois. Silloin Santana voisi taas hymyillä ja painaa hymynsä hänenkin huulilleen.

Brittany sanoo Santanan olevan hänen kuningattarensa.

Mutta Santana välittää vain voittamisesta.
« Viimeksi muokattu: 11.02.2012 09:53:12 kirjoittanut Solembum »