Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit kuinkas muutenkaan
Genre: Angst
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Cassie Clare omistaa Alecin ja Magnuksen, tarina kuuluu minulle
Summary: Niille, jotka eivät oppineet rakastamaan, ei ollut olemassa onnellista loppua ollenkaan.A/N: Osallistuu
Tuhoa suosikkiparituksesi -haasteeseen. Ette voi kuvitellakaan, kuinka paljon mä olen itkenyt tämän takia. Alec ja Magnus forevah. But not this time :' (
Kommentteja otetaan vastaan.
Ei ole onnellisia loppuja niille, jotka eivät osaa oikein rakastaa
Alec tietää, miltä tuntuu asua talossa, jonka seinät ovat paperia, ihmiset paperinukkeja, kasvot leikattu kiiltokuvista. Kiiltokuvakasvot eivät osaa itkeä, vain hymyillä. Alec ei tahdo katsella kiiltokuvakasvoja, kestohymyjä kerran hymyiltyjä, poskille piirrettyjä kyyneleitä, vaan näkee silti vain paperinukkeja käsi kädessä paperiseinäisessä talossa, joka on pelkkiä hetkensirpaleita, loppuviimeksi kaikkea muuta kuin kauniita. Muuta pojasta ei enää ole jäljellä, vain kahtia haljennut haavekuva, askelten varjoja paperilattialla, jonka tahrivat kyynelet, Alecin silmien väriset, surunsiniset. Ja kuitenkin paperitalot ovat kauniita, liian kauniita katsella, seinillä valorantuja, heijastuksia niistä, joilla ei ole kasvoja, vain kiiltokuvankauniita haaveita, joille antoi siivet suru, neoppivat ajan mitaa lentämään. Mutta Alec ei osaa lentää, ei hymyillä, nauraa enää. Ei paperitaloissa voi asua, paperitalot ovat pelkkiä sirpaleiksi särkyneitä sydämiä, rikkuneita unelmia, saksittuja, silputtuja. Paperitalot kaatuvat tuulessa, ei niitä pidä pystyssä kuin kerran rikottu lupaus paremmasta, lupaukset, jotka ovat kerran kerrottuja valheita, vain valheita paperinvalkoisia. Päivä paistaa läpi paperin, ei paperiseinissä ole ikkunoita, ovia, joista paeta niitä, joiden suut hymyilevät silloinkin, kun Alecia itkettää. Kiiltokuvakasvot sen sijaan eivät itke koskaan, vaikka hymyt haalistuvat hiljalleen, katoavat aikanaan, ennen aikojaan. Kiiltokuvakasvot hymyilevät silloinkin, kun paperiseinät kastelee kaatosade, Alec painaa päänsä pinnan alle, ja unohtaa, kuinka hengittää. Alec ei sano sanaakaan, opeta paperinukkeja puhumaan. Ei Alec tahdo kuulla niiden kuiskaavan salaisuutta, joka ei enää ole Alecin ainoa. Alecin salaisuudet ovat paperista.
On päiviä, jolloin Alec antaa paperiseinien huojua, istuu lattialla pää painuksissa, musta tukka takussa, varjona kalpeilla kasvoilla. Alec tahtoo olla näymätön, poissa näkyvistä, vaikkei enää ole ketään, joka tahtoisi nostaa syliinsä pojan, joka oli mennyt rikki, ei Magnusta, joka oli silloin sanonut rakastavansa. Alec vain ei ollut vastannut, osannut vastata. Alec ei ollut tiennyt rakastavansa, Magnus tahtonut nähdä paperitaloa, katsellut Alecin kasvoja kyyneljuovaisia, sinisilmiä, palasia tähtitaivaasta. Alecin silmät ovat yhä siniset, pilvenvärisiksi haalistuneet. Alec näkee enää paperinukkeja, paperisia käsiä, pitää paperinukkeja kädestä. Ei enää ole Magnusta, velhoa, jonka kanssa kulkea paperitalossa käsikädessä. Alec näkee enää kiiltokuvakasvoja, mutta eivät kiiltokuvat osaa koskettaa, eivät suudella. Ei ole enää Magnusta, joka oli opettanut Alecille, miltä maistui suudelma, maistunut makelta, vaniljalta, hunajalta. Kiiltokuvien kosketus on paperinen haave, ei totta tietenkään, kyllä Alec sen tietää. Ei enää ole Magnusta, joka oli Alecin ainoa, kosketti Alecin paljasta ihoa, sai riisua. Vaan ei Magnus vielä tuolloin tiennyt, ketä Alec rakasti, rakastaa. Alec tietää, ettei kerran mennyttä takaisin saa, tietää, ettei Magnus palaa, ei koskaan. Sillä Magnus on mennyt, jättänyt Alecin taloon paperiseinäiseen kai leikkimään onnellista yksikseen. Alec on sokea kyynelistä, joita itki silloin kun vielä muisti, kuinka itkeä, kuinka olla surusta kipeä. Alec tietää, miltä tuntuu suru, millaista on itkeä kyyneliä, jotka eivät kai mitään kyyneliä koskaan olleetkaan, eivät kastele poskea, paidankaulusta. Vaan itkukaan ei kestä ikuisesti, ennen pitkää kyyneletkin kuivuvat, voi kuivata, vaikka suru ei koskaan katoa.
Rakkaudenkin voi rikkoa, rakkauden, joka kerran oli liian kaunista – liian kaunista kai ollakseen totta ollenkaan.
*
Magnus kietoo kätensä Alecin vyötäisille, vetää pojan syliinsä, vaikka Alec tahtoo vain itkeä. Magnus ei nää kyneliä, jotka vierivät pitkin Alecin poskea, putoavat paperilattialle. Magnus ei tiedä, miltä tuntuu asua talossa, jonka seinät ovat paperia, tiedä, miltä tuntuu itkeä kyyneliä, joita ne eivät nää, niistä yksikään. Kukaan niistä ei tiedä, että Alec itkee yksinään, ei Magnus, kukaan muu, saa tietää kai koskaan. ”Me oltaisiin voitu olla sitä, mitä te ette ole, mitä teistä ei koskaan tule”, Magnus sanoo, painaa Alecin vasten rintaansa, rutistaa, ”tiedät, ettei tule.”
Eikä Alec kerro itkevänsä, kysy Magnukselta, miksi tämä ei tahdo tietää, millaista on olla surullinen silloinkin, kun Magnus tahtoo nauraa vailla huolta huomisesta, eikkiä hetkessä kuin ei eilistä olisi koskaan ollutkaan. Eilistä, jona Alec haaveili kapuavansa yli paperikaiteen, tahtoi hypätä. Ei Alec oppinut nauramaan, hymyillyt kai koskaan, silloinkaan, ku Vain onnelliset oppivat hymyilemään, hymyilevät, vaikkei , surulliset silloin tällöin, mutta eivät pojat, joiden kasvot ovat paperista, paperisia. ”Et sinä sitä varmaksi voi tietää”, Alec kuiskaa hiljaa.
”Eihän se edes tiedä, kuinka paljon sinä tahtoisit sitä rakastaa”, Magnus huomauttaa, puristaa kätensä nyrkkiin, kun luulee, ettei Alec huomaa. Mutta Alec tietää, että Magnukseen sattuu, tietää, että rakkaus tekee kipeää silloin, kun vastakaikua ei voi kuulla vastarannalta, paperitalosta. Rakkaus satuttaa, ole kai kokonaista koskaan. Ei Magnus hymyile, ei enää, hymyile silloin, kun tietää sydänten särkyvän, heidän menevän rikki, toisen ennemmin, toisen myöhemmin, molempien kumminkin. Vaan sitä Magnus ei vielä tiedä, ettei kerran rikottua, rikkonaista voi korjata, ei rakkautta, jonka Alec rikkoo, vaikkei tahtoisi särkeä Magnusta. Ei Magnus vielä tiedä, miltä tuntuu särkyä.
Ei niin kuin Alec, se särjetty, särkynyt, poika, joka ei ole poika ollenkaan. Alec on viallinen, virheellinen, vääränlainen. Alec on sellaista, mitä ei poikien olisi pitänyt olla, rakasti toista poikaa, poikaa, jolla oli vaalea tukka, silmissä kultaa, rinta riimuista rottingilla. ”Ja kuitenkin se on sanonut rakastavansa – ihan niin kuin sinäkin”, Alec sanoo, katsoo paljaita jalkoja, varpaita, jotka viistävät paperilattiaa. Alec näkee kaksi paria jalkoja, vaan ei kahta varjoa. Ei Magnusta ole olemassa talossa paperisessa, vain poika, joka tietää, ettei itku ehkä helpotakaan enää huomenna. On vain poika, joka tietää, ettei mikään kaunis koskaan kestä, ei rakkaus paperitaloista puhumattakaan.
Mutta Magnus ei tiedä paperitalosta, tiedä, millaista on itkeä itsensä uneen kuun kiivetessä taivaankannelle tummansiniselle, tähtien tuikkiessa, tipahtessa taivaalta yksi kerrallaan, kuun kellahtessa kalleelleen. Magnus rakastaa Alecia, poikaa, jota ei voi saada, ei koskaan. Sillä Alec on paperinukke, joka ei tahdo enää särkyä. Alecin silmät on piirretty sinisellä, suu punaisella, suupielet nurinkurin, alassuin. ”Ei se sinua rakastella tahdo – ei niin kuin me silloin rakasteltiin. Ei se rakasta sinua niin kuin minä rakastaisin,” Magnus kuiskaa Alecin korvaan, ”et sinä sille kuulu – minä kuulun sinulle.”
”Ehkä minä en tahdo sinua.” Sanat karkaavat Alecin huulilta, vaikka Alec tietää, että Magnusta sattuu sydämeen, tämän sydän särkyy, säröilee. Mutta sanat eivät ole valheita, eivät valkeita, paperisia. Ei Alec tahdo enää valehdella, rakasta Magnusta, rakasta tarpeeksi, jos koskaan rakastikaan, rakastaa ollenkaan. Ei Alec tahtonut Magnusta satuttaa, tiennyt, että velhotkin rakastuvat, osaavat rakastaa. Ei Alec ollut tiennyt velhojen osaavan itkeä, vaan silti Magnus itkee, itkee ääneti silloin, kun luulee, ettei Alec nää.
Magnuksen kissansilmät siristyvät, tämän poskelle noruu kullankeltainen kyynel, pisara meripihkanvärinen. Kerran sitä silmätkin haalistuvat, eikä silloin enää ole rakkautta oikeanlaista ollenkaan, ei mustatukkaista poikaa, jolla on siniset silmät ja kasvot paperia. Ehkä Magnus vielä joskus unohtaa, rakastuu poikaan, jolla on naurava suu, oppii rakastamaan uudestaan, onhan Magnuksella aikaa, jäljellä vuosia, vuosisatoja, Alecilla päivä paperitalossa. Kerran se kaikki katoaa, ehkeivät he koskaan olleet olemassakaan. ”Ei sekään ei tahdo sinua.”
”Valehtelet”, Alec huutaa, hautaa kasvonsa Magnuksen takinkaulukseen, peilinsirpalerinnustaan. Mutta Alec tietää, ettei Magnus valehtele, ei valehdellut koskaan. Ei, vaikka Alec luuli sen olleen valhe vain, vain kauniita sanoja, hetki, jona mistä tahansa tuli totta, myös pojasta, jota ei ollut olemassa kuin paperitalossa. Silloin Magnus oli pitänyt Alecia hyvänä, hyvänään sen, joka ei ollut oppinut hymyilemään. Alec tietää, ettei Magnus osaa valehdella, ei Alecille, pojalle, jota rakastaa, vaikka tietää, ettei tämä koskaan opi oikein rakastamaan. Magnus tietää, ettei ole se, jole Alecin sydän lyö yhä uudestaan, se, josta Alec näkee unia paperitalossa, jossa Magnus ei koskaan osannut silmiään sulkea, ei nukkua. Paperitalot ovat paperisia painajaisia.
”Ei se opi sinua rakastamaan,” Magnus kuiskaa, sanat särkyvät sirpaleiksi paperilattiaan. Ja Alec tietää, ettei velho, joka joskus leikki rakastunutta jaksa enää rakastaa. Magnus on mennyt rikki, muttei Alec kadu, kai koskaan kadukaan. Sillä Alec tietää, ettei Magnus koskaan mikään vaihtoehto ollutkaan, vain leikkiä heillä kahdella, leikkiä vaan. Ei Alec aikonut koskaan kai Magnusta valitakaan. Ja silti Magnus edelleen pitää kiinni Alecin kädestä, pojasta paperisesta, vaikka Alec tahtoisi jo mennä. Magnus ei tahdo päästää irti, sillä Magnus tietää, etteivät he enää nää, ettei Alec tule takaisin anteeksi pyytämään.
Alec kääntää katseensa varjosta, joka lankeaa paperilattiaan, antaa Magnuksen koskettaa poskeaan yhä kyynelistä kosteaa. Magnus sujauttaa sormensa Alecin leuan alle, kohottaa varovaisesti tämän kasvoja, suutelee suulle, pojan hymyttömiä huulia. Suudelma maistuu surulta, ei ole jäljellä mitää kaunista, rakkaudenmakuista. Alec katsoo Magnuksen kalpeita kasvoja, muistaa, minkä väristä kerran oli meripihka. Alec puree huultaan, tukahduttaa sanat rakkaudesta, vaikka tahtoisi sanoa rakastavansa. Alec ei tahdo valehdella, ei enää, kuulla Magnuksen sydämen särkyvän huomenna uudestaan. Alec ei tahdo enää satuttaa, tahtonut kai satuttaa koskaan. ”Enkä minä sinua.”
”Et koskaan?” Magnus kuiskaa, paperitalossa on hiljaista, kaksi särkynyttä poikaa, toinen sirpaleina, toinen kahtia haljenneena, vain sadepisaroista he näkevät heijastuksensa. On vain kaksi poikaa, toinen vasta aikamies, toisella vuosia takana kahdeksansataa, silti lapsi, joka ei kai koskaan tahdo aikuiseksi kasvaakaan. On vain kaksi poikaa rikottua, rikkonaista, joista toisen rikkoi rakkaus, joka ei rakkautta ollutkaan, toisen poika, joka ei osaa poikia rakastaa. Alec rikkoi Magnuksen, särki tämän sydämen, haaveet huomisesta sylissään poika, jolla on musta tukka, pari sinisiä silmiä kasvoissa, jotka ovat paperia.
”En minä osaa rakastaa,” Alec sanoo hiljaa, Magnus päästää irti Alecin kädestä. Ei ole muuta sanottavaa, ei hyvästejä, jäähyväisiä, ei tällä kertaa, ei koskaan enää. He tahtovat unohtaa koskaan rakastaneensakaan, unohtaa, millaista oli maata sylikkäin sängyllä yhä hukatusta hetkestä lämpimällä. He tahtovat unohtaa, millaista oli koskettaa, miltä tuntui suudelma paljaalla vatsalla, hengitys niskassa, kaulakuopassa. Enää Alec ei lähde, Magnus jää. Enää ei Alec kahlaa tihkusateeseen, joka hakkaa paperikattoa, Magnus paina kasvojaan vasten ikkunalasia. Eihän paperitalossa ole ikkunoita.
Eikä Magnus taittele lennokkia Alecin paperitalosta, ei Magnus jää sisään paperiseinien, vaikkei tahdo lähteäkään.
*
”Jace”, Alec kuiskaa yhä uudelleen nimeä pojan, joka istuu jalat ristissä lattialla, jonka ei tiedä olevan paperista, paperinukkejen askelista. Eikä Alec tahdokaan Jacen tietävän, ei tahtonut Magnuksenkaan näkyvän, kuinka paljon sattuuu elää pelkissä hetkissä paperisissa. Jace haroo tukkaansa, pyyhkäisee vaalean suortuvan korvan taa, katselee lattiaa. Jace ei tahdo kohdata Alecin sinisten silmien katsetta, katsoa silmästä silmään poikaa, sillä tietää velhon särkyneen. Sillä Jace tietää, kuka Magnuksen rikkoi, miksi Magnus painoi päänsä pinnan alle, tahtoi unohtaa, kuinka saippuakuplia puhalleetaan.
”Ei jakseta enää pitää mykkäkoulua”, Alec pyytää, nielee kyyneliä, joita ei enää tahdo itkeä, ei Magnuksen takia, on jo myöhäistä katua. Ei Magnus tulisi takaisin, ei, vaikka Alec itsensä uneen itkikin, opettelisi rakastamaan. Ei Magnus palaisi, palaa koskaan, eivät kerran pois hukkuneet enää muista kuinka hengittää. Alec vetää verhot eteen ikkunan, joka ei mikään ikkuna olekaan, ei heijastusta ikkunalasissa, ei kiiltokuvakasvoja. On vain paperia silmänkantamattomiin paperitalossa, jossa ei ole ikkunoita koskaan olutkaan. ”Tehty mikä tehty. Eikä kerran tehtyä takaisin saa”, Alec sanoo hiljaa, selittää, kuten parhaiten taitaa.
”Sinähän sen tiedät,” Jace kuiskaa, painaa pään käsiensä varaan. Jace on kiiltokuvaenkeli, enkeleistä ainoa, joka ei osannut siipiparia selkäänsä ripustaa, lentää koskaan, kai ollenkaan. Alec näkee vain kaistaleen pojan kalpeista kasvoista, joita juovittavat kerran itketyt kyynelet. Enkelipoika on surullinen. Vaan ei Jace Magnuksen takia itke, itkisi, Jacehan hädin tuskin tunsi velhoa, joka oli sukeltanut kylpyammeen pohjasta sydämensä sirpaleita, jäänyt sille tielleen sukelluksiin, haalistunut aallonrajaan, joka huuhtoi rikkonaiset mukanaan ristiaallokoon, jolle haaksirikkoiset hukkuivat, haaksirikkoisista jokainen, kai Aleckin aikanaan.
”Minä tiedän mitä?” Alec kysyy, vaikka tietää, mitä Jace tarkoittaa. Salaisuudet eivät pysy salaisuuksina, eivät sellaiset, joista Aleckin sisar saa ennemmin tai myöhemmin tietää, liian myöhään. Isabelle tiesi, kuka Alecia piti kädestä jalkakäytävällä, katseli sinisiä silmiä sateenvärisiä. Eikä Isabelle ollut osannut Jacelle valehdella, ei Alecin salaisuudesta, Magnuksesta, jonka Alec oli rikkonut, lopulta. Jace tietää, kenen vuoteessa Alec yönsä nukkui, kenen sylissä tämä silmänsä sulki, heräsi aamuvarhaisella. Jace tietää, kuka Alecia suuteli, kuka Alecia kosketti. Jace tietää, kuka Alecin riisui, tiesi heistä kahdesta, jotka olivat lojuneet kerällä sängynlaidalla.
”Sinä tiedän, miltä tuntuu menettää joku, jota rakastaa,” Jace sanoo, kohottaa kasvojaan. Mutta Alec kääntää katseensa pois, ei tahdo katsella Jacen hymyttömiä huulia, ei silmiä kuin ikkunoiksi lasittuneita. Sillä Alec tietää, kuka on se onnentyttö, jota Jace ajattelee silloinkin, kun se kaikki kaunis katoaa. Ei Jace Claryaan koskaan takaisin saa, Alec Magnusta, joka oli sanonut rakastavansa, Alec ettei osannut rakastaa. Jace itkee tyttöä, jolla on punainen tukka, Alec velhoa, jonka nukkui vedessä ruosteenpunaisessa, pipi molemmissa ranteissa. Ja kuitenkaan Jace ei osaa päästää irti, tarttua Alecia kädestä, poikaa, joka ei enää tiedä, rakastaako, vai eikö rakasta.
”En minä Magnusta rakastanut,” Alec kuiskaa, vaikkei tiedä, millaista on rakkaus, rakastaa. Ehkä Alec rakasti Magnusta, ehkä Magnus oli Alecille se oikea. Ehkä Alec valitsi väärin, kahdesta pojasta sen, jota ei voinut saada, kai koskaan saisikaa. Alec ei ollut uskonut Magnusta, ollut tahtonut uskoa, vaikka jokainen saa oli totta, sirpaleina hetki, jona Magnus oli unohtanut, kuinka hymyillä. Alecin sydämeen sattuu, sillä Jace tahtoo Claryn, pikkusisarensa, jota rakastaa, vaikkei saisikaan rakastaa. Ja Alec ojentaa kätensä, ei uskalla koskettaa, ei poikaa, jota rakastaa, vaikka se rakkaus on rikkonaista, onnetonta, ei koskaan onnellista. Se rakkaus ei ole molemminpuolista, sen Alec tietää, mutta tahtoo silti tarttua kädestä poikaa, josta ei ole toista poikaa rakastamaan, ei rakastelemaan.
Jace puristaa kätensä nyrkkiin, pudistaa päätään. ”Se oli sinun syysi”, Jace sanoo, nousee seisomaan, vaikka tämän jalat eivät enää tahdokaan kantaa.
Alec nyökkää, ottaa askelen taaksepäin. ”Oli se sinunkin.”
”En minä sinun käskenyt väärin rakastaa,” Jace toteaa, työntää kätensä housuntaskuun, kätkee hetken, joka ei ole rakkautta ollenkaan.
Jace kääntyy kannoillaan, leikkaa oven seinään, joka on paperia, astuu ulos haavekuvasta, Alecin päiväunesta, josta enää on jäljellä vain sanahelinää, särkyneen sydämen sirpaleita paperilattialla.
*
Niille, jotka eivät oppineet rakastamaan, ei ollut olemassa onnellista loppua ollenkaan.
Fin.