Name: Kaunis, kauniimpi sinä
Writer: Yuki
Genre: Romance, Drama.
Rating: K-11
Paring: H/? (selviää myöhemmin)
Warnings: Pientä kiroilua esiintyy jonkin verran.
Summary: Harry on tympääntynyt siihen, miten häntä kohdellaan koulussa - kaikki ihailevat ja haluavat olla sankarin kavereita, mutta hänestä tuntuu, että kukaan ei halua tuntea häntä itseään..
A/N:Tämä on siis Piccan haasteesta kirjustettu! Kiitos hänelle hyvästä ideasta! ^^
Pakolliset:
Voro ja Norriska
Loitsujen tunti
ViolettiSuklaanoidankattila ”Valois!”
”En minä missään ollut.”
”En ole nähnyt Harrya vähään aikaan.”
”Tahtoisin lainata tämän kirjan.”
Nuo pakolliset yritän muistaa aina laittaa lihavoinnilla.
***
1. luku
”Hei Harry!”
”Öh. Hei.”
”Et taida muistaa minua? Teimme neljännellä luokalla liemien parityötä yhdessä!”
”Uh.. Aivan. Juu, kyllä taidan muistaa! Olet – hmm – Mike!”
”No.. Se on kyllä Alexander, mutta voit sanoa Mikeksi jos haluat!”
”Niin. Tuota, minulla olisi nyt hieman kiire. Hei hei!”
”Odota! Minulla on asiaa!”
”Pahoittelen. En enää kuule mitä sanot! Törmäillään!”
”Mutta..”
Harry puri hampaitaan yhteen ja harppoi käytävää ärtyneenä eteenpäin. Hän yritti työntää Alexandermikemikälien anelevan äänen pois päästään. Näitä ruikuttajia tuppasi ilmestymään jokaisen kulman ja oven takaa. Jokainen heistä väitti tuntevansa Harryn jotenkin ja heidän toivottomat seuraan tunkeutumis-syynsä olivat kerta kerralta naurettavampia.
Alkuun Harry oli ollut ihan iloinen uusista mahdollisuuksistaan saada ystäviä, mutta sittemmin hänelle selvisi asian todellinen laita. Nämä kannoilla roikkujat, olivat pelkkiä onnen onkijoita. Heitä ei kiinnostanut itse Harryn ystävyys vaan se, miten he siitä itse hyötyisivät.
Tietenkin kaikki halusivat olla itse maailmanpelastajan ystäviä! Pelastajapoikahan saattaisi mainita heidän nimensä vaikkapa jossakin haastattelussa, jolla he voisivat sitten kerskua ystävilleen ja sukulaisilleen.
Harrylla ei ollut mitään niitä ihmisiä vastaan, jotka halusivat keinolla millä hyvänsä julkisuuteen. Mutta miksi kaikki Tylypahkan oppilaat olivat päättäneet saada julkisuuden sekuntinsa juuri Harry kautta! Ja vieläpä samaan aikaan!
Kaiken lisäksi, ketään ei tuntunut kiinnostavan se, miltä Harrysta tuntui. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millainen hän oikeasti oli. Ihmiset lyttäsivät hänet vain portaaksi, jota pitkin he pääsisivät itse kipuamaan lehtien otsikoihin.
Kolme toisella luokalla olevaa tyttöä vilkuttivat hänelle posket punaisina kun hän kääntyi käytävän kulmasta. Harry irvisti näille rumasi, mikä ei tosin saanut tyttöjen hymyjä hyytymään, ja kiristi sitten tahtiaan.
Miksi aina hän? Eikö hänellä ollut jo ihan tarpeeksi ongelmia ennestäänkin ja eikö joku ihana ihminen voisi tulla juttelemaan hänelle ilman mitään taka-ajatuksia? Oliko se liikaa vaadittu? Kyllä nähtävästi oli.
Harry tiuskaisi Lihavalle leidille tunnussanan; Kissankello pipo.
Hän seisoi tuijottaen yläviistoon, pyylevän naisen silmiin leuka hieman uhmakkaasti eteenpäin työnnettynä. Leidi vastasi katseeseen yhtä hyytävästi suu tiukkana viivana, eikä meinannut päästää häntä sisään vaan nuhteli häntä tavasta, jolla hän puhui itseään vanhemmalle arvokkaalle naiselle.
Harry joutui pyytelemään pariinkin otteeseen anteeksi tökeröä käyttäytymistään, ennekuin muotokuva heilahti sivuun.
Kun Harry lopulta kompuroi oleskeluhuoneeseen, häntä kääntyi tapittamaan kymmenet toiveikkaat silmäparit. Harry oli huomaavinaan myös pari aukenevaa suuta, joista olisi kuulunut taas jotain samantyylistä, kuin mitä Alexandermikemikäliekin oli hänelle sepittänyt.
Harryn kädet puristuivat hiljalleen nyrkkiin. Hän ryntäsi huoneen läpi poikien makuusaleihin vievään portaikkoon ja harppoi portaat kaksi kerrallaan ylös.
Makuusaliin päästyään hän paiskasi huoneen oven kiinni ja kaatui sitten sängylleen.
Huokaisten Harry painoi kasvonsa tyynyä vasten. Silmälasit painoivat hänen nenänvarttaan, mutta hän ei jaksanut liikkua niin paljon, että ottaisi ne pois.
Hänen jalkansa roikkuivat puoliksi ulkona sängystä ja oikean käden sormenpäät hipoivat lattiaa. Ne piirsivät puiseen pintaan kevyesti kaarevia kuvioita, pienen lattian rajassa käyvän vedon saadessa ne palelemaan.
Harryn korviin kantautui portaikosta vaimeita askelia, mikä sai hänet huokaisemaan ja painamaan päätään syvemmälle tyynynsä uumeniin.
Häntä ei huvittanut nyt tavata ketään vaan toivoi, että askeleet menisivät ohi.
Makuusalin ovi avautui kuitenkin pienesti narahtaen ja sisään astui äänistä päätellen kaksikin ihmistä.
”Harry hei, vaivaako sinua jokin?”
Mahtavaa Ron, et ole päässyt vielä edes sisään, kun hyökkäät kiinni asian ytimeen.
Harry puisti päätään, mikä mahtoi näyttää todella kummalliselta, sillä hänen kasvonsa olivat yhä vasten tyynyä.
Harryn oli hieman vaikea hengittää untuvaista tyynyä vasten, muttei halunnut kohottaa kasvojaan. Hetken odotettuaan hän kerkesi jo luulla, ettei hänen vastaustaan oltu saatu tulkittua selvästi. Mutta sitten hiljaisuuden rikkoi lyhyt huokaus.
”Miksi sitten ryntäsit oleskeluhuoneen läpi niin ärtyneen näköisenä? Et edes vilkaissut meihin kun viitoimme sinua tulemaan luoksemme.” Sanoi ääni, joka kuului selvästikin Hermionelle, Harryn toiselle hyvälle ystävälle.
Harry tunsi kuinka hänen sänkynsä jalkopää painui hieman kuopalle, kun Hermione istahti siihen.
”Kuule Harry..” Ron aloitti, mutta jätti sitten lauseensa jostain syystä kesken.
Hermione kuului huokaisevan taas ja Harry pystyi kuvittelemaan tämän mietiskelevän olemuksen istumaan sängylleen.
Kylmentyneillä sormillaan Harry hiveli lattiaa ja odotti, että jompikumpi hänen ystävistään jatkaisi puhumista.
”Tuota Harry..” Hermione aloitti samalla äänensävyllä, kuin Ron aikaisemmin. ”Tiedäthän sinä, että minä ja Ron välitämme sinusta juuri sen takia, mitä
sinä olet. Eikä sen takia, mitä sinä olet tehnyt. Olet meille tärkeä juuri tuollaisena. Muista, että aina jos sinulla on jokin ongelma – ihan mikä tahansa – voit tulla puhumaan siitä meille.”
Niin ja olihan se totta. Mutta Ronin ja Hermionen ystävyys tuntui Harrysta jo niin itsestään selvältä.
Olivathan he aina tukeneet häntä synkimpinä hetkinä ja olleet paikalla, kun Harry heitä eniten tarvitsi. Mutta silti ajatus siitä, että hänellä oli vain kaksi välittävää ihmistä lähellään ja loppuja ei kiinnostanut pätkääkään se, että kuka hän oikeasti oli, oli ahdistava.
Harry mumisi tyynyään vasten jotakin myöntävää vastaukseksi ja
tunsi kuinka kuoppa sängynpäästä katosi.
”Me menemme oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä. Kyllä Ron. Me! Ja tule sinäkin sinne, Harry. Läksyjä on aika paljon.”
Harry kuuli oven käyvän taas ja Hermione katosi huoneesta läksyistä nuriseva Ron perässään.
Hän kierähti selälleen sängyllään ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan.
Silmänsä kiinni puristaen, Harry veti kätensä pois lattianrajasta. Hän laski sen vatsalleen, missä kohmettuneet sormenpäät koskettivat paidan alta paljastunutta vaaleaa ihoa, saaden kylmät väreet juoksemaan pitkin Harryn selkää.
Oliko hänessä jotain vikaa? Johtuiko tämä kaikki vain hänestä, vai oliko kyse jostakin aivan muusta?
Harry painoi silmänsä tiukemmin kiinni ja yritti saada puristuksen rintakehänsä ympäriltä kaikkoamaan. Hänen olonsa oli ahdistunut, eikä puristus tuntunut hellittävän.
Lopulta Harryn oli pakko nousta istuma-asentoon ja avata silmänsä. Surkeana hän haroi otsatukkaansa pois silmiltään haukotellen samalla.
Hänellä oli tosiaankin paljon läksyjä tekemättä. Loitsujen neljän pergamentin mittainen essee, joka piti saada huomiseksi valmiiksi.
Harryn katse haki loitsujen kirjaa huoneessa vallitsevan sekasotkun keskeltä, mutta huoneessa ei näkynyt pienintäkään todistetta siitä, että kirja olisi koskaan edes ollut siellä.
Harry vääntäytyi seisomaan ja raahusti matka-arkkunsa luokse. Hän työnsi vaatekasan pois arkun kannen päältä ja kurottautui sitten etsimään kirjaansa arkun sisältä.
Matka-arkussa vastaan tuli kaikkea muuta, kuin se mitä hän etsi. Sieltä löytyi jopa yksi kaksi kuukautta sitten pilalle mennyt, kertakäyttöinen
suklaanoidankattila, mutta ei tätä kyseistä kirjaa.
Lopulta hän suoristautui ja lopetti tuloksettoman etsintänsä. Kirja oli joko jäänyt johonkin, tai sitten se oli Ronilla.
Ohimoitaan hieroen Harry maleksi huoneen ovelle ja jatkoi siitä hieman tyhjentyneeseen oleskeluhuoneeseen
”Ron. Oletko nähnyt loitsukirjaani?” Hän kysyi puhe-etäisyydelle päästyään ja nojautui samalla yhden kutsuvan näköisen punaisen nojatuolin selkänojaan.
”En ainakaan muista.” Ron vastasi hetken mietittyään ja pureskellen vaaleanpunaisen sokerisulkakynänsä kärkeä. ”Tämä on minun omani, joten se ei ole minullakaan. Viimeksi näin sen sinulla kirjastossa.”
Harry huokaisi.
Kirjastoon siis.
***
A/N: Jos tänne asti pääsitte, niin kommenttia toivoisin. ^^
Tämän jatkon kanssa voi mennä hetki, mutta kyllä se on tulossa jos joku sitten kaipaa
Sitten vielä tuosta nimestä! Itse en ainakaan löytänyt mitään ficiä tuolla nimellä, mutta jos sellainen täältä löytyy niin ilmoitelkaas niin vaihdan sen.
