Title: Kauniimpiin katseisiin
Author: Parisade
Genre: romance, fluffy ja kaikki muu suloinen
Rating: K-11
Pairing: Jasper/Alice
Disclaimer: S. Meyerin maailma ja hahmot. Parisade leikkii omaksi huvikseen
Summary: Jasper väsyy ja muuttuu
A/N: tämä on vanha teksti, mutta uskaltaudun nyt silti julkaisemaan sen. Alice ja Jasper ovat aina olleet pari josta on kiva kirjoittaa. Mikään vähänkään siirappinen ei oikeataan ole minun alaani, mutta kaikkea pitää koettaa vai kuinka? Ja asiallinen palaute on lämpimästi tervetullutta missä tahansa muodossa.
Kauniimpiin katseisiin
Tummuutta ja kuolemaa, vaikka mies on vaalea kasvoistaan ja hiuksistaan, samettinen ääni opastaa ja neuvoo, eikä Jasperia voi pelätä vaikka hänestä asioita tietääkin. Jasper on ihmeellinen, hän on luotettava, Jasper kertoo miten kuuluu tappaa ja nyökkää vakavana Marialle kunnes lähestyy, lähestyy, lähestyy ja päitä katkeaa, verta niellään litroja nauraen, mutta Jasper ei naura. Peto, sellainen mies on ja hyvä peto onkin, on aina aina aina se kaikkein voitokkain; täydellisin kunnes enää ei—
Jasper väsyy.
Hiljaa yössä mies kulkee pitkin valottomia katuja, edessä on sata ja seitsemäntoista kilometriä ja aina lisää. Ja metsässä on tyttö ja tytöllä on ääni joka soi kuin tuulikellot, nauru, joka virtaa kuin vuorilta alas valuva sulavesi. Ja tyttö ojentaa kätensä, kuulostaa moittivalta kunnes Jasperin ällistys kuultaa äänestä liian selvänä ja tyttö ojentaa kätensä Jasperin tartuttavaksi aivan kuin ei uskoisi, että tämä voi tappaa.
”Alice. Se on minun nimeni. Sinä olet Jasper.”
Kultaiset korvarenkaat ja silmät, joihin on upotettu taivaalta varissutta tähtipölyä ja ne huulet, joita Jasper haluaa vain suudella, suudella kunnes Alicen huulikiillon viimeisetkin rippeet olisivat poissa, kunnes ohutvartinen ilmantanssija maistuisi vain itseltään. Alicella on yllään vain oliviineilla koristeltu nilkkakoru ja vampyyrin valkokivisessä ihossa on pehmeä kosketus hänen hipaistessaan Jasperin kaulakuoppaa sormillaan.
”Jazz”, Alicen huulilta pääsevä kuiskaus on täynnä sitä kaikkea, mitä Alicen suudelmat kertovat; ole minun, minä olen sinun, Jasper, minä tahdon.
Ja vaalea myrkkyarvilla merkitty mies sotkee sormensa toisen mustiin hiuksiin, peittää ihoa suurilla käsillään ja niinä yön pimeinä tunteina nuo kaksi ovat yhtä ja satiinipeitteet potkitaan pois ja väännetään solmuun, sillä me ei haluta väliimme mitään ketään taipuvaakaan ja kun kello lyö liikaa aamulla Alice ei halua nousta ylös eikä Jasper halua nousta ylös ja toisiinsa kietoutuneina he sulkevat silmänsä. ”Kunpa voitaisiin aina olla näin aina ikuisesti”, mutta elämä ei rakennu lakanoiden väliin ja lopulta Jasper käärii varovaisin sormin nailonsukkahousut Alicen nilkkakorun yli ja tarujen keijuprinsessa hymyilee päätään kallistaen. ”Tule.”
Kädet liitetään yhteen, mutta suurempi käytävä kahden välillä kulkee katseiden kautta. Jasper tietää sen vilkaisun, joka saa Alicen koko kasvot loistamaan, vaikka ilme ei värähdä ja kun päivällä ihmiset puhuvat, miksi te ette naura, voi, Alice nauraa salaa omaa auringonvalonauruaan, eikä Jasper ikinä ymmärrä miten pimeässä elävä voi loistaa niin kirkkaasti. Ja niinä päivinä, joina kurkussa palava tuli riuhtoo kahleissaan Alice vetää Jasperin nurkan taakse; ”katso minua, sinä selviät kyllä”, eikä Jasper epäile Alicea hetkeäkään, vaikka miten epäilisi itseään.
”Alice sinä teet minusta ihmisen.”
Kaksi, kolme, kymmenen sadasosaa Alice hymyilee ennen kuin nousee varpailleen ylettyäkseen kuiskaamaan toisen korvaan ne sanat: ”sinä tiedät oikean ja väärän ilman minuakin”, vaikka Jasper ei olekaan asiasta aina varma ja vampyyrinä hän himoitsee verta ja eräänä päivänä yksin kujalla miehen hiusrajassa on vanha arpi ja suonissa elämänpunanestettä ja maailma pimenee Jasperin räpäyttäessä silmiään täsmälleen kolme kertaa, ei kun se on väärin, ja Jasper kääntää selkänsä eikä katso enää taakseen astellessaan takaisin taloon.
Ja illalla silmät ovat yhä sulatettua meripihkaa ja Alice pyyhkii ruusutaioillaan huolet pois Jasperin kasvoilta.
Eikä enkeliä enää voi sekoittaa siihen entiseen.
