Ficin nimi: Punaiset posket ja pöllyävä lumi
Kirjoittaja: HopeaKuu
Genre: Fluffyksiko tämä taas meni..?
Ikäraja: S
Paritus: Lily/Severus
A/N: En olisi IKINÄ uskonut kirjoittavani Lily/Severusta. Mutta tästä talvisesta ficistä minulla oli niiin selvä kuva, enkä jostain syystä saanut siihen otetta muulla kuin tällä parituksella.. Ehkä se oli tarkoitettu :p Ja osallistuu
Vuodenaika-haasteeseen ja talvi tietenkin
Punaiset posket ja pöllyävä lumiPojan mielestä oli, kuin punaisena loimuavat liekit olisivat nuolleet pöllyävää pakkaslunta, kun tuo ihana tyttö temmelsi nauraen nenää kipristävässä säässä. Severus heitteli hymyillen, pehmoisia, untuvaisia lumipalloja tuota tyttöä kohti ja antoi tämän nauraa sydämensä kyllyydestä. Hän antoi parhaan ystävänsä väistellä ja uskoa, että Severus ei parempaan pystyisi.
Hattaranmakuiset kuvitelmat kuitenkin haihtuivat, kun lumipallo poksahti Severusta päähän.
”Lily!! Sinä ankeuttajan painajainen!”
”Et saa minua, Severus! Et saa vaikka juoksisit henkesi hädässä!”
”Siinäpähän juokset, tyttö, et pääse pakoon!”
Nuo kaksi leikkikentän valloittanutta 10-vuotiasta eivät olisi voineet erota toisistaan enempää. Toinen oli punatukkainen, takki oli vihreä ja keinujen viereen leikeissä jäänyt pipo melkein yhtä punainen kuin tytön tukka. Housut olivat purppuraa ja kengät turkoosia. Vaatteista pystyi päätellä, että tyttö oli aivan itse valinnut ne. Kaikkien yhteensopimattomuus loi harmonian, joka miellytti Severuksen silmää enemmän kuin mikään muu maailmassa - tytön kirkkaanpunaisia poskia lukuun ottamatta.
Mustatukkainen taas oli mustissa vaatteissa. Niin housut, takki kuin kengätkin kuten yö, pimeää. Veri ei myöskään värjännyt pojan poskia, vaan tämä oli kalpea kuin mörön nähnyt.
Mutta molemmat heistä rakastivat talvea. He rakastivat joka soluun päristelevää kylmyyttä, jota joutui lämmitellä pois kauan toisen kanssa takan ääressä. He rakastivat lunta, joka toisinaan pöllysi vapaana kenenkään tahdosta ja toisinaan taas muovautui kuin ajatus ukoiksi, akoiksi ja koiriksi. He rakastivat sitä, että he olivat tavanneet talvistakin talvisempana päivänä.
”Istutaan hetkeksi, en jaksa enää pitää sinua loitolla.”
”Miten vain. Mistä haluat jutella? Haluatko, että opetan sinulle uuden taian, joka on mahdollista hallita jo ennen koulua?”
“Ei, kerro minulle taas Tylypahkasta. Kerro Tylypahkan pikajunasta. Kerrothan? Ja kaikista opettajista!”
Ja niin poika kertoi. Hän kertoi sydämensä kyllyydestä, samat tarinat kuin niin monta kertaa aiemminkin. Ja tyttö jaksoi kuunnella. Se oli ihme.
Pojan tarina tuli kuin automaationa. Hänen ei tarvinnut kuin antaa huultensa muovata tarinaa. Ja tyttö kuunteli.
Pojalla oli aikaa katsella tuota enkeliä. Miten hän haukkoi henkeään, kun poika kertoi therstaleista ja ankeuttajista. Miten hän hymyili haaveksien niin liemitaidon kuin jästitiedonkin kohdalla. Kun poika viimein pääsi loppuhuipennukseen, siihen että he pääsisivät tuohon taianomaiseen paikkaan seuraavana syksynä yhdessä, tyttö nauroi ihanaa, helisevää nauruaan ja taputti punaisia lapasiaan yhteen. Lumi pöllysi niistä huiskin haiskin, joka puolelle, laskeutuen Severuksen kasvoille ja mustille vaatteille.
Lopulta tyttö vakavoitui ja antoi lapastensa laskea. Severuksen koko vartalo jännittyi yllätyksestä, kun tytön toinen käsi tarttuikin pojan käteen.
“Severus, on ihanaa, että mennään yhdessä. Eikö olekin?”
“Totta kai, Lily, en voi kuvitella, mitä tekisin Tylypahkassa, jos joskus jättäisit minut oman onneni nojaan.”
“Mutta Severus, miksi minä haluaisin, etten ole sinun kanssasi? Minähän rakastan sinua.”
Tytön mutkaton, kepeä tunnustus oli, kuin ei olisi ollut mitään isoa. Severus jäykistyi uudestaan.
Lily kuitenkin hymyili ja Severus vain ihmetteli, miten tuo tyttö oli niin sietämättömän lapsenomainen. Aivan kuten 10-vuotiaan kuuluikin olla. Severus taas… noh, hänet oli opetettu olemaan jotain muuta.
Lily nousi ylös ja Severus tytön perässä. Äkkiä Lily painoi suukon pojan huulille ja sitten hänen poskensa menivät entistäkin punaisemmiksi. Severus taas muuttui kalpeammaksi kuin koskaan ennen.
Pimeys alkoi hätyyttämään päivää pois yön edestä, kun uudet lumihiutaleet laskeutuivat jäljille, jotka tuo parivaljakko oli leikkikentälle jättänyt. Tyttö ja poika itse taas astelivat hiljaa pois. Punainen lapanen mustaa puristaen.
