Kirjoittaja: Aiqsu
Genre: Romance/Fluffy(/Angst)
Ikäraja: K11
Paritus: Harry/Hermione
A/N: Mjaah, no, päätinpä nyt tämänkin parituksen kokea, kun en ole ennen sitä kirjoitellut. Tämmöinen tunnelmapalanen tämä vain, mutta toivottavasti tykkäätte. Tapahtuma-aika on pikapuoliin 7. kirjan lopun jälkeen =)
Pitkä matka, jonka jokainen kulkee jossakin vaiheessa elämäänsä, koostuu palasista. Tai ehkä palaset koostavat koko elämän. Sitä vain aina on, on ja matkalla jonnekin, missä kaikki on saavutettu. Mutta entä sitten, kun pääsee perille?
Minä en ollut tarpeeksi viisas ratkomaan näitä kysymyksiä – ehkä joskus, siihen aikaan kauan sitten, monta kautta kuusta ja elämästä taaksepäin, olisin kysynyt Dumbledorelta ja hän olisi kertonut minulle. Pikku hiljaa olin kuitenkin oppinut löytämään omat vastaukseni.
Tähdet muodostivat tilkkutäkin tummanpuhuvan veden peitteeksi, kun kuljin läpi kostean koivikon. Ranta nukkui, ei ollut kohisevia aaltoja musiikiksi tai tuulessa taipuvia kaisloja tienviitoiksi. Mutta tämän tien minä jo tunsin. Se oli kai aina ollut siellä, odottamassa minua.
Hermionella oli aina ollut loputtomiin vastauksia. Mutta kun vastaa liian monta kertaa, ei enää uskalla kysyä – mitä jos saa väärän vastauksen? Ei osaa enää odottaa, sillä toivoo täydellistä ja sitä ei ole – on vain tämä hetki, tämä yö ja kallioiset kivenkolot, jotka ovat kaukana kauniista ja sileästä. Kiviä, jotka ovat karheita kuin totuus, joka niin harmaana osaa iskeytyä silmiä vasten ja sokeuttaa kaikelta, minkä on ennen nähnyt suloisena.
Tummatukkainen tyttö makasi rantakalliolla hengittäen hiljaa. Hänen tummat ripsensä painuivat poskille, ja hiuksista valui kuulaita vesinoroja paljaalle iholle. Olin kai nähnyt hänet ennenkin, mutta sulkenut silmäni. Ehkä olin sulkenut silmäni myös siltä rakkaudelta, jota todella tunsin häntä kohtaan. Enää se ei ollut väärin. Istuin hänen vierelleen ääneti, mutta tiesin, että hän tunsi läsnäoloni. Kuinka hän olisi voinut olla kuulematta sydämeni villiä sykettä, kun katselin violettien luomien täydellistä kaarta kuunvalossa?
Ärsyttävä.
Sitä hän oli, päästä varpaisiin, niin sietämätön että tahdoin rutistaa hänet lujaa syliini ja käskeä pitämään huulensa supussa. ”Ja itse muka et ole?” hän oli nauranut takaisin ja motannut minua olkapäähän.
Viisas.
”Pelkkiä kirjoja ja viisauksia”, muistin vanhan lauseen vuosien takaa, illasta jona kuljin liekkien läpi huoneeseen, jossa näin pahimman pelkoni ja sydämeni salaisimman toiveen yhdellä kertaa. Hän oli niin paljon enemmän – hän meistä kahdesta oli tiennyt jo silloin, että viisautta oli muukin. Rohkeus ja lojaalius. Hän oli pysynyt vierelläni loppuun asti ja vielä pidemmälle.
Vahva.
Eikö hän ollut meistä se, joka ei ollut koskaan luovuttanut? Ron oli lähtenyt pois ja minä antautunut taistelutta Voldemortin vihan eteen. Hän oli nähnyt sen kaiken, eikä hän ollut sulkenut silmiään, ei silloinkaan kun kaikkein kivuliammat kyyneleet olivat sumentaneet näön ja epätoivo muuttanut siihen vanhaan telttaan. Toivoin, että minulla olisi ollut sanat, joilla kertoa kaikki tämä.
Ja niin kaunis.
Vaalea iho kuulsi samaa väriä rannan silkinpehmeän hiekan kanssa, enkä voinut olla kohottamatta sormiani koettamaan, tuntuiko se samalta myös. Painoi käteni pehmeästi käsivarrelle, ja hän veti henkeä hiukan liian nopeasti. Pähkinänruskeat silmät aukenivat nopeasti, ja pelkästä vilkaisusta minä tiesin, minkä kanssa hän taisteli.
Hän ei uskaltanut kysyä.
”Hermione”, minä sanoin hänen nimensä hiljaa ja hitaasti, vaikka ketään ei ollut lähellä. Hänen katseessaan oli kaksi puolta; se, joka katsoi minua lähes anovasti, pyytäen hänen tarvitsemiaan sanoja, ja älykäs pilkku, välähdys aivan silmäkulmassa, se jonka tiesin lukevan ilmeitäni ja hänen kättään vasten sykkivää pulssia. ”Unohda pelko, se on mennyt. Eikö tämä ole se, mitä olemme kaiken aikaa etsineet?”
Näin valkeiden etuhampaiden pureutuvan hetkeksi samettiseen alahuuleen, ennen kuin hän nyökkäsi.
Minä en ollut varma luvista, enkä siitä kuinka helposti saattaisin särkeä hetken selkeyden – silti osa minusta taisteli epävarmuutta vastaan niin palavasti, että käteni värisi hiljaa. Silloin hän nousi istumaan – valkea selän kaari taipui kauniisti käden vetämä, kun hän ojentui silittämään poskeani. Siitä käsi siirtyi paidankaulukselleni, painoi ensimmäisen napin pehmeästi pois lävestään.
Neljännen napin kohdalla sain viimein ajatukseni kokoon. Vaikka mitä minä olisinkaan osannut sanoa hänen edessään? Hän oli aina osannut mykistää minut. Silti käsieni ei ollut vaikea kietoutua hänen vyötäisilleen, ja pian hän istui sylissäni – vaaleat sormet juoksivat käsivarsillani, koetellen arpia ja naarmuja, tietämättään, että samaan aikaan ne hiljaa paranivat. Haavat ehkä jäivät ikiajoiksi, mutta muistot löytäisivät paikkansa palapelissä, enkä minä olisi enää hukassa.
Ei vielä ollut liian myöhäistä, vaikka me olimmekin antaneet pelon varastaa elämästämme arvokkaita päiviä. Vielä emme olleet perillä, ja kaikella oli mahdollisuus muuttua entistäkin paremmaksi.
Niin, vielä olivat huulet, joita hän suuteli, hymyssä. Hän oli yhä vierelläni.
