Dragons fly, burn, eat and destroy
Viimein tuli ensimmäinen haastepäivä. Harry oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa Hermionen kanssa, mikä jätti minulle enemmän aikaa harjoitella aikaisempien vuosien loitsuja paremmin. Hallitsin jo koko ensimmäisen ja toisen vuoden oppimäärän hyvin ja kolmannen vuoden oppimäärästä puolet. Kiinniotettavaa olisi siis enää puolen vuoden oppimäärä.
Ulkona oli jo viilennyt, kun lähestyttiin marraskuuta. Kiedoin Rohkelikon värein koristeltua kaulahuivia hivenen tiukemmalle seuratessani muita oppilaita kohti pyöreää areenaa. Yritin löytää Hermionen tai Nevillen, mutta en nähnyt kumpaakaan heistä missään. Huomasin kaksosten kiertelevän ihmisten joukossa ja kummallakin oli sylissään laatikot.
”Vetoja! Lyökää vetoa parhaimman pelaajan puolesta! Hyvät kertoimet!” he huutelivat.
Löysin itselleni hyvän istumapaikan melko ylhäältä. Ylemmät ja alemmat rivit täyttyivät nopeasti, mutta minun riviin jäi vielä tyhjiä paikkoja. Fred ja George lähestyivät penkkien välissä.
”Hei, pidätkö meille paikkaa? Käymme vielä kiertämässä koko katsomon”, Fred pyysi.
”Joo. Totta kai”, vastasin hymyillen. Pojat lähtivät eteenpäin. Laskin lapaset penkille molemmin puolin minua merkitsemään varattuja paikkoja.
Pian katsomoon kajahti Dumbledoren ääni.
”Saisinko huomionne! Tämä on suuri päivä meille kaikille. Kukin tehtävistä voi aiheuttaa vaaran, joten pysykää istuimillanne koko ajan.” Puhetta jatkui vielä jonkin aikaa, mutta en kiinnittänyt siihen enää huomiota, sillä kaksoset tulivat juuri istumaan, Fred vasemmalle puolelle minua ja George oikealle. Kuulin Georgen sanovan jotain, mutta en saanut selvää mitä. Keskittymiseni oli pahasti herpaantunut, sillä Fred istui aivan kiinni minussa. Käännyin katsomaan oikealla olevaan kaksoseen.
”No mitä sanot, ketkä onnistuvat tässä?” hän kysyi. Kohautin olkapäitäni.
”Harry aika varmasti onnistuu, hän on harjoitellut niin paljon. Cedric vaikuttaa erittäin fiksulta, joten oletan hänenkin selviävän. Fleurista en ole niin varma, sillä hän vaikuttaa vähän diivalta ja Krum taas tuntuu olevan hieman yksinkertainen”, sanoin mielipiteekseni asiasta.
”Haluatko laittaa vedon tulemaan?” Fred kysyi, mutta pudistin päätäni. Hän katsoi minua ilmeellä, joka kysyi: ”Oletko aivan varma?”
Kuului kanuunan kajahdus ja torvimusiikki alkoi soida. Cedric asteli ottelijoiden teltasta ja katsomo hurrasi, Puuskupuhit kaikista kovaäänisimmin.
Kolme onnistunutta ottelijaa ja kolmesataa sydänkohtausta myöhemmin Harry asteli teltasta. Katselin hermostuneena häntä, eikä hänkään näyttänyt sen ren-nommalta. Katsomo hiljeni Harry-hurraamisesta, sillä lohikäärme vapautettiin. Katsoin hädissäni, kun olento lähestyi Harrya. Peitin silmäni käsilläni ja vinkaisin:
”Kertokaa, kun se on ohi!” Kuului karjaisuja ja liekkien rätinää sekä kivien halkeilua. Edessä olevasta penkkirivistä kuului Hermionen äänellä kiljaisu:
”Sauvasi, Harry! Sauvasi!” Siirsin kädet silmiltäni ja huomasin edessäni olevassa rivissä istuvan Hermionen, Nevillen ja Ronin. Ihmettelin hiljaa itsekseni, kuinka en ollut huomannut heitä. Nostin katseeni heidän rivistä takaisin lohikäärmeeseen, joka suuntasi tulisuihkun taas kohti Harrya. Peitin jälleen kerran silmäni. Areenalta tulevien äänien lisäksi alkoi kuulua yleisön kohahduksia, ja jo muutaman kohahduksen jälkeen Fred töytäisi olkaani.
”Katso!” hän kuiskasi innostuneena. Raotin sormiani ja huomasin Harryn lentävän luudallaan kohti kentän keskellä olevaa kultaista munaa. Hän ei kuitenkaan onnistunut nappaamaan sitä, sillä lohikäärme syöksi taas tulta häntä päin. Kiljaisin, ja huomasin Harryn lentävän poispäin areenalta lohikäärmeen seuratessa perästä. Kumpikin heistä lensi kohti opettajien ja henkilökunnan katsomoa. Harryn onnistui syöksyä katoskankaan ali, mutta lohikäärmeen piikikäs pyrstö repi sekä kankaan, että osan katsomoa hajalle.
”Hyvin tehty, lohikäärme!” Fred huusi. Lopulta kumpaakaan ei näkynyt missään, mutta ne olivat lentäneet linnalle päin. Katsomo hiljeni hetkeksi täysin, ennen kuin alkoi kiivas keskustelu ja kiihkeä puheensorina.
”Toivottavasti Harry selviää”, ajattelin ääneen.
”Kyllä hän selviää. Ei lohikäärme ole mitään verrattuna muutamaan muuhun, joista hän on selvinnyt”, kaksoset sanoivat lohduttavasti. Katsoin heitä kysyvästi ja vastauksena sain kuulla pitkän selostuksen, johon liittyivät opettajan takaraivosta törröttänyt pimeän lordi, jättiläiskokoiset hämähäkki ja käärme, ihmissusi ja iso lauma joitain, joita sanotaan ankeuttajiksi.
”Ankeuttajat ovat Azkabanin vartijoita. Toimivat ministeriön palveluksessa”, Fred kertoi kysyttyäni niistä.
”Ja Azkaban on?”
”Maailman varmin ja tarkimmin vartioitu velhovankila keskellä pohjoista Jäämerta.”
”Eli vähän kuin velhomaailman Alcatraz.” Tällä kertaa minä sain kertoa, mikä on Alcatraz.
Vieläkään ei Harrya näkynyt eikä kuulunut. Ei myöskään lohikäärmettä. Aloin jo hermostua ja vaipua epätoivoon. Fred taputti lohduttavasti olkaani, kun kauempaa eräästä laaksosta näkyi nousevan musta hieman savuava piste, joka lähestyi. Pian kaikki tajusivat sen olevan Harry, jolloin koko katsomo melkein sekosi. Hermione kiljui ja kuulin jopa Ronin huokaisevan helpotuksesta. Harry syöksyi luudallaan kohti areenan keskustaa ja nappasi kultaisen munan.
Kaikki muut olivat jo menneet, eikä käytävillä muutenkaan liikkunut ketään. Kävelin Harryn ja Hermionen kanssa portaikossa ylös kohti Rohkelikkotornia. Ainoa, joka tuli meitä vastaan, oli melkein päätön Nick.
”Onnittelut hienosta suorituksesta, Harry”, Nick sanoi ja hatun nostamisen sijaan hän nosti päätään.
Kömmimme Lihavan Leidin takaa oleskeluhuoneeseen, joka oli täynnä ihmisiä. Huomatessaan Harryn he alkoivat hurrata. Kaksoset tulivat joukon läpi ja nos-tivat Harryn hartioilleen. Siirryimme Hermionen kanssa lähemmäs väkijoukkoa, jonka keskelle Harry oli viety.
”Me tiesimme, että onnistut!” George huusi.
”Ehkä menettäisit jalan”, Fred jatkoi.
”Tai käden.”
”Mutta henkesi?”
”Ei ikinä!” he huusivat yhteen ääneen. Harry oli nostossa pudottanut kultamunan, joka näytti kiertäneen kaikilla. Seamus ojensi sen Harrylle takaisin ja kysyi sitten:
”No Harry, mikä se vihje on?” Harry katsoi munaa ja kysyi sitten:
”Haluatteko, että avaan sen?”
”Joo!” kaikki huusivat.
”No avaanko sen?”
”Joo!” Harry napsautti munan päällä olevan lukon auki. Kultaiset kuoret kääntyivät sivuun ja huoneen täytti korvat särkevä ääni, joka muistutti eniten kirkumista. Painoin kädet korvilleni, vaikkei siitä tuntunut olevan apua. Huomasin Harryn kadonneen kaksosten olkapäiltä. Pian kirkuna lakkasi ja näin Seamusin auttavan Harryn ylös.
”Mitä hemmettiä se oli?” Ron kysyi makuusalien portaiden juurelta. Laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana kaikki tuijottivat häntä.
”No niin, palatkaa kaikki neuletöidenne pariin. Tämä on jo tarpeeksi awkwardia ilman teitäkin”, Fred sanoi, ja joukko lähti hajaantumaan. Ron asteli hitaasti Harryn luo ja hetken hiljaisuuden jälkeen totesi:
”Täytyy olla mielenvikainen, jos laittaa nimensä liekehtivään pikariin.”
”Ja nytkö sinä sen vasta tajusit? Jo oli aikakin”, Harry sanoi piikittelevästi.
”Enkä vain minä ajattele niin. Kaikki muutkin. He vain eivät sano sitä suoraan”, Ron kertoi pahoittelevaan sävyyn. ”Oletin, että jos kerron lohikäärmeistä, kaikki korjaantuu.”
”Et sinä niistä kertonut vaan Hagrid.” Siirryin lähemmäs Harrya.
”Ei, kun minähän pyysin Hermionea kertomaan Seamusin sanoneen, että Parvati oli kertonut Deanille Hagridin etsivän sinua. Seamus ei koskaan sanonut mi-tään, joten tieto tuli minulta. Luulin, että tajuaisit sen.”
”Kuinka kukaan voi tajuta tuollaista? Aivan sekopäistä.”
”Niin kai…” He hymyilivät toisilleen. Tulkitsin tilanteen sovinnoksi, ja se lämmitti sydäntäni, sillä oli tuskallista katsoa heidän vihanpitoaan. Taempaa kuulin Hermionen voihkaisevan:
”Pojat…” Ron huomasi minut Harryn takaa.
”Ja Kata. Anteeksi, että olen vihoitellut sinulle ilman syytä”, hän sanoi. Nyökkäsin hymyillen ja vastasin antavani anteeksi.
”Ihanaa, että saitte sovittua”, sanoin.
