Tapaaminen pimeydessä, K-11

[little_angel]

Nimi: Tapaaminen pimeydessä
Kirjoittaja: Minä, little_angel
Ikäraja: K-11
Genre: Draama
A/N laittakaa Yön likaiset legendat soimaan taustalle, helpottaa ymmärtämistä
*^*^*^*^*^*
Turku 1400-luvulla

Sateisena iltana ei luulisi löytävän ketään ulkoa. Varsinkaan kylmänä syyskuisena iltana Suomen suurimman kaupungin, Turun syrjäkujalla. Kuitenkin siellä oli kaksi ihmistä, jotka eivät tienneet että tulisivat kohtaamaan.

Axel Antinpoika juoksi kohti kotiaan kaupungin syrjäisimmästä liikkeestä; suutarin verstaasta. Hän oli vetänyt takkinsa ylleen edes pieneksi suojaksi sateelta. Hänen housunsa lahkeet olivat jo märät ja mutaiset johtuen tien isoista montuista jotka olivat ehtineet täyttyä mudasta. Onneksi hän olisi jo kotona pian.

Kuitenkin Axelin vauhti hidastui. Joku tai jokin tarvitsisi hänen apuaan. Tietämättään mistä tunne oli tullut, hän kääntyi vasempaan ja jatkoi juoksuaan. Kauan hän ei ehtinyt juosta, kun näki nuoren, kauniin naisen joka istui mutaisessa maassa alasti ja itki. Hän kuuli lähestyvät askeleet ja nosti nopeasti kyyneleistä juovikkaat kasvonsa.

Taivaansiniset silmät katsoivat kauhistuneina tulijaa. Hänen täydellinen suunsa oli raollaan. Nopeasti hän yritti peittää itseään käsillään, mutta ilman kunnollista vaatekappaletta se oli mahdotonta. Uudet kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin. Häkeltyneenä Axel otti askeleen häntä kohti, ja samalla nainen kavahti kauemmas.

”Älä pelkää”, Axel sanoi rauhoittavalla äänellä samalla kun kiskoi puuvillaista paitaansa pois päältään. Sama vaikka hän itse sairastuisi, ei hän voinut jättää naista sinne. Axel ojensi likaista paitaansa naiselle, joka yhä itseään peittäen nappasi paidan itselleen ja nyki sen nopeasti päälleen. Axel käveli hänen luokseen ja ojensi kätensä.

Nainen katsoi ojennettua kättä pitkään ennen kuin otti epävarmasti siitä tukea ylös noustessaan. ”Kuka Olet?” Axelin oli pakko kysyä. Hän ei ollut nähnyt naista ennen. Nainen katsoi Axelia silmiin ja hänen silmänsä tuntuivat muuttuvan jäisiksi.

Ilman mitään ennakkovaroitusta hän jo halasi Axelia tiukasti. ”Anteeksi”, hän kuiskasi ja pian Axel tunsi tyhjyyden imaisevan hänet mukanaan. Viimeinen asia, jonka hän kuuli oli: ”Capella.” Sitten kaikki pimeni.

[little_angel]

A/N jostain kumman syystä tuli idea tehdä tälle jatkoa o.O mutta toivottavsti pidätte

Luku 1

Nykyaika, Pori

 
POKS! ”Perkule!”, sähähdän ja taputtelen päätäni johon luultavasti tulee komea kuhmu jossain vaiheessa. ”Pasi, tiedät hyvin, että kiroilu ja tunnilla nukkuminen on kielletty!” Historian opettajamme huusi minulle luokan takariviin naama punaisena.
 
Pudistelin vain päätäni ja vedin hupparini huppua paremmin päähäni. Opettaja jatkoi vihaista puhettaan luokassa, mutta se vaimeni vain kohinaksi taustalle. Olin taas vaipumassa unten ihmeelliseen maailmaan.
 
”Oikeesti Pasi, ei kannattais nukkuu. Sulle käy vaan huonommin”, kuului vierestäni. ”Turpa kiinni Aleksi”, murahdan ja käännän pääni ikkunoihin päin. Historiaa tylsempää ainetta ei olekaan.
 
”Pasi, kuulitko kysymyksen?”, opettaja katsoi vihaisesti minua. Pyörittelin päätäni. ”En, eikä kiinnosta”, vastasin haukotuksen säestämänä. Opettajan naama taas vaihtoi väriä vaaleanpunaisesta punaiseen.
 
”Selvä, ole hyvä ja lähde rehtorin kansliaan.” Nousin ylös tuolistani ja lähdin luokasta ulos. Kuvitteliko tuo että menen kiltisti reksin luo? Työnsin luokan oven kiinni ja lähdin kävelemään kansliaa kohti.
 
Kun olin turvallisen välimatkan päässä luokasta vedin huppuni alas ja ravistelin jo liian pitkäksi kasvanutta tukkaani, joka kutitteli leukaani. Tyhjät käytävät kaikuivat askeleistani ja sadattelustani. Tällaisilla hetkillä inhosin, tai oikeastaan, vihasin koulua.
 
Onnistuin hiipimään koulun ovesta ulos ja juoksin urheilukentän takaiseen metsään suojaan. Lintsaisin loppu päivän. ”Mikset ole koulussa?” Kuului hento ääni takaani.
Pyörähdin turhankin nopeasti ympäri. Takanani oli vaalea tyttö. Ehkä 16-vuotias. Hänen pitkät, vaaleat kiharat hiuksensa ulottuivat alaselkään. Aurinkolaseilla peitetyt silmät katselivat minua. Tai ainakin siltä näytti.
 
Käänsin pääni toiseen suuntaan: ”Ei huvittanut jäädä.” Tyttö hymähti takanani ja tuli viereeni istumaan. Katselimme yhdessä taivaalle kun harmaat pilvet peittivät taivasta pikkuhiljaa.

”Olen muuten Pasi”, sanon pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tyttö hymyili minulle alakuloisesti. ”Kaino”, hän kuiskaa yhä katsoen taivaalle. Muutama kyynel karkaa hänen silmistään ja valuvat sankojen ali poskille. Kaivelin taskujani ja löysin vanhan nenäliinan ja ojennan sen tytölle. ”Kiitos”