Kirjoittaja Aihe: Crash Bandicoot: Eräänlainen rakkaustarina, k-11, Tawna/Pinstripe, (8/8)  (Luettu 3888 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Eräänlainen rakkaustarina
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Crash Bandicoot
Genre: Draama, action, romance, vähän AU
Ikäraja: Siinä k-11 kaiken kaikkiaan
Paritus: Tawna Bandicoot/Pinstripe Potoroo

A/N: Crash Bandicoot on ehdottomasti yksi merkittävistä lapsuuteni helmistä ja kulmakivistä. Juoni tähän ficciin oli pyörinyt ensimmäisen kerran mielessäni yläasteikäisenä, mutta vasta tämän vuoden puolella aloin kirjoittaa mietteitäni ylös.

Summary: Kuten jotkut saattavat muistaa, ensimmäisessä pelissä päähenkilön oli määrä pelastaa tyttöystävänsä Tawna. Niinhän siinä lopulta kävikin, vaan eipä tyttöä sitten enää näkynyt pelisarjan edetessä. Yksi selitys katoamiselle oli, että Tawnaa pidettiin kenties hieman liian seksikkäänä nuoremmille pelaajille. Tämä oli virallinen syy, mutta juonen kannalta on kerrottu, että Tawna otti ja karkasi Pinstripen kanssa Chicagoon.

Niin – lopputulos on tiedossa, mutta halusin selkeyttää asioita omasta näkökulmastani. Kysymys kuuluu: mitä tapahtuikaan sinä aikana, kun Crash oli matkalla pelastamaan tyttöystäväänsä Cortex Islandilta? Tarinamme alkaa tapahtumasta, joka esitettiin CB 1:n introvideossa ja muutenkin olen pyrkinyt noudattamaan originaalijuonta.

Crash Bandicoot-hahmot kuuluvat kaikki Naughty Dogille.


***


ENSIMMÄINEN LUKU


Ikkunalasi räsähti rikki ja sen perään kaikkien paikalla olijoiden korviin kantautui pelokasta ulinaa, joka hiljalleen hiipui pitkän pudotuksen johdosta päättyen molskahdukseen. Huokaisin pienesti helpotuksesta: ainakin toinen meistä oli päässyt pakoon.

Nimeni on Tawna Bandicoot ja olen helvetin pahassa pinteessä.

”Valvontajärjestelmä ei onnistu paikantamaan häntä”, kuului mutinaa jostain oikealta puolelta suurta laboratoriota. Honottava ääni kuului Nitrus Briolle, omituiselle luihulle miehelle, joka piti itseään suurenakin nerona. Hän oli oikeasti vain kakkosmies. Kaikista pahin dorka käveli sillä hetkellä ympyrää heristäen sädeasettaan jokaiselle, joka sattui seisomaan tarpeeksi lähellä.

Neo Cortex oli paikan johtaja, mutta hänen egonsa ei ottanut mahtuakseen edes hänen mukaansa nimetylle saarelle, jolla satuin sillä hetkellä jumittamaan. Ei, hänelle ei olisi riittänyt koko maapallokaan. Suuruudenhullu hän oli, ja pahinta sorttia. Jos minulta kysyttiin, kaikista suurinta Neo Cortexissa oli hänen päänsä. Sitä olisi voinut luulla, että aivotkin olisivat olleet ylivertaisen älykkäät, mutta kuka tahansa olisi voinut todeta, että hän oli tyhmä kuin saapas. Hänen kuvitelmansa olivat kaiken perustana. Likaiset hommat annettiin alaisten hoidettavaksi, jotka tottelivat häntä sen enempää kyselemättä. Kai Cortex herätti heissä jonkinasteista kunnioitusta. Luultavasti he pelkäsivät häntä kuten minäkin, mutta eivät sen vuoksi, millaisia katalia suunnitelmia hän hautoi isossa ontossa pääkopassaan. Kyse oli lähinnä siitä, että Cortexin järjenjuoksu oli täysin omaa luokkaansa ja mielialat vaihtelivat tuulen lailla.

Lopetettuaan epämääräiset kävelykierroksensa hän pyöritteli asettaan ja lähestyi minua. En voinut pakoonkaan pötkiä, sillä minua piteli tiukasti paikoillani kaksi laboratorioassistenttia.

Kaikki apulaiset olivat kuin toistensa kopioita.

Cortex pysähtyi suoraan eteeni ja tuijotti minua verestävillä silmillään. Mahtoi olla aika koominen näky, sillä mies oli minua yli puoli metriä lyhyempi.

”Poikaystäväsi otti ja läksi jättäen sinut tänne, mitäs siihen sanot?”

Yritin pitää itseni koossa, vaikka tunsin jalkojeni vapisevan.

”H-hän tulee vielä takaisin, saat nähdä.” Ääneni tärisi puistatuksesta. Että osasi olla etova tapaus.

Cortexin kasvoille kohosi pahanilkinen hymy. ”Ihannoitava asenne, neitiseni. Ikävä kyllä se ei käy niin helposti, uskolliset alaiseni pitävät siitä huolen.”

Hän viittasi ympärilleen kätensä raukealla eleellä. Kulmani kohosivat aavistuksen; 'uskolliset' oli ehkä turhan hyväuskoinen ilmaus. Paremmin olisi voinut sanoa 'minua sietävät': äärettömän harvat jaksoivat katsella tuollaista välistävetävää aasia kovinkaan pitkään.

Hassua, miten sieluun pikkuhiljaa hiipivä paniikki sai minut ajattelemaan tällaisia – kiinnittämään huomiota pieniin ja tilanteeni kannalta täysin merkityksettömiin asioihin. Katseeni harhaili lattiasta kattoon painaen mieleen outoja yksityiskohtia: rapistuneen betonin huoneen ikkunanpuoleiselta seinältä, pölypallot pöydän alla, lampulla kiertelevät pari kärpästä...

Havahduin mietteistäni Cortexin korottaessa jälleen ääntään.

”Viekää tyttö vankityrmään odottamaan pelastajaansa”, hän osoitti sanansa laboratorioapulaisilleen.

Minua oltiin jo kiskomassa ovelle, kun toinen heistä puhui monotonisella äänellä: ”Tohtori, vankityrmä sortui viime viikolla.”

Se siis selitti merkillisen jyminän, jonka olimme kuulleet Crashin ja Cocon kanssa istuessamme jokin aika sitten rannalla. Olimme naureskelleet, että meidän olisi kai pitänyt olla pahoillaan Cortexin puolesta tämän suunnitelmien painuessa jälleen kirjaimellisesti maan tasalle. Nyt en olisi voinut olla iloisempi, että niin oli päässyt käymään.

Cortex näytti entistäkin ärtyneemmältä miettien muita ratkaisuja. Hän todellakin taisi olla unohtanut vankilansa surkean kohtalon. Lopulta hän äyskähti: ”En välitä, minne te hänet viette! Katsokaa vain, ettei tyttö pääse pakenemaan.”

Assistentit veivät minut ovelle. Ennen käytävälle astumista kuulin Brion mutisevan Cortexille: ”Itäisestä tornista ei pääse ulos kuin yhdestä suunnasta, pitäisikö tyttö viedä sinne?”

”Mainio ajatus, Brio. Joku alaisistani saa pitää häntä silmällä. Joku lojaali ja luotettava.”

”Sir?”

Sivusilmälläni näin Cortexin kaivavan esiin jonkinlaisen yhteydenpitokojeen. Hän nosti sen korvalleen ja odotti jonkin aikaa. Ei vastausta.

Cortex tuhahti ja nyökkäsi assistentteja viemään minut linnan itäpuolelle. Auki jääneen oven takaa kuulin Cortexin murahtavan jotain tästä kyseisestä alaisestaan, jonka oli ilmeisesti määrä vahtia minua. Toivoin sydämestäni, ettei tyyppi olisi ollut saman luokan sekopää, kuten kaikki täällä olivat. Toivomus tuntui jokseenkin katteettomalta, mutta melkeinpä kuka tahansa muu kuin Neo Cortex tai Nitrus Brio kelpasivat minulle sillä hetkellä.


***


Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen olimme viimein itätornissa. Matkaa ei olisi voinut luonnehtia miellyttäväksi – portaita oli ainakin kaksisataa niin päätornissa kuin itäisellä puolella. Pohkeitani kolotti varsin ikävästi, ja jälleen kerran kiinnitin huomiota seurassani käyskenteleviin vaiteliaisiin apulaisiin. Heissä täytyi olla joitain mekaanisia ominaisuuksia. Tavallinen ihminen ei olisi voinut olla noin hyytävä ja mitäänsanomaton. He eivät puhuneet sanaakaan, eivät toisilleen, eivät minulle eivätkä kenellekään, joita satuimme matkan aikana kohtaamaan. Saavuttuamme perille määränpäähän – minulla ei ollut siitä mitään tietoa entuudestaan – miehet avasivat oven ja yksinkertaisesti tyrkkäsivät minut kynnyksen yli.

Paikka, johon päädyin oli äkkiseltään katsottuna melko siistinnäköinen huoneisto. Keskellä olohuonetta oli punainen sohva ja lisäksi näin pari muuta ovea eri puolilla tilaa. Arvatenkin toinen vei makuuhuoneeseen ja toinen kylpyhuoneeseen. Keittiötila oli melko pieni.

Minut ohjattiin istumaan tuoliin keskelle olohuonetta ja assistentit sitoivat käteni ja jalkani yhteen siten, etten päässyt minnekään. Jostain syystä en vastustellut, uteliaisuus taisi saada sijaa peloltani. Miehet poistuivat saatuaan työnsä hoidettua ja hetken kuluttua olin yksin huoneessa.

Mitä minä täällä oikein luulin tekeväni?

Oloni tuntui varsin kummalliselta. Odotinko minä jotakuta?

Ei, ilmeisesti joku odotti minua: vasta nyt tiedostin suihkun äänen erään oven takaa. En siis todellakaan ollut yksin.

Äkkiä tunsin hillitöntä halua paeta. Voi apua, jos tämä alainen oli samaa kategoriaa Cortexin ja Brion kanssa. Huoneesta saatoin päätellä ainakin sen, että henkilö oli paljon tekemisissä aseiden kanssa. Huoneen pöydällä lojui valtava konepistooli ja sen vieressä pari pienempää käsiasetta. Oloni muuttui omituisesta täysin hätääntyneeksi. Paniikiltani onnistuin silti huomioimaan myös tuolin selkänojalla punaisen liituraitatakin sekä kylpyhuoneen oven vieressä kahvikupin pöydällä.

Uusia spekulaatioita räiskähti mieleeni ilotulitteen lailla: kenties tämä tapaus oli vähän sivistyneempi kuin muut tällä kirotulla saarella asuvat... Olihan?

Kuka hitto täällä oikein asui?


« Viimeksi muokattu: 05.02.2018 15:52:40 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
Vs: Eräänlainen rakkaustarina
« Vastaus #1 : 15.09.2011 15:00:20 »
TOINEN LUKU


Suihkun ääni lakkasi ja luultavasti myös hengitykseni. Hetken päästä ovi avautui ja suihkuhuoneesta lähtevästä höyrystä huolimatta pystyin selkeästi erottamaan tulijan piirteet. Äkkiseltään vilkaistuna hän oli tumma, varsin kylmännäköinen tapaus. Mies ei huomannut minua lainkaan sitoessaan pyyhkeen tiukemmin vyötäisilleen (taivaan kiitos en nähnyt mitään sopimatonta) ja nappasi kupin pieneltä pöydältä siemaisten kahvia suuhunsa. Kenties juoma oli ehtinyt jäähtyä vähän turhan paljon – hänen ilmeestään saattoi päätellä niin – mutta tummatukka hörppi sitä pahemmin irvistelemättä.

Viimeisen kulauksen ollessa matkalla suuhun hän viimein äkkäsi minut. Olimme hiljaa noin sekunnin sadasosan. Minä huusin ensin. Mies purskautti kahvit suustaan ja huudahti – ei sentään kiljunut täyttä kurkkua kuten minä. Olin niin kyllästynyt tähän! Ei kiitos enää kaiken maailman ihmeellisiä kummajaisia. Minulle riitti vallan mainiosti, ja olisinkin tehnyt asialle jotain, ellen olisi ollut köytettynä tuoliin. Koskapa en muutakaan voinut, puristin silmäni kiinni kirkumiseni kuuluessa varmasti länsitornin laboratorioon asti.

”Älä helvetti soikoon huuda siinä!”

Hätkähdin ja onnistuin hillitsemään kiljumistani. Mies oli sillä välin saanut ylleen mustan kylpytakin ja haroi märkiä hiuksiaan tullessaan lähemmäs minua. Hän seisahtui eteeni, tarkasteli minua tylyin silmin ja minä tein samoin hänelle. Hänen katseensa osui tuoliin ja köysiin.

”Neiti taitaa olla pienessä pulassa?”

Hänen puhetyylinsä oli karski ja jotenkin pahaenteisen kuuloinen. Ärsyynnyin entistä pahemmin miehen suupielten kohotessa vinoon virneeseen.

”Joo, kiva kun muistutit”, kivahdin.

”Vitsit sikseen. Kerro, mitä helvettiä sinä teet täällä.”

”Kysy sitä pomoltasi. Voit olla varma, etten viipyisi täällä sekuntiakaan, jos pääsisin irti.”

"No et taatusti, jos minulta kysytään”, hän tuhahti ja näytti mietteliäältä. ”En usko, että sinut olisi kärrätty siihen vahingossa. Kuka tahansa tajuaa, että täältä ylhäältä vankien olisi kaikista hankalinta paeta. Näin ollen, kiltsi –”

”On minulla nimikin”, murahdin tympääntyneenä hänen käyttämälleen lempinimelle. Mies kohotti kulmiaan.

”Kuinka mielenkiintoista. Ja mikähän se sitten on?”

”Sano ensin omasi.”

Mies heilautti kättään teatraalisesti. ”Pinstripe Potoroo.”

”Tawna Bandicoot”, suustani lipsahti ennen kuin tulin ajatelleeksi, miksi edes kannattaisi kertoa oikea nimensä tuolle kovanaamalle. Eihän minulla ollut minkäänlaisia aikeita alkaa kaveerata hänen kanssaan. Tämän lisäksi olin varma, että mies oli antanut minulle vain jonkin koodinimen... Ikäväkseni olen kuitenkin aina ollut huono valehtelemaan, joten hän olisi nähnyt lävitseni heti, jos olisin sanonut nimekseni jonkun toisen. Jollain tapaa olisi voinut sanoa, että tunnelma muuttui rennommaksi esittäytymisen jälkeen, ainakin minun mielestäni.

”Kuten olin sanomassa, ennen kuin keskeytit minut: niin ollen jos sinä kerran olet siinä, se tahtoo sanoa, että minun on pidettävä vahtia”, Pinstripeksi esittäytynyt mies lopetti lauseensa. Hän ei näyttänyt lainkaan ilahtuneelta – tuskin minäkään olisin ollut. Hän naputteli hetken pöytää ja sitten mitään sanomatta kaivoi yhteydenpitolaitteensa tuolilla lojuvan liituraitatakin taskusta. Arvatenkin hän halusi tarkistaa, olisiko häntä yritetty varoittaa tulostani. Ilmeestä saatoin arvata, että asia tosiaan oli niin. Mies vain oli sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja saanut siksi kokea epämiellyttävän yllätyksen.

Pinstripe tömäytti kojeen pöydälle ja huokaisi ärtyneenä. ”Mitähän minun pitäisi sinun kanssasi tehdä?”

Jaa-a, paha sitä oli sanoa...

Rykäisin ja ehdotin puoliksi leikilläni: ”Ainahan voit päästää minut menemään.”

Tälle Pinstripe suorastaan nauroi. ”Voi kuule, miten kovasti haluaisinkaan, mutta siitä seuraisi ongelmia kaikille ja erityisesti sinulle.”

”Miten niin?”

Mies silmäili minua terävästi.

”Käytä päätäsi, Bandicoot. Ensinnäkin: et pääsisi edes ulos rakennuksesta niin, ettei sinua huomattaisi. Toiseksi: ei kestäisi kauaakaan, ennen kuin järjestelmä havaitsisi uiskentelusi ja kappas vain, olisit taas täällä ja oltavasi olisivat taatusti huonommin kuin nyt.”

Sulattelin hänen sanojaan. Hän taisi olla oikeassa: jos jäisin kiinni pakoyrityksestä, saattaisin päätyä vielä kamalampaan ja tarkemmin vartioituun paikkaan, kenties Neo Cortexin omaan yksityishuoneistoon.

Pelkkä ajatuskin sai ihoni kananlihalle.

”Joten... Minun siis kannattaa pysyä täällä?”

”Tarkemmin sanottuna sinä pysyt täällä.”

"Tässä tuolissa, vai?” ärähdin ja osoitin hienovaraisella eleellä, että minut voisi päästää siitä poiskin.

”Juuri siinä”, hän kohautti olkiaan ja kääntyi lähteäkseen.

”Älä kuseta minua, vaan päästä minut irti tästä!”

Mitä ilmeisimmin Pinstripe pilaili kustannuksellani, mutta hermojani oli raastettu aivan tarpeeksi yhdelle päivälle kestääkseni edes pientä huulta. Olisin voinut vain itkeä. Pinstripeä raivoisuuteni ei hetkauttanut. Hän tuli tyynesti lähemmäs ja sihahti: ”Muista tämä: jos ajattelit karata, minä en vastaa seurauksista.”

Tunsin solmujen löystyvän ja lopulta olin täysin vapaa. Hieroskelin ranteitani köysien hierrettyä niitä ikävästi. Pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani ja kokosin itseni. Olin päässyt vapaaksi. Uloskäynti huoneesta oli alle kymmenen metrin päässä... Tarvitsisin jotain itseni suojaksi puidessani mielessäni pakoni toteuttamista. Minähän en tänne jäisi. En sitten mistään hinnasta. Oli Pinstripen omaa syytä, että hän oli avannut köydet ja antanut oivan tilaisuuden lähteä livohkaan.

Silmiini osui pöytä, jolla olin huomannut aseita. Paniikissa ryntäsin nappaamaan toisen käsiaseista ja tähtäsin Pinstripeä pyrkien torjumaan hänen yrityksensä estää pakoni. Hän ei ollut moksiskaan aseella osoittelusta, kohotti vain kulmiaan tylsistyneenä.

”Ja mitähän sinä tuolla aiot?”

Hengitin raskaasti ja hivuttauduin sivuttain kohti ovea. Pinstripen huomatessa aikeeni hän otti muutaman pitkän askeleen ja asettui minun ja oven väliin.

”Pois tieltä!”

”Enpä usko, kulti.”

”Varoitan sinua, olen tosissani!” rähisin ja siirsin asetta osoittamaan hänen kurkkuaan. Luultavasti minulla ei olisi koskaan ollut uskallusta ampua, mutta halusin ainakin uskotella niin. Pinstripe silmäili minua säälin ja huvittuneisuuden sekaisella katseella.

”Tuollainen uhittelu on aika kuumaa.”

”Älä pelleile kanssani, Potoroo!”

Olin jo melkein aikeissa oikeasti vetää liipaisimesta, kun mies tarrasi kiinni kädestäni ja toisella väänsi aseen irti. Raivoissani pidin mahdotonta meteliä yrittäessäni saada kättäni vapaaksi hänen lujasta otteestaan. Huutoni tukahtui kurkkuuni tuntiessani kylmän aseen kaulaani vasten. Pinstripe nojautui lähemmän ja kuiskasi korvaani: "Se olet sinä, joka pelleilee minun kanssani. Kaiken lisäksi tuo on kovin naurettavaa, tyttöseni.”

Olin kauhusta jäykkänä, enkä voinut tehdä mitään siinä tilanteessa. Olin taas saattanut itseni tapani mukaan pulaan, eikä tästä tapauksesta ollut ulospääsyä. Kyyneleet valuivat silmistäni aseen piipun painautuessa enemmän iholleni.

”Ei, älä... Et uskaltaisi”, sain soperretuksi. Tunsin, miten Pinstripe hymyili korvaani.

”Haluatko testata?”

Kaduin, että olin sanonut yhtään mitään. Minut ahdistettiin hitaasti seinää vasten. Kauhu kupli rinnassani lähtemättömänä. En ollut koskaan pelännyt niin. Kaikesta päätellen hän oli aivan tosissaan.

Mies vetäytyi hieman kauemmaksi nähdäkseen kasvoni kunnolla.

”Onko sinulla vielä jotain sanottavaa?”

En saattanut muuta kuin tuijottaa häntä ja antaa kyyneleiden valua. Oli turhaa yrittää olla urhea, kaikki oli kuitenkin tässä. Olin pelannut korttini täysin väärin ja päästänyt tilanteen päälaelleen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Säpsähdin, kun Pinstripe kavahti taemmas ja tähtäsi suoraan päähäni.

”Hyvästi, kaunokainen.”

”EI, ÄLÄ!”

klik

Mitä ihmettä?

Uskaltauduin vähäsen raottamaan silmiäni. Pinstripe veti kätensä puuskaan ja hänen tylyillä kasvoillaan oli huvittunut virne, erittäin vittumainen sellainen.

”Mitä... Mitä sinä kuvittelet tekeväsi!?” sain kähistyä yhä kytevän paniikin saadessa minut melkein hyperventiloimaan.

”Et kai tosissasi kuvittele, että pitäisin esillä ladattuja aseita?” mies tokaisi ja tähtäsi minuun uudelleen.

”Hei, lopeta!” kiljaisin ja vedin vaistomaisesti käteni suojakseni.

klik

”Voi jestas, mikä pelkuri”, Pinstripe tuhahti silmiään pyöräyttäen. Hän taisi sanoa jotain muutakin, mutta sietämätön pelko sai silmäni sumenemaan.

”Hei!” kuulin miehen äänen juuri ennen kuin kaikki pimeni.

***

Niskaani särki vietävästi, kun jälleen palasin tolkkuihini. Ihmekös tuo: avatessani silmäni tiedostin lojuvani tyhjässä kylpyammeessa. Kohottauduin äärimmäisen vaivalloisesti ylös manaillen maan tasalle kaiken mahdollisen. Kompuroin ammeesta ja mietin, mitä oikein tein Pinstripen kylpyhuoneessa. Takuulla se oli hänen: muutama pitkä musta hius lattiakaakelilla vakuutti minut hyvin. Suihkun ympäristö oli vielä märkä ja ilma huoneessa lämpimän kosteaa. Mieleni olisi kovasti tehnyt peseytyä, enkä voinut vastustaa kiusausta huomatessani puhtaan pyyhkeen roikkumassa naulakossa.

Tuskinpa se moukka kaipaisi minua seuraansa vielä hetkeen, jos sitten ollenkaan. Toivoin todella, ettei hänellä ollut missään minkäänlaisia salaisia tirkistysreikiä. Toisaalta: miksi olisi ollut, jos hän kerta asui yksin?

Itsensä tirkistely oli kyllä melko hankalaa ja ennen kaikkea sairaan perverssiä.

Lämmin vesi tuntui iholla äärimmäisen miellyttävältä. Sen tuoma rentous sai minut lähes unohtamaan kuluneen päivän, joka kiistatta oli ollut elämäni hirvein. Oli jo hyvin myöhä ja olisin arvostanut kuuman suihkun jälkeen pehmeää vuodetta ja kupillista lämmintä juotavaa, mutta se taisi olla jokseenkin kaukaa haettua.

Yritin asennoitua positiivisemmin kuin oli tarpeellista tai edes fiksua. Vaikka olin tunti sitten vannonut mielessäni, että olisin valmis kohtaamaan kenet tahansa Neo Cortexin ja Nitrus Brion jälkeen, aloin silti epäröidä. Joka tapauksessa se oli selvää, että tämä Pinstripe-niminen mies inhosi minua ja kaikkien onneksi tunne oli enemmän kuin molemminpuolinen.

Puin vaatteeni takaisin päälle ja katsoin peiliin varmistaakseni, että näytin edes osapuilleen siedettävältä. Loppujen lopuksi eihän sillä pahemmin ollut väliä miltä näytti, mutta minulla oli sentään jonkinasteista itsekunnioitusta jäljellä. Sammutin valon kylpyhuoneesta ja suljin oven perässäni astuessani jälleen olohuoneen puolelle. Pinstripe istui rennosti sohvalla ja kohotti katseensa kuullessaan minun olevan läsnä.

”Miksi olet vielä siinä?” murahdin puoliksi ärtyneenä ja puoliksi yllättyneenä. Luulin, että hän olisi painunut peiton alle jo hyvän aikaa sitten riippuen siitä, kauanko olin ehtinyt olla taju kankaalla. Ilmeisesti hänellä oli jotain tärkeää asiaa.

”Minä satun asumaan täällä, joten oliko muita tyhmiä kysymyksiä?” hän vastasi.

Huokaisin ärtyneenä ja istahdin sohvan toiseen päähän.

”Taidat ihan tahallasi olla ilkeä?” tuhahdin ja mulkaisin miestä pisteliäästi.

”Entä sitten?”

”Joo, eipä siinä mitään. Ehkä minä pysyn tästä lähtien täysin hiljaa.”

”Sama se minulle on, bimbo”, hän sanoi kyllästyneesti.

”Tuota minä juuri tarkoitin. Haista paska, ihan oikeasti”, kivahdin niin kiukkuisesti kuin saatoin. Hän kohtasi katseeni ja vastasi siihen samalla mitalla.

”Mieti kaksi kertaa, kumpaa tässä vituttaa enemmän”, hän ärähti näyttäen niin vaaralliselta, että itse Cortexkin olisi hypännyt kauhusta kattoon. Minua hän ei kuitenkaan onnistunut pelottamaan. Ilmeisesti olimme kumpikin niin samanlaisessa mielentilassa, että emme olleet moksiskaan vihasta välillämme.

Ikuisuuden kuluttua Pinstripe avasi suunsa.

”Sinä nukut sitten tässä”, hän vinkkasi sohvaa allamme. Kohautin mielessäni olkiani, parempi sekin kuin lattia.

Minuahan kohdeltiin varsin vieraanvaraisesti.

”Selvä”, kuulin hyisen ääneni sanovan.

”Ovi on lukossa myös sisältäpäin, joten sinun on turha kuvitella lähteväsi yhtään minnekään. Ellet sitten halua avainta”, Pinstripe ilmoitti keljusti hymyillen vielä ennen kuin sulkeutui makuuhuoneeseensa.

”Missä sinä sitten pidät sitä?” murahdin, vaikka minusta tuntuikin, ettei vastaus olisi ollut mitenkään varteenotettava.

”Boksereissani tietty”, hän tuumasi ja sulki oven perässään.

Lievästi sanoen kadutti, että olin kysynyt yhtään mitään. Käänsin raivoissani kylkeä ja yritin saada unta. Lämmin suihku ja lämmin viltti edesauttoivat päämäärääni ja vaivuin sikeään uneen kuunnellessani tuulen mukana toiselta saarelta kaikuvia alkuasukasheimon huudahduksia.

***

”Huomenia.”

Heräsin epämääräisestä unestani tympääntyneeseen aamutervehdykseen. Toljotin punaiseen liituraitapukuun pukeutunutta miestä ensin tunnistamatta, kuka hän oli.

Sitten kaikki palasi mieleeni: Pinstripe, Cortex Island ja minä.

Voihkaisin ja kellahdin takaisin selälleni.

”Mitä nyt?” mumisin päätäni pidellen. Olipa erittäin viehkeää saada mahdoton päänsärky heti aamusta. Ehkä se johtui siitä, että päähäni oli tunkeutunut niin paljon erilaisia ajatuksia viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana.

Toisin sanoen minä siis ajattelin liikaa?

”Ajattelin tehdä sinulle selväksi pari juttua”, Pinstripe sanoi kahvikuppia pyöritellen.

”Jotka ovat?”

Mies istahti lattialle siten, että saatoimme puhua samalta tasolta. Puoliunisena en osannut muuta kuin tuijottaa häntä poissaolevan näköisenä. Sain silmäillä häntä rauhassa ilman, että se olisi vaikuttanut epäilyttävältä. Se taisi johtua väsymyksestä, mutta äkkiseltään aloin pohtimaan miehen ulkonäköä. Pakko myöntää, hänessä oli tyyliä. Punainen puku sopi hänelle hyvin ja mustat hiukset, jotka illalla olivat suihkun jälkeen märät ja sekaisin, oli sidottu siistille poninhännälle niskan seudulle.

Ajatukseni katkesivat hänen korottaessaan ääntään.

”Joten, Cortex näköjään passitti sinut tänne mitä ilmeisimmin ärsyttääkseen minua. Juttu on niin, että sinä pysyt täällä kunnes toisin käsketään.”

”Kertoisit minulle jotain uutta”, ärähdin hänen pitäessään taukoa puheessaan.

Mies hörppäsi kahvia ja jatkoi välittämättä kommentistani.

”Kuten jo eilenkin sinulle sanoin, kaikenlaiset pakoyritykset ovat yhtä tyhjän kanssa. Voisit tehdä meille molemmille mieliksi ja pysyä täällä tekemättä mitään tyhmää.”

Sen sanottuaan Pinstripe nousi, tömäytti tyhjän kupin pöydän reunalle ja asteli sitten ovelle.

”Sen sanon, että sinulla kävi säkä, kun et joutunut kenenkään muun valvonnan alaisuuteen”, hän tuumasi ja poistui lukiten oven ulkoa käsin.

Hänen mentyään nousin istumaan ja yritin saada päänsäryn hellittämään jollain konstilla. Minulla ei pahemmin ollut kommenttia Pinstripen puheisiin, mutta en aikonut antaa hänelle sitä tyydytystä, että harkitsisin jonkinasteista pakoa. Paskanmarjat, minä aioin istua juuri tässä. Olisin häntä kohtaan yhtä välinpitämätön kuin hän minua. Odottaisin Crashia tyynesti, enkä tekisi mitään typerää tai harkitsematonta.

Se oli varsin hieno suunnitelma.


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 22:51:58 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
KOLMAS LUKU


Suunnitelmani alkoi osoittaa heikentymisen merkkejä hermojeni raastuessa enemmän ja enemmän. Epätietoisuus ahdisti minua enemmän kuin mikään muu. Neljännen päivän iltana oloni oli niin sietämätön, etten muuta tehnyt kuin makasin sohvalla kasvot kohti selkänojaa. En jaksanut tehdä mitään, eikä mikään vain kiinnostanut. Kaikki oli kuitenkin vain yhtä tyhjän kanssa. Crashia odotellessani minulle oli aivan sama mitä ympärilläni tapahtui, kunhan vain sain olla rauhassa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

En liikkunut sohvalta mihinkään muualle kuin kylpyhuoneeseen ja keittiön puolelle syömään ruokaa, jota Pinstripe toi mukanaan sieltä, missä itse kävi syömässä muiden Cortexin alaisten kanssa. Olihan hänellä keittiönurkka omassakin huoneistossaan, mutta se oli niin pienilaatuinen, ettei siinä olisi mahtunut laittamaan oikein mitään.

Mitäs sitä turhaan itse keittelemään, kun kerran sapuskat sai valmiina muualta?

Pinstripe ei kauaa sietänyt katsella apaattista marttyyriasennettani, enkä tosin yhtään ihmetellyt. Mahdoin totisesti olla melkoisen ärsyttävä näky, mutta silti minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa hänen mielipiteensä. Hän ei tuhlannut aikaansa yrittääkseen sanoillaan saada minua piristymään. Sen sijaan hän oli keksinyt jotain paljon tepsivämpää.

Havahduin synkeistä ajatuksistani, kun hän tökkäsi minua hartiaan kämmenselällään.

”Mitä nyt?” ärähdin ja käännyin kiukkuisena kuin ampiainen. Pinstripellä oli kädessään kaksi snapsilasia.

”Ei tuollaista paskanniellyttä olemusta jaksa pirukaan katsella –”, hän aloitti, mutta keskeytin hänen läpätyksensä heti alkuunsa.

”Painuisit muualle sitten”, murisin ja käänsin mielenosoituksellisesti kasvoni pois hänestä.

”Älä nyt käsitä väärin”, Pinstripe virnisti ja tömäytti toisen laseista sohvapöydälle. ”Ota huikka ja piristy, Tawna.”

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kutsui minua omalla nimelläni sen sijaan, että olisi käyttänyt jotain raivostuttavaa hellittelynimeä tyyliin kultsi, muru tai prinsessa. Tunsin itseni jollain oudolla tavalla heti vakavammin otettavaksi. Nappasin lasin pöydältä ja naukkasin sen sisällön kurkkuuni.

”Yäk, mitä tämä on?”

”Onko tequila sinulle uusi asia?”

”Tämä on karseaa.”

”Hae sitten tuolta jotain”, Pinstripe viittasi keittiönurkkauksen erääseen kaappiin.

Kaipasin toden teolla jotain mieltä kohentavaa märehdittyäni ongelmiani taukoamatta. Sanattomasti myönnyin hänen kehotukseensa ja vääntäydyin ylös sohvalta.

Kaapin sisältö osoittautui muutamaksi punaviinipulloksi, pariksi konjakkipulloksi ja lisäksi silmiini osui lisää tequilaa sekä vodkaa. Päätin ottaa pullon punaista, sillä sitä oli eniten. Toisaalta en jaksanut käyttää liikaa aivokapasiteettia miettiäkseni mikä olisi paras vaihtoehto. Avasin pullon, hörppäsin ja istuin vihaisena takaisin sohvalle.

”Kippis”, Pinstripe tokaisi ja joi tequilalasinsa tyhjäksi. Hän loi minuun huvittuneen silmäyksen ilmeisesti sen vuoksi, että roikotin kädessäni kokonaista pulloa enkä lasia.

”Kaikenko ajattelit kiskoa lärviisi?”

”Ei tämä taida riittää”, murahdin ja kaadoin jälleen juomaa kurkkuuni.

Näin se oli: jos aivot oli tarkoitus nollata, minähän tein sen kunnolla.

Pinstripe iski lasinsa pöytään tarttuen itsekin suoraan pulloon. Ikään kuin hän olisi haastanut minut. Sehän sopi, jos hän pelasi kovilla, niin sitten minäkin. Kun hän joi, minäkin join.

Ikävä kyllä minulla ei ole koskaan ollut järin hyvää toleranssia alkoholille. Rivakan tahdin ansiosta viini nousi päähän suorastaan ihailtavan nopeasti. Tunsin oloni hilpeämmäksi kuin mitä olin ollut moneen päivään. Mieleeni putkahteli vanhoja juttuja, joille naureskelin itsekseni retkottaessani sohvalla. Heitimme Pinstripen kanssa tökeröä läppää Cortexista ja hekotimme niin raikuvasti, että olisi luullut meidän olevan parhaimmat kaverit. Katin kontit, sanon minä. Mies inhotti minua, mutta sillä hetkellä en ajatellut häntä pahimman viholliseni kätyrinä, vaan katsoin häntä toisenlaisesta näkökulmasta.

Oikeasti hän oli humoristinen tyyppi, kun hänet oppi tuntemaan. Minun kohdallani kävi niin, että jouduin tutustumaan häneen pakostakin asuessani hänen kanssaan saman katon alla, mutta sillä hetkellä olin yksinomaan mielissäni, että minulla oli seuraa. Hän sai minut jutuillaan nauramaan, ja hänen karskia nauruaan oli hilpeää kuunnella. Kuten minäkin, hän oli humaltuessaan iloisella päällä. Hän vaihtoi tequilan vodkaan ja iski sohvapöydälle valmiiksi toisen punaviinipullon.

”Yritätkö juottaa minut känniin?” tyrskähdin. Pinstripe kohautti olkiaan ja pyyhki vettä silmistään purskahtaessaan raikuvaan räkätykseen. Yhdyin nauruun ja sieppasin tarjolla olevan pullon.

Tunnelmaa olisi voinut luonnehtia perin hulvattomaksi. Pinstripe ärsytti aivan tahallaan: kun vähän kävin muualla, hän oli vallannut sohvan itselleen. Eikä suostunut tekemään tilaa, vaikka miten olisin maanitellut.

”Siirrä sitä lihavaa persettäsi”, mumisin nojatessani selkänojaan.

”Enpä taida”, oli hänen vastauksensa.

”Siinä tapauksessa istun päällesi.”

”Siitä vain.”

Suunnitelmani oli lähinnä kiivetä selkänojan yli ja kammeta toinen pois, mutta loppujen lopuksi huomasin päätyneeni makailemaan Pinstripen päälle. Se ei totta vieköön ollut tarkoitukseni.

”Hnnghh, minä liiskaannun”, Pinstripe mongersi. ”Pois siitä, tynnyri.”

”Haista paska.”

Mieleni täytti jälleen yksi omituinen ajatus. Kerroin jo, millainen persoona Pinstripe oli, mutta en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että hän oli myös varsin komea. Tai no jaa, ehkä olinkin, mutta juuri silloin kaikki palasi mieleeni. Söin katseellani hänen kasvojaan ja mustia hiuksiaan. Silmäni harhailivat vihreään kauluspaitaan hänen yllään ja äkkiä minulle nousi kumma mieliteko kiskoa se hänen päältään. Ensi kerran kun näimme, hänellä ei ollut yllään muuta kuin pyyhe ja tiesin, ettei hän ollut ilman paitaa ollenkaan pahannäköinen...

”Ajatteletko sinä minusta likaisia?” Pinstripe sanoi venytellen. Kysymys tuli aivan nurkan takaa ja varoittamatta. Viinistä seurannut puna sai seurakseen lisää punastuessani vielä helakammin.

Ei kai sitä nyt päällepäin nähnyt?

Mitähän tuohon olisi pitänyt vastata?

”Pitäisikö minun?” lipsautin hätäpäissäni. Pinstripen kasvoille nousi vino hymy ja hän kohottautui kyynärpäidensä varaan.

"Ilmeesi kertoo kaiken.”

”Älä luule liikoja itsestäsi”, hymähdin ja kumarruin lähemmäs hänen kasvojaan. Että tuo tyyppi oli ärsyttävä... Pahuksen punaviini häiritsi keskittymistäni enemmän kuin koskaan. Suojaukseni oli taantunut naurettavan alhaiseksi, eikä tilannetta auttanut ollenkaan se, että lähes huomaamattani olin yhtäkkiä syvällä Pinstripen suudelmassa.

Tämä oli vaarallista.

Käteni kietoutuivat hänen niskaansa vetäessäni häntä tiukemmin itseäni vasten. Tätä peliä pystyi pelaamaan kaksinkin. Minä vastasin haasteeseen ja laitoin takaisin samalla mitalla. Näytin hänelle taivaan merkit. Maistoin vodkan hänen kielestään, tunsin hänen kätensä alaselälläni. Ne hapuilivat paljasta ihoa paitani alta.

Tämä oli todellakin hyvin vaarallista.

Paitani lensi sohvan viereen hänen noustessaan istumaan. Raivokkaasti napitin auki vihreän kauluspaidan, joka sekin päätyi lattialle. Kaaduin taaksepäin sohvalla hänen tullessaan kimppuuni suudellen melkein väkivaltaisesti. Hänen sormensa vaelsivat rintaliivieni hakaselle. Puristin sormiani hänen tummissa hiuksissaan ja kieräytin hänet päältäni kääntäen tilanteen jälleen päälaelleen. Lopulta mätkähdimme sohvalta puulattialle. Ylös päästyämme ainoa, mitä saatoin ajatella, oli se, etten antaisi hänen peitota minua. Paiskauduimme seiniä vasten takertuessamme toisiimme tiiviimmin.

”Paskiainen”, hengähdin suudelmien lomassa.

Päädyimme makuuhuoneeseen. Ratkaiseva isku saavutti hetkensä heittäytyessäni leveälle sängylle.

”Etkö uskalla, kusipää?” sihisin hengästyneenä. Vastaukseksi sain niskan naksautuksen ja ylimielisen hymyn. Muistutin itseäni jälleen kerran siitä, miten paljon vihasinkaan tuota miestä.

Armoa ei pyydetty eikä tullut kummaltakaan taholta. Jouduin hetkeksi alakynteen hänen vetäessään rintaliivini pois ja haudatessaan kasvonsa rintojeni väliin, mutta onnistuin kokoamaan itseni ja painoin hänet jälleen alleni. Kiehnäsin lantiotani hänen haaraväliinsä, eikä hän voinut kuin voihkaista. Tarrasin hänen käsistään ja pakotin ne hänen päänsä alle.

”Hävisit”, hengähdin ääni täristen. Pinstripen kasvoilla oli omahyväinen ilme.

”Meillä on toinen erä”, hän huohotti ja nytkäytti lantiotaan ylöspäin. Huuliltani karkasi omituinen inahdus. Kyllä, meillä oli kaksi erää pelattavana, ja tällä kertaa olivat kovat panokset piipussa. Ensimmäistä kertaa nielaisin jonkinasteisesta epäröinnistä. Pinstripe tietty huomasi sen heti.

”Luovutatko, Bandicoot?” hän sihahti silmät kiiluen. Nojauduin lähemmäs hänen kasvojaan siten, että olimme lähes otsat kiinni toisissamme.

”Älä kuvittelekaan.”

***

Kun aamulla heräsin, oloni oli hirveämpi kuin koskaan. Verestävät ja unenpöpperöiset silmäni tarkastelivat huoneen kattoa. Hetkinen, mikä huone tämä oli? Se ei kyllä taatusti ollut olohuone.

Missä hitossa minä olin?

Tunsin, kuinka joku hengitti korvaani. Lisäksi havaitsin käsivarren niskani alla ja lämpimän vartalon kiinni omassani. Minulla oli erittäin paha aavistus mielessäni.

Työläästi nousin istumaan ja jäin toljottamaan seinää edessäni. Tämä ei helkkari soikoon saanut olla totta. Minä en ollut tehnyt sitä, enhän? Paitsi että olin, sen jopa muistin. Osa illan tapahtumista oli päässyt hieman unohtumaan, mutta tämä ei.

Ei todellakaan.

Nyt kun muistelin, toinen erä oli alkanut vielä kiihkeämmin kuin edellinen. Oikeastaan olisi voinut puhua kokonaan uudesta ottelusta, jossa eriä oli kaksi. Ainakin. Ensimmäinen oli kestänyt muutaman minuutin, mutta seuraavat sitäkin pidempään. Saatoin vieläkin kuulla korvissani sängynjousien ajoittaisen narahtelun.

Pyyhkäisin hiuksia silmiltäni ja naurahdin hiljaa itsekseni. Tämä ei nyt ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Tietenkin olisin voinut olla tarttumatta haasteeseen, mutta jälkiviisaus on aina niin katkeransuloista. Hautasin kasvoni käsiini ja hiljainen nauruni yltyi entisestään. En tiedä, miksi oikein reagoin siten. Varmaankin siksi, että koko tilanne oli niin järjetön ja suorastaan koominen.

Olin keskellä helvettiä vailla uskottavaa ulospääsyä, juonut itseni karvaaseen humalaan ja kaiken huipuksi olin päätynyt sänkyyn pahimman sortin gangsterin kanssa, joka vieläpä sattui työskentelemään pahimman viholliseni leivissä. Kaikista mehukkainta oli se, että minulla oli poikaystävä – en tosin tiedä, olimmeko kovin vakavalla pohjalla –, joka oli parhaillaan taistelemassa tietään tänne pelastaakseen minut.

Voi helvetti, että osasinkin olla typerä.

Yöllinen erehdykseni murahti unissaan kääntyessään poispäin minusta. Silmäilin häntä hetkisen. Mieleni olisi tehnyt ravistella ja potkia hänet hereille jollain verukkeella, jotta olisin voinut läimiä häntä ympäri korvia. Kehtasikin nukkua niin rauhallisesti ja huolettomasti sillä välin, kun itse kärsin kaikesta kamalasta! Minulla oli väsy, minulla oli nälkä ja minua oksetti. Muun muassa. Lisäksi minua ahdisti ja hävetti enemmän kuin ikinä. Tämä oli kiistämättä pahin tekemäni virhe, mutta kauhukseni päähäni ryömi ajatuksia, jotka olisin halunnut lakaista saman tien pois.

Se oli kyllä ollut aika mahtavaa.

Hän oli ollut hyvä.

Voisin ottaa uudestaankin.


Ei, ei, ei! Päänsärkyni paheni ristiriitaisten ajatusten riipiessä hermojani. Kauaa en onneksi ehtinyt mieltäni selvittämään, sillä pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi ylitseni pakottaen minut liikkumaan. Kiskoin peiton ympärilleni miettien missä hitossa vaatteeni mahtoivat olla ja kompastelin kylpyhuoneeseen helpottamaan oloani. Fyysisesti se kenties onnistuikin, mutta henkisesti olin aivan toisessa suunnassa. Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja tarkastelin kuvajaistani peilistä. Hiukseni olivat sekaisin, silmäni verestivät ja kaulassani näkyi muutamia jälkiä. Olisin niin halunnut pestä ne pois. Minua kuvotti, että kehossani oli merkkejä, jotka kielivät jostain sellaisesta, jota en todellakaan olisi halunnut muistella.

Vasta silloin aloin itkeä. Olisin voinut vajota maan alle, enkä taatusti olisi koskaan tullut takaisin. Suunnitelmissani oli linnoittautua kylpyhuoneeseen loppupäiväksi, mutta ikävä kyllä aikeeni vesittyivät napakkaan ovenkoputukseen.

”Tule pois sieltä”, kuulin suorastaan epätoivoisen äänen valittavan. Pinstripe oli näköjään hereillä ja äänestä päätellen aikeissa antaa ylen millä hetkellä hyvänsä.

”Häivy!” äyskähdin lukitun oven takaa. Ilmeisesti käskyni tehosi melkoisen hyvin, sillä seuraava kuulemani ääni oli äkillinen juoksupyrähdys. Sen jälkeen en olisikaan halunnut kuulla mitään. Äänet, jotka seurasivat, kun Pinstripe yski ja heitti laatat keittiön lavuaariin, saivat ihoni jälleen kananlihalle. Niinpä kumarruin armollisesti takaisin pöntön ylle.

Mahdollisesti kymmenen minuutin kuluttua suvaitsin hoippua ulos. Peittoon kietoutuneena yritin pikaisesti kerätä vaatteeni ja mennä nukkumaan krapulaani pois – joko sohvalla tai vaikka sitten lattialla. Makuuhuoneeseen en enää astuisi jalallanikaan. Tosin minun olisi pakko, sillä alusvaatteeni sattuivat edelleen olemaan siellä. Löysin paitani sohvan alta ja juuri, kun olin etsimässä shortsejani, minut tavoitti piruileva äänensävy.

”Näitäkö etsit?”

Käännyin ja näin housuni sen idiootin kädessä. Hän itsekin poimi vaatteitaan lattialta ja oli sonnustautunut pelkkiin mustiin boksereihin. Hiuksensa hän oli sitonut sekaiselle poninhännälle ja mustien silmänalusten perusteella kärsi yhtä pahasta krapulasta kuin minäkin. Kuitenkin hän jaksoi pitää yllä positiivista ilmettä, mutta hän teki sen minun kustannuksellani, enkä voinut sietää sitä. Lampsin hänen luokseen ja riuhtaisin shortsini hänen kädestään miehen jatkaessa omahyväistä virnuiluaan.

”Pue päällesi”, ärähdin kiukkuisena. Mitä ilmeisimmin hän halusi härnätä minua tahallaan keikistellessään puolialastomana silmieni edessä.

Pinstripe hymyili entistä raivostuttavammin.

”Sitä samaa voisin sanoa sinulle, mutta tiedätkö, miksi en sano? Siksi, että katson sinua mielelläni ilman rihman kiertämääkin...” hän jatkoi, vaikka mulkoilin häntä niin karsaasti kuin saatoin.

”Tuki nyt se turpasi ja pistä vaatteet päälle!” aloin tosissani menettää hermojani.

”Aijaa, vai niin sinä haluat? Eilen sinulla oli toinen ääni kellos –”

Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun läimäytin häntä poskelle niin lujaa, että korvissa soi. Pinstripen pää nytkähti sivulle ja palasi takaisin alkuasentoon. Ilme hänen kasvoillaan oli samaan aikaan yllättynyt, vihainen ja hämmentynyt. Kohotin käteni uudestaan, mutta hän tarttui siihen estäen minua iskemästä uudelleen. Rimpuilin irti hänen otteestaan, ja sillä hetkellä minulla napsahti aivan täysin. Huusin hänelle täyteen ääneen päästäen patoutuneen vihan ja epätoivon ulos ilkeinä sanoina. Purin raivoani häneen monta minuuttia itkun tehdessäni äänestäni käheän.

En ollut koskaan menettänyt malttiani niin. Syytin häntä ikävästä tilanteestani, vaikka tarkemmin ajateltuna hänellä ei ollut siihen suurempaa negatiivista vaikutusta. Pinstripe seisoi suorassa ja otti haukkuni ja syytökseni vastaan ilmekään värähtämättä. Hänen tyyni olemuksensa lietsoi raivoani entisestään: olisin niin mieluummin halunnut hänen karjuvan takaisin sen sijaan, että hän olisi ollut aivan hiljaa. Lysähdin lattialle kyynelten valuessa silmistäni lakkaamatta. Hautasin kasvoni käsiini ja ulisin kaiken sisuksiani myrkyttäneen pahan olon pois.

***

”Kahvia?”

Otin Pinstripen tarjoaman kupin sanomatta mitään. En ole koskaan ollut suuri kahvin ystävä, mutta se tuntui terävöittävän aistejani. Oli kummallista, että ylipäätään kykenin juomaan jotain eilisen jälkeen. Kolautin kupin sohvapöytään ja kellahdin jälleen sohvalle. Mieleeni juolahti ohimennen ajatus vaatteiden pukemisesta, minulla kun sattui vieläkin olemaan ylläni vain Pinstripen peitto. Muutama kohta siitä oli kastunut läpimäräksi kyynelistäni.


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 22:58:38 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
NELJÄS LUKU


Oloni oli vieläkin viheliäinen ja väsynyt, joten oikaisin pitkäkseni. Tarkoitukseni oli lepuuttaa silmiäni vain hetkisen verran, mutta kun sitten heräsin, maisema ikkunan takana oli vaihtunut päivästä alkuiltaan. Kävelin ikkunan luokse ja katselin merta, jonka hiljalleen mailleen painuva aurinko sai loistamaan kultaista sävyä.

Näyllä oli minuun rauhoittava vaikutus. Olin kateellinen, kun Pinstripellä oli ikkunastaan tällainen näköala.

Siitä puheen ollen, missähän hän mahtoi olla? En kuullut, että huoneistossa olisi minun lisäkseni ollut joku toinenkin. Luultavasti Pinstripellä oli muuta tekemistä kuin katsella minun kiukutteluani. Varmastikin. Minua alkoi pikkuhiljaa nolottaa epäkypsä käytökseni. Tarkemmin ajatellen minun olisi pitänyt haukkua kaikki muut paitsi hänet.

Niin, ehkä olin anteeksipyynnön velkaa.

Menin kylpyhuoneeseen pukemaan vihdoin ja viimein vaatteet ylleni. Olinhan sentään käyskennellyt puoli päivää nakuna pelkän peiton suojissa. Ajatuksissani kannoin huopaa edelleen mukanani tullessani jälleen olohuoneen puolelle. Minulla oli inhottava jano, joten ajattelin suunnata kulkuni keittiöön. Tämä tällainen ympäriinsä haahuilu oli tyypillistä minulle: jos minulla ei ollut tärkeää tekemistä, maleksin ympäriinsä itsekseni vailla sen kummoisempaa päämäärää.

Keittiössä minut kohtasi mielenkiintoinen näky: vaarallinen gangsteri avonainen kauluspaita ja bokserit yllään nukahtaneena kahvikuppi kädessään pöydän ylle. Eräänlainen hymyntapainen kohosi huulilleni.

Jopas sitä oltiin kesyn näköinen.

En halunnut häiritä hänen krapulauniaan, joten suuntasin hiljaa ohi pöydän etsimään itselleni kuppia josta juoda. Eikö tuolla tyypillä muka oikeasti ollut kaapissaan mukia tai lasia? Uskomatonta. Silmäilin ärtyneenä ympärilleni etsien jotain vaihtoehtoista astiaa. Tiskipöydällä oli kasa tyhjiä eiliseltä jääneitä pulloja. Pinstripe oli nähtävästi kerännyt ne tarkoituksenaan hieman siivota. Varsinainen sikolätti tämä kämppä mahtoikin olla.

Oli häiritsevän hankalaa toimia yhden käden varassa toisen puristaessa tiukasti peittoa, jota en vieläkään ollut tajunnut laskea minnekään. Katseeni harhaili Pinstripen kohoilevaan selkään tämän tuhistessa nukkuessaan. Sen kummempaa ajattelematta heilautin peiton hänen ylleen lämmikkeeksi. Samalla irrotin varovasti hänen sormensa kahvikupista sen ollessa uhkaavasti putoamisvaarassa hänen liikutettua sitä unissaan. Tarkoitukseni oli nostaa kuppi turvaan ja poistua ääneti paikalta, mutta epäonnekseni tönäisin kyynärpäälläni yhden tiskipöydällä lojuneen pullon vauhdilla lavuaariin.

Kolahdus, rämähdys ja lasin särkymisen ääni – kaikki samaan aikaan – saivat Pinstripen hereille. Hän vilkuili vauhkona ympärilleen ja minut havaitessaan voihkaisi ärtyneenä.

”Ensi kerralla voisit pitää vielä isompaa meteliä.”

"Ei ollut tarkoitus”, murahdin takaisin huuhdellessani tyhjän vodkapullon ja täytin sen sitten vedellä.

”Jos sinulla on jotain asiaa, niin hihastakin voi nykäistä.”

Noukin särkyneen pullon lavuaarista ja totesin, että kaulasta alaspäin se oli säilynyt suhteellisen ehjänä.

”En minä tahallani, usko pois”, sanoin astetta rauhallisempaan sävyyn. Päätin yrittää hillitä kiukkuani vähän, sillä vaikka minua suuresti ärsyttivätkin hänen piruilevat huomautuksensa, vika oli kuitenkin sillä kertaa minussa. Pinstripe tuhahti, mutta näytti hänkin hieman leppyneemmältä. Vasta silloin hän hoksasi peiton harteillaan ja katsahti minuun kysyvästi kulmat koholla.

”Öh... Kiitos kahvista”, mumisin ja katseeni harhaili johonkin lähelle lattiaa. Sivusilmälläni näin, miten hän nousi paremmin istumaan ja loi minuun piikikkään silmäyksen.

”Nytkö sitä sitten ollaan taas noin mukavia?”

Hänen kommenttinsa sai minut kihisemään. Jos minä olin alentunut nöyristelemään jollain tasolla, en halunnut heti haastaa uutta riitaa, toisin kuin näköjään eräät!

”Antaa olla, ääliö”, tiuskaisin ja marssin takaisin olohuoneen puolelle ja rojahdin sohvalle. Sen sijaan, että olisin rauhassa saanut sulkeutua omien ajatuksieni pariin, Pinstripe seurasi minua keittiöstä.

”Et kai sinä taas aio kännejä vetää?” hän tiukkasi katsahdettuaan kädessäni olevaa pulloa. Loin häneen mitä myrkyllisimmän katseen.

”Tässä on vettä, moukka.”

”Hyvä niin, muuten saisin kohta onkia sinua lattianrajasta.”

”Oliko muuta?”

”Todellakin oli”, hän sanoi, lampsi viereeni ja istui alas.

”Mene pois siitä”, sanoin. Mies ei arvatenkaan korvaansa lotkauttanut, nojaili vain rennosti selkänojaan.

”Kerro minulle yksi juttu: mikä helvetti sinua riipii koko ajan?”

Eikö se nyt ollut itsestään selvää? Minua riipi kaikki, mutta eritoten mielessäni yhä kummitteleva viime yö. Pinstripe ei ilmeisesti tajunnut sitä! Hänestä se kaiketi oli ollut vain merkityksetön yhden yön toilaus, mutta itse en voisi unohtaa sitä varmaankaan ikinä. Kun hän kerran kysyi, mikä minua oikein sapetti, annoin kaiken kuulua sydämeni pohjasta.

Hän oli jälleen täysin tyyni minun purkaessani turhautumistani häneen, mutta kun tulin asian varsinaiseen ytimeen, hänen kasvoilleen nousi kelju hymy.

”Vai sitä sinä mietit! Ällös turhia huoli, sehän oli aivan yhdentekevää, enkä suosittele sinunkaan vaivaavan päätäsi muistelemalla sitä”, mies naurahti. Hänen sanojensa olisi pitänyt saada minut paremmalle tuulelle, mutta minua kaiversi kahta kauheammin.

”Minulla on poikaystävä!” uutisoin, sillä hän ei ilmeisesti tajunnut pointtia avautumisessani. Pinstripe räjähti nauruun, ja mieleni teki heittää häntä jollain. ”Miten sinä kehtaat nauraa siinä?”

”Oi voi, taidat olla melkoisessa liemessä!” Pinstripe totesi ja jatkoi, ennen kuin ehdin älähtää mitään väliin. ”Ei nyt sentään. Kuten sinulle äsken sanoin, antaisit vain olla.”

”Se ei siis merkinnyt sinulle mitään?” suustani lipsahti.

Pinstripe kurtisti kulmiaan. ”Luuletko, että se olisi?”

”Äh, en.”

Niinpä niin, hyvä, että tuli sekin asia selväksi. Nyt voisin lakaista sen mielestäni ja unohtaa kaiken siihen liittyvän...

”Oliko vielä muita ongelmia?”

Huokaisin tympääntyneenä. Niitähän riitti vaikka muille jakaa. Eniten minua ahdisti se, etten ollut aikoihin käynyt muualla. Olin nyt viisi päivää pysytellyt täysin neljän seinän sisällä, ja voin todeta, että kaipasin totisesti hieman vaihtelua.

”Voisit viedä minut ulos.”

”Täh?”

”Veisitkö minut ulos?” artikuloin erittäin selkeästi ja laskin vesipullon sohvapöydälle. Pinstripe mulkoili minua hetkisen ja totesi:

”En todellakaan vie sinua ulos tai minkäänlaisille treffeille, turha luulo.”

Mistähän hitosta hän nuo treffit repäisi?

”Tarkoitin, että päästä minut hitto vie muualle välillä! Edes tuohon käytävälle, minä en kestä olla jatkuvasti vain täällä”, murisin takaisin.

Pinstripe näytti miettivän ehdotustani. Lopulta hän kohautti olkiaan. ”Ihan miten vain, mutta et mene yksin.”

”Enpä tietenkään.”

***

Täytyy sanoa, että itäisen tornin lukuisia portaita oli miljoona kertaa hauskempi kävellä alas kuin ylös. Pinstripen huoneiston oven takana aukeni lyhyt käytävä, joka johti pimeähköön portaikkoon. Kerrosta alempana paljon pidemmän käytävän varrella oli monia ovia. Vaikka joku olisikin selittänyt minulle, mitä niiden takana oli, en välttämättä olisi halunnut tietää. Paikan tuntien se oli täynnä vain joitain kamalia kammotuksia.

Tunsin taantuneeni melkeinpä pikkutytön tasolle tutkiessani pää pyörällä kaikkea, mitä saatoin. Omituinen innostuneisuus piristi mieltäni kummasti ja olin jo valmiina ryntäämään juoksuun yksinomaan siitä ilosta, että minun ei tarvinnut koko aikaa nyhjätä samassa paikassa.

Asiassa oli kuitenkin eräs kauneusvirhe.

”Älä viitsi kiskoa!”

”Ei tämä ollut minun ideani.”

Ei puhettakaan, että olisin saanut nuuskia tilaa ympärilläni rauhassa. Oikeassa ranteessani killuva käsirauta häiritsi huomattavasti, tai paremminkin sen toinen pää, jonka Pinstripe oli kiinnittänyt omaan käteensä. Sillä tavalla hän halusi varmistaa, etten karkaisi mihinkään. Nyt kun minulla olisi ollut paras tilaisuus siihen, en rehellisesti sanottuna jaksanut miettiä asiaa. Joka tapauksessa varsinainen neronleimaus häneltä, sanon minä.

Marinoista huolimatta jatkoin kiskomista käytävän päähän. Silmiini osui portaikon vieressä vasemmalle kääntyvä pieni käytävänpätkä, joka johti suoraan...

”Hei, parveke!” kiljaisin, eikä Pinstripen auttanut muu kuin kulkea kiltisti perässä.

”Täältä sinä et ainakaan pääse karkaamaan”, kuulin hänen sanovan.

”Usko nyt, että en minä aio karata, pölvästi.”

”Voi rusinaiseni, miten sinä osaatkaan ärsyttää noilla lempinimilläsi.”

”Samat sanat, torvi.”

Huvittavaa sanaharkkaa kesti aikansa, mutta lopulta hiljennyimme hetkeksi katselemaan ympärillemme. Pinstripe oli kaiketi jo nähnyt kaiken näkemisen arvoisen, mutta minä nautin uudesta kokemuksesta täysin siemauksin. Näköala oli vaikuttava, vaikka suoraan alhaalla saatoin nähdä enimmäkseen linnaa pienempiä rakennuksia, joissa epäilemättä harjoitettiin jotain teollista toimintaa. Iltaruskon värjäämä horisontti heijasti kauniisti tasaista vedenpintaa. Merta näkyi silmänkantamattomiin ja katsellessani eri suuntiin näin tämän saaren lisäksi myös kaksi muuta. Toinen niistä oli kotisaareni.

Hämmennys valtasi mieleni jälleen kerran. Minä olin täällä, mutta kotini tuolla. Tätä paikkaa ei saattanut kutsua kodiksi mitenkään. Halusin edelleen pois, mutta olin voimaton tekemään asian suhteen mitään. Vaikka olisin riuhtaissut itseni irti käsiraudasta, pakoni olisi tyssännyt lyhyeen erittäin vaarallisen reitin vuoksi. Kukaan täysjärkinen ei olisi edes harkinnut loikkaavansa siltä parvekkeelta.

”Kaunista, vai mitä?” sanoi ääni vieressäni ihan yhtäkkiä.

”Täh?” käänsin tyrmistyneenä katseeni parvekkeen kaiteeseen nojailevaan seuralaiseeni. ”Milloin sinusta on tullut tuollainen romantikko?”

Pinstripe loi minuun huvittuneen katseen.

”Ei tässä minusta ole kyse, mutta sinä kaiketi ajattelet niin?”

”Ja millähän perusteella? Pidätkö minua sellaisena romanttisluonteisena hupsuna?”

”Olenko sitten väärässä?” hän tiukkasi vinosti hymyillen.

”Et kai”, naurahdin.

”Sitähän minäkin.”

Keskustelu olisi voinut päättyä siihen, mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kiitos minun.

”No entä sinä sitten? Et voi väittää, ettei tämä olisi sinusta kaunista”, kiusasin tahallani.

”Minä vai? Minusta ei saa romanttista tai vastenmielisen imelää tekemälläkään”, Pinstripe tuhahti.

”En minä siitä puhunut.”

”Vaan?”

”Mikä sinusta sitten on kaunista?”

”No jaa, esimerkiksi sinä.”

Vastaus tuli lähes saman tien ja huolettomaan sävyyn. Korviltani kesti hetken sisäistää kuulemani ja kun se sitten tapahtui, en voinut estää itseäni hämmentymästä.

"Äh, älä viitsi”, sanoin ja käänsin katseeni toiseen suuntaan katsellen kauas kotisaareni viidakkoon. Toivoin, ettei poskieni puna paljastaisi tunnekuohuani. Pinstripe ei ollut moksiskaan reaktiostani, vaan tokaisi:

”Pitäisikö se antaa vielä kirjallisena?”

”Lopeta”, mutisin. Tämä oli kaiketi jotain hänen ihmeellistä manipulaatiotaan. En voisi näyttää heikkouttani mitä hän sitten yrittikin. En halunnut olla näin helppo nakki.

”Mitä muuta pitäisi vielä sanoa?” Pinstripe hymähti. Huokaisin syvään ja tuumasin:

”Vaikka sen, että romantiikka ei ole kaikkein luonteenomaisinta sinulle.”

”Minähän sanoin!”

”Mutta kyllä se silti voisi tehota joihinkin tapauksiin”, sanoin ja nojailin kaiteeseen laiskasti.

”Puhutko nyt kokemuksesta?” hän irvaili.

”Suu kiinni”, naurahdin hassun tunteen kupliessa vatsanpohjassani.

***

Seuraavina päivinä ajoin Pinstripen hulluuden partaalle raahatessani hänet mukaani tutkimaan rakennusta. Luultavasti hän katui syvästi, että oli ylipäätään suostunut päästämään minut muualle. Minua se ei liikuttanut lainkaan, että hän oli vastahakoinen. Olisin toki voinut kuljeskella yksinkin, mutta tilanteen velvoittaessa hänen oli pakko tulla mukaan. En ymmärrä, miksi se muka otti niin hänen voimilleen – kysehän oli vain muutamasta tunnista. Ilmeisesti hänen vastaanhangoitteleva asenteensa johtui tylsistymisestä: kuten jo aikaisemmin olin arvellut, linna ei todellakaan tarjonnut hänelle mitään uutta. Minulle tutkimusretket – mikäli niitä niin voi kutsua – olivat päivän kohokohta.

Kaikkein eniten nautin parvekkeen tarjoamasta merinäköalasta ja siitä, kuinka lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni. Monesti suljin silmäni ja vedin syvään henkeä aistien ympärilläni jokaisen äänen ja tuoksun. Katsoessani kotisaarelleni päin rinnassani käväisi pieni murheen ailahdus, mutta olin alkanut vähitellen sopeutua täällä eloon. Pinstripe huomautti minulle eräänä päivänä, että en ole enää yhtään niin raivostuttava kuin aluksi. Kai minun olisi pitänyt ottaa se kohteliaisuutena, ja niin teinkin.

Välillä mietin Crashia, missä hän mahtoi olla sillä hetkellä, mutta samalla olin alkanut tottua ajatukseen, että minulla oli joku toinen täällä pitämässä seuraa ja tarvittaessa suojelemassa. Joku muu kuin Crash. Tätä minun on hankalaa selittää itsellenikin...

Aina silloin tällöin yllätin Pinstripen tuijottamasta minua hassu hymynkare huulillaan. Ikävä kyllä hän teki samoin minulle. Huomaamattani saatoin luoda häneen pitkiäkin silmäyksiä, eikä hän näyttänyt menevän lainkaan hämilleen sen vuoksi, että sai minut kiinni moisesta, toisin kuin minä sitten.

Olin alkanut ihan oikeasti viihtyä hänen seurassaan. Meillä oli tapana heittää sarkastista vitsintynkää niin toisistamme kuin muistakin. Silloin tällöin vaihdoimme ajatuksia keskenämme joko sohvalla istuskellen tai parvekkeella. Välistä keskustelu kohosi provosoivaksi väittelyksi, jossa piti melkein huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Oikeastaan se oli minusta äärimmäisen hauskaa. Usein ennen nukkumaanmenoa mietin tämänhetkistä tilannettani. Se ei sinänsä ollut pöljempi.

Se taas, mikä sai kyyneleet silmiini, liittyi Pinstripeen.

En voinut kieltää sitä itseltäni: olin korviani myöten ihastumassa häneen.

Olin tiedostanut asian siitä lähtien, kun olimme jutustelleet parvekkeella. En tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä ja olin lähestulkoon umpikujassa. Jokin osa sisimmästäni olisi halunnut olla kotona Crashin kanssa, mutta toinen... Se halusi olla täällä. Omantunnontuskani eivät jättäneet minua rauhaan, vaan piinasivat jatkuvasti käpertyessäni sohvalle peiton alle. Päivä päivältä ja hetki hetkeltä tunsin lipsuvani kauemmas entisestä elämästäni. Minä ja Pinstripe olimme käsiraudanmitan päässä toisistamme. Vaikka muistan edelleen, millaiselle törmäyskurssille olimme silloin viikko sitten joutuneet, en muistellut sitä pahalla.

Parin seuraavan päivän kuluessa olin melko varma muuttuneista tunteistani, mutta Pinstripestä en tiennyt. Hän oli sellainen tyyppi, jota ei voinut lukea avoimen kirjan tavoin. En saanut hänen syvimmistä tunteistaan selvää, vaikka kuinka yritin pohtia. Olisin kyllä mieluusti halunnut tietää mitä hän loppujen lopuksi minusta ajatteli, mutta minulla ei ollut vähimmässäkään määrin aikeita kysyä asiasta. Suhteemme tuottaisi ongelmia meille molemmille, mutta erityisesti hänelle. Hän ylittäisi rajan pahasti. Hänen tehtävänsä oli pitää minua silmällä, eikä mitään muuta. Mitä ilmeisimmin hän oli jo rikkonut määräystä, mutta jos kaikki välillämme tapahtuva tulisi ilmi, Pinstripe joutuisi hankaluuksiin Cortexin kanssa. Kaikista parasta oli, että tukahduttaisin tunteeni niin hyvin kuin saatoin, ajattelin ja pyyhkäisin hiljaa kyyneleen silmäkulmastani rutistaessani peittoa tiukasti.


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 23:04:37 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
VIIDES LUKU


”Onko kylmä?”

”Ei.”

Sää oli viilennyt iltaa kohti, mutta ei niin merkittävästi, että olisin häiriintynyt asiasta. Sen sijaan minua ahdisti niin, että puristin parvekkeen kaidetta kaksin käsin. Hänen läsnäolonsa oli huumaavaa. Pelkäsin sanovani jotain harkitsematonta, jos avaisin suuni.

”Sano nyt, mikä oikein on pielessä”, Pinstripen ääni kuului aivan korvani juuressa. Oikaisin itseäni pystympään ja katsahdin häntä synkkänä.

”En tiedä, en osaa sanoa.”

Helppo, ärsyttävä ja mitäänsanomaton vastaus. Ei se häntäkään näyttänyt tyydyttävän.

”Ja kukas sen tietää ja osaa sanoa?”

Minua olisi huvittanut sanoa ’en tiedä’ vaikka kuinka monta kertaa lisää, mutta pysyin vaiti ja katsoin jälleen merelle. Saatoin aistia, miten Pinstripe tuijotti minua läpitunkevasti. Hän halusi vastauksia, joita minulla ei ollut antaa edes itselleni. Tunsin, kuinka kyyneleet kastelivat jälleen silmäni. Minulla on aina ollut ikävä tapa suhtautua stressiin itkemällä, mutta joskus se helpotti kummasti. Mieluiten olisin puinut ongelmaani yksin ja rauhassa, mutta en mahtanut mitään, että tunteenpurkaukseni osui juuri siihen hetkeen. Pinstripe ei sanonut mitään, antoi vain minun rauhoittua. Hän avasi suunsa pitkältä tuntuneen ajan jälkeen.

”Koti-ikäväkö se on?” hän kysyi silmäillen kotisaarelleni päin.

”Ei... ei se sitä ole”, sanoin tukahtuneesti pyyhkäisten silmiäni kämmenselkään.

”Ole huoletta, poikaystäväsi tulee varmasti aivan lähiaikoina pelastamaan sinua”, hän huomautti purevaan sävyyn.

Kiinnitin huomiota siihen, miten hän painotti poikaystävä-sanaa. Oliko hän kenties mustasukkainen... Yhtä kaikki, hän taisi olla oikeassa. Olin kuluneiden päivien aikana kuullut huhuja Crashin edenneen jo tälle saarelle.

Mitä sitten, kun hän pääsisi tänne? Toiset Cortexin alaiset olivat välittäneet viestin, että oli Pinstripen tehtävä pysäyttää Crash hänen selvitettyään tiensä tehtailta. En halunnut ajatella, mitä sitten tapahtuisi. En halunnut heidän ottavan yhteen. Rehellisesti sanoen en olisi halunnut Crashin tulevan tänne. Hän olisi vielä enemmän vaarassa kuin minä. Olisin halunnut hänen pelastavan itsensä ja pakenevan. Hassua, vielä puolitoista viikkoa sitten ajatukseni olivat täysin päinvastaisia.

Mutta entä jos hän saavuttaisikin päämääränsä ja saisi minut pelastettua? En minä sitäkään tuntunut haluavan.

”Kuvittelisi sinun näyttävän vähän iloisempaa naamaa.”

Säpsähdin takaisin todellisuuteen. Pinstripe katsoi minua terävästi ja jatkoi: ”Vai onko ryppyjä rakkaudessa?”

Hymähdin ja pudistin päätäni.

”Niin, kai minun pitäisi piristyä, kun asiat kerran ovat menossa tähän suuntaan”, sanoin tavoitellen huoletonta äänensävyä. Pinstripe kuitenkin näki heti lävitseni.

”Älä vain sano, ettet haluaisikaan pois.”

”Äh, minä...”

”Mieti nyt itsekin, mitä vaihtoehtoja sinulla muka on?” hän sanoi tympääntyneenä.

”En minä sanonut, että haluaisin jäädä”, aloin tulistua. ”En todellakaan halua!”

”Älä sitten anna ymmärtää niin tuolla sinun marinallasi”, Pinstripe ärähti takaisin. ”Luulisi sinun olevan onnesi kukkuloilla.”

”Noinko kovasti sinä haluat minusta eroon?”
 
Kysymykseni kaikui korvissani ja hänen vastauksensa sai sisimpäni jäätymään.

”Arvaa kaksi kertaa, kuinka paljon.”

Nojasin kaiteeseen mitään sanomatta. Vai näin oli asian laita.

Olisin voinut marssia sisälle, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Harmikseni myös Pinstripe jäi paikalle. En saattanut katsoa häneen päin, niin vihainen ja surullinen olin. Minulla ei kuitenkaan ollut keinoja olla kuuntelematta hänen sanojaan.

”Noin minä olisin sanonut vielä muutama päivä sitten”, kuulin hänen kuivakan äänensä.

”Mitä sinä sitten nyt sanot?” kysyin hyytävästi. En oikein tiennyt, mitä olisin halunnut kuulla. Välttämättä en mitään. Jos olisin saanut jalkani liikkeelle, olisin jo linnoittautunut sohvalle nukkumaan. Alkoi olla jo melkoisen viileä, joten tämän oli parasta olla nopeasti selvää.

”Anna kuulua! Sano mitä aiotkin!” ärisin hiukan hysteerisenä ja samalla värähdin inhottavan viileän tuulenpuuskan puhaltaessa suoraan lävitseni. Pinstripe katsoi minua tutkimaton ilme kasvoillaan.

”Siinä se: en oikein tiedä mitä sanoisin”, hän totesi kulmiaan kurtistaen ja riisui samalla punaisen liituraitatakkinsa. ”En voi sietää, että joku vähäpätöinen luuseri on aikeissa pelastaa sinut minulta”, hän sihahti heilauttaessaan takkinsa harteilleni, ”vie sinut pois täältä, vannoo rakkautta ja luikkii pakoon ensimmäisen vaaran tullen. Se on niin vitun kuvottavaa.”

Tuntui siltä kuin hänen omat puheensa olisivat saaneet hänet räjähtämään vihasta minä hetkenä hyvänsä. Näpertelin takin hihaa ja koetin käsittää nämä hänen sanansa. Suoristin ryhtiäni aavistuksen, hengitin muutaman kerran syvään ja avasin suuni.

”Minulla ei ole tapana päästää ketään lähelleni.”

”Se on kuule huomattu”, Pinstripe sanoi ja tuli hieman lähemmäs.

”En tarkoita sitä siten”, huokaisin. ”En rakastu helposti keneenkään enkä noteeraa vuolaita rakkaudentunnustuksia. Niissä ei ole tunnetta, ne ovat vain tyhjiä sanoja. Se jos mikä on vitun kuvottavaa.”

Puheeni aikana olin huomaamattani kääntynyt häntä kohti ja nyt seisoimme täysin vastatusten. Välillämme oli ehkä puolen metrin verran tilaa.

”Sinäkään et päästä ketään lähellesi”, sanoin hiljaa.

”En niin. Kai sinä sen tiedät?”

Nielaisin ja katsoin suoraan hänen tummiin silmiinsä. ”Tiedän varsin hyvin.”

Pinstripe oli vaiti ja hetken luulin, että hän olisi aikeissa kääntyä pois. Ei, sen sijaan hän tarttui minua harteista ja kumartui yhä lähemmäs kasvojani. Minulla oli aavistus mieleni perukoilla, mutta sen toteuttaminen vaati huimasti rohkeutta. Tilanne oli niin kihelmöivä, että lopulta en voinut vain olla paikoillani. Nojauduin itsekin niin lähelle häntä, että otsamme saattoivat koskettaa toisiaan. Pinstripe hymähti hiljaa ja painoi huulilleni pitkän suudelman. Vastasin siihen ja vein käteni hänen niskalleen. Vedin syvään henkeä nenäni kautta ja annoin hänen tehdä suudelmasta syvemmän ja tulisemman.

Oloni tuntui samaan aikaan kovin hämmentyneeltä ja luottavaiselta. Sydämeni tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa, enkä yhtään kyennyt siinä tilanteessa ajattelemaan, oliko se kaikki järkevää vai ei. Jälkeenpäin, kun asiaa muisteli, olin melko vakuuttunut siitä, ettei kumpikaan meistä miettinyt liikoja. Kenties emme miettineet yhtään mitään. Annoimme kaiken hoitua itsestään ja omalla painollaan.

Se hetki oli näet meidän.

***

Sinä yönä en nukkunut sohvalla. Tuntui kahelilta katsella jälleen Pinstripen huoneen kattoa, sillä muistin, miten karmaisevalta sen näkeminen oli tuntunut viimeksi. Asianlaita oli jälleen kääntynyt täysin päälaelleen, mutta minulle se sopi enemmän kuin hyvin.

”Voi jestas...” huoahdin enkä voinut estää pöhköä hymyä nousemasta kasvoilleni.

”En toteaisi tuota huonoksi”, Pinstripe naurahti ja oikaisi viereeni kietoen kätensä ympärilleni.

”En minäkään”, mumisin ja venyttelin rennosti. Hikiset hiukseni liimautuivat otsaani ja pyyhkäisin niitä sivuun tunteakseni oloni hieman edustavammaksi. Kuulin, kuinka Pinstripen hengitys syveni hiljalleen, ja hänen nukahdettuaan saatoin kunnolla keskittyä omiin mietteisiini.

Mitenkähän tässä olikin käynyt näin? Miksi minun pitikään ihastua juuri pahimman viholliseni kätyriin? Siinä ei ollut mitään järkeä. Selkeää ja rationaalista vastausta asialle tuskin oli olemassakaan. Toisaalta, tarvitsiko sitä edes olla?

En tiedä, kauanko makasin valveilla pohtimassa kaikenlaista, mutta ilmeisesi olin kuitenkin nukahtanut jossain vaiheessa. Kun heräsin, aurinko ei ollut ollut korkealla vielä kauaakaan, kenties vasta muutaman tunnin. Arveluni osuivat oikeaan katsahtaessani unenpöpperöisenä yöpöydällä nököttävään kelloon: viittä vaille puoli kahdeksan.

Mies vieressäni nukkui sikeästi vatsalleen kääntyneenä, ja mikäli häntä olin yhtään oppinut tuntemaan, tiesin, ettei hän todellakaan ollut aamuihmisiä. Luultavasti hän suvaitsisi heräillä vasta parin kolmen tunnin kuluttua. Hänellä ei koskaan tuntunut olevan kiire minkäänlaisiin työtehtäviin. Ilmeisesti Pinstripe oli se, joka oli johtotehtävissä itsekin, ja alemman tason tyypit saivat hoitaa raskaimman ja pisimmän työn.

En itsekään ollut parhaimmillani varhain aamulla, joten vaivuin uudestaan unten maille. Näin jotain kammottavaa ja sekavaa unta, josta minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista muistikuvaa herätessäni parin tunnin kuluttua uudelleen. Tunsin itseni paljon virkeämmäksi ja olisin voinut nousta, ellei minua olisi vallannut vastustamaton halu jäädä loikoilemaan lämpimän peiton alle. Hivuttauduin lähemmäs vieressäni nukkuvaa henkilöä. Hän ei ollut vaihtanut asentoaan, joten saatoin helposti kömpiä hänen selkänsä päälle. Hänen ihonsa oli lämmin. Vein huuleni suukottamaan kiusoitellen hänen niskaansa ja korvanlehteään, sillä olin saanut selville, että hän piti siitä. Näpertelin hänen mustia hiuksiaan kadehtien, miten ne menivätkin luonnostaan niin suoraan.

Pinstripe murahti ja veti syvään henkeä alkaessaan heräillä toimieni myötä.

”Kiehtovaa joutua rutistetuksi höyryjyrän alle näin aamusta”, hän mongersi haukotellen makeasti. Naurahdin hänen sanoilleen ja tuumasin takaisin:

”Itse liiskasit minut viime yönä, joten taidamme olla tasoissa.”

”Eipä se sinua näyttänyt häiritsevän”, hän sanoi omahyväisesti.

”Juttu on siinä, että minä en valita kaikesta.”

”No se on uutta minulle.”

”Idiootti”, hymähdin hänen niskaansa. Kysyin itseltäni jälleen kerran: mikä tuossa nuijassa oikein viehätti?

”Mutta”, Pinstripe aloitti ja käännähti samalla rivakasti kyljelleen heilauttaen minut kiljahdukseni säestämänä viereensä, ”en silti pane pahakseni, vaikka löytäisinkin aamulla vierestäni jotain tällaista”, hän lopetti lauseensa ja virnisti vinosti.

”Ajattelitko sitten tottua moiseen?”

”Vaikea siitä olisi kieltäytyäkään.”

”Eikö mieleesi juolahda, että olen täällä vasten tahtoani vankina ja sinun taas kuuluisi vahtia, etten karkaa?” härnäsin tahallani.

”Niinhän minä teenkin. Lyön vetoa, että et ole aikeissa lähteä siitä mihinkään vielä toviin.”

Vakuuttaakseen minut vielä paremmin hän kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni.

”Ehkä olet oikeassa.”

***

Seuraavat päivät olivat kieltämättä merkillisiä, samaan aikaan mahtavia ja aivan kamalia. Välimme Pinstripen kanssa kehittyivät hiljalleen niin jännittäviksi, että meidän piti kunnolla pitää mielessä, ettemme vahingossakaan heittäytyisi varomattomiksi. Linnan käytävillä raahustelevat muut alaiset ja ajoittain partioivat laboratorioassistentit olivat todellinen uhka. Kuka tahansa saattoi kieliä Cortexille päästäkseen tämän suosioon.

Mutta kuten sitä sanotaan, kaikki kielletty on aina parasta. Toki en halunnut ottaa isoja riskejä – eikä myöskään Pinstripe. Iso askel epäilyksiä herättämään oli jo se, että sain kulkea vapaasti ilman käsirautaa. Kerran joku vastaan tullut kätyri kysyi syytä sille, ja Pinstripe kirkkain silmin sanoi kadottaneensa sen.

Niinpä niin.

Katselimme jälleen kerran laskevaa aurinkoa linnan parvekkeelta ja huomasin taas ajattelevani Crashia. Kuulopuheiden perusteella hän ei ollut enää kaukana, ja se pakotti minut miettimään lopullista ratkaisuani. Jos minulla koskaan olikaan ollut rakkauden kaltaisia tunteita häntä kohtaan, ne olivat ikävä kyllä totaalisesti kuolleet. Meidän juttumme oli tullut tiensä päähän, niin se vain oli. Mutta vaikka saisinkin kerrottua tämän Crashille, minun piti silti miettiä, miten jatkaa eteenpäin. Halusin olla Pinstripen kanssa, mutta tänne emme voineet, emmekä halunneetkaan jäädä. Kun sinä iltana kysyin asiasta, hän meni mietteliääksi.

”Olen aina halunnut Amerikkaan”, hän totesi hetken päästä.

”Amerikkaan?”

”Chicagoon”, hän täsmensi.

”Vai niin.. Niin kauas?”

Pinstripe nyökkäsi. ”En kestä tätä paskaa enää hetkeäkään.”

”Mikä sinua sitten estää lähtemästä?” ehdin kysyä vastauksen muodostuttua saman tien päähäni.

”Minulla on töitä hoidettavana”, hän sanoi häijysti.

Niinpä tietysti: Crash. Juuri siitä aiheesta minua ei olisi lainkaan huvittanut puhua juuri nyt.

”Älä kuitenkaan tee mitään harkitsematonta”, pyysin. Siitä hän näytti innostuvan.

”Suunnitelmissani oli lahdata se nilkki palasiksi ja tuoda pää lahjaksi sinulle”, hän naurahti pirullisesti virnuillen. Ilmeisesti hapan ilmeeni paljasti ajatukseni, sillä hän kysyi: ”Etkö sinä vitsiä havaitse?”

”Tuossa aiheessa ei mielestäni ole paljoa vitsailtavaa”, tuumasin koleasti.

”Ihan miten vain”, hän kohautti olkiaan.

Minua raivostutti hänen välinpitämätön asenteensa. Tunsin huolta heistä molemmista jo valmiiksi, ja sitten hän kehtaa tuolla tavalla maalailla piruja seinille. Mistä sitä olisi tiennyt, sanoiko hän tuota edes leikillään?

”Olet inhottava”, sihahdin. Ääneni tuntui tärisevän. Pinstripe kohotti katseensa minuun näyttäen jokseenkin yllättyneeltä.

”En tiennyt, että sinulla on noin huono huumorintaju.”

”Tuo sinun musta huumorisi ei naurata ketään”, ärähdin takaisin.

”En käsitä, miksi teet kärpäsestä härkäsen”, oli hänen vastauksensa.

”Haastatko riitaa kanssani?”

”Okei, sori jos sanoin jotain väärää. Tyytyväinen?” hän nosti kätensä ylös ikään kuin antautuen.

En lähimainkaan.

”Erittäin”, puuskahdin jääden silmäilemään häntä piikikkäästi. Pinstripe käänsi selkänsä nojaillen jälleen kaiteeseen. Pyrin tasaamaan mieleni kuohua katsellen itsekin kauas horisonttiin. Vähän ajan päästä Pinstripe avasi suunsa.

”Lähdetkö mukaan?”

”Chicagoon?”

”Niin.”

Mietin pitkään, mitä vastaisin. Yhdessä karkaaminen ei ollut päällimmäisenä mielessäni, mutta olin ajatellut asiaa silloin tällöin. Kieltämättä Amerikka Kaakkois-Australian pikku saarten jälkeen kuulosti varsin houkuttelevalta, mutta minun oli ensin tehtävä tiliä menneisyyteni kanssa.

”Minulla on töitä hoidettavana”, tuumasin, kun Pinstripe kysyi syytä epävarmuudelleni. Hänen huulilleen kohosi vino hymy.

”Likaisia bisneksiä?”

”Juuri niitä”, huokaisin ja nojauduin lähemmäs häntä. ”Kaikki on niin helvetin sekaisin.”

”Sinun päässäsi, vai?” hän kumartui lähemmäs.

”Kieltämättä sielläkin.”

”Pitäisikö minun auttaa asiaa jotenkin?”

”Osaisitkin.”

”Helposti”, hän hymähti ja suukotti minua poskelle. Hän oli juuri aikeissa suudella minua huulille, kun äkkinäisellä liikkeellä tyrkkäsi minut pois kuin ihoni olisi ollut polttava.

”Mitä nyt?” olin aikeissa kysyä, mutta syy selvisi nopeasti käännyttyäni ympäri.

Itse Nitrus Brio seisoi parvekkeen oviaukolla.


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 23:08:47 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
KUUDES LUKU


Voi helvetti. Voi helvetin helvetti.

Brio lähestyi meitä rauhallisesti työtakkinsa taskuja kaivellen. Yritin säilyttää tyynen olemuksen, mutta sisimpäni huusi suoraa kauhunhuutoa.

Tämän pahempaa oli tuskin olemassakaan. Vilkaisin syrjäsilmällä Pinstripeä, joka oli varmasti yhtä kauhistunut kuin minä, mutta kätki sen loistavasti tylyn ja mitäänsanomattoman kuoren alle. Minulla taisi olla vielä paljon opittavaa tunteiden hallitsemisessa.

Brio silmäili meitä melko kummastuneen näköisenä.

”Älkää minusta perustako, tulin vain tupakalle.”

Tuijotin kaameaa miestä tyrmistyneenä. Eikö tällä oikeasti ollut muuta sanottavaa? Hetkellisesti mieleni valtasi outo helpotus. Ehkä tämä ei sittenkään ollut nähnyt mitään radikaalia. Pinstripe ei kaiketi uskaltanut luottaa siihen mitä minä ajattelin, mutta pyrki silti rentoutumaan.

”Niin joo, labrassa kun ei saa polttaa”, hän totesi kuivakasti.

”Aivan. Otatko?” Brio ojensi savuketta.

”Kiitti”, Pinstripe tarttui tarjoukseen, mutta itse en uskaltanut liikahtaakaan. Enkä ole koskaan pitänyt tupakoinnista omalla kohdallani.

Tunnelma oli äärimmäisen kammottava. Tuskin uskalsin hengittääkään. Vaivihkaa hivuttauduin kauemmas Pinstripen luota kuin vielä vakuuttaakseni Brion siitä, ettei meidän välillämme ollut muuta kuin mitä kuului vangin ja vartijan keskinäiseen suhteeseen. Brio ei onneksi katsonut minuun päinkään, vaan puhalteli rauhallisesti savurenkaita karistaen tuhkaa kaiteen yli.

Tupakka näytti rentouttavan tätä, mutta täysin samaa ei voinut sanoa Pinstripestä. Näin, että hän pohti samaa kuin minä: emmekö me sittenkään jääneet kiinni? Helpointa tietty olisi ollut kysyä asiasta suoraan Briolta, mutta kuten kuka tahansa tajuaa, se olisi ollut kaikkein viimeisin asia, jota kumpikaan meistä edes harkitsi. Miehet eivät pahemmin puhelleet mitään keskenään, ja lopulta Pinstripe tumppasi jäljelle jääneen tyngän kaiteeseen ja oli jo aikeissa poistua paikalta, kun Brio käski hänen jäädä.

”Vie tyttö pois, minulla olisi hieman kahdenkeskeistä asiaa.”

Hyytävä äänensävy sai ihoni kananlihalle. Pinstripe nyökkäsi hitaasti ja tarttui hartiastani ohjaten minua tarkoituksellisen ronskisti portaikolle. Käytävällä ei ollut muita, kaikki olivat ilmeisesti kokoontuneet alakertaan juhlimaan keskenään. Ainakin toivoin, ettei muita ilmaantuisi näköpiiriini.

Pinstripe vei minut huoneistonsa ovelle asti ja sihahti: ”Mene sisälle ja pysy siellä kanssa.”

”Mutta –” olin aikeissa väittää vastaan, mutta hän nosti sormensa huulilleni.

”Ei enää sanaakaan”, hän sanoi, avasi oven ja työnsi minut sisään.

Odotin kauhusta kankeana miettien, mitä pitäisi tehdä. Parasta sillä hetkellä olisi ollut pysyä käskyn mukaan huoneessa, mutta en vain kerta kaikkiaan voinut seistä möllöttää paikoillani tekemättä mitään. Minun oli pakko saada tietää, miten tilanne eteni.

Vastoin kaikkia järkeviä tekoja avasin oven niin hiljaa kuin saatoin ja hiivin käytävään. Portaissa minun täytyi pitää varani, sillä muutama niistä narisi ikävästi. Seisahduin lopulta portaikon alapäähän, jossa saatoin parhaiten salakuunnella ilman, että olisin jäänyt saman tien kiinni. Höristin korviani parhaani mukaan, mutta en siltikään voinut kuulla kaikkea sitä, mistä he puhuivat. Se jokunen, mitä onnistuin saamaan selvää, oli omiaan lisäämään kauhuani.

”Tulella leikkiminen on vaarallista, sillä siinä polttaa helposti sormensa, Potoroo.”

”Aiotko pitää luennon aiheesta?”

”Sinä tunnut unohtavan tehtäväsi. Tohtori Cortex ei pitäisi tästä, jos kuulisi.”

”Kutsut siis häntä vieläkin tohtoriksi?”

”Ymmärrätkö, mitä siitä seuraa, jos pikkulinnut pääsevät livertelemään tarpeeksi pitkälle?”

”Sinä et voittaisi sillä mitään, vaikka kertoisitkin
”, kuulin Pinstripen sanovan tympääntyneenä.

Olin äärimmäisen peloissani ja ymmälläni. Mistä lähtien Pinstripe oli ollut noin epäkunnioittava Brioa kohtaan? Olihan se totta, ettei hän nöyristellyt ketään, mutta jotenkin olin odottanut hänen tekevän poikkeuksen tässä tilanteessa, kun hänellä ei kerran ollut mitään, jonka avulla olisi saattanut kiristää. Vai oliko?

”Sinä unohdat, kenelle puhut”, Brion hinkuva ääni kohosi suorastaan vaaralliseksi. Pinstripe ei kuullut tästä hetkahtavan, vaan jatkoi tylyyn sävyyn:

Tarvitsetko sinä tuota uhkaillaksesi minua?”

Kuulin, kuinka Brio veti sädeaseen esiin. Jouduin tukkimaan käsilläni suuni, ettei pelosta raskas hengitykseni olisi kuulunut heidän korviinsa. Rukoilin maat ja taivaat, ettei Pinstripe arvioisi Brioa väärin ja joutuisi kärsimään siitä.

”Nyt tehdään niin, että sinä pidät turpasi kiinni ja annat minun hoitaa puhumisen”, Brion ääni tunkeutui alitajuntaani.

Kyllä, sir”, kuului koppava vastaus.

Tämän jälkeen en saanut selville enää mitään, sillä Brio madalsi ääntään mahdottomaksi salakuunnella. En tiedä, kauanko se epäselvä keskustelu jatkui, mutta kun se sitten pääsi päätökseensä, saatoin todeta, etten ollut kärryillä laisinkaan. Kenties se oli hyväkin. Pääni oli täynnä huolia jo valmiiksi, joten miksi minun olisi pitänyt piinata itseäni tälläkin? Ikäväkseni olen kaikesta huolimatta huono sietämään epätietoisuutta. Taas jos asiaa ajatteli uudemman kerran, ehkä eräänlainen vastaus tiettyyn kysymykseen olisi herättänyt vain uusia.

Luikin kiireesti ja mahdollisimman ääneti takaisin yläkertaan. Taisin juuri parahiksi ehtiä vetämään oven kiinni, ennen kuin kuulin askeleita portaikon suunnalta. Syöksyin sohvalle ja esitin olleeni siinä koko ajan, kun Pinstripe sitten palasi takaisin. Pomppasin ylös ja riensin hänen luokseen.

”No? Kerro kaikki!”

Pinstripe ei vastannut mitään, vaan rojahti suoraan sohvalle pyyhkäisten hikipisaran otsaltaan. ”Anna minun rauhoittua hetki.”

Ilmeisesti hän oli kuin olikin ollut kauhusta jäykkänä Brion uhkaillessa, vaikka peittikin sen erinomaisesti. Silloin näin hänessä ensi kertaa inhimillisempiä piirteitä – jopa hän säikkyi joskus. Istuin lattialle Pinstripen eteen ja huokaisin myötätuntoisesti. En oikein keksinyt, mitä olisin voinut sanoa, joten päätin pysyä hiljaa kunnes hän sanoisi jotain. Rauhoittavana eleenä nojasin päälläni hänen polveensa ja tunsin, kuinka hän laski kätensä hartialleni. Hiljaisuutta kesti aikansa ja lopulta Pinstripe murahti väsyneesti: ”Taidan mennä nukkumaan.”

Sen sanottuaan hän otti ja nousi raahustaen kohti makuuhuonetta. Jäin katselemaan hiljaisena hänen menoaan. Luultavasti tänä yönä en olisi tervetullut hänen viereensä, joten asennoiduin siihen, että minä ja ystäväni sohva saisimme jälleen viettää yön yhdessä. Pinstripe kaiketi halusi nukkua yksin ja rauhassa ollessaan niin sekaisin, ajattelin, mutta yllätyksekseni hän pysähtyi ovella.

”Tuletko vai et?”

”Ai... Ihan kohta”, mutisin kompuroidessani samalla ylös lattialta.

Minua hämmensi se, miten tolaltaan Brio oli Pinstripen saanut. Mistä ihmeestä he olivat puhuneet? Se oli selvää, että Pinstripe tiesi jotain aika fataalia Brion kannalta ja saattoi siksi isotella tälle enemmän kuin muut. Toisaalta hänen ylemmyyskompleksinsa rapistui siinä silmänräpäyksessä, kun se luihu pappa oli nähnyt meidät yhdessä. Erittäinkin oli, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Nyt olisi voinut todeta, että he olivat melko lailla samassa veneessä, jos se, mitä Pinstripe tiesi Briosta, liittyi jollain tavalla Cortexiin.

Nämä olivat tietysti vain omia hataria päätelmiäni, mutta jotenkin minulla oli sellainen tunne kuin olisin ainakin osittain ollut oikeilla jäljillä. Loppujen lopuksi kaikki oli kuitenkin kiinni siitä, mitä kuulisin Pinstripen omasta suusta.

Pinstripe oli näemmä nukahtanut, kun viimein avasin makuuhuoneen oven. Minun pitäisi kysyä tilanteesta huomenna, ja toivoin, että hänellä olisi antaa minulle jotain oleellista tietoa asioiden kulusta. Näköjään mies oli halunnut sukeltaa peiton alle niin pian kuin mahdollista, eikä sen tähden ollut asetellut vaatteitaan siististi, vaan ne lojuivat lattialla miten olivat sattuneet siihen tipahtamaan. Päätin tehdä hänelle palveluksen asettelemalla ne siististi tuolinsarjalle ennen kuin kömmin hänen viereensä. Ilmeisesti Pinstripe oli vielä ainakin puoliksi hereillä, sillä hän kääntyi minuun päin tuntiessaan jonkun tulleen samaan vuoteeseen. Hän ei sanonut mitään, veti minut vain lähemmäs itseään.

Hämärässä huoneessa meidän ei tarvinnut kammoksua kiinnijäämistä.

***

Aamulla havahduin siihen, että Pinstripen yhteydenpitokoje piipitti korviahuumaavasti. Ainakin se tuntui siltä, se kun sattui olemaan aamuni ensimmäinen ääni. Pinstripe oli herännyt jokin tovi minua aikaisemmin, sillä hän harppasi makuuhuoneeseen vastaamaan siihen täysissä pukeissa lukuun ottamatta punaista takkiaan, joka edelleen roikkui tuolin selkänojalla.

Hänen ilmeensä paljasti minulle, että jotain oli tapahtunut tai tapahtumassa. Puhelu oli lyhyt ja välittömästi sen loputtua Pinstripe nappasi takkinsa ja kääntyi rivakasti kaapilleen. Kuulin metallista kilinää ja niskavillani nousivat pystyyn käsittäessäni, että hän haki aseenpanoksia.

”Hei, kuule...” kangertelin puoliunisena jotain epämääräistä vastalausetta, mutta Pinstripe ei noteerannut sitä ollenkaan. Ryntäsin hänen perässään olohuoneeseen, kun hän istahti sohvalle lataamaan konepistooliaan. Mieleni olisi tehnyt huutaa täyttä kurkkua ja asettua poikkiteloin oven eteen, mutta jalkani eivät totelleet. Kyyneleet nousivat silmiini. Se hetki, jota olin kammonnut enemmän kuin mitään muuta, oli nyt tullut.

Reagoin selkäytimellä tajutessani Pinstripen lähtevän, ja tarrasin hänen kädestään ensimmäisten kyyneleiden juostessa poskilleni. Silloin hän pysähtyi hetkeksi. Miehen kasvoilla oli tutkimaton ilme, eikä hänellä kaiketi ollut tarjota minulle minkäänlaisia lohdutuksen sanoja. Ainoa, mitä hän saattoi minulle sanoa suljettuaan minut syliinsä, oli:

”Pysy täällä. Lupaa, ettet lähde minnekään.”

Puristin silmäni kiinni ja en voinut estää terävää nyyhkäisyä karkaamasta suustani. Pinstripe työnsi minua hieman loitommas.

”Lupaa minulle.”

En ikinä!

”Okei...” kuulin itseni hengähtävän. Pinstripe riensi ulos ovesta enää mitään sanomatta.
 
En tiennyt, minne hän oli aikeissa mennä, mutta eipä sillä ollut väliä – en nimittäin tiennyt, mitä sijaitsi alemmissa kerroksissa saati missä pääovi mahtoi olla. Mikäli hän oli aikeissa suunnata muualle, minulla oli vielä vähemmän tietoa niistä paikoista. Parvekkeelta olin nähnyt saaren eteläosan, joka oli täynnä kaikenlaista mystisiä voimalaitoksia ja tehtaita. Pinstripe oli kuulemma vastuussa Cortexille niistä, joten Crashin täytyi olla parhaillaan sillä suunnalla. Vakavissani mietin, olisiko minun sittenkin pitänyt hiippailla Pinstripen perään tai ainakin ulos huoneistosta. Se vasta olisi ollut epäviisasta – täällä kun satuin olemaan täysin turvassa toisin kuin missään muualla. Taisin olla melkoisen shokissa, kun edes mietin muita vaihtoehtoja.

Kävelin ympyrää olohuoneessa miettien jonkinlaista toimintasuunnitelmaa, jota olisin saattanut harkita. Sellaista ei sattunut putkahtamaan päähäni, joten päätin hylätä kaikki mieleeni tulleet ideanpoikaset ja toimia jälleen kerran oman vaiston varassa. Keräsin rohkeutta enemmän kuin koskaan uskaltaakseni ottaa askeleen kohti käytävää. Se oli huono idea jo ajatellessa, ja toteutettaessa vielä huonompi. Lopulta pakotin jalkani liikkeelle ja suljin oven perässäni.

Etenin puolijuoksua käytävällä niin hiljaa kuin osasin. Mielessäni oli vain yksi paikka, josta voisin tiirailla saaren eteläosaa, ja se oli kerrosta alempana sijaitseva vanha tuttu parveke. Siinä ei sinänsä olisi ollut mitään kummallista, jos joku Cortexin alaisista olisi nähnyt minut siellä, olivathan he nähneet monta kertaa aikaisemminkin. Tilanteessa vain sattui olemaan eräänlainen mutta: minä olin nyt yksin matkassa. Kukaan ei suvaitsisi sitä. Toisin sanoen minä olin pahemmassa kuin pulassa, jos minut saataisiin kiinni. Ehkä minun olisi pitänyt harkita ottavani mukaan joku Pinstripen 20-kaliiperisista käsiaseista...

Nyt oli liian myöhäistä katua. Palamaton soihtukeppi sai luvan kelvata. Tarvittaessa voisin käyttää sitä eräänlaisena itsepuolustusvälineenä. Kenties epäröisin käyttää sitä toisia kätyreitä vastaan, mutta robottimaiset assistentit tekisivät ehdottomasti poikkeuksen. ’Peltipellet’ kuten Pinstripe heitä nimitti. Monien muiden tavoin hänkin inhosi heitä yli kaiken – he kyttäilivät jatkuvasti kaikkea ja kaikkia ollen läsnä omalla häiritsevän kaamealla tavallaan.

Tieto siitä, että minun ja Pinstripen välillä oli muutakin kuin korrektia asiallisuutta oli jo löytänyt paikkansa kätyreiden polttavissa puheenaiheissa, mutta yksikään heistä ei ollut saattanut asiaa peltipellejoukon kuuloetäisyydelle. Siitä asiasta olin älyttömän kiitollinen. Saattoi olla, että Pinstripe oli juorujen edetessä ottanut asiakseen varmistaa, etteivät puheet leviä liian kauas. Aseella uhkaaminen saattoi kieltämättä olla melko tehokasta, mutta luultavasti hänen ei ollut tarvinnut mennä niin pitkälle, sillä olin huomannut, että Cortexin alaiset peltipellejä ja Brioa lukuun ottamatta olivat hyvin lojaaleja toisilleen. Heillä oli kaikilla yhteys toisiinsa ja heidän menneisyytensä punoutuivat yhteen. Samanlaisista, kamalistakin kokemuksista syntynyttä sielunveljeyttä oli ajoittain hankala ymmärtää. Enhän minä tiennyt siitä mitään, mutta se teki vaikutuksen.

***

Onnistuin hiiviskelemään parvekkeelle ilman välikohtauksia. Koko linna oli suorastaan epäilyttävän hiljainen. Tyyntä myrskyn edellä, niinhän sitä sanotaan. Kurkotin katseellani niin kauas kuin saatoin. Rakennusten piipuista tuprusi savua tasaisena nauhana, eikä silmiini ainakaan vielä osunut mitään epätavallisen poikkeuksellista. Aurinko häikäisi silmiäni, mutta parhaani mukaan tähyilin länsitornin ylimpään kerrokseen. Saatoin arvata, että Cortex oli parhaillaan siellä, ja sieltä Crashkin kaiketi aikoi minua etsiä. Harmillista, että itse olin täällä. En kuitenkaan osannut olla huolissani muista kuin Pinstripestä sillä hetkellä. Kun jotain tapahtuisi, aioin olla valppaana.

En tiedä, kauanko seisoskelin levottomana paikoillani, mutta pelon aalto vyöryi hallitsemattomana ylitseni, kun näin ja kuulin yhden tehdasrakennuksen räjähtävän ja toisen syttyvän ilmiliekkeihin. Silmäni levisivät kauhusta ammolleen ja läimäytin käteni suuni eteen estääkseni itseäni huutamasta ääneen. Toivottavasti Pinstripe ei ollut tuolla.. Polveni olivat pettämäisillään, mutta tahdonvoimani esti minua vaipumasta täydelliseen epätoivoon. Kaikki tulisi vielä päättymään hyvin, hoin lausetta mielessäni kuin mantraa. Se ei kuitenkaan auttanut paniikkiani. Olin purskahtamaisillani itkuun minä hetkenä hyvänsä.

”Turha olla huolissaan, sitä kusipäätä ei tapeta pelkällä räjähdyksellä.”

Olin saada sydänkohtauksen tajutessani honottavan äänen takanani. Käännähdin Brioa kohti ja heristin soihdunkeppiä uhmakkaasti kuin haastaen häntä uskaltamaan hyökätä kimppuuni. Brio katsahti onnetonta asettani nyrpistäen naamaansa.

”Taidat pilailla”, hän tokaisi osoittaen minua vuorostaan sädepistoolilla. Epätoivo kuristi kurkkuani niin, etten melkein kyennyt hengittämään kunnolla. Miksi, voi miksi minä en vain tehnyt niin kuin minua oli käsketty, vaan tungin lusikkani tähän soppaan?

”Pudota tuo ja ala tulla”, Brio kähisi mulkoillen keppiä.

Harkitsin kauan seuraavaa liikettäni. Rohkeus, joka oli saanut sijaa päässäni otettuani askeleen toisensa perään ulos huoneistosta, haihtui merituulen mukana jonnekin kauas pois. Tulin siihen tulokseen, etten olisi koskaan arvannut hyökätä Brioa vastaan sen turvin. Minä hävisin tämän erän.

Keppi päästi kalahtelevia ääniä osuessaan alempien rakennusten kattoihin pudotettuani sen parvekkeelta. Se siitä, nyt minä olin täysin aseeton ja lohduton. Halusin kuollakseni tietää, missä Pinstripe oli.
 
”Kerro, missä Pinstripe on, kun kerran tiedät, ettei hän ollut tuolla”, kivahdin nyökätessäni palavien rakennusten suuntaan. Brio pyöräytti silmiään välittämättä vaatimuksestani ja ärähti:

”Älä pakota minua ampumaan sievää naamaasi vähemmän sieväksi. Jalkaa toisen eteen!”

Mitä ilmeisimmin oli turhaa edes kuvitella Brion olevan yhteistyöhaluinen. Kävelymatka oli pitkä, ja pian tajusin katsahtaessani ulos ikkunasta, että olimme tulleet linnan päärakennukseen. Täällä sentään oli hissi, toisin kuin itätornissa, jonka ylimmässä kerroksessa olin jo alkanut viihtyä. Se kerros, jonne täällä suuntasimme, oli melkoisen korkealla, mutta ei kuitenkaan kaikista ylin mahdollinen. Oudosti kääntyvän käytävän perällä oli melko vaikeasti avattavan näköinen ovi ja sen takana valtava, melkoisen karu huone, joka epäilemättä kuului Briolle.

Upeaa.

Aloin olla enemmän kuin iloinen, ettei pelastukseni näyttänyt olevan enää täysin ulottumattomissani. Nyt kun olin päätynyt isoimpaan torniin, Crash varmaankin löytäisi luokseni ennen pitkää...

Kauhistuin omia ajatuksiani. Miten saatoin ajatella vain omaa etuani, kun minulla ei ollut tietoa Pinstripen tai Crashin tilanteesta?

Mikä tahansa tieto olisi auttanut minua.


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 23:14:39 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
SEITSEMÄS LUKU


Aika mateli.

Minuutit kertyivät hiljalleen tunniksi ja minä vain jatkoin paikallani istumista. Brion huoneiston synkkä sisustus kuvasti mielialaani enemmän kuin hyvin. Olin huolesta sekaisin enemmän kuin koskaan.

Istuin verenpunaisella sohvalla pää polviin haudattuna, kun kuulin ääntä oven takaa. Brio oli poistunut paikalta jättäen minut yksin, mutta ei ollut tuntunut kiinnittävän huomiota siihen seikkaan, että olin vapaa liikkumaan täysin oman mieleni mukaan ilman käsirautoja tai köyttä. Tässä oli ilmeisesti suuremmat panokset pelissä kuin minun vahtimiseni.

Kohotin katseeni kuullessani jonkun vääntävän raskaan oven auki ja kun näin tulijan, pomppasin sohvalta välittömästi. Huohottaen Pinstripe veti oven kiinni ja jähmettyi paikoilleen huomatessaan minut. Hän ei mitä ilmeisimmin ollut odottanut törmäävänsä minuun täällä. Hänhän oli nimenomaan painottanut minua pysymään huoneistollaan turvassa. Ylipäätään turvassa. Sanomattakin oli selvää, että tämä paikka oli kaukana turvallisesta. Pinstripen kasvoilta oli luettavissa, että hän oli minulle raivostunut, koska olin omin päin lähtenyt seikkailemaan. Olin kuitenkin niin helpottunut, etten kyennyt muuta kuin harppoa hänen luokseen ja heittäytyä hänen kaulaansa.

Hän oli tulikuuma ja haistoin heti bensiinin ja palaneenkäryn. Pinstripen suussa maistui veri minun suukotettuani häntä ja vasta, kun vein kättäni hänen selälleen, tiedostin valtavien lasinsirujen tekemän haavan lapaluun kohdalla. Veri tuntui lämpimältä ja valui edelleen. Iso lasinpala törrötti yhä haavasta kuvottavasti.

Vetäydyin kauhistuneena kauemmas ja juuri silloin Brio pyyhälsi sisään toisesta ovesta. Tällä oli mukanaan keittopullo, joka sisälsi vihreää liuosta. Brio tömäytti pullon pöydälle ja lampsi luoksemme kähisten.

”Sievoisen kohtauksen päätit järjestää: kaksi tehdasta täysin raunioina ja kolmas vetelee viimeisiään! Miten ajattelit selittää tämän Cortexille?”

”Hah, taisi sattua pieni onnettomuus”, Pinstripe sihisi ivallisesti ja hänen hengityksensä kiihtyi aavistuksen. ”Se rotta oli odottamattoman nopea liikkeissään –”

”Et tuuperru siihen!” Brio älähti Pinstripen horjahtaessa hieman paikoillaan.

Jokin oli pielessä, sillä kylmä hiki kihosi Pinstripen otsalta ja hän tärisi rajusti suuren yskänpuuskan tullen. Brio ymmärsi heti, miksi Pinstripe oli niin huonona ja kalppi saman tien takaisin viereiseen huoneeseen, joka kaiketi oli tämän yksityinen laboratorio. Isoimmat olivat Cortexin käytössä, mutta täytyihän Brionkin saada harjoittaa omia tutkimuksiaan kaikessa rauhassa. Pappa tuli hetken päästä takaisin mukanaan kaksi pulloa erivärisiä litkuja – toinen kirkasta ja toinen oranssinväristä – lääkeruisku ja metalliset pinsetit. Vilkuilin epäluuloisena ruiskua, kun Brio täytti sen puolilleen oranssia ainetta.

”Mitä tuossa on..?” minun oli pakko kysyä.

"Vastamyrkkyä.”

”Vastamyrkkyä?” mumisin itsekseni sanan loppuosan hiipuessa kuulumattomiin.

Brio viittasi Pinstripeä käymään sohvalle ja heristi ruiskua häntä kohti.

”Ei tee hyvää hengitellä myrkyllisiä saasteita näin paljon!” ukko tokaisi tökätessään neulan Pinstripen käsivarteen ja painoi sisällön tyhjiin. Muutamaa hetkeä myöhemmin tämä tömäytti sohvapöydälle pullon kirkasta ainetta ja etsi jostain käsiinsä neulan ja lankaa sekä rullan valkoista sidekangasta. Pyöriskelin kaiken aikaa hermostuneena ympäriinsä ja hätkähdin rajusti, kun Brio tyrkkäsi käteeni pinsetit asetettuaan muut tarvikkeet samaan paikkaan.

”Sinä jatkat tästä, Bandicoot, minulla on kiire”, tämä sanoi tympeästi ja nappasi mennessään vihreää liuosta sisältävän pullon. Aine näytti epäilyttävästi liikuskelevan astiassaan, tai sitten näin vain harhoja.

Ovi jymähti kiinni ja jäin hätääntyneenä pyörittelemään pinsettejä.

Minä olin täysin väärä henkilö tähän hommaan.

”Kai tiedät, mitä teet?” Pinstripe huomautti oikaistessaan vatsalleen sohvalle. Nielaisin hiljaa, mutta nyökkäsin. Luultavasti olemukseni ei hirveästi vakuuttanut häntä, mutta olin kuitenkin päättänyt suoriutua minulle määrätystä tehtävästä kunniallisesti. Tuskin se loppujen lopuksi niin vaikeaa olisi. Ei haavaa kuitenkaan tuohon kuntoon voinut jättää.

Isoimman lasinpalan sain kiskottua irti lähes heti, mutta sen jälkeen Pinstripen täytyi riisua takkinsa ja paitansa voidakseni tutkia koko haavaa kerralla. Se oli ehkä kymmenisen senttiä pitkä viilto ja melko syvä sellainen. Tiedostin kasvoillani äärimmäisen nyrpeän ilmeen, joka juonsi juurensa verestä ja ruhjeista, mutta jokin merkillinen voima esti minua säntäämästä karkuun. Mielessäni tunsin hassua ylpeyttä: vihdoinkin saatoin olla jollain tavalla hyödyksi. Minulla ei todellakaan ollut tohtorin tai poppamiehen ammattitaitoa, mutta Pinstripe ei turhia valitellut, silloin tällöin veti tukahtuneesti henkeä minun sörkkiessäni esiin pieniä sirpaleenpalasia.

”Noniin! Haluatko arvata, mitä seuraavaksi?” sanoin kompastellessani ylös kolottavilta polviltani.

”Tokkopa”, Pinstripe tuhahti.

”Sen kuin huudat, jos sattuu”, tuumasin kastellessani liinanpalan kirkkaalla etanolilla, jonka Brio oli pöydälle jättänyt.

”Toimintaa, Bandicoot, tässä ei ole koko päivää aikaa!”

”Kuule, olen oikeasti pahoillani siitä, että olen täällä enkä itäpuolella, mutta voisitko olla pitämättä vihaa yllä?” huokaisin harmistuneena ja istuin jälleen alas. Pinstripe mulkoili minua hetkisen, mutta hymähti sitten.

”Tiedätkö, sinunlaistasi idioottia ei tapaakaan harva se päivä.”

”Se on kai hyvä”, naurahdin takaisin ja aloin puhdistaa viiltoa. Minun tarvitsi vain hipaista haavan pintaa märällä kankaalla, kun Pinstripe karjaisi korviahuumaavasti.

”Vittu soikoon, varoita ennen kuin teet mitään tuollaista!”

”Sori, sori. Ajattelin ihan, että saisin puheillani johdateltua ajatuksesi pois kivusta...” sopersin epätoivoisena ja lähes panikoin.

”Ja onnistuit siinä helvetin säälittävästi!”

”Okei, rauhoitu”, sanoin hermostuneesti.

”Älä sinä puhu minulle rauhoittumisesta”, Pinstripe ärisi. Laskin mielessäni viiteen.

”Nyt puret hammasta ja kestät tämän kuin mies!”

Jatkoin haavan puhdistamista välittämättä Pinstripen vauhkoilusta, eikä hän sanonutkaan enää mitään, mutta ilme, joka hänen kasvoilleen levisi minun tarttuessani neulaan ja lankaan oli jotain pahoinvoinnin ja vastahakoisuuden välimaastoa.

”Usko pois, se on aika paha”, totesin näpertäessäni solmua langanpätkän päähän. ”Et varmaan halua edes tietää.”

”En taatusti, mutta mistä lähtien sinä olet ollut tuollainen kirurgi?”

Pujotin langan neulansilmään ja kohautin olkiani. ”Kai sitä pystyy mihin vain, jos vain tarpeeksi haluaa.”

”Joo joo”, Pinstripe haukotteli ja samalla värähti kivusta. Taivutin jalkojani mukavampaan asentoon.

”Ihan vain tiedoksi: minä aloitan nyt.”

”Sehän kiva.”

Seuraavien kymmenen minuutin aikana en kuullut Pinstripen suusta muuta kuin raskasta hengitystä ja tukahdutettuja kirosanoja. Tunsin, kuinka stressistä syntyneet hikipisarat valuivat hitaasti otsaltani ja ohimennen pyyhkäisin niitä pois.

”Hyvinhän tämä sujuu”, mutisin itsekseni vetäessäni lankaa kireälle. Enpä olisi arvannut olevani tällainen luonnonlahjakkuus haavojen ompelussa. Pyrin olemaan mahdollisimman lempeä toimissani, etten aiheuttaisi Pinstripelle lisää epämukavuutta. Hämmästelin hänen kivunsietokykyään – se oli suorastaan ilmiömäinen omaani verrattuna. Vasta-aine voimalaitosten myrkyille alkoi tehdä tehtäväänsä ja sai Pinstripen reilun sekavaksi. Hän mumisi tokkuraisena jotain epäselvää minun saatuani homman hoidettua.

”Yritä nukkua vähän”, sanoin rullatessani sidekangasta auki.

”Ei onnistu”, hän kähisi. Olin neuvoton. Briolla tuskin oli minkäänlaista lääkettä kipuun lähistöllä, enkä olisi kuuna päivänä uskaltanut mennä kysymään asiasta tältä. Tarvitsin silti jotain, jolla helpottaa Pinstripen oloa.

Sattumalta silmiini osui puhdistusainepullo sohvapöydällä.

”Kävisikö lantrattu etanoli?” kysäisin ohimennen.

”Ihan mitä vain”, Pinstripe sihahti.

Yritin etsiä käsiini jotain juomalasin näköistä, mutta lähimmäksi sitä osui keittopullo. Lorautin pohjalle vähän kirkasta ainetta ja sekoitin sen kylmään veteen, jota löysin samasta paikasta kuin missä oli kaikenlaisia kemiallisia sekoitteita. En uskonut, että Brio pahemmin suivaantuisi yhden H2O-tarraisen pullon puuttumisesta. Tässä kuitenkin olivat suuremmat asiat pelissä kuin puuttuva irtaimisto ja sen sellainen. Ravistin nesteet sekaisin ja vein pullon Pinstripelle.

”Drinkkinne, olkaa hyvä.”

Hän kulautti reilusti ja irvisti perään.

”Tujua, vai?” jostain syystä kasvoilleni kohosi huvittunut virnistys.

”Yritätkö myrkyttää minut?”

”En tietenkään. Minä vain osoitin luovuutta. Juo se ja yritä levätä”, tuumasin istuessani jälleen hänen viereensä ja aloin sitoa haavaa.

”Yritä itse juoda tätä paskaa”, Pinstripe ärähti ja ryysti lisää.

”Älä luulekaan, se on varmasti hirveää. Sitä paitsi, etkö muista mitä tapahtui viimeksi, kun hörppäsin enemmän kuin oli tarkoitus?” huomautin edelleen hassusti hymyillen.

”En minä sitä unohtanut ole”, Pinstripe hikkasi.

Näköjään pitkien lauseiden muodostaminen kävi koko ajan hankalammaksi juoman noustessa hämmästyttävän nopeasti päähän. Minun ehkä olisi pitänyt hoitaa työni loppuun viipymättä ja antaa hänen sammua rauhassa, mutta halusin silti palauttaa mieleeni vanhoja asioita.

”Niin, ja mitäs sitten?” kysäisin lähinnä muistuttaakseni siitä, miten kiukkuinen ja masentava olin ollut siitä muutaman seuraavan päivän ajan, mutta Pinstripe näköjään muisti asian toisen puolen erittäinkin hyvin.

”Joo, sinulta irtosi.”

Vastaus tuli kuin tykinpiipusta ammuttuna ja sai minut jokseenkin tympääntyneeksi. Ihan noin suoraa vastausta en ollut odottanut.

Humalaisen kanssa juttelu on ärsyttävää.

”Luulin sinun jo unohtaneen sen, kun se ei kerran merkinnyt mitään”, huomautin noustessani lopulta ylös. Kirosin hiljaa kipeitä polviani ja minulta kesti hetki sisäistää Pinstripen vastaus.

”Minä.. syötin sinulle sakeaa pajunköyttä”, hän sammalsi. Ihmekös tuo – pullo oli juotu tyhjäksi ja hän kolautti sen lattialle. Ihme, ettei se särkynyt.

”Vai että sellaista”, sanoin ärtymykseni muuttuessa voitokkaaksi huvittuneisuudeksi. ”Etpä ole kovin kummoinen valehtelija.”

”Älä jaksa huutaa, on vielä aikaista...”

Asia selvä – Pinstripe oli kuin olikin täysin kypsä kolkattavaksi. Huomenna hän ei muistaisi tästä keskustelusta sanaakaan, mutta toista oli minun laitani! Sainpas viimeinkin nyhdettyä häneltä tunnustuksen, ettei ensimmäinen yömme yhdessä ollutkaan tyhjäntoimitusta hänen mielestään. Tokihan minä sen tiesin pienessä mielessäni, mutta eräänlainen voiton tunne oli ihana.

”Mikä idiootti”, naurahdin itsekseni ja kumarruin painamaan hellän suukon hänen huulilleen.

Minun oli pakko pyyhkäistä huuleni käteeni vetäydyttyäni kauemmas, sillä etanoli ei todellakaan maistunut saati tuoksahtanut kovin viehkeältä.

Oikaisin lattialle sohvan viereen ja mietin pitkään tätä päivää. Paljon oli tapahtunut kahdentoista tunnin välissä. Kaikki se huolissaan olo sai minut väsyneeksi. Toki olin levoton vieläkin, mutta olin sanoinkuvaamattoman helpottunut, kun Pinstripe oli taas luonani, tai paremmin minä hänen luonaan. Olisin sanonut pahimman olevan nyt ohi: Pinstripe oli osapuilleen kunnossa ja koska Crash oli päässyt häneltä pakoon, ei tälläkään kaiketi ollut hätää. Pinstripeä epäonnistuminen tuntui kaivertavan. Luultavasti hän kertoisi minulle kaiken sitten, kun olisi hieman paremmassa jamassa. Tunsin hänet kuitenkin jo liian hyvin ja tiesin, että hän kätki vihan ja katkeruuden sisälleen.

Olin ymmärtänyt tämäniltaisesta käytöksestä ja puheista, että Pinstripe oli tahallaan pistänyt paikkoja matalaksi ja sytyttänyt laitoksia tuleen. Brio Cortexin lähimpänä luottomiehenä oli kuitenkin lähinnä vain yksinomaan järkyttynyt, eikä lainkaan raivoissaan. Asia oli nyt päivänselvää: heillä oli keskenään omia suunnitelmia Cortexia vastaan. Kenties Briokin oli saanut miehestä tarpeekseen – Cortexilla totta tosiaan oli taipumusta ottaa ylimääräistä kunniaa omiin nimiinsä ja vetää välistä. Kenellä tahansa menisi hermot ennen pitkää, sen olin todennut jo kauan sitten, mutta ilmeisesti mitta oli tullut täyteen juuri kriittisellä hetkellä.

Tuntui kuin olisimme olleet sodassa. Ehkä tämä olikin omaa henkilökohtaista sotaamme. Todennäköisesti kädenvääntöä oli jatkunut jo pitkään ennen kuin minä ja Crash päädyimme tänne. Brion motiivi oli selvillä, tai ainakin arvattavissa. Pinstripellä oli omat syynsä. Hän halusi vapautta työskenneltyään Cortexille niin kauan kuin saattoi muistaa. Hän ei ollut sen luonteinen persoona, joka olisi imarrellut ylempää tahoa tai totellut käskyjä kyselemättä. Päinvastoin hänellä taisi olla tapana tahallaan vesittää Cortexin suunnitelmia, mutta kuitenkin hoiti työnsä moitteettomasti. Hän oli tarvittaessa häikäilemätön oman etunsa tavoittelija. Tilanne oli äärimmäisen mielenkiintoinen: Cortex mitä ilmeisimmin inhosi syvästi Pinstripen asennetta, mutta eipä tällä kovin montaa vaihtoehtoa ollut – hän kun sattui olemaan alaisten kärkitasoa.

Jokseenkin häiritsevän paradoksaalista.

Cortex ei taatusti olisi sietänyt Pinstripeä hetkeäkään, ellei tämä olisi ollut niin uskomaton, mutta tätä tapausta tämä ei sulattaisi millään ilveellä. Pinstripe oli epäonnistunut tehtävässä monien alaisten tavoin, mutta kukaan muu ei ollut aiheuttanut ylimääräistä tuhoa särkemällä ja polttamalla niin tärkeitä rakennuksia maan tasalle. Se oli silkkaa hulluutta, minusta Pinstripe koetteli liikaa pomonsa hermoja. Voi olla, että hän laittaisi kaaoksen taistelun piikkiin, kun joutuisi tekemään tiliä tekosistaan, mutta minä ja Brio kuitenkin tiesimme asian todellisen laidan. Jos minä olisin ollut hänen esimiehensä, olisin pimahtanut täysin.

Eniten minua kiusasi se, että hän oli niin tosissaan yrittänyt saada Crashin hengiltä. Vaikka välitin Pinstripestä paljon, edes minä en olisi katsonut läpi sormieni, jos hän olisi onnistunut. Se olisi mennyt täysin moraalini yli, enkä olisi puhunut Pinstripelle enää ikinä.

Hän sai siis kiittää onneaan epäonnistumisestaan.

Suljin silmäni väsymyksen alkaessa painaa ikävästi päälle. Lattia nukkuma-alustana ei todellakaan houkutellut, mutta valinnanvaraa ei ollut.

Eiköhän siinä muutaman tunnin kituisi?


« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 23:21:36 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
KAHDEKSAS LUKU


Kun heräsin, minulla ei ollut mitään tietoa vuorokaudenajasta, mutta tuntui kuin en olisi käynyt unessa asti silmäyksenkään verran. Pikkuisesta ikkunasta näin, että aurinko paistoi sinä päivänä raskaan pilvipeitteen läpi tehden maisemasta ikävän ja harmaan. Miten hyvin se kuvastikaan mielialaani ja koko tämänhetkistä tilannetta.

Nousin kovalta alustaltani ja manasin kipeät hartiani ja niskani maan tasalle. Vannoin mielessäni, etten enää ikinä suostuisi nukkumaan millään vastaavalla. Jomotus kuitenkin sai seurakseen toisen, kumoavan tunteen: tiedostin karsean nälän. Ei se ihme ollut, enhän ollut syönyt kunnolla puoleentoista vuorokauteen. Silmäilin ympärilleni pohdiskellen todennäköisyyttä sille, ettei Briolla ollut huoneistossaan minkäänlaista syömäkelpoista.

Sain kuitenkin erehtyä: toisella sohvapöydistä paistatteli kulho täynnä wumpia. Kenties pappa oli tuonut sen siihen aamun valjettua – en ainakaan muistanut, että se olisi ollut tuossa eilen. Haukkasin hedelmää ja täytyi todeta, ettei wumpan maussa ollut lainkaan moittimista.

Istahdin sohvan viereen ja tutkailin Pinstripen vointia. Se ei ollut mennyt huonompaan suuntaan, mutta hän nukkui edelleen sikeästi.

Lepoa hän totta vie tarvitsikin.

Vein käteni hänen selälleen katsoakseni, missä kunnossa haava oli. Siteet pitäisi vaihtaa illalla, mutta muuten kaikki näytti olevan kunnossa. En halunnut herättää Pinstripeä, joten jätin hänet rauhaan ja istuin sohvan suurelle käsinojalle rouskuttamaan wumpan loppuun. Kiinnitin huomiota toiseen sohvapöytään, joka edelleen oli täynnä eilisiltana tarvittua tavaraa. Niitä kaiketi tarvitsi vielä, mutta saatoin silti hieman siivoilla sitä sekasotkua aikani kuluksi. Veriset lasinsirut keräsin inhoten ja heitin ne ikkunasta. Sen jälkeen poimin lattialta Pinstripen takin ja paidan sekä pullon, jonka sisältö oli toimittanut kipulääkkeen virkaa.

Olin aikeissa viikata vaatteet siistimmin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että lasinsirut olivat repineet niihin reiän. Koskapa en muutakaan keksinyt, tartuin neulaan ja lankaan ommellakseni haavan sijaan vuorostaan vaatteita.

Koko työskentelyni ajan huomasin keskittyväni vain ja ainoastaan olennaiseen, enkä miettinyt mitä tämä päivä toisi tullessaan tai missä Brio, Cortex tai edes Crash olivat sillä hetkellä. Minulle se oli lähestulkoon se ja sama, kunhan tänään ei tapahtuisi mitään radikaalia. Pinstripe luultavasti ei tuhlaisi turhaa aikaa lepäämiseen, mutta mikäli hän oli aikeissa liikkua tänään, aioin taatusti protestoida asiasta äänekkäästi.

Heilautin korjatut vaatekappaleet sohvan selkänojalle ja havaitsin Pinstripen liikahtavan. Luultavasti hän oli ollut jo jonkin aikaa hereillä.

”Millainen fiilis?” kysyin kumartuessani samalle tasolle hänen kanssaan. Pinstripe liikautti päätään kieltävänä eleenä ja raotti silmiään.

”Helvetinmoinen nälkä”, hän kähisi. Huokaisin myötätuntoisesti ja kurkotin kulhosta pari hedelmää toisen hänelle ja toisen itselleni – olin nimittäin edelleen varsin nälkäinen. Oli kuin en olisi aikoihin syönyt wumpaa, kolme viikkoahan siitä melkein olikin, joten ehkä ne siksi maistuivat niin hyviltä. Pinstripe puraisi hedelmää ja kohottautui samalla istumaan.

”Älä viitsi”, hän tuhahti ennen kuin ehdin älähtää pahempia vastaväitteitä. Päätin hillitä kieleni, mutta minun oli pakko sanella kieltoni muun liikkumisen suhteen. Pinstripe katsoi minua kulmat koholla ja huomautti, että olin juuri tuominnut hänet vankeuteen.

Sohva-arestiin.

Arvostin sitä, että hän jaksoi heittää huulta siinä tilanteessa, missä itse oli ja samalla siinä, missä kaikki me olimme. Toisaalta se oli hänelle varsin tyypillistä vitsailla pahoiltakin näyttävissä asianlaidoissa. Suuni kääntyi väkisinkin pieneen hymyyn. Se tuntui jokseenkin oudolta, sillä minusta tuntui kuin en olisi hymyillyt vuosikausiin. Samaan aikaan minua itketti. Naurahdin Pinstripen puheille, mutta samalla silmiini kihosivat kyyneleet. Lopulta en enää kyennyt pidättelemään sisälle patoutunutta pahaa oloani, vaan se pyrki hallitsemattomana virtana ulos.

Pinstripe vakavoitui huomatessaan murheeni ja tarttui kädestäni vetäen minut kanssaan sohvalle. Rojahdin polvilleni hänen viereensä ja pyyhiskelin silmiäni yrittäen kaikin keinoin hillitä itseni sen käydessä lopulta mahdottomaksi. Pinstripe veti minut syliinsä. Hautasin kasvoni hänen kaulaansa ja kuulin hänen hiljaisen äänensä:

”Ei mitään hätää”, hän sanoi ja silitti selkääni itkuni kohotessa vaimeaksi nyyhkeeksi. ”Kaikki hoituu kyllä, usko pois.”

Olin samaan aikaan niin epätoivoinen ja helpottunut, että tuskin osaan kuvata tunteitani siltä hetkeltä. Halasin Pinstripeä tiukasti varoen kuitenkin kipeää selkää. Seuraava ääni, jonka havaitsin, oli ääni joka syntyi, kun painava ovi väännettiin auki. Brio astui sisään ja hetken ajan uskoin, että Pinstripen ja minun olisi parasta irrottautua toisistamme, mutta yllätyksekseni hän ei edes höllentänyt otettaan.

Brio käväisi paikalla vain pikaisesti hakemassa kaapistaan joitain tarvikkeita ja poistuessaan loi tympääntyneen ja epäluuloisen mulkaisun meihin. Tuijotin pappaa takaisin ilmekään värähtämättä ja minusta tuntui, että Pinstripe teki samoin, sillä tämä silmäili meitä molempia matkalla ohitsemme. Ehkä osoitimme, että meillä oli jotain, mitä ei voinut ottaa pois. Tuskin Brio koskaan oppisi hyväksymään tilannetta, mutta päätti näköjään antaa asian olla. Sääntöjä oli itse kukin rikkonut jo aivan tarpeeksi, joten tuskin siitä haittaakaan oli, vaikka olisimmekin paljastuneet. Papparainen tuhahti jotain sulkiessaan oven.

”Ei ollut tarkoitus”, niiskahdin rauhoituttuani hieman. Olin aikeissa vetäytyä kauemmas ja ehkä nolostuksen puuskassa sulkeutua hetkeksi omiin oloihini, mutta Pinstripe ei vieläkään päästänyt minusta irti. Olin mielessäni lohduttautunut tarpeeksi, mutta sitten ajattelin, että ehkä minä en ollut ainoa tukea kaipaava. Vein käteni Pinstripen niskalle ja tunsin kuinka hän hengitti kaulaani. Suljin silmäni keskittäen ajatukseni vain siihen hetkeen. Ehkä oli olemassa pieni tyyni kohta myrskyn silmässä.

Istuimme kauan paikoillamme. Itkukohtaus teki olostani hieman sekavan ja poissaolevan. Saatoin kuvitella, miten punaiset ja turvonneet silmäni olivat. Pinstripe katseli minua kiinnostuneen näköisenä. Toki hän oli ennenkin nähnyt minut vollottamassa, mutta siinä tovissa oli täysin oma tunnelmansa.

”Älä katso minua noin. Tiedän kyllä, että näytän hirveältä”, murahdin pyyhkiessäni viimeiset kyyneleet silmistäni.

”Älä horise”, Pinstripe tuhahti. ”Niin kuin en muka olisi nähnyt sinun koskaan pillittävän.”
     
Sitähän minäkin.

”Silti”, mutisin ja laskin katseeni jonnekin hänen solisluidensa tienoille. Pinstripe kuitenkin nosti leukaani johtaen minua katsomaan häntä silmiin.

”Miksi itket?”

”Miksi kysyt tuota?” kysyin hämmentyneenä ja hyvä, etteivät silmäni kastuneet uudelleen. Pinstripe veti minut jälleen lähelle itseään vastaamatta. Painoin korvani hänen rinnalleen ja saatoin kuulla hänen sydämensä lyönnit.

”Itketkö minun takiani?”

Nielaisin vaikeana. Menin hänen kysymyksestään täysin hämilleni ja sekava vastaukseni takertui kurkkuuni kesken kaiken. Pinstripe ei sinänsä jäänyt odottamaan vastausta, vaan piteli minua tiiviisti lähellään.

”Olet turhaan huolissasi minusta”, hän sanoi.

”Tietysti olen huolissani”, vastasin. ”Olen niin hermona, että itken jokaiselle asialle, mutta se kertoo vain siitä, että välitän”, tuumin surullisesti hymyillen.

”Kai muuten tiesit, että olet varsin hurmaava noin kyynelsilmin?” Pinstripe mainitsi ja ennen kuin ehdin naurahtaa väliin jotain siitä, miten sekaisin hänkin mahtoi olla höpistessään jotain noin herttaisen imelää, hän suuteli huuliani lempeästi mutta samalla kovan vaativasti. Nieleskelin tuloillaan olevaa nyyhkäystä ja vastasin hänen suudelmaansa. Pitkän hetken jälkeen hän erottautui kauemmas ja näin, miten hänen silmissään oli kiihkeä katse.

Havaitsin hengittäväni tavallista tiheämmin ja painoin huuleni Pinstripen kaulalle antaen kevyitä suudelmia jatkaen alemmas solisluille ja rintakehälle. Sitä alemmas en päässyt, sillä hän kellisti minut sohvalle ja kumartui ylleni hivuttaen käsiään paitani alle.

”Hei, ei täällä”, hengähdin, vaikka mieleni olisikin tehnyt jatkaa pidemmälle. Paikka oli kuitenkin huonoin mahdollinen sattuneista syistä.

”Missä sitten?” Pinstripe mumisi korvaani. Häntä ei ilmeisesti häirinnyt vähääkään tieto siitä, että Cortexin oikea käsi majaili sillä hetkellä vain raskaan metallioven päässä meistä. Vilkuilin kiireesti ympärilleni keksiäkseni jotain. Paha kyllä silmiini ei osunut mitään hyödyllistä ja keskittymiseni katosi asteittain sitä mukaa, kun Pinstripe suukotti kaulaani intohimoisemmin.

”Tämä on oikeasti huono idea”, murahdin hänen riisuessaan paitani.

”Minusta tämä on aika jännittävää”, Pinstripe kuiskasi korvaani. Hän oli varsin oikeassa, mutta en siltikään saattanut rentoutua. Mielessäni kummitteli koko ajan, että Brio ampaisisi jostain syystä paikalle ja saisi yllätettyä meidät verekseltään. Toisaalta kiinnijäämisen pelko teki tilanteesta entistäkin kiihottavamman. Minun oli kuitenkin pakko huomauttaa Pinstripelle huolenaiheestani, sillä se oli täysin realistlinen. Hän kohotti huvittuneena kulmiaan.

”Ota sitten tuo peitto pääsi alta.”

”Eikö se olekaan tyyny?” hämmästelin ja sain osakseni naurahduksen.

”Taidat olla vähän hidas.”

”Enpäs”, tuhahdin ja heilautin violetin huovan Pinstripelle, joka veti sen ympärilleen ja nojautui jälleen alemmas.

”Kelpaako?”

”Ei lähellekään.”

”Hyvä.”

”Tule tänne, helvetti soikoon”, komensin ja tartuin Pinstripeä niskasta kiskoen hänet syliini.

***

”Siinä näit, hermoilit taas kerran ihan turhaan.”

”Jaa-a, paha sanoa”, huokaisin ja katselin kattoon pyrkien saamaan hengitykseni tasaiseksi. Viimeiset kymmenen minuuttia olivat totta tosiaan olleet melko riskialttiita, mutta hyväksi onneksi olimme saaneet olla rauhassa. Minua ei niin millään olisi kiinnostanut kohdata Brioa tai ketään muutakaan näin ilkosillani. En ymmärtänyt, miksei Pinstripe tuntunut olevan lainkaan varuillaan, vaan käyttäytyi kuin olisimme olleet hänen omassa huoneessaan. Hän ei ehkä pelännyt Brioa enää tippaakaan ja kuvitteli siksi olevansa vapaa tekemään kaikkea sitä, mitä tämä piti paheksuttavana.

”Nousisitko päältäni?” tiedustelin jonkin ajan päästä.

”Mitä varten?” Pinstripe virnisti ja pyyhkäisi hiuksiaan silmiltään.

”Haluaisin pukea päälleni”, lausuin ja pyrin kohottautumaan istualleni, mutta ikävä kyllä Pinstripen keho esti sen.

”Jää vielä hetkeksi”, hän jupisi ja siveli hiuksiani viettelevästi.

”Sinun pitäisi levätä”, sanoin tiukasti, mutta pieni hymy pehmensi olemustani huomattavasti.

”Mitään muuta en ajatellutkaan”, Pinstripe irvisti ja painoi päänsä rinnalleni vetäen syvään henkeä.

Uppouduin ajatuksiini ja samalla hipsutin sormellani Pinsripen niskaa rentouttavana eleenä. Se näytti tehoavan melko hyvin, sillä hän torkahti jonkin ajan kuluttua. Ehkä minun oli syytä antaa hänen nukkua. Tulin ajatelleeksi, että äskeinen liikkuminen ei takuulla tehnyt hyvää selän haavalle, mutta sitä oli myöhäistä katua. Naurahdin mielessäni, että Pinstripe tosiaan oli noudattanut määräystäni pysymällä kiltisti sohvalla. Muissa asioissa hän ei sitten kuunnellutkaan.

Olisin ollut kiitollinen, jos itse olisin päässyt liikkumaan johonkin, mutta sitten tuumin, ettei näinkään ollut pöljempi. Olihan minulla sentään pehmeä sohva allani ja jotain lämmintä päällä. Hymähdin itsekseni ja suljin silmäni hyvän tilaisuuden tullen. Viime öinä unet olivat kieltämättä jääneet varsin vähiin, joten tämä sopi enemmän kuin hyvin.

***

Herätessäni oloni tuntui jostain syystä vielä väsyneemmältä kuin ennen nukahtamista. Huoneen valaistus oli merkillisen hämärä – oliko jo keskiyö? Huoneen pieni ikkuna oli sen verran huonossa kulmassa, että olisin saattanut tarkistaa vuorokaudenajan. Syy pimeyteen kylläkin selvisi nopeasti: Pinstripe seisoskeli ikkunan edessä peittäen auringonlaskun kajon. Hän katseli hiljaisena ulos suhteellisen hyvissä voimissa. Kääriydyin violettiin huopaan ja menin hänen luokseen.

”Sinun ei pitäisi nousta vielä”, jupisin. Pinstripe hymähti ja tuumasi minuun katsomatta:

”Olen ihan kunnossa.”

”En olisi niin varma”, sanoin ja kosketin varovasti hänen selkäänsä katsoen, oliko haava vielä vuotanut.

”Anna olla, en tarvitse apuasi”, Pinstripe murahti ja liikahti kauemmas. Huokaisin tympääntyneenä, mutta päätin antaa asian olla. Jos hän kerran itse tiesi paremmin...

Katselin hänen kanssaan samaan suuntaan ja näin kaukana saaren toisella puolella romahtaneet, palaneet ja hieman savuavat tehtaiden rauniot. Laitosten myrkyllisiä saasteita purkautui edelleen ympäröivään ilmaan ja saatoin vain kuvitella, mitä ne tekivät merivedelle. Tuho oli sanoinkuvaamaton. Tästä ei todellakaan voinut kävellä tyynesti pois.

”Oletko ollut yhteydessä Cortexiin?” sanoin jäykästi. En voinut ymmärtää, miten Pinstripe saattoi pysytellä niin tyynenä. Kysymykselleni hän vain tuhahti.

”Missä välissä ajattelit minun ehtineen?”

Aivan, se kuulosti hieman tyhmältä omaankin korvaan. Aloin käydä hitusen hysteeriseksi silmäillen vauhkona ikkunasta ulos.

”Mutta... mitä jos Cortex saa tietää?” jatkoin inttämistä paniikin tehdessä tuloaan.

”Hän tietää jo”, Pinstripe vastasi kylmäkiskoisesti. ”Siksi alun perinkin tulin tänne, enkä kämpälle. Jos proffa luulee minun kuolleen, en pistä pahakseni.”

Hän kääntyi minuun päin. ”Sopii toivoa, että se typerys järjestää kunnon kohtauksen, kun kiipeää tänne. Silloin minulla olisi kerrankin rauha toteuttaa omia juttujani rauhassa.”

”Suunnitelmaa, jossa Brio on osallisena?”

Pinstripe pudisti päätään. ”Ei ole mitään meidän suunnitelmaamme, on vain hänen ja minun omat projektit. Briolla on oma lehmä ojassa, joten hän tarjoaa auttavaa kättään tarvittaessa, tai muuten paljastan hänet isolle pomolle.”

”Brio aikoo siis suoranaisesti pettää Cortexin”, totesin pohdintani ääneen. Epäilykseni olivat osuneet nappiin. En silti voinut sanoa, että tilanne olisi kokonaisluontoisesti selkeytynyt, vaikka eräs asia olikin paljastettu.

”Terävää sinulta, etten sanoisi”, Pinstripe irvi.

”Anna olla.”

”Se on vain ajan kysymys, milloin alkaa tapahtua”, Pinstripe totesi astellessaan takaisin sohvalle ja istahti alas. ”Sen takia”, hän sanoi vetäessään vihreän kauluspaitansakin ylleen, ”sinun pitää häipyä täältä.”

En ollut uskoa korviani.

”Mitä?”

”Kuulit kyllä.”

”Älä kuvittelekaan.”

”En ala neuvottelemaan tästä”, Pinstripe ärähti.

”Yhtä lailla sinun pitää häipyä täältä”, kivahdin ja istuin hänen viereensä.

”Minulla on asioita hoidettavana.”

Nojasin taaksepäin sohvalla yrittäen hillitä tunnekuohua. Minusta oli uskomatonta häneltä sanoa noin. Tiesin toki, että kyse oli siitä, etten olisi täällä turvassa varsinkaan nyt, mutta minulla ei ollut käynyt edes mielessä paeta paikalta. Jälleen kerran ajatukseni saivat minut melkein hymyilemään: nyt minulla olisi ollut enemmän kuin lupa lähteä tästä paikasta. En silti halunnut tehdä sitä yksin.

Pinstripen käsivarsi vaelsi niskani alle ja hivuttauduin lähelle häntä. Ymmärsin hänen puheistaan, että hän aikoi hyödyntää Crashin tuloa siinä määrin, että saisi Cortexin huomion muualle varsinkin siinä tapauksessa, että proffa uskoi Pinstripen vielä olevan elossa. Hänellä oli joitain keskeneräisiä juttuja hoidettavana, ja hän tarvitsi aikaa.

Kysymys kuului: kauanko sitä vielä oli?

***

Parin päivän kuluttua tilanne oli kasaantunut helvetilliseksi. Olin kauan vääntänyt kättä Pinstripen kanssa siitä, jäisinkö tänne siihen asti kuin hänkin, ja lopulta olin saanut hänet taivuteltua. Uskoin sen silti olleen kauhea virhe. Aika todella oli käymässä vähiin ja kaaos eli kaikkialla. Linnan kerrokset alapuolellani olivat ilmiliekeissä ja turvallista oli vain ylimmissä. Massiiviset tulipalot olivat Brion aikaansaannosta. Olin aina tiennyt, että siinä ukossa oli jotain karmivaa, ja se ilmeni nyt erittäin hyvin.

Toimin kuin horroksessa. Pinstripen huudot ja käskyt kaikuivat päässäni. Ennen kuin itse tajusinkaan, seisoin linnan ylimmäisellä parvekkeella. Pinstripe oli tuonut minut sinne ja vannottanut minua pysymään turvassa.

Miten olisin voinut luvata sen? Vuodatin pelon kyyneleitä hänen kadotessa jälleen luotani. Mutta hän tulisi takaisin, kun asiat olisivat selviä. Mikään ei estäisi meitä sen jälkeen. En saattanut muuta kuin odottaa.

Ajantajuni oli hälvennyt kauan sitten. Sää oli jälleen viileämpi ja aurinko painui hiljalleen mailleen luoden varjoja linnan ylle. Istuin parvekkeen kaiteella ja tähyilin taivaalle. Näin valtaisan ilmalaivan, jonka kyljessä komeili Cortexin tämän omassa otsassakin komeileva nimikirjain.

Uskomatonta, että joku kehtasikin olla noin mauton.

Säpsähdin rajusti jättikokoisen linnun lehahtaessa viereeni. Alkujärkytyksestä toinnuttuani totesin, ettei sillä ollut mitään minua vastaan. Lintu tökki valtavalla nokallaan käsivarttani ja raakkui kumeasti.

”Mitä sinäkin minusta haluat?” tuhahdin siivekkäälle huomatessani, että se oli lähes itseni kokoinen. Miksi se oli tullut siihen, sitä en ymmärtänyt. Se istui seuranani kauan ja rääkäisi kovaan ääneen, kun linnasta kuuluva meteli kantautui korviimme tavallista voimakkaampana. Voin sanoa tottuneeni ääniin, joten ne eivät minua paljoa säikyttäneet.

Se, mikä aiheutti minulle lähestulkoon sydänkohtauksen, oli Crashin näkeminen. Hän ilmestyi paikalle rynnistäen ensin halkeilleita portaita ylös ja sieltä parvekkeelle. Hän oli hikinen ja nokinen välteltyään Cortexia ja muita alaisia niin pitkään linnan palaessa paikoittain tuhkaksi.

”Crash... Sinä tulit”, sain vaivoin sanoja suustani, sillä olin niin helpottunut ja samalla hämmentynyt. Crashin naamalle levisi iloinen virne ja hän syöksähti halaamaan minua. Tuona hetkenä mielessäni pyöri vain se, että nyt kun hän oli löytänyt minut, hän kaiketi veisi minut äkkiä pois täältä. Kaikista parasta taisi olla päästä ensin turvaan kotisaarelle ja sitten vasta hoitaa tunne-elämän velvollisuudet.

Minua pelotti enemmän kuin ikinä asettuessani Crashin taakse valtavan linnun selkään Hillitsin kiljaisun ja yritin pysyä tyynenä koko sen ajan, jona lintu kuljetti meitä pois saarelta. Katsoessani sen suuntaan en voinut olla tuntematta syvää helpotusta: olin viimeinkin vapaa. Kolme viikkoa oli tuntunut käsittämättömän pitkältä ajalta viettää vihollisen leirissä, mutta ne olivat olleet minulle samaan aikaan elämäni hirveimmät ja parhaat päivät.

Olin kiitollinen, että Crash oli etsinyt minua niin kauan, mutta minulla oli hänelle paljon sanottavaa. En tiennyt, miten hän suhtautuisi, mutta loppujen lopuksi hän otti sen aika tyynesti. Hän seisoi paikoillaan sanomatta mitään. Ei hän koskaan muutenkaan puhunut, mutta nyt hän oli suorastaan pelottavan vaisu. Coco puolestaan antoi minun kuulla kunniani kovaan ääneen. Emme olleet koskaan olleet erityisen läheisiä toisillemme ja nyt olimme lähestulkoon sotajalalla. Hän sanoi minua pelkurimaiseksi ämmäksi ja vähän muuksikin, mutta en jaksanut noteerata teinitytön kiukkukohtausta kovinkaan mittavasti.

Tarvitsin hetken omaa aikaani, joten suunnistin kotiini, joka oli vain pienen kävelymatkan päässä Crashin ja Cocon talosta. Se tunne, kun avasin oven, oli jotain omituista helpotuksen ja surun välimaastoa. Olin todellakin kotona.

Keräsin kokoon laukun verran tavaroita, joita tarvitsisin siitä eteenpäin. Yhden omassa sängyssä nukutun yön ja hyvän ruoan jälkeen tunsin itseni vahvemmaksi ja entistäkin varmemmaksi. Se päivä oli aurinkoinen ja täysin toista maata kuin pari viimeisintä. Sääkin kertoi, että toivoa oli. Suunnistin kulkuni pihalle ja juoksin tiheän viidakon läpi rannalle. Tasapainoilin rantakivillä ja tulin ajatelleeksi, että se taisi olla viimeinen kerta, kun tein niin. Istahdin isolle kivelle ja kuuntelin kauan aaltojen kuohuntaa. Minua kalvaisi epätietoisuus siitä, missä minun olisi pitänyt olla ja missä Pinstripe oli.

Vastaus saapui kirjaimellisesti tuulen mukana: siinä istuessani pikkuinen sininen lintu lenteli ympärilläni nokassaan pieni valkoinen kirjeeltä näyttävä paperi. Tunnistin käsialan oitis Pinstripen omaksi, vaikken ollutkaan koskaan nähnyt hänen kirjoittavan. Kirjeen tyyli oli kuitenkin niin hänen tapaisensa, ettei siitä voinut erehtyä. Samaan aikaan suttuisen ja tavattoman hienon käsialan muodostama teksti kuului:

En tiedä, missä olet tällä hetkellä, mutta toivon, että saat tämän.

Törmäsin kaveriisi samalla, kun olin matkalla itäiselle puolelle. Vannotin sitä luupäätä viemään sinut kotisaarellesi turvaan, joten olettaisin, että olet siellä. Mikäli sinua yhtään tunnen, uskoisin, että tämä tipu löytää sinut meren ääreltä.

Kenties halusit katsastaa, näyttääkö maisema yhtä hohdokkaalta kuin parvekkeelta katsottuna. Veikkaisin, että ei.

Sen sanon, että nämä maisemat jäävät kauas tänä yönä. Jos olet aikeissa seurata, tule keskiyöllä saaresi eteläkärkeen.

Näen sinut siellä.


Huokaisin syvään saatuani kirjeen loppuun. Minun tulisi ikävä tätä paikkaa. Toivoin sille sydämestäni kaikkea hyvää, ja että se vastedes pysyisi Cortexin vallan ulkopuolella. Proffasta itsestään ei ollut kuulunut mitään pariin viime päivään, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei häntä nujerrettu niin helpolla. En aikonut jäädä ottamaan asiasta selvää.

***
   
”Mitä asiaa?” Coco kivahti avatessaan oven.

”Päästätkö minut sisään?” kysyin takaisin ja tytön myönnyttyä astuin tutun kynnyksen yli. Crash istui pöydän ääressä nenäliinavuoren ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat itkusta punaiset.

”Moi”, sanoin ja Crash niisti mahtavasti vastaukseksi.

”Luulin, että olit aikeissa lähteä menemään”, Coco tuhahti ja ojensi teekuppia, mutta kieltäydyin tarjouksesta.

”Olenkin, mutta en voinut lähteä sanomatta mitään”, hymähdin ja tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. En tiennyt, mistä aloittaisin. Loppujen lopuksi tuttujahan siinä oltiin, joten ei sen olisi pitänyt olla niin vaikeaa.

Väärin, juuri siksi se oli.

Halasin Crashin kanssa pitkään ja koko sen ajan hän itkeä vollotti olkaani vasten. Silloin tulin ajatelleeksi, että Pinstripestä mahtoi välillä tuntua todella ärsyttävältä lohduttaa minua. Irrottauduin kauemmas ja katsoin hänen vihreisiin ja kosteisiin silmiinsä.

”Kaikkea hyvää.”

Coco silmäili minua ensin hieman epäluuloisesti, mutta vastasi kuitenkin halaukseeni.

”Tiedätkö, en voi sanoa koskaan pitäneeni sinusta erityisesti”, tyttö tuumasi vetäytyessään kauemmas. Kasvoilleni nousi vino hymy.

”Samat sanat.”

Silloin minä ja Coco nauroimme yhdessä hilpeämmin kuin koskaan.
     
”Nähdään joskus”, tokaisin ja astuin hämärtyvään metsään suunnistaakseni eteläiseen osaan saarta. Päästyäni tarpeeksi kauas talosta pyyhkäisin kyyneleisiä silmiäni muutamaan otteeseen.

***

Astuin yksin kuun valaisemalle rantakalliolle. Kuunvalo heijasti upeasti vähäisissä määrin aaltoilevaa vettä.

”Olen odottanut sinua, mikä hitto sinulla kesti?” kuulin tutun äänen ja saatoin nähdä hänen varjonsa. Tylyhkö äänensävy sai hymyni nousemaan korviin asti.

”En minä myöhässä ole, enhän?”



***



A/N: Jännää, miten sitä alkaakin omalle tekstilleen melkein tuhertamaan itkua. Alun perin Tawna oli tylysti aikeissa vain lampsia tiehensä, mutta sitten lisäsin tuon jäähyväiskohtauksen. Pitäähän sitä vanhoille kavereille sanoa jotain mukavaa lopuksi.

Viimeistä lukua vietiin, ja nyt on jokseenkin orpo ja tyhjä olo. Täytynee ottaa jotain uutta mukavaa työn alle. :D
« Viimeksi muokattu: 08.01.2018 23:29:13 kirjoittanut Ayudara »
"I read you loud and clear, Lizard."

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 642
Ai vitsi kun tää oli. No, yllättävä ehkä nyt ekana sanana tulee mieleen ;D lähinnä yllättävä silleen, että kun tajusin tän olevan hettiä (ök :P) niin jatkoin kuitenki lukemista x) ja vielä yllättävämpi, koska kun kävin katsoon kuvat ja Tawna oli sellanen hillitön bimbo, niin SILTI jatkoin lukemista!

Mut se mikä tässä viehätti oli just tää Tawnan kiukkuisuus ja tilanteen vastenmielisyys, sit tietysti Pinstripen loofiness ja sellainen tietynlainen välinpitämättömyys ja öö, pokerinaama? Siis kun siitä ei tuntunut alussa saavan oikein mitään irti, vaan kaikki pysyi sisällä. Aina sinne parvekekohtaukseen asti <3 ja tietysti tällaiset slow-burn-panttivankidraama-Stockholm-syndrome-jutut lämmittää <3 ja sit kun ne vaan lutusteli keskenään <3 ja Pinstripe oli käskenyt viel Crashin viedä Tawna turvaan suunnilleen hinnalla millä hyvänsä, nawww <3

Fandom/peli on tosiaan aivan totaalisen tuntematon (otin tän vähänkuin originaalina), en oo ees kuullut näistä! Nii en sitten tiedä ootko tota ekaa versiota pelaillut koska siitä varmaan oli noi pikselihirviökuvat joita mä kattelin xD mut voin vaan kuvitella millaisia yllykkeitä peli on antanu. Tai ainaki kuvittelen sen samankaltaiseksi, mitä oon itte kokenut esim. Skyrimiä pelatessa kun mieli lähtee johdattamaan pelissä tapahtuneita ja täyttää aukot tarinassa, vaikka koko ajan itse on ohjaimissa :P

Heh. Joo. Yli kuus vuotta kesti löytää tämä, mut oli sen arvoinen, kiitos <3


[mitä, pelisarjasta on tullut viime vuonna joku uudelleenlämmittely?! pelaamisen arvoinen?]
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 277
  • Kurlun murlun
Tuota juu... Täytyy kyllä sanoa, Buttis, että jos et olisi etukäteen varoittanut tästä ficistä, olisin saanut ihan hervottoman slaagin. Nyt sain "vain" pieniä rytmihäiriöitä ja hengenahdistuksia. :----D

Kyllä vain, tämä on juuri sellaista bimbohet-Tukholmansyndroomahekumointia parhaasta päästä ja parasta varmaan ajatella canonia sivuavana AU:na. Itse pelissä luonnollisesti pätee jäätävä pikselikakkatyyli kuvituksen osalta niin hahmoissa kuin maisemissa, mutta jos sen yli pääsee, mahtavaa. Päivitetyssä versiossa kaikki toki näyttää huomattavasti paremmilta, eikä Tawnakaan enää niin bimbolta. Muutenkin paria juttua lukuun ottamatta tykkäsin uudesta N. Sanity-trilogiasta älyttömästi, ihan 9/10 elämys. 8)

Vilkaisin tätä pitkästä aikaa pakoitellen läpi ja nyt mieleni tekisi tehdä sellainen pienimuotoinen siivous tämän kanssa, mikä tosin edellyttää sitä, että pystyn istumaan alas tämän mielikuvituksen tuotoksen ääreen kaikessa rauhassa ja että yksinkertaisesti suostun lukemaan tämän uudelleen. xD Olin ohimennen jo unohtanut, että tämä on ensimmäisessä persoonassakin kirjoitettu. Melko harvinaista minulle. :O No jaa, pääsee ainakin Tawnan pään sisään, kun alkuperäisessä ensimmäisessä Crashissa ei päästy tippaakaan. Alkuperäisessä pelissä Tawnalla oli statistin rooli juuri sellaisena tissit tiskiin -neitinä. Pinstripellä yhtä lailla pieni rooli yhtenä bosseista, mutta hän taas on ehdoton suosikkihahmoni koko franchisesta. xD

Joka tapauksessa olen ihan jäätävän otettu, että luit koko stoorin läpi ja että siitä jäi enemmän hyvää makua suuhun kuin pahaa. xD Koska jokin tässä kaksikossa on ihan liian viehättävää ja ennen kaikkea on metkaa nähdä, mitä kaikkea sitä tuli silloin kuutisen vuotta sitten tarinoitua. Onpa siitäkin jo kauan... Kiitosta vain! <3

- Ayu
"I read you loud and clear, Lizard."