Title: Merenvihreitä
Author: Riika
Fandom: Nälkäpeli
Pairing: Finnick/Annie
Genre: drama, romance, angst + one-shot
Rating: K-11
Summary: Kohtauksia Finnickin ja Annien elämästä.
Warnings: Spoilaa kirjoja toki + tiedätte ehkä miten tämäkin tarina päättyi.
Disclaimer: Finnick ja Annie ja jutut jotka tunnistatte kirjoista kuuluu Suzanne Collinsille, loput on minun.
A/N: Luin yhden ainoan ficin tällä parituksella, ja sitten päädyinkin viettämään puoli yötä lukemalla Vihan liekeistä ja Matkijanärhestä kaikkia kohtia joissa Finnick ja/tai Annie esiintyy. En ole pakkomielteinen ehei :') Sitten kirjoittelin pikkuhiljaa tällaisen tarinan. En tiedä pidänkö tästä edes loppujen lopuksi niin hirveän paljon, ideasta kyllä mutta toteutuksen laadusta en mene vannomaan, mutta ajattelin nyt lopulta kuitenkin laittaa tämän tänne nähtäväksi. Mutta miksi ihmeessä onnistun aina ihastumaan näihin harvinaisimpiin pareihin tai fandomeihin - arvostan kovasti jos joku tämän lukee ja ehkä kommentoikin jotain pientä. (:
Merenvihreitä
Muistan, kun huomasin sinut ensimmäistä kertaa. Toki minä tiesin sinusta - Annie Cresta, Nälkäpelin voittaja, pelin hulluksi ajama tyttö - mutta vasta sinä päivänä minä huomasin sinut. Torilla oli markkinapäivä, ihmiset tekivät kauppoja ja tinkivät, ja sinä kiinnitit huomioni kaiken sen väen seasta. Ruskeassa kuluneessa mekossa, ruskeat hiukset takussa olkapäilläsi, sellainen ihminen jonka ohi katsoo helposti. Mutta minä en katsonut ohi, minä katsoin suoraan sinuun, kuulin kun joku huusi kovalla äänellä "uutisia Capitolista!" ja näin kuinka sinä painoit kätesi korvillesi ja suusi raottui äänettömään huutoon. Se oli muutama vuosi oman voittoni jälkeen, silloin kun minulle oli jo selvinnyt miten pääkaupunkilaiset todellisuudessa voittajiaan kohtelivat, ja minä ymmärsin sinua. Halusin itsekin peittää korvani ja sulkea silmäni, olla kuuntelematta, mutta sen sijaan lähdin sinun luoksesi. Astelin hitaasti eteesi ja hipaisin varovasti toista kättäsi. Huomasin jo silloin, että kaiken sen näennäisen rähjäisyyden alla oli erikoiset kasvot, vahvat ja kauniitkin. Sinä katsoit minuun, silmäsi olivat melkein samanväriset kuin omani, mutta täynnä eksyneen epätoivoa ja avunhuutoja.
"Sinähän olet Annie Cresta?" kysyin, ja sinä nyökkäsit.
"Minä olen Finnick Odair." Hymyilin sinulle varoen, yritin viestittää eleilläni, että kaikki oli hyvin. Hitaasti sinä laskit kätesi alas, et näyttänyt enää niin hätääntyneeltä.
"Minä tiedän. Kiitos."
Se oli ensitapaamisemme, ja sitten sinä hiivit sydämeeni, niin hiljaa etten edes ollut huomata. Aloin erottaa sinut aina väkijoukosta, tervehtiä, pyrin puhumaan sinulle. Me tutustuimme, meistä tuli ystävät. Jonkin aikaa olit minulle melkein kuin sisar, mutta et aivan. Jokin sinussa veti minua puoleensa, ja me ymmärsimme toisiamme, olimme molemmat loukanneet itsemme Capitolin käsissä. Sinusta se näkyi ulospäin, minä pidin sen sisälläni vaikka se jatkui joka päivä. Vain sinä sait haavoittuneen puoleni esiin, me autoimme toisiamme selviytymään. Jonkin ajan kuluttua minä olin ainoa joka sai sinut rauhoittumaan täysin kun hätäännyit, kun jokin yksinkertainen sana sai sinussa heräämään muiston, joka sai sinut sijoiltaan. Ja kun minä kärsin Capitolin rikkaiden kynsissä, sinusta tuli turvapaikkani. Niitä harvoja, jotka halusivat olla kanssani koska tunsivat minut, ei koska vain luulivat tuntevansa, tai sokaistuivat kauneudestani. Me tasapainotimme toisiamme, keskityimme tavallisiin asioihin jotka saivat meidät unohtamaan huolemme.
*
Huoleton päivä. Aurinko kurotti säteensä meriveden läpi melkein pohjaan saakka. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja sukelsin, rakastin sitä miten vesi pyörteili allani ja päälläni ja sivuillani, joka puolella. Kun nousin pintaan ja vedin taas henkeä, kuulin huutosi, pienen huolen kaiun sen seasta.
"Finnick!"
Käännyin katsomaan rantaan, sinä heilautit kättäsi tervehdykseksi. Minä heilautin takaisin ja sukelsin taas, kohti rantaa, kohti sinua. Sitten nousin seisomaan pohjalle, vesi ulottui vyötärölleni.
"Hei, Annie!"
"Hei! Sinä sukellat pitkään."
"Kuten aina", minä virnistin. "Etkö tulisi uimaan?"
Tiesin, ettet ehkä suostuisi. Tiesin kyllä, että olet hyvä uimaan, olin kuullut että ennen Nälkäpeliäsi uit usein ja pidit siitä. Pelin jälkeen, tulvan jälkeen, et uinut kuukausikausiin, ja nytkin pysyit enimmäkseen loitolla merestä.
"Ei... enpä taida. Tule - tule sinä tänne?"
Minä nyökkäsin, kahlasin luoksesi rannalle. Kulmasi olivat rypyssä.
"Ei huolta huomisesta, Ann", minä sanoin ja silitin kulmia suoraksi sormillani. Sinä hymyilit, se oli meidän oma pieni vitsimme. Ei huolta huomisesta, ei meille, meillä oli ystävyytemme suojaamassa meitä. Me olimme haavoittumattomia.
"Haluaisitko piknikille rantakallioille? Minulla on eväitä", sinä ehdotit, heilautit kädessäsi olevaa koria.
"Kuulostaa hyvältä, minulla on sudennälkä."
Nappasin vaatteeni mukaan, ja lähdimme kävelemään rauhassa eteenpäin. Kun kätesi osui ilmassa omaani, minä otin miettimättä kiinni. Sinun kätesi säpsähti, meinasit vetää sen pois, mutta jätit kuitenkin paikalleen.
*
Merellä on myös huonot päivänsä, päivät jolloin se on vihainen maalle. Tästä oli selvästi tulossa sellainen. Silti minä uskaltauduin vesille, olin harkitsematon, luulin että ehtisin käydä verkoilla vielä ennen kuin kunnon myrsky nousee, mutta se oli nopeampi ja rajumpi kuin mitä odotin. Ennen kuin huomasinkaan, vene oli kumollaan ja minä pyörteilevän veden vallassa, veden joka ei ollutkaan enää ystäväni, vaan pyrki silmiini, korviini ja kurkkuuni, keuhkoihini. Vaikka olin niin hyvä uimaan, olisin silti saattanut hukkua, ellei apu olisi tullut ajoissa.
Myöhemmin minä kuulin, että sinä olit istunut laiturilla katselemassa, ja kun näit veneen kaatuvan, hait apua. Kun minut raahattiin yskivänä ja läpimärkänä rantaan, sinä olit ensimmäisenä vastassa.
"Finnick!" huudahdit ja ryntäsit halaamaan minua, haukoit henkeäsi. "Minä luulin - luulin että hukkuisit!"
Ja sitten ratkesit kyyneliin, avuttomaan nyyhkytykseen, jota et edes yrittänyt hillitä.
"Luulin - että hukkuisit niin - niin kuin kaikki a-areenalla..."
"Annie", minä rauhoittelin oitis, tartuin käsiisi ja katsoin tukasti silmiisi. "Minä olen kunnossa. Sinun ei tarvitse ajatella areenaa."
"Minä e-en ajattele - en", sinä sopersit. Minä hymyilin kannustavasti, samalla kun tajusin kuinka kovasti halusin pitää sinut turvassa, minun kanssani.
"Älä itke, Annie." Ja sinä lopetit heti, vedit syvään henkeä.
"Minä olen tässä", sanoin.
Kaiketi silloin minä ymmärsin, että rakastan sinua, en vain ystävänä joka ymmärtää minua täysin, vaan kaikin tavoin. Se tieto sai minut niin hämmentyneen iloiseksi, että hetkeään epäröimättä suljin kasvosi käsiini ja suutelin sinua. Ja sinä vastasit, eikä mitään muuta tarvittu. Kun avasit silmäsi, niissä ei ollut itkua, ei eksymistä. Niissä oli pelkkää onnea.
***
"Muistutuksena kapinallisille siitä, että vahvimmatkaan heistä eivät voi kukistaa Capitolin valtaa, kolmannessa neljännesjuhlassa miespuolinen ja naispuolinen tribuutti valitaan olemassa olevien voittajien joukosta."
Minä luulin, etten voisi vihata Capitolia enää enempää. Sitten he todistivat luulon taas vääräksi.
Me katsoimme ohjelmaa yhdessä kodissamme, sinä olit vaatinut että katsomme sen, ja heti kun ilmoituksen viimeinenkin sana oli lausuttu, käännyin katsomaan sinua. Sinä näytit hämmästyneeltä, tuijotit tiukasti televisiota. Minä tajusin sen ensin - me olimme molemmat voittajia ja saatoimme joutua areenalle uudestaan. Sitten sinäkin ymmärsit sen. Silmäsi laajenivat järkytyksestä, läimäisit kätesi suullesi mutta kirkaisu kuului silti, kuulosti vain tukahtuneelta, kuin olisit tukehtumassa tai hukkumassa - niin kuin varmaan olitkin. Muistoissasi.
Minä aloin liikkua samalla hetkellä, otin käsistäsi kiinni ja käänsin kasvosi minuun päin.
"Annie, katso minuun. Shh. Kaikki on... kaikki..." Kaikki on hyvin. Mutta ääneni särkyi, en pystynyt sanomaan sitä, koska sinä olit alkanut itkeä, kyynelet valuivat poskiasi pitkin vaikka et päästänyt ääntäkään. Suljin sinut syliini, tunsin kuinka omatkin silmäni alkoivat vettyä.
"Sinä et joudu sinne enää. Minä estän sen."
Elonkorjuujuhla saapui ja me keräännyimme torille odottamaan arvontaa. Seisoimme ihmisten keskellä, kätesi oli kädessäni ja piti tiukasti kiinni. Minä en päästänyt toivonrippeitä menemään, olin toistanut sitä sinulle monta kertaa: koska neloset ovat ammattilaisia, meillä oli melko monta voittajaa joista valita.
Ensin valittiin miestribuutti. Capitolin edustaja arpoi nimen täysin tyynenä, aivan kuin ei olisi jakamassa kuolemantuomiota.
"Finnick Odair!"
Minä suljin silmäni, sinun suustasi karkasi vaimea parahdus, jota ei tunnistanut sanoiksi. Tartuit käsivarteeni toisellakin kädelläsi, mutta minä irrotin otteen lempeästi, sipaisin poskeasi ja yritin hymyillä. Käänsin selkäni sinulle ja astelin korokkeelle, ja silloin minä muutuin jääksi, vedin ylleni sen roolin jonka Capitol on minulle antanut.
Sitten valittiin naistribuutti.
"Annie Cresta!"
Jää säröili, huuto tukahtui kurkkuuni samalla kun sinä aloit kirkua. Suunnitelmat alkoivat kiertää kehää päässäni ja jalkani olivat lähdössä automaattisesti juoksuun, aina sinun luoksesi, kun liikahdus väkijoukossa sai minut pysähtymään. Mags asteli esiin.
"Ilmottaudun vapaaehtoiseksi!"
Helpotus ja kiitollisuus tulvahtivat ylitseni. Sinä olit turvassa. Kun Mags pääsi vierelleni, kuiskasin kiitoksen. Hän hymyili.
Kun kuulin kapinallisten pakosuunnitelmasta, olin heti valmis liittymään siihen. Mitä tahansa jotta pääsisin vielä sinun luoksesi.
*
Muiden mielestä pako sujui paremmin kuin saatoimme odottaa. Minusta se meni kertakaikkisen pieleen.
Kun ymmärsin, että minä kyllä olin turvassa, mutta sinä jälleen Capitolin armoilla, minä romahdin. Annie, minun tyttöni, joka ei tiennyt kapinasta mitään, jonka ei enää koskaan pitänyt joutua kärsimään enempää, vihollisten armoilla - en edes tiennyt missä. En edes tiennyt, olitko elossa vai kuollut, ja siitä tuli ajatus joka ei jättänyt minua rauhaan hetkeksikään. Se sai minut näkemään painajaisia, jotka eivät loppuneet hereilläkään, saivat vain uuden muodon. Aamun kalpea valo sai unien pimeyden poistumaan, mutta ei muuttanut sitä tosiasiaa, että ne saattoivat aivan hyvin olla totta, minä en tiennyt. Antaisin mitä vain jotta tietäisin, aloin uskoa että kuolemastasikin selviäminen olisi helpompi kestää kuin epätietoisuus. Minä toivoin, että olisit kuollut, koska silloin et ainakaan joutuisi kidutetuksi. Toivoin, että olisin itse kuollut.
Minut passitettiin sairaalaan, koska en jaksanut tavallisiakaan askareita kovin kauaa, en pystynyt keskittymään niihin. Saatoin istua monta tuntia tuijottamassa tyhjyyteen, tuijottamassa päässäni pyöriviä kauhukuvia, ja vasta kun havahduin huomasin että olin itkenyt koko ajan. Ainut mihin saatoin keskittyä olivat solmut, kaikki jotka olin koskaan oppinut. Solmin ja avasin niitä loputtomasti, ja toivoin, että osaisin selvittää sen tilanteen yhtä hyvin kuin osasin selvittää minkä tahansa solmun, vaikeimmankin.
Kun kuulin äänesi ensimmäistä kertaa aivan liian pitkään aikaan, ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, kuulin sinun huutavan nimeäni, tuntui kuin koko maailma nostettaisiin harteiltani. Sitten näin sinut, aina vain takkuisen tukkasi ja vihreät silmäsi, tuntui kuin koko huoneen valot osoittaisivat vain sinuun. Lähdin juoksemaan, me törmäsimme toisiimme, nauroimme, pyörimme ympäri, osuimme seinään, mutta emme välittäneet. Rutistin sinut itseäni vasten niin tiukasti kuin pystyin, kuiskailin nimeäsi, ja sinä teit samoin. Eikä millään muulla ollut väliä kuin sillä, että me olimme taas yhdessä.
*
En tiedä mistä ajatus syntyi, mutta olin aivan varma, että halusin sitä. Halusin pitää sinut omanani aina, halusin näyttää kaikille että rakastan sinua. Kun olimme taas kaksin huoneessamme, en jaksanut enää odottaa.
"Älä nyt pelästy, mutta..." minä mutisin, hymyilin sinulle. Tartuin käsiisi ja polvistuin eteesi.
"Annie, tulisitko vaimokseni?"
Odotin jännittyneenä, kun suusi raottui hämmästyksestä, levisi sitten valtavaan hymyyn.
"Tulen", sinä sopersit, naurahdit ja syöksyit halaamaan minua. Minä halasin sinua lujasti takaisin, suukotin hiuksiasi, nostin meidät ylös lattialta. Sinä näytit niin onnelliselta.
"Minä en tiedä onnistuvatko häät täällä, mutta en malttanut enää odottaa."
Mutta häät onnistuivat, kaikki innostuivat ajatuksesta. Siitä tehtiin jopa propagandafilmi. Minä en välittänyt erityisemmin, sitä parempi mitä useampi näkisi, että menen naimisiin kanssani. Näkisi kenestä oikeasti välitän, millainen oikeasti olen. Järjestelyjen kimpussa touhotettiin monta päivää, mutta viimein koitti myös hääpäivä. Sinä olit henkeäsalpaavan kaunis, vihreä hääpukusi oli juuri samanvärinen kuin silmäsi, ja sinä säteilit. Näytit siltä kuin et olisi aivan varma siitä, että tämä oli todella tapahtumassa. Saavuit luokseni, ja minä tuskin kuulin vihkivalaa, kaikki mitä näin oli leveä hymysi, ja tiesin että omia kasvojani koristi täysin samanlainen onni. Ensimmäinen suudelmamme avioparina maistui huolettomuudelta, ja olin iloinen siitä, että saatoimme tuntea niin kaiken sen keskellä.
Sitten me lauloimme ja juhlimme, tanssimme niin kauan ettemme enää jaksaneet tanssia. Illalla, kun oli jo hämärää, minä kannoin sinut sylissäni huoneeseemme, pyöritin sinua ympäri ja kuuntelin nauruasi. Laskin sinut alas, mutten päästänyt sinua sylistäni vieläkään.
"Nyt sinä olet aina minun", mutisin kaulaasi, suukotin ihoa.
"Ja sinä minun", sinä kuiskasit.
"Olen aina ollut."
Sinä vetäydyit hieman kauemmas, niin että pääsit kurottamaan huulesi huulilleni. Suutelimme pitkään, ensin hitaasti, kevyesti, mutta lopulta suudelma muuttui vaativammaksi, polttavammaksi.
"Aiommeko me viettää kunnon hääyön?" sinä kysyit kiusoitellen ja aloit napittaa paitaani auki.
"Miten vain rouva haluaa", minä vastasin nauraen, vaihdoin uuden suudelman ja kurotin käteni pukusi vetoketjulle.
*
Oli ilta ja makoilimme sängyllä, sinä olit selälläsi ja minä olin kyljelläni vieressäsi ja silitin vatsaasi.
"Minä lähden pian Capitoliin", sanoin hiljaa.
"Minä tiedän, Finnick", huokaisit. Mietin kertoisinko enemmän, kertoisinko siitä miten Capitol oli taas vain uusi Nälkäpeliareena, täynnä ansoja ja arvoituksia. Miten pieni osa minusta pelkäsi, etten tällä kertaa selviäisikään voittajana. Mutta en pystynyt kertomaan.
"Minä menen, me lopetamme tämän sodan ja sitten tulen takaisin", sanoin sen sijaan. "Sitten me voimme elää taas tavallista elämää. Pääsemme ehkä takaisin neloselle. Olisiko se sinusta mukavaa?"
"Olisi", sinä vastasit. Olimme hetken kumpikin hiljaa, minä mietin neloselle palaamista, merta jota ikävöin kolmellatoista ollessani. Sitten nostit kätesi hyväilemään poskeani, tuttuja kasvonpiirteitä.
"Lupaatko tulla takaisin?" kysyit lähes kuiskaamalla.
"Lupaan. Minä rakastan sinua, Annie", sanoin ja painoin suukon huulillesi.
*
Juoksen viemäreissä Capitolin mutantit kannoillamme, ja ajattelen uudestaan ja uudestaan ettei ruusuntuoksu sovi sinne ollenkaan. Se tekee tilanteesta järjettömän, jopa koomisen - vaikka tietenkään kukaan ei ole vähälläkään nauraa. Ei ole mitään syytä nauraa, kun puolet ryhmästämme on jo kuollut ja toinenkin puoli selviäisi hengissä vain hyvällä tuurilla.
Kun me juoksemme sillalla, minä ymmärrän, etten ehdi enää paeta maan pinnalle, että minun on jäätävä, ja silloin minä käännyn taistelemaan mutta ajattelen sinua. En ole päästänyt sinua ajatuksiini koko päivänä, mutta nyt on sen aika. Kun ensimmäiset veitsenterävät hampaat uppoavat käsivarteeni, en ajattele kipua vaan sinua. Sinun hymyäsi ja silmiäsi, sinua ruskeassa nukkavierussa mekossa ensitapaamisellamme, sinua vihreässä häämekossasi. Kaikkea mitä olet koskaan sanonut minulle, sinun ääntäsi. Sen tajuaminen, että joutuisin pettämään lupaukseni sattuu melkein enemmän kuin petojen raatelu. Olen pahoillani, Annie. Kuiskaan sen ilmaan, isken atraimen vielä viimeisen kerran mutantin rintaan ja lakkaan taistelemasta, tiedän sen olevan turhaa, annan petojen repiä minua palasiksi vastustelematta. Ennen kuin pimeys saapuu, ehdin vielä toivoa että pärjäät nyt kun en ole enää kanssasi.
Sinun täytyy pärjätä.
