Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
En omista myöskään ficissä esiintyvää laulua.
Otsikko: Koko rahalla
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
Genre: Huumori, fluff
Summary: Suuressa salissa pelataan erästä haastepeliä.
A/N Tämä on vastaus edellisessä Finissä olleeseen leikkihaasteeseen, pelin säännöt selviävät lukemalla.
Koko rahalla
Suuren salin tunnelma oli jännittynyt ja Harry kuuli ihmisten hälisevän uteliaina koko päivällisen ajan. Monet yrittivät syödä niin nopeasti kuin suinkin saattoivat, jotta saisivat tietää, mistä oli kyse.
Sinä aamuna oli tiedotettu, että kaikki halukkaat oppilaat saisivat jäädä päivällisen jälkeen saliin ja kaikkia oli kehotettu ottamaan pikkurahaa mukaan. Vaikka monet kasvot varsinkin luihuisten pöydässä näyttivät epäileviltä, kukaan ei poistunut syötyään.
Lopulta lautaset ja ruoantähteet katosivat. Dumbledore nousi seisomaan opettajien pöydän takana eikä näyttänyt välittävän lainkaan siitä, että hänen vierellään istuva Kalkaros näytti saaneen ateriakseen mädän sitruunan.
”Olette tietenkin kaikki malttamattomia kuulemaan tämän illan ohjelmasta”, Dumbledore sanoi. ”Yleensä emme tue tällaisia ohjelmanumeroita, mutta tarkoitus on tällä kertaa niin hyvä, että uskon tämän olevan kaikkien mielestä hyvä idea. Mutta siitä saa kertoa enemmän se, jonka keksintöä tämä on. Ole hyvä ja tule eteen, neiti Granger.”
Harry hieroi korviaan varmistaakseen, ettei niissä ollut mitään vikaa. Ron puolestaan oli pudottanut leukansa ja vain se, että pöytä oli välissä, esti sitä tipahtamasta lattialle saakka.
”Hermione, mitä…?”
”Mikset kertonut meille, että…?”
”Shh!” Hermione sihahti ja nousi paikaltaan. Hän silotteli pörröisiä hiuksiaan sen verran kuin suinkin oli mahdollista ja asteli vakaasti salin eteen. Muutamat luihuiset näyttivät harkitsevan vakavasti salista poistumista, mutta olivat kuitenkin liian uteliaita lähteäkseen.
Hermione selvitti kurkkuaan ja alkoi puhua epävarmalla äänellä, joka kuitenkin pian voimistui. ”Kuten me kaikki tiedämme, taikamaailma on jo lähes sodan partaalla ja jo nyt monet ovat kärsineet siitä”, hän sanoi. ”Pyhän Mungon sairaala on saanut hoidettavakseen paljon hankalia tapauksia, joiden hoitamiseen tarvitaan paljon resursseja. Siksi ehdotankin, että me kaikki kantaisimme oman pienen kortemme kekoon ja avustaisimme hiukan.”
”Miksei hän voisi laittaa pystyyn keräystä sitä varten, että saisin hankittua itselleni uudet kaavut?” Ron mutisi hyvin hiljaa ja ilmeisesti kuvitellen, ettei Harry kuullut. Harry vain tuhahti – hän oli valmis lahjoittamaan sairaalalle kasan kaljuunoita vaikka heti.
Oppilaat liikahtelivat hiukan levottomina ja sipisivät. Tämä ei kuulostanut hauskalta. Kaikki olivat odottaneet, että ohjelma olisi hauskaa.
”Älkää olko noin vakavia”, Hermione sanoi ja väläytti häikäisevän hymyn jokaiseen tupapöytään. ”Tarkoitus on hyvä ja vakava, mutta en aikonut vain laittaa hattua kiertämään. Ajattelin, että pelaisimme erästä haastepeliä, joka on tunnettu jästien keskuudessa.”
Luihuisten pöydästä kuului muutamia vihellyksiä, mutta muuten mielenkiinto oli jälleen herännyt.
”Tässä pelissä jokainen halukas saa haastaa kenet tahansa tekemään jotakin, mutta siitä pitää maksaa hiukan. Haasteen jättäminen maksaa kaksi sirppiä. Haastetun täytyy toimia haasteen mukaisesti tai maksaa kymmenen sirpin sakko haasteen ohittamisesta.”
McGarmiwa nousi tuoliltaan. ”Huomautan tässä välissä, että haasteiden täytyy pysyä hyvän maun rajoissa. Hävyttömyyksiä ei suvaita.”
Vanhempien oppilaiden joukosta kuului pettyneitä huokauksia.
”Näytän, kuinka tämä toimii”, Hermione totesi. Hän laittoi pöydän kulmalla olevaan puulaatikkoon kaksi kolikkoa ja otti sen vieressä olevasta pinosta yhden pergamenttilapun, johon kirjoitti jotakin. Tämän tehtyään hän pudotti lapun suippohattuunsa ja onki sen jälleen esiin lukien sen sisällön. ”Haastan professori Verson hyppimään yhdellä jalalla salin ympäri.”
Myös Verso puhkesi nauramaan kaikkien muiden mukana. Puuskan laannuttua hän nousi seisomaan. ”Minä taidan jättää tämän suosiolla väliin. Tässä sakot.” Hän kilautti kolikot laatikkoon.
Hermione hymyili. ”No niin, kaikki halukkaat tänne ostamaan haasteita.”
Hetken näytti siltä, ettei kukaan halunnut nousta ensimmäisenä. Oppilaat vilkuilivat toisiinsa, mutta lähtivät sitten liikkeelle. Harry kuuli pöytään saakka, kuinka Hermionen laatikkoon kilahteli sirppejä lähes jatkuvana virtana. Oppilaat tungeksivat kirjoittamassa haasteita lapuille ja pudottivat ne kaikki Hermionen hattuun. Jopa Lipetit ja Sinistra ostivat pari haastetta.
”Pitäisiköhän meidänkin?” Harry kysyi Ronilta.
”Kai. Mutta minun pitää keksiä jotain tosi hyvää… en halua tuhlata turhaan.”
”Minä voin ostaa sinulle pari lappua.”
”Taatusti”, Ron töksäytti. ”Ja olisi ihan kiva, jos voisit olla leveilemättä sillä.”
Harryn suu loksahti auki. ”Ei sitten”, hän mutisi ja asteli opettajanpöydän luo. Hän oli ajatellut keksiä jotakin häijyhköä Malfoyn pään menoksi, mutta kun Ron oli tuolla tuulella… Hän virnisteli kirjoittaessaan haastettaan lappuun ja tipauttaessaan sen hattuun.
Vähitellen oppilaat palasivat pöytiinsä odottamaan, mitä tapahtuisi. Hermione ravisteli hattuaan sekoittaakseen lappuja ja kaivoi niistä ensimmäisen esiin. ”Lavender Brown haastetaan laulamaan Tylypahkan koululaulu soolona”, hän luki.
Lavender näytti kauhistuneelta ja kaiveli nopeasti taskustaan sakkorahan päästäkseen haasteesta eroon. Hermione kiitti häntä hymyillen ja luki uuden haasteen, joka velvoitti erään ensiluokkalaisen pojan heittelemään kuperkeikkoja pitkin salin keskikäytävää. Punoittava poika otti haasteen vastaan ja pyöri kuin väkkärä innokkaiden taputusten säestyksellä ennen kuin nousi jälleen seisomaan ja palasi paikalleen pää pyörällä.
Pian Dean oli suukottanut Seamusia nenänpäähän, kaksi korpinkynsityttöä olivat tanssineet valssia Colin Creeveyn laulun tahdissa – Harry oli joutunut peittämään korvansa – ja Kalkaros oli maksanut jo kahdet sakot kieltäydyttyään heittämästä kärrynpyörää tai taikomasta itselleen sarvia.
Tunnelma oli varsin hilpeä ja jopa Ronin suupielet pyrkivät kohti korvia. Yhä useampi oppilas rohkaistui vastaamaan saamaansa haasteeseen. Harryn tyytyväinen mielentila kuitenkin rikkoutui, kun Hermionen ääni lävisti hänen tajuntansa. ”Ja Harry Potter haastetaan tekemään kaksikymmentä punnerrusta.”
Miltei kaikki salin tytöt tirskahtivat odottavasti. Kun Harry leijutti sakot laatikkoon, kuului kollektiivinen pettymyksen huokaus, joka kuitenkin vaihtui ihastuneisiin hihityksiin, kun seuraava haaste luettiin. ”Draco Malfoy haastetaan siirtymään salin eteen onnettareksi, ja hänen on nostettava haasteita paidatta.”
Ennen kuin Harry huomasikaan, hän oli huokaissut yhdessä tyttöjen kanssa. Ron mulkaisi häntä epäluuloisena ja hän punastui kääntäen katseensa luihuisten pöytään.
Malfoy näytti kamppailevan kahden vaiheilla ja miettivän, halusiko vähemmän paljastaa pintaansa kuin antaa rahaa tarkoitukseen, jota piti turhanpäiväisenä. Lopulta Malfoy näytti päättävän, ettei missään nimessä tukisi Pyhää Mungoa, ja asteli salin eteen ärsyttävän itsetietoinen virnistys naamallaan. Hän riisui paitansa sen suuremmitta seremonioitta, mutta silti jokainen katse salissa oli nauliintunut hänen liikkeisiinsä ja hän tiesi sen mainiosti. Kun hän istuutui tuolille Hermionen viereen, hän näytti jo suorastaan ärsyttävän iloiselta.
Harry tiesi, että hänen pitäisi lopettaa tuijottaminen. Ja heti. Mutta se ei ollut aivan helppoa. Sitä paitsi Malfoy oli huomion keskipisteenä kurkottaessaan kätensä Hermionen pitelemään hattuun ja lukiessaan seuraavan haasteen ääneen. ”Luna Lovekiva haastetaan maistamaan jotakin professori Kalkaroksen valitsemaa lientä.”
Tätä Kalkaros ei suinkaan aikonut jättää väliin, vaan kutsui oitis luokseen pullollisen jotakin vaaleanviolettia. Harry olisi mieluummin punnertanut vaikka sata kertaa alasti kuin juonut sitä, mutta Lunaa ei näyttänyt hirvittävän, kun hän lipui poissaoleva ilme kasvoillaan salin eteen. Kalkaros kaatoi lientä lusikkaan ja Luna hörppäsi sen epäröimättä.
Yleisön suureksi riemuksi Lunan kädet ja jalat nykivät muutaman kerran tanssin askelin ennen kuin hänen naamansa muuttui kirkkaanvihreäksi. Hän ei näyttänyt häkeltyvän siitäkään, vaan palasi Korpinkynnen pöytään loistaen kuin liikennevalo.
Dumbledore taikoi itselleen vaaleanpunaisen mekon, Voro tanssahteli luudan kanssa ja Neville osoitti odottamatonta lahjakkuutta limbossa sujahtaessaan Hermionen ja Malfoyn pitelemän riman ali päälaki miltei lattiaa hipoen.
Malfoy, jonka päähän oli erään haasteen myötä ilmestynyt sievä kukkaseppele, sujautti käden jälleen hattuun ja hänen huulensa kaartuivat pirulliseen hymyyn hänen nähdessään, mitä lapulle oli kirjoitettu. ”Ron Weasley haastetaan riisumaan päällyshousunsa.”
Ron katseli paniikissa ympäri huonetta ja Harry yritti näyttää niin viattomalta kuin suinkin saattoi. Harry tiesi muutamia seikkoja, kuten sen, millaiset kalsarit Ronilla oli, ja myöskin sen, ettei tällä ollut kymmentä sirppiä.
”Harry, auta!” Ron parahti hiljaa. ”Lainaa minulle muutama sirppi… äkkiä!”
”Sinähän totesit, ettet halua minulta mitään”, Harry sanoi ja yritti pitää ilkeähkön hekotuksen sisällään.
”Eh, en minä tarkoittanut sitä niin, ole nyt kaveri…”
Harry pudisteli päätään ja ihmisten kärsimätön mutina ajoi Ronin lopulta tuoliltaan. Kasvot hiuksiaan punaisempina Ron riisui farkkunsa ja paljasti vaaleanvioletit pitkät kalsarit, joissa oli puhpalluroiden kuvia. Kaiken lisäksi housujen lahkeet olivat aivan liian lyhyet ja jättivät ainakin kymmenen senttiä punertavan karvan peittämää säärtä näkyviin. Näky kirvoitti yleisöstä hillitöntä naurua, muutamia vihellyksiä ja aplodit.
Harry epäili, ettei Ron suostuisi puhumaan hänelle koko iltana, mutta se oli ollut sen arvoista. Hänen hymynsä jähmettyi vasta muutaman haasteen kuluttua, kun hänet haastettiin laulamaan serenadi elämänsä rakkaudelle, kuka se sitten olisikin.
Hän huokasi. Oikeastaan hän oli saanut vähemmän haasteita kuin olisi odottanut – hän oli pelännyt, että miltei jokainen tahtoisi haastaa nimenomaan hänet. Hän työnsi käden taskuunsa etsien kymmentä sirppiä varmana siitä, että löytäisi riittävästi.
Tasku oli tyhjä. Harry hengähti epäuskoisena ja koetteli toista taskuaan. Hän oli varma siitä, että taskuun oli jäänyt rahaa edellisen sakon jäljiltä, ja melko reilusti. Nyt ne olivat poissa. Syrjäsilmäinen vilkaisu Roniin paljasti tämän kasvoilla ikävähkön hymyn.
Oppilaat hihkuivat ja kannustivat eikä ollut aikaa käydä tappelemaan Ronin kanssa. Nöyryytys nöyryytyksestä, se tuntui olevan tämän pelin henki. Harry päätti, että säilyttäisi kasvonsa paremmin kuin Ron, ja asteli eteen esittäen niin varmaa kuin saattoi ja toivoen, ettei hänen polviensa tärinä näkyisi.
”Anna mennä, Harry”, Hermione sanoi, kun hän oli päässyt tytön luo. ”Katso suoraan elämäsi rakkauden silmiin ja laula.”
Harry nielaisi, etsi yleisön joukosta Ginnyn punaisia hiuksia ja yritti palauttaa minkä tahansa laulun sanoja mieleensä. Ennen kuin hän onnistui siinä, Malfoy puhui.
”Mistä me tiedämme, että hän katsoo oikeaa ihmistä?”
”Tosiaan. Se on helposti varmistettu.” Hermione heilautti hyväntuulisesti sauvaansa Harryn pään yllä. ”No niin.”
Harry nielaisi uudelleen, entistäkin tukalammin. Hän yritti kääntyä Ginnyn puoleen, mutta se oli mahdotonta. Taika esti häntä teeskentelemästä ja niin hän huomasi vajoavansa toisen polvensa varaan Malfoyn eteen.
”Sä kasvoit poika kaunoinen isäsi majassa”, Harry aloitti tuijottaen Malfoyta, jolla oli edelleen kukkaseppele päässään ja ylävartalo paljaana. ”Kuin kukka kaunis kedolla, vihreellä nurmella…” Näky oli vähällä saada hänet tukehtumaan kuolaan laulun aikana.
Harryn vaiettua salissa kaikui vain tyrmistynyt hiljaisuus. Lopulta Dumbledore alkoi taputtaa ja oppilaat tajusivat yhtyä siihen. Harry laahusti paikalleen vieläkin punaisempana kuin Ron oli ollut. Hän kumautti otsansa vasten pöytää ja nosti vielä käsivarretkin suojakseen.
Hermione yskähti. ”Hm, kiitoksia, Harry. Nostaisitko seuraavan, Draco, ole hyvä…”
Tunnelma salissa oli lätsähtänyt kuin Petunia-tädin kohokas. Harryn esityksen jälkeen steppaava Crabbe ei jaksanut huvittaa ketään, ei liioin mielikuva Kalkaroksesta laulamassa tangoa, mistä haasteesta liemimestari tietenkin kieltäytyi kasvattaen kassaa. Kaikki olivat iloisia, kun viimeinen haaste oli luettu ja Hermione oli sen velvoittamana esittänyt soittavansa ilmakitaraa.
Hermione kiitteli osallistujia, McGarmiwa kertoi toimittavansa pelin tuoton oitis sairaalalle ja kaikki, jotka oli pelin aikana loitsittu jotenkin, saivat entisen värinsä ja vaatetuksensa takaisin. Ihmiset alkoivat poistua salista erittäin äänekkäästi hälisten.
”Mennään”, Ron sanoi hiljaa, kun miltei koko sali oli jo tyhjentynyt.
Harry ei vastannut. Hän lepuutti edelleen otsaansa pöydällä silmät kiinni ja yritti käsittää, mitä oli juuri tullut tehneeksi.
”Ihan totta, kaikki muut ovat jo menneet…”
Harry oli hiljaa.
”Hei, sori, mistä minä olisin voinut tietää, että se olisi niin paha? Sinä panit minut riisumaan housuni!”
Harry oli edelleen hiljaa eikä liikkunut.
”Sen kun menet, Weasel”, kuului laiska ääni. Harry vastusti halua kääntyä katsomaan ja tarvitsi siihen kaiken tahdonvoimansa. ”Ehkä hän ei kaipaa seuraasi juuri nyt.”
”Eikä sinun!” Ron totesi.
”Oletko ihan varma?”
Ronin askeleet loittonivat vastentahtoisesti. Harry oli erittäin tietoinen siitä, että äänen omistaja istuutui vähän matkan päähän Rohkelikon tupapöydälle. ”Vai niin, Potter. Täytyy tunnustaa, että se oli hiukan yllättävää.”
Harry mutisi jotakin niin hiljaa, ettei hän saanut siitä itsekään selvää.
”Se oli muuten paskimmin laulettu serenadi, jonka olen koskaan kuullut”, Malfoy jatkoi ja heilutteli jalkojaan.
”En oikein ikinä ajatellut, että minun pitäisi harjoitella sellaista”, Harry sanoi ja kurkisti vaivihkaa toisella silmällä. ”Sanoisin, että se tuli hiukan äkkiä.”
”Harjoittele vähän ja palaa asiaan sitten.”
”Sopii, jos lupaat käyttää kukkaseppelettä. Se oli oikein sievä.” Harry oli jo kohottanut katseensa kokonaan ja ennätti nähdä veikeän hymyn Malfoyn kasvoilla ennen kuin tämä hypähti alas pöydältä ja poistui salista pysähtyen piloillaan heittämään lentosuukon sen ovelta.
”Voi luoja”, Harry sanoi hiljaa itsekseen ja iski otsansa vielä kertaalleen pöytään. Hän muistutti itselleen, että hänen pitäisi tappaa Hermione ja Ron, ja lähti kohti tupaansa jalat tuskin koskettaen maata.
