Author: Julma-Nala
Rating: K-11
Pairing: ei ole
Genre: one-shot, angst, kuolonsyöjäpropaganda
Disclaimer: en omista Pottereita edelleenkään, kauhean sääli juttu.
Warnings: no vähän outo näkökulma, eikä ehkä se tervein, mutta ehkä tästä ei kukaan traumatisoidu.
A/N: Beelsebutt lukaisi läpi sisällön, kielioppivirheet on pääosin tahallisia ja kirotusvihreet omiani. Osallistuu Poista hahmo -haasteeseen Harry Potterilla. Tämä on siis Potter-ficci ilman Harry Potteria.
Kallot ja käärmeet
Kaksi auroria makaa pihatiellä, valo on sammunut heidän silmistään. Sormet ovat limittyneet puristamaan toisia, viimeinen kosketus ennen kuolemaa, kasvot eri suuntiin kääntyneinä. Sauvat kaukana käsistä, ne on pois otettu jo ennen viimeisiä henkäyksiä. Portinpielet keinuvat hakkaavat aidan lautoja.
Talo on palasiksi purettu, siististi romahtanut kuin purkuryhmän räjäyttämä. Taikuuden väreily ilmassa kertoo, ettei tästä kuitenkaan ole kyse. Purkuryhmä ei jättäisi pienen vauvan ruumista raunioihinsa. Vauvan pyöreillä poskilla uinuu tomu, kyyneleiden juovittamana mattapintana se peittää kasvoja, joita painaa kaksi katosta pudonnutta tiilenpalaa. Lohduton näky, silti niin oikein. Pettureille on vain kuolema, heidän lapsilleen ankarampi rangaistus. Pimeyden velhon kosketus on nähtävillä, taikuuden raskas verho liehuu vapauttavana ilmassa, jota petturien hengitys ei enää tahraa epäpuhtailla sanoillaan.
Aamu valkenee sumuisena, lehdenjakaja ei ole itsekään uskoa kantamiaan uutisia. Auroripariskunta kuollut, samoin pieni vauva. ”Kuolonsyöjät tappavat jo puhdasverisiä, Longbottomit kuolleet”, kirkuu otsikon purppurainen teksti. Jutun kirjoittaja ei ymmärrä, puhtautta ei siinä perheessä ollut jäljellä. He olivat antaneet aatteidensa sekoittua likaiseen vereen ja tappaneet oikeamielisyytensä sekä oikeat, puhtautta korostavat arvonsa.
”Se, jolla on voima kukistaa Pimeyden Lordi, lähestyy… syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy, kun seitsemäs kuukausi kuolee…” Tämän kertoo ennustuksen osa, joka saatettiin suurimman pimeyden velhon tietoon. Kolmasti uhmanneita perheitä kaksi, Potterit ja Longbottomit, syntyviä lapsia vain yksi. Neville Longbottom on jo syntyessään tuomittu kokemaan velhon viha ja raivo, vauva ei voi selvitä sellaisesta. Yhtä lasta sodassa on turha jäädä suremaan, hyödytöntä istua muistelemaan ja kaipaamaan. Ilman petturien valttikorttia kaikki on yksinkertaisempaa, suoraviivaisempi sota, nopeasti käyty. Pääkallot ja käärmeet taivaalla kertovat pettureille, että heidän aikansa on tullut loppuun.
Keskellä kirkkaita päiviä ja pimeimpiä öitä raastetaan petturit ja saastat piilokoloistaan oikeuden eteen. Oikeus saa käydä, ja rupiset huulet tulevat tutuiksi niille, jotka ovat huulten edustamaa mustuutta aina kammonneet, vaikkei mitään pelättävää ole, jos omatunto on puhdas. Puhdas vääristä aatteista ja typerimmistä yrityksistä puolustaa niitä. Tuulet huutavat niiden kuuroille korville, jotka ovat verensä ja siten perintönsä hylänneet. Pimeyden taikojen nostattamat tuulet kertovat suurta tarinaansa kaikille kuuleville.
Junan pilli viheltää kertoen, että on aika lähteä jälleen. Juna on tyhjempi kuin aiemmin, turha painolasti on siivottu siitä pois. Arvottomat ovat rannalle laiturille jääneet katsomaan, kuinka aidot lähtevät oppimaan taikuuden syvimpiä saloja. Vanhaa taikuutta ei enää piilotella ja häpeillä niiden vuoksi, joilla ei ole voimia sen käyttöön. Vaaralliseksi ja pahaksi leimattu voima pääsee valloilleen todellisessa loistossaan, mustana kirkkaana mahtina niiden käsiin, jotka voivat sen hallita. Pimeydestä tulee uusi valo, kun heikot ja huijarit eivät ole sitä enää kahlitsemassa unohduksen alhoon ja kadotuksen katakombeihin. Käärme on herännyt, mutta se ei puhdista koulua, sillä koulu on puhdas jo. Käärme lähetetään kaupunkiin, missä viemäreistä muotoutuu sen rakas koti ja kaikki siitä kertovat leimataan hulluiksi. Arvottomat lakoavat tuomitsevan katseen alla, nousten ei koskaan enää. Kaunis maailma mustuu lähemmäs todellista muotoaan, kuten sen pitää tummua. Kylmempi talvi karsii ennestään huijarien rivejä meren keskellä saarella, jolla rupiset kädet kaitsevat kaapujensa alta niitä, jotka on arvottomiksi todettu. Kaltereita takovat kädet saavat vahingoitettua vain itseään.
Kallot ja käärmeet kielivät kaikkeuden koruttomista tapahtumista, välttämättöminä ne pimentävät taikuuden historiaa, jättäen kirjoihin näkökulmasta riippuen merkinnän joukkotuhosta, puhdistuksesta, tai välttämättömästä reformaatiosta. Täysin taiattomat jätetään autuaaseen tietämättömyyteensä kallojen näkyessä vain niille, joilta löytyy se pieninkin pisara verestään taikaa. Salaisuussäädökset ovat jälleen noudatettavissa täysin. Huijarit ja varkaat jätetään kuolemaan pois, ruumiiltaan puhtaat voivat saada avun kääntymyksestä puhtauden puoleen. Armo ei ole enää mikään käsite, ansaitsematon rakkaus ei ole rakkautta sen yhden samhainin jälkeen. Kolmen kuolema aloitti täyden uudelleenmuodostumisen, joka ei jätä sijaa vanhalle järjestelmälle.
Taiatonta historiaa tuntevat kirkuvat kolmannen valtakunnan uudesta noususta, mutta heidät vaiennetaan. Varkaiden vaino ei ole vaino ensinkään, oikeuden käden sivallus ei ole verrattavissa joukkomurhaan. Kuolema ei ole mitään häpeässä elämisen rinnalla, kuolevien ei tule anella armoa vaan sääliä eläviä, jotka jäävät katsomaan aikaisempien ystäviensä poismenoa. Ystävät paljastuivat pettureiksi, portoiksi taikuuden varastajiksi, tappaneet osansa aiemmin saadakseen taian vereensä vailla oikeutta siihen. Tutkijat ovat yksimielisiä, täysin taiaton suku ei taikuuttaan saa vailla väkivaltaa ja pakkoa.
Kellot kalkattavat uuden aikakauden aamuun. Reformaatio on valmis, eivätkä arvottomat enää tahraa. Jäljelle jääneitä on paljon, arvolliset uskaltautuivat esiin ja vaatimaan synnyinoikeuksiaan, kun röyhkeimmät varkaat tyrkättiin viimein vallasta, eikä mikään estä enää kuolleiksi julistettuja sukuja kertomasta selviytymisestään vuosisatojen halki tahrautumiselta piilotellen.
Piilossa taiattomilta tai vain näiden näkymättömissä kasvaa uusi sukupolvi noitia ja velhoja, sukupolvi, jolle häpeällinen yhteys taikansa varastaneisiin on vain luku kirjassa, joka kertoo väärää historiaa, historiaa, jota ei pitänyt koskaan tulla. Ensimmäisten taiattomia sukuihinsa huolineiden patsaat revitään alas häpäisemästä puhtauden aikaa. Satukirjat korjataan kuten ne alun perin olivat, vaille lukuja jästirakkaudesta, joka ei ollutkaan rakkautta, vaan hyötyperäistä kiintymystä vailla todellista suurinta tunnetta, joka on taioista vaikein. Vain puhtain taikuus sellaiseen kykenee, eivät vereltään puolet ja puolet tai kura milloinkaan. Onnellinen loppu yksinoikeudeksi niille, jotka ovat sen kehittäneetkin.
Puhtaus huokuu ilmojen teitä halki saarivaltakunnan, naapurimaat haluavat ottaa siitä oppia, mutta niillä ei ole alulle laittavaa voimaa, niiltä puuttuu se yksi, joka saa kaiken alkuun julistamalla voittamattomuutensa. Voittamattomuuden, jonka saa tehdessään tyhjäksi ennustukset, niin ikiaikaiset kuin tuoreet. ”Se, jolla on voima kukistaa Pimeyden Lordi, on peittynyt tulevaisuuden hämäriin… syntyä ei näy, tuomittu kuolemaan… voiman, jota Pimeyden Lordin ei pitänyt tuntea, hän kukisti, osoittaen suuruutensa niin pimeyden kuin valon palvelijoille…” kertoo uusin ennustus. Ennustaja on sama, vain muutaman oikean näyn eläessään nähnyt, mutta oikeassa tässä ennustuksessaan. Kaikki eivät toteudu, mutta uusin on jo toteutunut. Tulevaisuuden hämärissä ei näy ketään kykeneväistä kuolemattoman tappamiseen. Kuolemattomuuden saavuttanut viimeisen kerran sielunsa jakamalla, lapsen kuolemassa vapautuvan taian voimalla kätkenyt sen kuolemattomien saleihin. Kaikki taikuutta tuntevat tietävät, valon ja hyvyydeksi kutsutun mitättömän voiman palvelijat voivat jo luovuttaa.
Kallot ja käärmeet ovat tulleet taivaalle jäädäkseen.
