Ficin nimi: Lyhyt hetki Riley Biersin elämästä.
Kirjoittaja: Annulu
Fandom: Twilight
Genre: Hurt/Comfort
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Riley ja Victoria
Disclaimer: Tarina ei ole alun perin minun kirjoittamaani eikä hahmot minun keksimiäni (Stephenie Meyerin). En ole tekstistä mitenkään vastuussa.
A/N: Ihastuin tähän ficciin englanniksi itse, koska Riley on lempihahmoni ja tämä kertoi hänen elämästään todella hyvin. Tämä on ensimmäinen suomennokseni joten olkaa armeliaita. =)
Minulla on lupa ficcin suomentamiseen.
------------------------------------------------------------------
Aika lepattaa ohitse niin nopeasti ettei sitä kerkeä edes tajuta. Siitä päivästä on noin vuosi kun minä muutuin, voin muistaa sen aivan kuin eilisen. Tiedättehän, en ole ollut aina ”paha poika”. Läpi minun ihmis-vuosieni näin itseni kivana ja kunniallisena henkilönä, aina täynnä lupauksia. Minulla meni hyvin koulussa, hyviä arvosanoja, olin itse ylpeä siitä, että tein vanhempani ylpeiksi minusta. Mutta se kaikki oli kohta vaihtuva. Voin muistaa sen selvästi; päivä oli tulossa loppuunsa. Ulkona oli oikea rankkasade. Vihdoin yliopisto oli saatu päätökseen, kaverini ja minä päätimme lähteä ulos ja ottaa muutaman drinkin siinä uudessa baarissa Seattlessa. Asiat olivat aika mahtavasti läpi illan… Se oli ennen kuin minä lahopäänä päätin, että on aika lähteä kotiin. Heiluttaen hyvästit kavereilleni lähdin kulkemaan hylättyä katua pitkin kotiin. Voin luvata, että siinä kävellessäni näin varjon kulkevan ohitseni, pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Nyt voin myöntää, että silloin siinä seisoessani se oli aika pelottavaa. Sitä ei ikinä tiedä mitä ympärillä pimeässä voi olla. Valitettavaa minulle, varjot koituivat hirvittävämmiksi kuin olisin voinut edes kuvitella.
Joten tein kuten kuka tahansa muukin ihminen olisi tehnyt, tihensin askeleitani kunnes saavuin kujan nurkalle asti. Jatkaessani matkaani jokin loikkasi ylitseni ja heitti minut takaperin maahan. Panikoin, jolloin päässäni kuhisi miljoonittain kysymyksiä. Mitä juuri tapahtui? Mitä täällä on oikein meneillään? Onko tämä painajainen? Mutta ainoat sanat, jotka pakenivat suustani olivat ”Kuka siellä?” Ei tullut vastausta. Ei mitään. Ajattelematta sen enempää pakenin eri suuntaan päästäkseni toiselle kujalle, minulla ei ollut mitään hajua minne olin menossa. Minä vain juoksin, koska olin sekoamis pisteessä.
Ei mennyt kauan tajuta, että olin eksyksissä. Juoksin ja juoksin kunnes tavoitin kujan lopun, jossa oli huoneistorakennus kirkkaasti valaistulla aulalla ja vartija ovella. Ajattelin, että oli vihdoinkin turvassa. Helpotus pyyhkäisi lävitseni, kun juoksin aulaa kohti. Mutta yllättäen tunsin välittömän kivun, tajusin olevani työnnettynä rakennuksen ikkunaa vasten, pirstoutuneet lasinpalaset ympärilläni ja lattialla, jolla makasin. Yritin raahata itseäni vartijan luo, mutta varjo ei antanut.
Olin kauhuissani elämäni puolesta. Miksi tämä olento oli niin vahva? Ponnahdin ylös lattialta ja tiputin kirjalaukkuni siinä samassa, ja juoksin. Minä juoksin henkeni edestä. Kompuroin, koska olin niin peloissani ja epätoivoinen löytämään apua. Katsoin olkapääni yli taakse nähdäkseni ”ei mitään”, mutta se ei heikentänyt kykyäni juosta. Yllättäen löysin itseni pysähtyneenä hylätylle kävelytielle. Kaiteen takana oli vain mustaakin mustempaa vettä. Umpikuja. En tiennyt mitä tehdä, juuri siinä ja silloin tiesin elämäni loppuvan. Tajutessani sen, käännyin ympäri nähdäkseni olevani ypöyksin. Yritin löytää pimeyden läpi sen mikä ikinä minua olikaan jahdannut, ” Mitä sinä haluat?” Mikä olet?” olivat viimeiset sanani ennen kuin tunsin tuskallisimman kivun mitä olen koko elämäni aikana tuntenut. Kaikki se tuli ranteestani. Pitelin kättäni tuskan kivun keskellä löytääkseni puolikuun muodon kämmeneltäni verta vuotavana. En halunnut uskoa sitä, koska se tuntui niin tyhmältä ja epätodelliselta silloin, mutta tiesin tulleeni purruksi. Mutta minkä? Ei ollut mitään havaintoa. Sekavuuteni ja kauhuni muuttui kauhuksi kun myrkky puremasta alkoi nousta ylöspäin käsivarttani. Pudottautuen polviini, minä itkin kovaa kivusta ja kaaduin maahan, vääntelehdin kun myrkky levittyi koko ruumiiseeni. Muuttaen minua. Tappaen inhimillisyyteni.
En voi tuskin muistaa mitään muuttumisestani. Ainut asia mielessäni oli kipu. Se oli kuvaamatonta. Tunsin olevani tulessa, palavani. Pidin kiljumisen ja huutamisen sisälläni tuskassa. Kellään ei ollut soveliaisuutta sammuttaa tulta minussa. Päivän tai kahden kuluttua asiat alkoivat näyttää jo hiukan kirkkaammilta. Olisin voinut muhinoida siellä missä olin. Hylätyssä varastossa. Kipu oli silti pahempi kuin ikinä, mutta tiesin ettei huutaminen olisi auttanut, joten kärsin pölyisellä lattialla hiljaisuudessa.
Kun väsynyt ruumiini tuntui valmiilta, katselin ympärilleni ja näin kauneimman olennon ikinä, jossa olen silmiäni koskaan lepuuttanut. Se istui huoneen nurkassa virnuillen minulle. Valkea iho, punaiset silmät ja hiusten väri kuin tuli. Hän oli kuin enkeli. Ensin luulin silmieni valehtelevan minulle, ehkä olin kuolemassa tai jo kuollut? Olinko minä taivaassa? Tässä ei ollut mitään järkeä, mutta mitä sitten. Se upea olento saattoi näyttää enkeliltä, mutta se ei selittänyt hänen punaisia silmiään. Minun mielenjuoksuni oli katkennut, kun tunsin terävän kivun kulkevan rintani läpi, sydämen kohdalta. Silloin minä voin kirjaimellisesti kuulla sydämeni sykkeen tulevan nopeammaksi. Siinä oli kaikki mitä se tarvitsi. En voinut pidätellä sitä enää, huusin niin kovaa kuin pystyin.
Huusin punapäiselle kaunottarelle, että hän tappaisi minut. En saanut mitään vastausta. Minkälainen sairas, kipua aiheuttava enkeli hän oli! Hän vain tuijotti minua tyhjää täynnä olevilla silmillään. Sydämeni sykkeestä tuli kovempi ja nopeampi kunnes se yllättäen loppui kokonaan. En ollut tajunnut, että silmäni olivat suljetut ennen kuin avasin ne ja haukoin henkeäni. Kykenin näkemään jokaisen yksityiskohdan katosta yläpuolellani. Olin niin lumoutunut, vieläkin yllättynyt ja hämmentynyt samaan aikaan. Tunsin itseni vahvemmaksi. Kaikki tämä oli niin epätodellista minulle. Jos olisin vielä ollut ihminen, luulen ettei minulla olisi ollut pakkomiellettä hyökätä jonkin kimppuun. Aivan yhtäkkiä kurkkuani alkoi polttaa. Äkkiä tartuin kurkustani kiinni katsoen jumalattaren merkillisiä silmiä. En vieläkään saanut minkäänlaista vastausta. Miksi hän ei puhunut? Hitaasti hän alkoi kävellä minua kohti ovela virne naamallaan. Minulla ei ollut minkäänlaista ajatusta mitä odottaa häneltä. Seuraten vaistoani, nousin ylös ja lensin taaksepäin osuen seinää vasten. Se teko sai kaunottaren vihdoin puhumaan.
”Olen Victoria.” Hänen taivaallinen äänensä häkellytti minut. Victoria. Onpa kaunis nimi. Se kävi hänelle täydellisesti. Minuutin hämmennyksen jälkeen minä vihdoin astuin vastapäätä henkilöä, jonka tiesin Victoriaksi. Hänen virneensä kasvoi ja siitä tuli pelottavampi. Minulla ei ollut mitään aavistusta mikä olin, mutta tiesin etten ollut enää vain Riley Biers. Olin jotain enemmän. Jotain ilkeää. Jotain kuolematonta.
Pian Victoria selitti minulle, mikä minusta oli tullut. Vampyyri. Siis vampyyri! Aluksi en halunnut uskoa sitä, mutta kipu kurkussani pakotti miettimään sitä. Sitten hän selitti minulle, että olin vastasyntynyt, mikä tarkoitti, sitä että janosin valtavasti verta. Jos olisin vielä ihminen, veren juominen olisi minusta oksettava ja inhottava ajatus, mutta mitä useammin sana ”veri” tuli hänen huuliltaan minusta tuli minuutti minuutilta janoisempi. Olivatko nämä minun omia ajatuksiani? Mikä minusta oli tullut? Hirviö. Vaadin häntä kertomaan lisää yksityiskohtia. Miksi hän muutti minut? Silloinkaan hän ei kavahtanut happamuutta äänessäni. Lopetettuani huutamisen hän kertoi minulle, että ruoka ensin sitten selitys. Minulla ei ollut valinnanvaraa, joten annoin hänen johdattaa minua. Saavuttuamme metsään haistoin ihanimman ja herkullisimman tuoksun minkä olen ikinä haistanut. Retkeilijät. En ajatellut hetkeäkään, syöksyin heitä päin ja upotin uudet vahvat hampaani siihen arvottomaan ihmiskurkkuun. En edes pysähtynyt ajattelemaan, että se mitä tein oli väärin. Kaikki tämä oli niin uutta minulle ja en voinut muuta kuin tykätä siitä.
Kauttaaltaan seuraavat viikot Victoria selitti minulle kaiken. Hänellä oli suunnitelma tuhotakseen ilkeät vampyyrit, joilla oli keltaiset silmät ja nuori tyttö, joka oli syypää Victorian ystävän kuolemaan. Hän sanoi ettei maailma ollut sellainen kuin luulin sen olevan. Paha velloi koko ajan ympärillämme ilman, että edes huomasimme sitä. Parin kuukauden päästä aloin jo hallita verenjanoani, mutta aika ajoin lipsahdin. Victoria oli aina niin mukava: Hän sanoi aina, että pärjäsin hyvin erityisesti vastasyntyneeksi ja ettei minun pitäisin alentaa itseäni sillä tavalla. Ainut huomio, joka ei heti karannut oli kuinka meidän yhteys ja suhde kasvoi ja vahvistui kuukausi kuukaudelta.
Olin rakastumassa Victoriaan ja tiesin hänen tuntevan myös jotain. Sen näki kokonaan hänen kasvoistaan. Kahdeksan kuukauden päästä muuttumisestani olin yrittänyt ja onnistunut muuttumaan ihmisestä meidän kaltaiseksemme. Se oli raskasta, mutta tein sen. Sitten… Muistan sen vielä tarkasti, olin purrut nuorta tyttöä. Suussa sulavaa! Se oli niin herkullista. Miten voisin lopettaa? En voinutkaan… Jatkoin juomista, mutta ääni pääni sisällä käski lopettaa sillä Victoria pettyisi minuun taas, joten tein sen. Lopetin. Se oli vaikeaa, mutta tein sen. Ensimmäinen ääni jonka kuulin tytöstä oli hänen kova kiljunta ja huuto. Tiesin itse miltä se tuntui. Joten peitin nopeasti hänen suunsa, nostin käsivarsilleni ja juoksin takaisin varastoon. Mitä olin tehnyt? Mitä nyt tapahtuu?
-------------------------------------------------------------------------
Toivottavasti piditte =) Kommentteja otetaan mieluusti vastaan. Toinen luku on tulossa lähiaikoina.
