Nimi: Ruma suru
Kirjoittaja: Kompleksiluku
Tyylilaji: Angst, oneshot
Ikäraja: K-11 flawless nosti
Paritus/Päähenkilöt: Nimeämätön paritus
Tiivistelmä: Alemmuuskompleksista, masennuksesta ja niiden tuhovoimasta.
Varoitukset: -
A/N: Kommentit olisivat ihania.
* * *
Ruma suru
Mä en ole mikään helppo ihminen. Mua on vaikea ymmärtää, itsenikin. Satuttaa en halua, en muita kuin itseäni, mutta siihen se aina menee, jotenkin. Muhun pitäisi tatuoida joku varoitus, älä tule lähelle, älä kiinny, äläkä koskaan ikinä toivo mitään. Sä sokea et nähnyt mikä mä olen, yritit ottaa syliin, ja hetken aikaa mäkin yritin tarttua suhun, sain aikaan ehkä heiveröisen otteen, kunnes näin sun sokaisevan upean valosi ja sen miten syviä mun varjoni sen rinnalla olivat, miten hirvittävän tahrainen mä olin. Lamauduin ja räpiköin pakoon kun vielä pystyin, siinä samalla ehkä löin sua, en laskenut monestiko.
Mun on paha olla ja niin kai sunkin, kiitos mun. Mä yritän hymyillä ja vastailla kun kysyt jotain, mutta jotenkin kaikki tuntuu sulkeutuvan mun ympärille niin tiiviisti että se pusertaa mut kasaan sellaisella voimalla että luut murtuvat ja sydän kouristelee. Sä et kuule kun mä huudan öisin, enkä ymmärrä miksi haluaisitkaan kuulla, on helpompi vain katsoa muualle, jättää omiin oloihin... sitähän mä sanon että haluan, luulen että haluan. Ja silti on paha mieli kun menet. Ne ristiriidat, vastakkaiset voimat; missään ei ole hyvä, ei millään tavalla, aina tuomittu kärsimään, eikä mua voi auttaa. Et edes sä.
Kysyt syitä, mutta etkö näe, mä itse olen se syy, mun oma vajavaisuuteni. Se etten pärjää. Jokainen epäonnistuminen ottaa veronaan osan siitä mitä olisin saattanut joskus olla - osan tulevaisuuttani, osan elämäniloani. Mua ei ole tehty samasta teräksestä kuin sut ja kaikki ne toiset, mä hajoan lätäköissä kuin vanha tummunut paperi, pirstoudun kuin posliini mutta vailla sen kauneutta. Mun suruni on rumaa, et sä sitä halua katsella, varmasti sulla on jotain parempaakin tekemistä. Mene vain pois, mä ymmärrän kyllä, kirveenisku selkärankaan, mutta ymmärrän.
Sä kysyt mistä mun mustelmani tulevat, kuka mua pahoinpitelee. Jos vain tietäisit - nää jäljet tulevat ihon alta, nousevat hiljaa pintaan ja peittävät ruumiin kunnes ehjää kohtaa ei ole. Verkko katkeaa, jokainen hento köysi jonka varassa roikun, ja vieläkin yrität pitää musta kiinni enkä ymmärrä miksi haluaisit kantaa mua selässäsi, enhän mä osaa kävellä.
Mulla on vihollinen joka syö mua pala kerrallaan pois tästä maailmasta, vihollinen joka tuhoaa mun kykyni elää, vihaa mua, vihaa vihaa vihaa ja halveksii. Tappaa. Näkisit ne verilöylyt, ne pohjaan poltetut ihonjäänteet joita musta varisee lattioille, kun paksut verhot tekevät pimeydestä rikkomattoman eikä ilma vaihdu. Mä en voi olla sun kanssasi, koska mulla ei ole mitään annettavaa, ei mitään muuta kuin kuorma-autollinen huolia ja tikarit jotka olen naulannut omaan sydämeeni. Mulla ei ole valoa jaettavana, ei palaakaan hellyyttä ja huomiota, mä olen kiertynyt kasaan kuin musta aukko ja mun ajatukset ovat juuttuneet sen yhden asian ympärille jota mä kaikista eniten inhoan tässä maailmassa. Itseni. Ja sä katsot, kuulet, muttet käsitä. Käännän sut pois, sanon että vastaan tulee toisia, parempia, sä et halua mua, et todella, kukaan ei halua jos tietää mitä saa. Mä en osaa olla mitään, kaikista vähiten jonkun välittämisen arvoinen. Hyvä kun hengittämään enää kykenen, sekin polttaa hassusti henkitorvessa, polttaa kuin neljältä aamuyöstä valuvat kuumankitkerät kyynelet.
Sä et voi rakastaa mua, koska mä en voi rakastaa itseäni. Kiitos kuitenkin että yritit kaikesta huolimatta. Ehkä joskus nämä sisäisen pimeyden polttojäljet haihtuvat mun sydämeltä - tavalla tai toisella - ja mä olen vapaa itsestäni, kaikista paineista, kaikesta kilpailusta, vertailusta, paniikista ja ahdistuksesta. Ehkä sitten mä näen harhaisin mielin itseni tasavertaisena sun kanssa, pystyn katsomaan sua silmiin ilman häpeää, ja silloin voin olla osa sun hölmöjä toiveitasi siinä luulossa etten tuottaisi pettymystä.
Nyt ei kuitenkaan ole se aika, nyt mä näen itsessäni vain jonkun joka pitää piilottaa ja haudata, jonkun joka on niin rikki että jos yrität tarttua käteeni ja pitää pinnalla, päädyt vain katkomaan ranteeni. Mene siis pois, mene ja odota ja katso muualle kun mä palan. Ehkä mä vielä nousen tuhkista, mutta jos en, ripottele ne tuuleen ja toivo että laskeudun johonkin rauhalliseen paikkaan, vihdoin lepäämään. Mua väsyttää. Annathan anteeksi.
* * *
