Kirjoittaja Aihe: Kirja (K11)  (Luettu 1903 kertaa)

romppy

  • ***
  • Viestejä: 152
  • Lailailaa!
    • Dewymorning
Kirja (K11)
« : 25.07.2011 16:48:07 »
Kirjoittaja: Romppy
Ikäraja: K11
Henkilöt: Juuso, Sakari, Milla ja Juuson vanhemmat
Tyylilaji: Lievä angst, fantasia, mahdollinen H/C
Summary: Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi papaltani, joka kuoli muutama kuukausi sitten. Aikaisemmin en ollut siihen koskenut, mutta nyt uppouduin kirjaimellisesti siihen. Kirjan sivut olivat kellertäviä ja tyhjiä, mutta ne täyttyivät hyvin nopeasti tarinoillani, joihin uppouduin lopulta kokonaan. Tuo kirja, se oli parhain ystäväni koko maailmassa.
Varoitukset: ei ole~

A/N - Koko juttu lähti siitä, että äikänmaikkamme antoi meille tehtävänannoksi kirjoittaa tarina, josta ei löydy loppua (eli tarina jää kesken) ja josta ei heti arvaa miten se tulee loppumaan. Hän alunperin sai tämän idean Ylen kirjoituskilpailusta (tai mikä se nyt ikinä olikaan) ja tämä lähetettiin sinne, mutta vastausta ei tullut koskaan, joten ajattelin nyt lättäistä tämän tännekin näytille~

Tämä on (toistaiseksi) parhaimpia kouluaineita, joita olen koskaan kirjoittanut ja henkilökohtaisesti pidän tästä idean puolesta paljonkin. Pohdiskelin, josko tälle kirjoittaisi vaihtoehtoisen lopun (sillä tällehän voi kirjoittaa kuinka monta vaihtoehtoista loppua kuin vain haluaa ja jaksaa kirjoittaa) joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta toisaalta olisi paljon mukavempaa, jos joku toinen tekisi sen~ (=jos olet kiinnostunut asiasta pistä yksäriä tulemaan)

Ottaisin mieluusti paljon kommentteja tästä, koska olen kiinnostunut tietämään kuinka hyvin loppujen lopuksi onnistuin tämän kanssa (koulussahan automaattisesti tulee melkein aina kuulemaan pelkästään kehuja rakentavan palautteen sijaan, joten). Yritin oikolukea sen vielä kertaalleen, mutta kirjoitusvirheitä sun muita saattaa löytyä vieläkin sen jälkeen, so let me know about them.

Lukuiloja~


Kirja

Suljin vanhan nahkakantisen kirjan kiinni ja nojasin huoneeni seinää vasten. Kattolampun lamppu oli näyttävästi palanut loppuun, muttei sillä ollut minulle väliä. Pimeässä nukkui ja ajatteli paremmin, ja minulla oli taskulamppu tyynyn alla.

Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi papaltani, joka kuoli muutama kuukausi sitten. Aikaisemmin en ollut siihen koskenut, mutta nyt uppouduin kirjaimellisesti siihen. Kirjan sivut olivat kellertäviä ja tyhjiä, mutta ne täyttyivät hyvin nopeasti tarinoillani, joihin uppouduin lopulta kokonaan. Tuo kirja, se oli parhain ystäväni koko maailmassa.

Ajatusmaailmani muuttui täysin papan kuoleman jälkeen. Tajusin juuri silloin, miten asiat oikeasti menevät ja huomasin, kuinka sokeita muut olivat. He eivät ymmärtäneet asioita, muttei se haitannut minua. Jonakin päivänä he ymmärtäisivät.

Pidän oikeastaan koulustamme. Meillä on mukava opettaja ja suuri luokkahuone. Yhdeltä seinältä löytyy hylly täynnä luokan yhteisiä pehmoleluja. Yleensä tytöt varaavat niitä itselleen koko päiväksi ja kinastelevat, kuka saa leikkiä nallella ja kuka barbilla. Minä en leiki enää niitä leikkejä, joita joskus leikittiin. Minulla on papan antama kirja. Enkä pidä koulusta meidän luokan tai opettajan takia. Joka päivä huomaan asioita, mitä muut eivät.

En ole yksinäinen, vaikka niin voisi luulla. On minulla pari kaveria, joiden kanssa potkin jalkapalloa tai luen sarjakuvia. En tiedä, mitä tarkoittaa tai miltä tuntuu omistaa yksi hyvä ystävä. Mutta sen tiedän, että ystäviä ja kavereita hankitaan, jotta tulisi onnelliseksi. Jotta ihminen pysyisi onnellisena, hänen pitää vähäsen miellyttää ystäviään. Tätä muut kutsuisivat vastapalvelukseksi. Kun se olisi tehty, onnellisuus jatkuisi jälleen ja ihminen hyötyisi ystävistään.

Silloin, kun minulla ei ole seuraa koulussa välitunneilla, kirjoitan papan antamaan kirjaani. Yritän olla aina varovainen julkisilla paikoilla, koska kirja imaisi minut kerran useammaksi tunniksi, jolloin opettaja ehti soittaa jo poliisit paikalle. Niin en aio toiste tehdä, koska huolestunut ihminen kyselee paljon enemmän tyhmiä kysymyksiä.

Tykkään myös kaupunkimme kirjastosta. Kun minulta loppuu ideat ja ajatukset kesken, käyn lukemassa ja lainaamassa sieltä kirjoja. Joskus kulutan koko päivän siellä, jos en halua mennä kotiin. En tiedä vielä, miksi tunnen niin, mutta ilmapiiri kotona on ollut hivenen teeskentelevä ja tukala. Nykyään sulkeudun omaan huoneeseeni tai pysyn poissa kotoa.

"Mitä sä täällä teet?"

Käänsin katseeni kirjasta sivulle ja näin toisen kavereistani, Sakarin, seisomassa vieressäni.

"Luen", vastasin.

Sakarilla oli ruskeat hiukset, jotka olivat aina luonnonkiharassa. En tiedä, miksi pidin hänestä enemmän kuin toisesta kaveristani, Millasta, mutta ehkä se johtui siitä, etten ole koskaan tuntenut oloani normaaliksi tyttöjen lähellä.

"Saitsää seurakunnalta sen kirjeen kymppileirille?" hän kysyi.
"En ole käyny vielä kotona", vastasin.
"Ai. No, mä ainakin aion mennä sinne, jos saan seuraa sinne."
"Millaista on olla leirillä?" mietin ääneen.
"En tiedä, en ole koskaan ollu sellaisella. Kuulemma ne vetäjät on pelottavia ja ruoka siellä on kamalaa ja kaikki on niin inhottavaa", Sakari selitti.

Pidin hänen asenteestaan. Hän selkeästi antoi ymmärtää, ettei välittänyt huhuista ja ennakkoluuloista vaan halusi ottaa asioista selvää aivan itse. Arvostin sitä, mutta silti Sakari oli myös sokea totuudelle.

"Ehkä mä voisin tulla sinne", sanoin.
"Oikeesti? Se olis tosi, tosi kivaa", Sakari hymyili.
"Mikä olisi?" kuului ääni selkäni takaa.

Se oli Milla ja jostain syystä olisin halunnut olla mieluummin kahden Sakarin kanssa kuin kolmistaan.

"Puhuttiin kymppileiristä. Aiotko sää tulla sinne?" Sakari kysyi.

Ei, ei Millaa, ajattelin.

"Ai se. Mä en pääse, kun oon silloin ulkomailla. Me mennään perheen kanssa Espanjaan", Milla selitti.

Helpotuin tiedosta, ja se näkyi minusta selkeästi, koska näin ihmetyksen heidän kasvoillaan.

"Mun täytyy mennä, vanhemmat varmaan jo miettii mihin jäin", sanoin nopeasti ja lähdin kirjastosta.

*

Kotona riisuin kenkäni jaloista ja jätin takin naulakkoon. Äiti ja isä istuivat keittiössä vakava ilme kasvoillaan. Normaalisti olisin ohittanut heidät, mutta jostain syystä jäin paikoilleni ihmettelemään. Hekin huomasivat sen.

"Kuule Juuso, meillä olisi vähän kerrottavaa", isäni aloitti.

Kävelin keittiöön papan kirja kainalossa ja katsoin heitä vuorotellen. Nyt huomasin, että äitini silmät punoittivat, itkusta todennäköisesti, ja isä oli haudan vakava. Tajusin, että saisin tietää jotain, mikä selittäisi oudon ilmapiirin kotonamme.

"Sä olet varmasti huomannut, etten ole ollut paljoa kotona", isä sanoi.

Nyökkäsin. Äiti oli selittänyt sen sillä, että isällä oli paljon töitä tehtävänä, mutta viimeisen viikon aikana en ollut enää uskonut siihen ja tuskin äitinikään.

"No, se johtuu siitä..."
"Isäsi muuttaa pois. Me ei asuta yhdessä, enää ikinä", äitini sanoi vahvalla äänellä, josta kuuli, kuinka katkera ja vihainen hän oli.

Katsoin heitä molempia hetken sulatellen asioita. Sitten muistin, kuinka Sakari oli kertonut tästä.

"Te siis...", aloitin.

En saanut enää sanotuksi mitään, kun viha valtasi kokonaan mieleni. Kyyneliä alkoi valua silmäkulmista poskilleni ja lopulta juoksin huoneeseeni ovet paukkuen.

Olin sen tiennyt aina, ihmiset olivat ahneita. Isäni oli, äitini oli, Milla oli, Sakarikin oli, kaikki olivat! Mutta entä minä? Mitä minulle kävisi? En minä halua asua sellaisen ihmisen luona, joka on aiheuttanut surua äidilleni. En minä halua olla ollenkaan sellaisessa maailmassa, joka on ahne itsekin! He veivät minulta ensin pappani, nyt perheen!

Otin papan kirjan syliini ja aukaisin sen. Aloin lukea aikaisempia tekstejä, joita olin kirjoittanut. Pian tunsin, kuinka minut imaistiin sisälle. Ainoa paikka, jossa halusin olla, oli oma maailmani, enkä tulisi sieltä pois enää koskaan!

Katsoessani taakseni näin, kuinka kehoni makasi sängyllä tajuttomana. Pelästyin ihan syystäkin. Oliko tuo minä? Luulin, että olin aina kokonaan joutunut kirjan sisälle, mutta oliko se vain mieleni? Pian järkytys katosi, enkä enää katsonut taakseni. Ei kukaan välittäisi, jos tästä lähtien olisin jumittuneena kirjan sisälle. Vai välittäisikö?

Lähdin kulkemaan eteenpäin enkä jäänyt katsomaan, kun kuulin äitini pelästyneen kiljaisun.

romppy

  • ***
  • Viestejä: 152
  • Lailailaa!
    • Dewymorning
Vs: Kirja (K11)
« Vastaus #1 : 03.03.2013 19:28:29 »
Ooh kiitoksia suuresti kommentistasi Lupa~

Tästä on nyt kaksi vuotta aikaa, joten tyylini kirjoittaa silloin saattoi olla aavistuksen erilaisempi kuin mitä se nykyään on. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että saatan joskus ilmaista jotkin asiat teksteissäni melko yksinkertaisesti ja kommentoivaankin sävyyn, mutta yritän vähentää sitä, ettei se häiritsisi lukukokemusta ehkä niin paljoa. Syy, miksi tapahtumat etenevät jossakin kohtaa hyvin nopeaa tahtia, johtui lähinnä siitä, että rajoitteena oli neljän sivun konsepti (sen ylitse ei saanut kirjoittaa, vaikka kuinka olisin silloin oikeasti halunnutkin).

Mutta olen iloinen, että lukukokemuksesta jäi päällisin puolin hyvä maku~ Kiitoksia vielä kerran!