Nimi: Kirjoita, rakas, kirjoita minulle
Ikäraja: Mielestäni tämä on sallittu
Tyylilaji: Jes, mä oon paras, osaan kirjoittaa romancea
Haaste: Kerää kaikki hahmot- haaste Blaise Zabinilla ja Lunellan asettama haaste:
Haluaisin lukea parituksella Harry/Blaise, mielellään jotain herkkää pohdintaa ja ajatuksia Blaisen suunnalta, kuitenkin niin ettei se luihuisluonne katoa siinä samalla. Haluan lukea millaista on rakastaa 'valittua' ja olla luihuinen. Piilotteleeko Blaise tunteitaan muilta jne. Tiedä, sitten osasinko tehdä tästä tuollaisen, mutta... Lisäksi myös inhokkiparitus-haasteeseen Blaise/Harrylla. (en ole ikinä, ikinä ennen kirjoittanut heistä, mutta minusta Harry kuuluu Dracolle tai Ginnylle
)
Yhteenveto: Lue ylempää.
Kiitokset: Lunellalle asetan suurimmat kiitokset haasteesta
Samoin minun on aika kiittää Apulantaa, ilman Apulannan musiikkia ei olisi tätäkään ficciä tullut. (mie tykkään kuunnella Apulantaa samalla, ku kirjotan, kannattaa kokeilla.) Apulannan Maanantai on tajuttoman ihana kappale!
Oma sana: Kyl mä tästä tykkään, pakollisia oli seuraavat sanat/lauseet:
- pyhä
- smaragdinvihreät silmät
- tupakaapu
- yö
- pimeys
- huokaus
- “Olet kaunis.“
Kirjoita, rakas, kirjoita minulle Blaise Zabini nojasi puuhun, hän istui maassa kädet polvien ympärillä. Luihuinen näpräsi hermostuneena tupakaapuaan. Hän huokaisi.
”Tässä minä olen”, kuului ääni Blaisen takaa. Blaise kääntyi ja näki smaragdinvihreiden silmien tuijottavan häntä. Harry seisoi hänen edessään hymy huulillaan.
Tässä minä olen, niin Harry aina sanoi heidän tavattuaan salaisissa paikoissaan. Blaise vastasi Harryn hymyyn ja nousi ylös. Hän kietoi kätensä pojan ympärille. Harry suukotti Blaisen poskea.
”Olet kaunis”, Harry huokaisi silittäen Blaisen hiuksia. Blaise hymyili ja suukotti puolestaan Harryn poskia.
”Sinä olet kauniimpi”, poika sanoi. Blaisesta Harry todellakin oli kaunis, kauniimpi kuin hän itse. Kun he joskus iltaisin seisoivat pimeässä luutakomerossa, Harryn smaragdinvihreät silmät loistivat ilosta, joskus niistä valui kyyneleitä silmälasien alta poskille. Silloin Blaise yleensä suukotti kyyneleet pois. Ei ole mitään syytä itkeä, Blaise sanoi usein. Mutta Harry itki ilosta, ei surusta, niin kuin hän sanoi.
Usein pimeys kerkesi kaapata heidät, ennen kuin he olivat kerenneet edes suudella. Silloin heidän oli pakko mennä nukkumaan, sillä kumpikaan ei ollut valmis ottamaan jälki-istuntoa. Yö kerkesi tulla liian nopeasti, aivan liian nopeasti.
Rakkaus on pyhää, oli Harry kerran sanonut ja nyt se lause oli Blaisen mielessä, kun he makasivat nurmikossa. Harry oli puhunut totta, rakkaus oli pyhää. Niin pyhää, ettei siitä kannattanut väitellä, ei naureskella. Se oli heidän pyhä asiansa.
Kirjoita rakas, kirjoita minulle, Blaise puolestaan tykkäsi sanoa Harrylle. Siihen Harry vastasi usein, ettei ollut aikaa, että kirjeet eivät korvaisi heidän yhteisiä hetkiään. Salaa Blaise oli samaa mieltä.