Nimi: Lepää rauhassa, äiti
Kirjoittaja: Chyilly
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: deathfic (one-shot)
Yhteenveto: Philipin äiti on juuri kuollut ja koko perhe kärsii siitä. Pääseekö Philip yhteisymmärrykseen tämän asian kanssa?
Haasteet: Originaali10
A/N: Eräänlainen spinoff minun ja kaverini (kahdenkeskiseen) roolipeliin. Rosena omistaa Porchen ja Mariannen.
Tämä oli niin väärin. Äitini... Hän oli kuollut. Kuollut kuin kivi, enkä sitä voinut mitenkään enää muuttaa. Enää minulla oli vain isä, joka oli kyllä mielestäni ihan täysi toope. Hän ei vain käsittänyt lainkaan, ettei minua kiinnosta kaikki sama, mitä häntä kiinnostaa.
Istuin sekaisessa huoneessani sängyllä, jota ei ollut pedattu. Kaiuttimet huudattivat Nirvanaa nupit kaakossa. Nirvana oli lempibändini, tulisi aina olemaan. Mikään ei sitä muuttaisi, ei vaikka löytäisin parempaa musiikkia. Puristin kädessäni kehystä, jossa oli valokuva. Valokuva oli otettu vasta muutama kuukausi sitten. Katselin haikeana niin tympääntyneen näköistä perhettä. Miksi me emme yrittäneet silloin olla edes vähän yhtenäisempi perhe? Vaikka emme olisi voineet ennakoida äidin poismenoa, mutta olisihan se ollut ihan arvattavissa. Äitini nimittäin oli ollut poliisi ja hän oli kuollut työtehtävässä. Joku saakelin narkkari oli ampunut äitiä. Äiti oli kuollut myöhemmin sairaalassa, eli tänään.
Laskin katseeni kehyksissä olevaan kuvaan. Kuvassa oli äiti ja isä, jotka olivat ainoat, jotka edes yrittivät hymyillä. Me lapset, eli minä, isosiskoni Pipse ja pikkuveljeni Simon, olimme vain vihaisia. Pipse ei olisi halunnut kuvaan, minua ei kiinnostanut ja Simonilla olisi ollut muuta tekemistä.
Joku jyskytti oveeni voimakkaasti, joten se ei voinut olla kukaan muu kuin isäni. Hänellä nimittäin oli voimaa, olihan hän FBI-agentti. Laitoin musiikkia kaukosäätimestä pienemmälle.
”Laita Philip-kiltti se musiikki kokonaan pois. On jo myöhä”, isä sanoi äänellä, jota en ikinä ollut kuullut hänen suustaan. Ääni oli väsynyt ja voimaton.
En vastannut mitään isälleni, mutta silti tottelin häntä. Vaikka olinkin kapinallinen, niin en voinut olla tottelematta tällä kertaa. Minun kävi sääliksi isääni.
Olin huomaamattani nukahtanut eilen illalla. Puristin vieläkin kehystä kädessäni, kun nousin sängylläni istumaan. Laskin kehyksen sängylle ja katsoin huonettani. Eipä se pahemmin viime illasta ollut muuttunut, yhtä sekaisin. Haroin olkapäille ylettyviä hiuksiani ja katsoin ikkunasta ulos auringonpaisteeseen. Olisi ollut mukava mennä vain ulos rullalaudan kanssa sekoilemaan, kerta siellä oli noin nätti ilmakin, mutta ei huvittanut tippaakaan. En voinut muuta oikeastaan ajatellakaan kuin vain äitini poismenoa. Paitsi tietysti mieleeni heti juolahti ruoka.
Talo oli ihan hiljainen. Simoninkaan huoneesta ei kuulunut mitään. Ketään ei näkynyt alakerrassa, kun hiippailin sen lävitse keittiöön. Kurkistin jääkaappiin, joka huusi tyhjyyttään. Niinpä tietysti. Isäni ei siis ollut käynyt kaupassa, mikä ei ollut ihme.
Palasin takaisin huoneeseeni ja etsin puhelimen käsiini. Yksi puhelu tullut, se ilmoitti. Leo. Niinpä tietysti. En uskaltanut soittaa parhaalle ystävälleni, Leolle, takaisin. Minua ei huvittanut puhua hänen kanssaan, koska joku varmasti oli sanonut hänelle äitini kuolemasta. Tai sitten ei. En kuitenkaan soittanut takaisin.
Etsin päälleni vähän edustuskelpoisempaa kuin likaiset ja reikiintyneet vaatteeni. Tungin puhelimen syvälle housujeni taskuun ja ulostauduin hiljaisesta talosta. Katu, jolla asuimme, ei taas ollut muuttunut yhtään. Kaikki talot ja niiden pihat näyttivät täydellisiltä, jopa meidän. Lähdin kävelemään katua, isommalle kadulle päin. Dagsoneiden keltaisen talon kohdilta ylitin tien ja jatkoin matkaa kaupalle, jonne ei todellakaan ollut pitkä matka.
Kauppaan tullessani en tervehtinyt kassalla häärivää Murielia, kuten en ole ennenkään tervehtinyt. Suunnistin suoraan karkkihyllylle ja nappasin sieltä suklaapatukan. Vilkaisin ympärilleni ja tungin patukan taskuun ihan muina miehinä. Otin toisenkin suklaapatukan ja pussin viinikumeja ja suunnistin kassalle. Muriel ei katsonut minua ystävällisesti. En ihmetellyt sitä yhtään, koska en olisi ansainnutkaan naiselta minkäänlaista ystävällisyyttä, koska olinhan monesti tylsyyksissäni rikkonut hänen talonsa ikkunoita ja kerran peräti oksentanut hänen pihalla oleviin kukkaistutuksiinsa.
Laskin ostokseni liukuhihnalle ja Muriel otti niistä hinnat.
”Se tekisi sitten tasan viisi dollaria”, nainen ilmoitti hinnan ja ryhdyin kaivelemaan taskujani. Esitin hölmistynyttä.
”Tuota, anteeksi, Muriel. Taisin jättää rahat kotiin. Voisitko odottaa hetken, että käyn hakemassa?” yritin kuulostaa vilpittömän anteeksipyytävältä. Muriel suostui ehdotukseeni hieman väkinäisesti ja lähdin kaupasta. Minulla ei ollut mitään aikomusta palata kauppaan ja tiesin, että Murielkin tiesi sen.
Istuin taas illalla huoneeni sängyllä. Leo oli yrittänyt soittaa pariinkin otteeseen, kuin myös tyttöystäväni Porche. En halunnut puhua kummankaan kanssa, en vielä. Ainut ihminen, jolle sinä päivänä olin jutellut, oli Muriel. Vain sen kaupassa käynnin aikana pystyin olemaan normaalisti.
Säpsähdin, kun joku vain avasi huoneeni oven.
”Mokomakin! Miksi et ole vastannut soittoihini?” huoneeseeni astunut naispuolinen, vaaleahiuksinen tyttö ei näyttänyt pahemmin ilahtuneelta. Hymähdin hiljaa, yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. Tuo tyttö oli tyttöystäväni, Porche. Hän istahti viereeni.
Olin jutellut Porchen kanssa pitkään. Nyt hän tiesi. Ensiksi olin vain vältellyt asiaa ja puhunut niitä näitä, mutta tietysti hän näki lävitseni ja kysyi, mikä oli vikana. Tunnustettuani hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut, hän jotenkin ymmärsi. En ollut tajunnut, että tyttö ymmärtäisi. Hänellähän ei ollut biologisia vanhempia, vain adoptioäiti. En tajunnut, että Porche piti tätä Mariannea ihan oikeana äitinään. Vaikka olinkin poika, niin pystyin puhumaan Porchelle. Vaikeutta olisi tuottanut, jos olisin joutunut juttelemaan Leon kanssa.
Tiesin kyllä elämän jatkuvan, vaikkakin ilman äitiä. Siihen menisi vain aikaa, että tottuisin siihen, ettei äiti ollutkaan aina neuvomassa. Hän kuitenkin olisi aina mukana, sydämessäni.
