2. luku
”Isä, ajoimme tästä jo kolmannen kerran”, poika neuvoi. Samat liikenneympyrät kukkapenkkeineen eivät jättäneet Pottereita taakseen. Kuskina oleva mies nosti etusormellaan lasejaan jo hermostuneena. Radiosta pauhasi jästimusiikkia, jonka jälkeen alkoi säätiedotus. Harry ajoi auton bussipysäkille ja sammutti sen. Naisääni katkesi juuri ratkaisevalla hetkellä. Sataisiko tänään senttejä vai metrejä.
”Albus Severus, paljonko kello on?” Harry kysyi penkoessaan auton laatikoista karttaa.
”Epäilisin jo kuutta”, Albus kertoi katsoen ikkunasta jo huolestuneena sadepilviä. Aurinkoisesta päivästä ei ollut enään tietoakaan. Onneksi huvipuistossa käynti oli osunut keskipäivälle. Vesipisarat ropisivat autoa vasten.
”No voihan perhana”, mustahiuksinen mies kirosi pahoitellen kuitenkin, ”anteeksi, en yleensä kiroile lasten kuullen.” Poika mulkaisi isäänsä. Aivan kuin tämä ei olisi kuullut pahempaa kuin yhden vaivaisen kirosanan. Välillä poika piti isäänsä turhankin ylisuojelevana. Hänen veljensä James oli toisaalta kyllä melkoinen rääväsuu.
Karttaa ei tunnu löytyvän. ”Osaisikohan Ginny tänne hakemaan meitä”, Albus kohautti olkapäitään.
”Suostuisit nyt. Hän aina sanoo, että olen tervetullut koska tahansa”, poika yritti maanitella, mutta hänen isänsä astui autosta ulos mielenosoitukseksi. Samalla Harry huomasi juuri sopivasti jästin tulleen bussipysäkille huikean sateenvarjon alla. Albus hätkähti, kun aivan vierestä ajoi suuri rekka. Vesilammikko oli ainakin muutaman metrin pituinen, eikä kulunut montaakaan sekunttia Harryn istuuduttua takaisin autoon litimärkänä.
”Okei, soita sitten hänelle!” Albus hymyili tyytyväisenä saadessaan käteensä jo toista kertaa puhelimen.
Tunnin sisällä punainen auto kaartoi suuren omakotitalon porteista sisään pihalle. Viimein oli sääkin tyyntynyt. Harry silmäili jo varuillaan rakennusta. Se ei ollut läheskään yhtä suuri ja korea kuin entinen kartano, jossa vihreäsilmäinen useinkin vieraili nuorena. Tietenkin salaa. Harry ehti ajatella jo positiivisesti, kunnes pusikoista tepasteli valkoinen riikinkukko. Hän ei tiennyt itkeäkkö vai nauraakko.
Ovi oli jo kuin valmiiksi raollaan heitä varten. Asteltuaan kiviportaat ylös ovesta sisään, he päätyivät hämärään aulaan. Nurkissa kyhjöttivät liikkumattomat patsaat, ja askeleet kaikuivat kuuluvasti. Yhtäkkiä jokin olisi sanonut 'puff'.
”Harry Potter! Viimein tapaamme”, uikuttava ääni kantautui jostakin. Molemmat mustatukkaiset hätkähtivät kun ääni tuntui kuuluvan heidän jalkojensa juuresta. Eikä keltaraidalliseen tyynylinaan pukeutuneesta voinut luulla kuin kotitontuksi. ”Merlin, älä vain sano, että Dobbyllä oli sisaruksia!” Harry tuijotti kotitonttua, joka kumarteli molemille niin syvää että pitkä nenä hipoi puulattiaa.
”En olisi koskaan uskonut teidän saapuvan luoksemme. Hän lienee Albus Severus Potter? Taidamme olleet tavanneet”, alle metrin mittainen tonttu kumarteli syvään. Samalla alkoi kuulua askeleiden ääniä. Joku oli tulossa.
”Bobi, keittiöön siitä!” vaalea poika käskytti astellessaan toisesta ovesta eteisaulaan. Pojalla oli päällään tummanvihreä paita joka ei kuitenkaan sointunut valkoisten housujen kanssa. Albus rykäisi koittaen saada toisen huomion, mutta epäonnistui siinä Harryn kysyessä:
”Onko Malfoyilla uusi kotitonttu orjuutettavana?” Scorpius naurahti ivallisesti pudistellessaan päätään. Albus punehtui, sillä tiesi mitä Scorpius ajattelisi hänen isästään.
Bobi oli alkanut sählätä vieraiden takkien kanssa, mutta katosi siinä samassa –ilmeisesti keittiöön. Mustahiuksiset alkoi nyt katsella turvallisemmin ympärilleen vaaleaverikön ohjatessa heidät ovesta uuteen huoneeseen. Takkatuli roihusi luoden lämpöä muuten niin hämärään ja kolkkoon olohuoneeseen.
”Albus, mennään yläkertaan”, blondi sanoi vieden Albuksen viereisestä ovesta ulos. Askeleiden kopinan loputtua Harry alkoi silmäillä huonetta. Kattokruunu kimmelsi sohvien yläpuolella. Kalusteet olivat mustaa nahkaa ja pöytätasot lakattua tammea.
”Kas kas, Harry Potter. Eikö olekin, ah, kodikasta?” Harry säikähti. Huoneessa ei ollut ketään. Tuosta henkilöstä, jolle ääni kuului ei voinut erehtyä. Tai unohtaa, vaikka haluaisi. Miehellä kesti hetken ennen kuin tajusi mistä ääni kuului. Suoraan hänen vieressään seinällä oli suuri muotokuva, jonka henkilö liikkui. ”Lucius”, vihreäsilmäinen hymähti. Vaalea pitkähiuksinen Malfoy oli menehtynyt noin 10 vuotta sitten petettyään kuolonsyöjät. Yksi heistä oli tullut surmaamaan kostonhimoisena jo hyvien puolelle siirtynyneen Malfoyn. Muotokuvan jälleen aikoessa puhua kuului oven natinaa. Kääntyessään tulijan suuntaan Harry tiedosti vasta nyt tilanteen. Hän oli Draco Malfoyn kodissa. Tulija oli pukeutunut kokomustaan niin, että vaaleat hiukset ja silmät hyppäsivät silmille. Draco asteli tuttu ilme kasvoillaan lähemmäs mustahiuksista.
”Oliko kenties outoa tulla kerrankin pääovesta?” hän vihjaili vieraan siirtyessä takan eteen. Lucius Malfoy taulussa oli nyt aivan hiljaa seuratessaan miehiä.
”Kiva talo”, Harry töksäytti, seuratessaan vaalean tuloa yhä vain lähemmäs häntä kohti. Lyhyempi henkäisi tuttua tuoksua sisäänsä, jonka oli jo miltein unohtanut vuosien saatossa. Harmaat silmät ajelehtivat jo vaarallisen alas katsellessaan miestä. Heidän ylleen langettui jännittynyt tunnelma. ”Näkisitpä makuuhuoneen”, toinen nosti katseensa kiusoitellakseen. Samassa kotitonttu pöllähti heidän viereensä. Tilanne ei tainnut olla ulkopuolisen silmin lainkaan ihmeellinen. Oli tilanteessa jotain kotoista ja utuisaakin, ainakin Harryn mielestä. Lämmin takkatuli, mutta muuten niin hämärä huone, sekä toisen miehen tuoksu. Vai oliko se vain Malfoyden ominaishaju? Tuoksu hipoi kieltämättä jo naisellisuuden rajaa.
”Mitä nyt taas?” Draco sähähti. Bobi vinkaisi asiansa. ”Pöytä on katettu, herra.” Jälleen tontun kadottua Harry puhui.
”Tuo on väärin. Orjuuttaa tai saati pitää kotitonttua.” Tuohon vaalea vastasi hymähtäen.
”Oletko töissä S.Y.L.K.Y järjestössä?” Harry punastui.
Pöytä oli katettu koreasti. Kulhoissa oli mitä lie kastikkeita ja mereneläviä, mutta pannuista löytyi myös jästien ruokalajeja. Kaikki olivat hiljaa haarukoiden ja veisten kilahdellessa. Albuksen ottaessa lisää kurpitsavuokaa Scorpius rykäisi. ”Paljonko kello on?” Bobi, joka hääräsi takkatulen parissa vastasi heti. ”Viittä vaille kahdeksan, nuori herra.”
”Hienoa”, vaalea poika vastasi ja lusikoi lisää kirpitsakeittoa suuhunsa. Albus käänsi katseenssa kysyvästi häneen. Samassa Scorpius alkoi naputtaa lusikalla lautasen reunaan ilmeisesti vain huvin vuoksi.
”Kuinka niin hienoa?” Albus kysyi aidosti hämillään. Heidänhän pitäisi varmaankin pian lähteä kotiin. ”Teidän ei tarvitse lähteä kotiin enään näin myöhään”, poika sai sanotuksi laitettuaan taas vuokaa kitaansa. Draco ei ollut huomannut varmaankaan edes, että pöydässä keskusteltiin, sillä oli keskittynyt edessään oleviin papereiden. Harry arveli niiden olevan työpapereita. Mustahiuksinen pudisteli arasti päätään hymyillen, vinkaten isänsä suuntaan. Harrykään ei ollut keskittynyt poikien puheenaiheeseen.
”Hei isä! Potterit jäävät meille yöksi”, Scorpius lähinnä totesi tai käski, ennemmin kuin olisi kysynyt. Pinkkiin tyynyliinaan sonnustautunut Bobi oli ollut tarkkailevampi, koska saattaisi joutua palveluksiin.
”Sijataanko arvon vieraille huone?” Bobi vinkui . Viimein vanhempikin Malfoy sai nenänsä irti papereista.
”Mitä? Tekö aijotte jäädä tänne yöksi?” Draco kurtisti kulmiaan, ”eihän tämä ole mikään otetaan-Potterit-huostaan-kamppanija.”
”Emme me sitä ehdottaneet”, Harry puolusti rehellisenä. Matkaa Malfoyilta heille tosin oli reilu 100kilometriä, mies ajatteli. Käkikello alkoi kukkua, se kukkui kahdeksan kertaa.
”Eli sillä selvä”, vaalea poika nousi pöydästä raskaan tuolin raapiessa puulattiaa vasten. Astiat, jotka olivat olleet hänen edessään katosivat. Draco pudisteli vain päätänsä ja jatkoi kirjoittamista mutisten Scorpiuksen olevan yhtä päättäväinen kuin hänkin.
”Häiritseekö siis yöpymisemme?” Harry kysyi saaden vastaukseksi ainoastaan olkien kohautuksen. Albus lähti jälleen Scorpiuksen perään ilmeisesti yläkertaan, jossa pojan huone oli. Harry alkoi jutella Dracon kanssa työasioista.
Scorpiuksen huone oli erittäin siivossa kunnossa. Lattioilla ei lojunut vaatekasoja, eikä pöydillä ollut astioita tai muuta roinaa. Albus hivuttautui sängynlaidalle istumaan. Se oli pehmeän tuntuinen.
Vaalea istui kirjahyllyn vieressä olleeseen nojatuoliin laittaen jalkansa toisen jalan ylitse.
”Mitä mietit?” hän yllätti vihreäsilmäisen kysymyksellään.
”Öh, kaikenlaista. Entä sinä?” Scorpius ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä vastaukseen.
”Kaikenlaista”, vastasi hänkin saaden Albuksen hymyilemään vaivaantuneena. Mistä lähtien hän oli ollut kiusaantunut toisen seurassa?
”Ärsyttävää kun olet tuollainen”, Scorpius sanoi suoraan ajatuksensa, ”voisit olla puhelijaampi. Vai olenko noin pelottava?” hän lisäsi virnistäen. Albus vaihtoi asentoaan hiukan, kun siinä samassa vaalea retkahti istumaan hänen viereensä tahaltaan aivan kylki kylkeen.
”Ollaanpa nyt sellaista, että vuorotellen mietitään henkilöä ja toinen koittaa arvata ketä ajattelee. Saa vastata ainoastaan kyllä tai ei. Onko selvä?” Scorpius selitti asetuttuaan makuulleen Albuksen viereen. Tämä katsoi kuitenkin toista taukoamatta. ”Joko olet miettinyt henkilön?”
”Kyllä kai...”, Albus koitti ajatella jotakuta. Se oli vaikeaa, sillä ei hän ketään tuntenut nimeltä. Ainoastaan joitakin luihuisista ja opettajat. Toisin kuin Scorpius, joka tunnisti jokaisen vastaan tulijan koulussa ja Viistokujalla.
”Onko hän meidän koulussa?”
”On”, Albus totesi empimättä.
”Onko hänellä tummat hiukset?” Scorpius kysyi.
”Ei”
”Onko hän kaunis?” Scorpius siirtyi nyt enemmän istumaan Albuksen kääntäessä katseensa muualle. Olipas mielenkiintoinen lattiamatto.
”Kyllä”, Albus vastasi ujosti.
”Ei kai vaan Rohkelikko?” Scorpius varmisti.
”Ei”, Albus hymyili ajatellessaan henkilöä punaisessa solmiossa.
”Hyvä! Onko hän puhdasverinen?”
”Ei, puoliverinen”, Albuksen vastaus oli onneksi tarpeeksi tyydyttävä toiselle.
”Oletko ihastunut häneen?” Kysymys putosi kuin kirkkaalta taivaalta Albuksen mielestä.
”Scorpius! Älä kysele tuollaisia”, vaalea vain virnuili ja tökki toista kylkeen saaden Albuksen miltein äännähtämään. Albus tajusi ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta kiertää kysymystä.
”Vastaa nyt vain. Kyllä tai ei.” Hetken mietittyään mustahiuksinen sopersi käsiään väännellen ja vilkaisten vaaleaa silmiin.
”Kyllä, kai.” Harmaat silmät koittivat nyt entistä enemmän tavoitella vihreitä kiinnostuneina. Scorpius oli vain innostunut vastauksesta, koska Albus ei ollut koskaan ainakaan myöntänyt olleensa ihastunut.
”Ei ole totta, Albus! Hän on poika”, vaalea kailotti silmät miltein kiiluen samalla, kun Albus toivoi kurpitsavuuan vatsassaan tulematta ylös.
”Mistä sinä muka sen tiedät?”
”Äskeinen oli kyllä villi veikkaus, mutta nyt se sai vahvistuksen”, Scorpius virnuili omahyväisesti.
”Jatketaanpa. Hmm, onko hän hyvä suutelemaan?”
”Mistä minä tiedän, kun en ole kos-”, Albus melkein vauhkoontui liian kiusallisista kysymyksistä, muttei olisi arvannut sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vaalea nosti mustahiuksisen leukaa itseään päin hieman koholle ja painautui niin lähelle, että jo pelkkä pojan lähes sylissä oleminen sai melkein fletkumatojen kiemurelemisen vatsassa voimaan lähes huonosti. Hetkeäkään epäröimättä vaalea kallisti aavistuksen päätänsä, raotti kapeita vaaleita huuliaan nojautuen välissä olleen raon yhteen. Albus oli kangistunut. Mitä hän voisi tehdä? miskei hän perääntynyt? Ja miksi helvetissä hän tunsi itsensä olevan onnenkukkuloillaan? Suudelma oli sellainen, kuin lyhempi oli lähes kuvitellutkin, mutta parempi. Hetken hän luuli tukehtuvansa hapen puutteeseen, mutta toinen irrottautui muutaman sentin kauemmaksi lipaisten nopeasti kielellään toisen huulia. Albus miltein tärisi jännityksestä.
"No, onko hän?" poika todella vaati kysymykseensä vastauksen, eikä lyhyemmällä ollut vaihtoehtoja. "Kyllä", Albusta kuumotti kasvoista ja pää tuntui heliumilta, pystymättä katsomaan toista silmiin.
"Jaa jaa", Scorpius siirsi jalkansa pois toisen sylistä nousten ylös.
"Bobi!" hän sanoi ja "puff", kotitonttu seisoi oven edessä. "Tee jotakin makeaa illaksi. Eikä mitään kurpitsaleivoksia tai vanukkaita, vaan kunnon täytekakku ja kulhollinen suklaasammakoita", poika käskytti, eikä mustatukkainen ollut tällä kertaa lainkaan pahoillaan. Bobi kumarsi ja katosi. Niinkuin se oli ilmestynytkin. Jotenkin Albus olisi halunnut tontun jäävän Scorpiuksen kysyessä:
"Mitäs sitten tehtäisiin?"
"Ministeriö tulisi vaihtaa mitä pikimmiten. Toisaalta itse työpaikkaa oli hankala saada", Draco puhui Harrylle. Kuolonsyöjä tatuointi ranteessa ei todellakaan tarjonnut työpaikkoja.
"Ei aurorinakaan ole aina hääppöistä olla. Kyllähän niitä Voldemortin kiihkoilija kannattajia vielä löytyy edelleen jostakin maanrakosesta", Harry tuumi asiallisesti jutustellen. Draco näytti vaivaantuneelta puristi kädet selkeästi nyrkkiin ahdistuksessa. Malfoyilla ei ollut ollut varaa valita kymmeniä vuosia sitten liittymistään kuolonsyöjiin.
Harry katsoi hiukan säälivästi vaaleaan mieheen, jonka iho kilpaili vaaleudessa hiusten kanssa. Hän miltein naurahti muistellessaan kouluaikoja, jolloin hiukset olivat joutunet kärsimään.
"Ei, ei! Minä kuolen tähän aivan varmasti. Musta ei todellakaan sovi minulle", Draco haroi hiuksiaan peilin edessä tyttöjenvessassa. Harry hymyili rohkaisevasti ja pörrötti toisen pikimustia hiuksia.
"Ne ovat ihan söpöt", hän naurahti. Tarkoituksena oli ollut, että aamulla ennen kuin joululoman jälkeiset ensimmäiset oppitunnit alkaisivat, Dracolle olisi taijottu muutama ohut musta raita hiuksiin vaaleiden hiusten sekaan. Loitsu oli mennyt totisesti mönkään, mutta ainakin mustatukka korosti muuten niin vaaleaa nuora poikaa. Oli lähellä, ettei Draco lähes nyyhkyttänyt.
"Isäni tappaa minut!" Harry koitti rauhoitella toista, muttei välttämättä onnistunut Murjottavan Myrtin kihretäessä ylhäällä katonrajassa.
"Tuo saadaan kyllä jo tänään pois. Kamalempaa olisi jos minä olisin blondi!" Poika ei ollut edes harkinnut blondaavansa raidan raitaa, vaikka Draco olisi kuinka halunnut. Hiusongelma oli selivnnyt jo seuraavalla Professori McGarmiwan muodonmuutoksen tunnilla. Ja niin Malfoy oli jälleen vaaleatukkainen. Eikä koskaan enään luottanut hiusten värjäykseen taikakeinoin.
"Mitä mietit?" Draco kysyi hämmästyessään Harryn tirskahdusta. Hän toisteli tätä kysymystä aina jatkuvasti nuorenakin.
"Muistoja sinusta ja minusta. Sinä?" Harry hymyili. Draco irvisti ja sanoi:
"Potter! Irstasta."
"Ei niitä sellaisia muistoja, hölmö!" Harry huudahti Dracon nauraessa vaisusti.
Mies hieroi kasvojaan. Ikkuna oli auki, mutta miehen mustatukka oli liimaantunut otsaa vasten. Hän vaihtoi ties monetta kertaa asentoaan. Yö oli ollut pitkä. Harry vilkaisi oikealle puolelleen. Silmät olivat tottuneet aikoja sitten näkemään hämärässä, lähes pimeässä huoneessa. Viereisessä sängyssä tuhiseva nuorempi henkilö jolla ei ollut ilmeisesti ollut vaikeaa nukahtaa. Viimein mies kiskaisi vihreän peittonsa syrjään. Seinällä oli vasapäätä huonetta jonkin sortin maalaus. Ilman lasejaan Harry erotti vain kehyksen tapaiset hopeareunat kuunvalon valaistessa takaseinää. Vihreäsilmäinen haparoi lasinsa pöydältä asettaen ne paikoilleen laskien jalkansa varovasti sängyltä lattialle. Matto esti natinan äänet. Hänen poikansa ei ollut liikahtanut tuntiin sen jälkeen, kun oli unissaan mutissut jotain suklaasammakoiden hyppimisestä. Harry kohosi nyt seisomaan ja lähti astelemaan huoneen poikki ovea kohti varoen pitämästä ääniä. Vierashuone oli ihan mukava. Samantapainen, mutta värikkäämpi kuin Malfoyden kartanossa. Pääosin musta ja valkoinen jakoi huoneen värikaaren. Katsellessaan lähempää metrin korkuista maalausta Harry tajusi mitä se esitti. Siinä oli vaakuna, jossa käärme kiersi tikarin ympäri. Ei se niin hieno ollutkaan, kuin Harry oli kuvitellut. Mutta nyt hänen oli pakko päästä huoneesta, sillä oli sangen kuuma. Hänen päätänsä jomotti ja kurkkua kuivasi.
Käytävä oli tyhjä, eikä valot olleet päällä. Käytävällä oli vain kolme ovea, mutta hän Harry tiesi, ettei etsimänsä huone ollut mikään niistä. Niimpä hän löysi käytävän perältä portaat jotka veivät keskimmäiseen kerrokseen. Prikulleen saman näköinen käytävä oli jälleen hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa lähimmässä ovessa oli hopealaatta, Scorpius. Huoneesta kantautui kaukaista ääntä, kuin supatusta. Painaessaan korvansa vasten ovea, äänet lakkasivat. Olikohan huoneesta edes kuulunut mitään vai oletinko sieltä kuuluvan, Harry mietti empien, lähteäkkö seuraavaan kerrokseen. Portaat jotka veivät alimpaan kerrokseen olivat muutaman metrin päässä. Samalla myös niitä valaisi kuunvalo, joka tuli avoimesta ikkunasta. Ikkuna kohdistui suoraan sisäpihalle, jossa näkyi Pottereiden puhtaudesta säihkyvä auto. Asialla oli ilmiselvästi ollut Bobi.
Harry lähti astelemaan portaita. Talo muistutti oudolla tavalla Mustien kotia, jonka Harry oli perinyt kummisedältään. Hän oli siirtänyt sen aurorien päämajaksi, kun Kiltaa ei oltu enään tarvittu. Ehkä vielä jonakin päivänä Killan tulisi taas yhtyä, mutta se olisi pahin mahdollinen asia jota Harry pelkäsi.
Puuportaiden päässä oli muutama kynttilä valaisemasssa aulaa. Kaksi ovea, vasemmalle ja oikealle. Harry valitsi oikean, sillä toinen vaikutti takaovelta. Astuessaan huoneeseen ilma lämpeni. Tuli takassa kipinöi edelleen. Astellessaan huoneen poikki sohvien ohitse Harry olikin jo unohtanut jotain, jonka muisti vasta äänen sanoessa.
”Potter, jälleen.” Tällä kertaa hän ei säikähtänyt varsinaisesti, mutta pälyili ihmeissään ympärilleen. Luciuksen muotokuva oli samalla paikalla kuin päivälläkin, tietenkin.
”Minäpä minä”, Harry vastasi melkein haukotellessaan. Vaaleaa pitkähiuksista miestä esittävä kuva kohtotti kulmaansa virnistäen, ”kuinka naivia astua tähän taloon. Vasta kuoltuani Draco katui, ettei kertonut minulle kaikkea, ah niin, teistä.” Viimeinen sana oli lievästi halveksuvan kuuloinen.
Mustahiuksinen puristi kämmeniään yhteen ja aikoi lähteä pois huoneesta, mutta jokin pakotti hänessä kysymään, ”olisitteko hyväksyneet suhteeni poikaanne?” Kysymys, jonka hän oli halunnut nuorena tietää, oli kaivertanut häntä vuosia. Viimein se oli esitetty, vaikkei kuitenkaan kasvotusten Lucius Malfoylle. Vaaleahiuksinen naurahti pilkallisesti vakavoituen.
”Vaikea kysymys, kun nyt katsoo tilannetta. Oli Dracon puolesta hävytöntä joutua lemmenjuoman alistamaksi, kun siitä kehkeytyi lapsenlapseni.” Harry hymähti lähtien viimein olohuoneesta. Hänen päänsä jomotus oli lakannut, kun hän viimein avasi vessan oven. Vihreätsilmät katsoivat peilin kautta itseään. Harry ei tiennyt kuinka kauan mietti siinä aivot tyhjinä, ennenkuin joi hanasta vettä.
Draco kiristi solmionsa ja siveli hiuksiaan siistimmiksi. Peilin kautta miehenalku näki mustahiuksisen poikaystävänsä, joka sähels sotkuisen mustan tukkansa ja solmion kanssa.
”Ei tuosta tule mitään. Annappas kun näytän”, vaaleat sormet solmivat näppärästi punaisen solmion.
”Ja hiuksesi ovat ihan hyvin. Ei ne tuosta parane, vaikka kuinka yrittäisit”, Draco hymähti nostaen silmänsä valmiista solmiosta vihreisiin silmiin. Pitkät sormet kiertyivät toisen niskan taakse. Harry joutui aina olemaan leuka koholla ollessaan lyhyempi, joten joutui jälleen tuntevansa itsensä olevan tossun alla, vaalean vaihtaessa intohimoisen suudelman. Sitten vielä toisen, mutta Harryn yrittäessä uudelleen kielisuudelmaa toinen keskeytti aikeen laittaen sormensa toisen huulten päälle. ”Ensiks työ, sitten huvi”, hän hymyili saaden nurinaa vastineeksi. ”Ihan totta, minua pelottaa”, Harry mutisi katsoen harmaisiin silmiin tosissaan.
”Tiedän kyllä, että olen vaarallinen sängyssä, muttei sinun vavista tarvitse”, Draco kohotti kulmaansa. Mustahiuksinen tyrskähti ja pudisti päätänsä. ”No ehkä sitäkin, mutta tarkoitin isääsi. Hyväksyyköhän hän minua osaksi sukuanne?”
”Harry, noin sanotaan, kun ollaan menossa naimisiin. Ja sen aika ei ole vielä”, vaalea venytti viimeistä sanaa kuin kysymyksenä ja jatkoi, ”mehän vielä vain seurustelemme.” Lyhyempi oli hetken hiljaa, mutta kiirehti ennen kuin toinen kerkeäisi.
”Et siis halua kanssani koskaan naimisiin?” Draco leikki miettivänsä pitkään nuolaisten alahuultaan. ”Hmm, en nyt tiedä...”
”Draco!”
”Okei okei, kyllä minä sinua rakastan, aina. Lupaan sen. Mietin vain juuri, että sopisiko Harry James Malfoy lainkaan sinun nimeksesi”, vaalea naurahti Harryn yhtyessä tähän. Naurun lomasta hän sanoi vielä ennen kuin he lähtisivät alakertaan. ”Ei, sinusta tulee Draco Potter.”
”No ei todellakaan!”
”Mutta sitten kaikki meni pieleen kuolonsyöjien saapuessa äkki arvaamatta”, Harry muisteli synkkänä. Hänelle ei jäännyt mitään jäljelle noista lupauksista ja unelmista. Lähtiessään takaisin huoneeseensa hänen aivonsa työskentelivät ankarasti kahlaten läpi muistojaan. Häntä harmitti ja ehkä hiukan itketti. Kaikki näytti hyvin aavemaiselta Harryn sulkiessa viimein vierashuoneen oven.
