Ray, a drop of golden sun (K-11) [VIHDOIN JATKOA 8.9.]

[Joa]

Tosi kiva luku taas ja tykkäsin aiemmassa kommentissa kaipailemastani viittauksesta Lilyn ja Jamesin välien hitaaseen hitaaseen lämpenemiseen (tai ainakin itse koin Lilyn suhtautuneen tässä luvussa ihan luontevasti Jamesiin hieman aiempaa suopeammin, kun hänkin oli niin innoissaan Rohkelikon menestyksestä) ja siihen, miten Severus oli heti mustasukkainen asiasta. Antero Mertaranta-kommentti oli ehkä vähän hassu, mutta menkööt jos olet sen MM-huumassa kirjoittanut... Olenkin joskus Pottereita lukiessani miettinyt, miten jahtaajana on edes mahdollista olla niin loistava, että ihmiset muistelevat jotakuta vuosien päästäkin mahtavana huispaussankarina, sillä yleensähän etsijä saa osakseen kaiken kunnian, kun hänellä on mahdollisuus yksin kääntää koko pelin suunta, mutta tästä luvusta sain hyvin vastauksen siihenkin ihmetykseen, hyvä James! Lilyn ja Severuksen suhde on ihanasti kirjoitettu ja tuntuu luontevalta, samoin kuin Lilyn ystävien suhtautuminen heidän ystävyyteensä. Siriuksen hahmosta myöskin tykkäsin tässä luvussa; hänen kommenttinsa Reguluksesta olivat hauskoja ja hahmo pysyi mielestäni hyvin canonissa. Älä välitä pikkuvirheestä (Reguluksen pelipaikkaan siis viittaan), minulle menee ainakin läpi se, että Regulus siirtyy jollain verukkeella etsijäksi jatkossa. Paljon pahempi ja ärsyttävämpi "virhe" olisi ollut, jos olisit kirjoittanut Jamesin etsijäksi, mikä on lukemissani ficceissä ollut (ymmärrettävästi) tosi yleistä. (Eipä liity sinun ficciisi mitenkään, mutta minusta on muuten kivaa, että Row ilmoitti Jamesin olleen jahtaaja eikä etsijä, niin James ja Harry eivät ole ihan täsmälleen samanlaisia joka hemmetin asiassa:)).

Jatkoa odottelen kovasti minäkin!

[Miriam]

Joalle kiitos kommentista:) Tämän viidennen vuoden aikana Lilyn ja Jamesin lähentyminen on aika hienovaraista. Niillä on hyviä hetkiä, mutta James parka joutuu vielä kärvistelemään itsekseen jonkun aikaa:D Mutta kyllä se sieltä tulee.

Luku 12

Severus kaatoi koko pullollisen lientä kurkkuunsa, ja odotti hetken, että juoma vaikuttaisi. Kun hän ei enää nähnyt omia käsiään, hän hymyili tyytyväisenä ja lähti juosten käytävää eteenpäin. Näkymättömyysliemi oli erittäin hyödyllistä, harmi vaan, että sen jatkuva litkiminen saattoi aiheuttaa pysyvää näkymättömyyttä. Hän hidasti kulkuaan ja hiipi viimeiset portaat alas. Hän jäi hiljaa odottamaan patsaan vierelle, ja toivoi, että Kelmit tulisivat ajoissa, jotta hänen juomansa vaikutus ei lakkaisi. He tulivatkin melkein heti, kun Severus oli päässyt paikalleen, hevospatsaan viereen. Heitä ei näkynyt taaskaan, mutta kuiskuttelusta ei voinut erehtyä. Kun he olivat hiipineet salakäytävään, Severus seurasi heitä jälleen. Tällä kertaa hänen ei kuitenkaan tarvinnut piilotella vaan hän saattoi kulkea paljon lähempänä heitä.
”James, näytä sitä karttaa”, Piskuilanin ääni kuului näkymättömistä hänen edellään. Severus irvisti, ja toivoi, että koko porukka oli juonut liikaa lientä, ja jäisi pysyvästi näkymättömäksi. Hän oli varma, että puolet kelmien tempuista selittyi liemen juomisella, mutta ihmetteli syvästi, ettei sen sivuvaikutuksia alkanut jo näkyä.
”Ei nyt, Peter. Mennään ensin ulos”, Potterin ääni vastasi. ”Minä menen odottamaan metsän laitaan. Hoitakaa te homma”.
”Selvä, Sarvihaara!” Musta naurahti. He olivat pian ulkona täysikuun loisteessa, ja Severus jättäytyi juuri ja juuri kuulomatkan päähän. Mitähän pirua kelmit oikein puuhasivat?

”Peter, ala mennä”, Mustan ääni kuului jälleen. ”Minä vilkaisen vielä karttaa”. Samassa sen pensaan juurelta, jonka takana Potter kumppaneineen oletettavasti piileskeli, ryntäsi iso rotta, joka katosi pian varjoihin. Severus irvisti jälleen.
”Minä menen nyt. Minä en mahdu tekemään sitä tässä pensaassa”, kuului Potterin ääni. Musta tyrskähti.
”No en minäkään ihan sitä ajatellut –”.
”Pää kiinni perverssi piski”, Potter naurahti. ”Kurkkaa karttaa ennen, kuin haet hänet”, hän huikkasi vielä, ja Severus näki jäätyneelle nurmikolle ilmestyvät askelten painaumat jonkun hölkätessä hänestä poispäin. Hän oli aikeissa lähteä seuraamaan, kun jokin iski häntä rintaan ja hän lysähti selälleen.
”Jäitpäs kiinni, ruikuli”, Musta virnisti tyytyväisenä hänen edessään erittäin näkyvänä. Severus vilkaisi omia käsiään, ja totesi juoman vaikuttavan häneen edelleen. Miten Musta oli tiennyt, että hän oli siinä? Jos hän olikin kuullut jotain, mistä hän oli tunnistanut..
”Kuka tässä on jäänyt kiinni? Seurasin teitä, ja kuulin teidän keskustelunne. Te suunnittelette jotain!” Severus huusi kömpiessään pystyyn.

”Sinä haluaisit varmaan kovasti tietää”, Musta virnisti.
”Minne Piskuilan katosi?” Severus vastasi huomioimatta Mustan pilkkaa. Hän oli huomannut Potterin jäljet huurteisessa nurmikossa, muttei ollut huomannut Piskuilanin poistuvan. Oliko hän edelleen pensaassa?
”Peter on melkoisen... vikkelä livistämään!” Musta nauroi, ja osoitti Severusta yhä taikasauvallaan.
”Minä kerron! Kerron rehtorille ja professori McGarmiwalle, että seikkailette ulkona öisin! Te saatte vielä potkut! Ja minä tiedän, että Lupin on ihmissusi!” Severus huusi Mustalle sylki roiskuen. Hän oli vihainen. Miten Musta kehtasi edelleen nauraa ja uhkailla häntä, kun hän oli saanut koko porukan kiinni itse teosta!
”Niinkö sinä kuvittelet?” Musta sanoi ykskantaan. Raivostuttava virne hänen kasvoillaan ei värähtänytkään. ”Haluaisitko sinä tietää, mitä me puuhaillaan”, hän jatkoi. ”Voinhan minä sen sinulle kertoakin”.
”Mitä?” Severus kysyi typertyneenä. Hän ei ollut kuvitellut saavansa tietoa niin helposti. Hän puristi taikasauvaansa ja katsoi Mustaa tiukasti. Musta vastasi katseeseen. Severus tajusi juoman vaikutuksen haihtuvan hiljalleen.

”Tällipajun alla on salakäytävä. Sinne pääsee koskettamalla alaoksassa olevaa kyhmyä. Se jähmettää puun. Mutta se vasta temppu onkin, että pääsee koskettamaan sitä”, Musta virnisteli. ”Et taida onnistua siinä”, hän sanoi. ”Jos pääsisit sisään, näkisit jotain, joka ylittäisi sinun pienen käsityskykysi”.
”Mitä sinä yrität? Ihan huviksesi kerrot tuon minulle? Haluatko, että tapatan itseni sen puun kanssa?” Severus ähkäisi ja tuijotti Mustaa. Pitikö poika häntä ihan typeränä?
”Se olisi kieltämättä melko huvittavaa, mutta puhun totta. Puussa on oikeasti se kyhmy. Ja mitä Remukseen tulee, hänenkin salaisuutensa paljastuu sinulle salakäytävän päässä!” Musta sanoi. Severus tajusi helposti, että poika tosiaan puhui totta, mutta selvästi uskoi, että Severus luulisi hänen valehtelevan.

”Ja nyt, painu takaisin pehkuihin, ruikuli”, Musta virnisti. ”Meillä on tärkeämpääkin tekemistä. Ja kerro vaan Minervalle, hän ei tosiaankaan halua menettää parasta huispaajaansa, ja minä menen vähän niin, kuin siinä siivellä. Pahin, mitä hän voi tehdä, on antaa meille jälki-istuntoa”. Musta kääntyi lähteäkseen.
”Sek –”
”Älä kuvittelekkaan!” Musta huudahti, ja torjui nopeasti Severuksen loitsun. Severus kiehui kiukusta, hän olisi voinut kuristaa Mustan paljain käsin. Severus ei ehtinyt toteuttaa aiettaan, vaan tajusi pian makaavansa nurmikolla kokovartalolukittuna. Hän ei nähnyt enää Mustaa missään. Helvetin kusipää! Severus taisteli loitsua vastaan, ja koska Musta oli jähmettänyt hänet taikasauva kädessä, hän onnistuikin pian. Severus nousi kankeasti jaloilleen, ja päätti nopeasti mitä tekisi seuraavaksi. Hän juoksi kohti tällipajua.

Musta oli kertonut hänelle totuuden, ja kuvitellut, että Severus ei uskoisi sitä. Huono juttu hänen kannaltaan, Severus virnisti saavuttaessaan puun. Hän olisi tietysti voinut mennä saman tien kertomaan opettajille, mutta nyt hänellä oli mahdollisuus selvittää, mitä kelmit oikeasti puuhasivat. Hän oli tallata puun vierellä nököttävän rotan päälle kiihdyksissään. Rotta vinkaisi, ja pinkoi pakoon minkä kintuistaan pääsi. Severus ei kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan etsi nyt katseellaan kyhmyä puun oksista. Hän löysi sen lopulta, mutta ei millään ylettäisi siihen saamatta iskua puulta. Severus katsoi ympärilleen.
”Tulejo oksa”, hän kuiskasi, ja vähän matkan päässä hänestä lojunut oksankarahka lennähti hänen käteensä. Jos hän olisi vilkaissut taakseen, hän olisi nähnyt hirven laukkaavan metsänreunasta puuta kohti, ja mustan koiran istumassa vähän matkan päässä. Hän ei kuitenkaan vilkaissut, vaan jähmetti puun kyhmyä koskettamalla ja pujahti juurakon välistä onkaloon.

Käytävässä oli pimeää, joten hän loihti valon taikasauvansa päähän ja lähti hitaasti etenemään. Hän kuuli kumean ulvaisun käytävän päässä olevan oven takaa ja pysähtyi hetkeksi voitonriemuisena. Hän oli ollut oikeassa. Siellä oli susi… ihmissusi. Tännekö Lupin tuotiin muuttamaan muotoaan? Severus nielaisi, mutta jatkoi sitten matkaa. Lupin oli varmasti lukittu vähintään häkkiin. Hän oli nopeasti oven luona, ja avasi sen taikasauvallaan. Oven takana käytävä jatkui samanlaisena. Hän ei ollut päässyt kuitenkaan kovinkaan pitkälle, kun joku tarttui hänen hartiaansa ja hän hypähti ympäri kauhistuneena. Potter.

”Kalkaros! Pois täältä!” poika huusi hänelle.
”Kas, Potter. Musta ystävällisesti vinkkasi minulle miten puun ohi pääsee. Minä –”
”Pää kiinni, ja ala tulla”, Potter ähkäisi ja kiskoi häntä takaisin kohti suuaukkoa.
”En! Minä aion selvittää, mitä –”
”Helvetin idiootti! Pääset vielä hengestäsi!”
”Irti minusta. Pitäisikö minun muka uskoa, että sinä olisit huolissasi minun –”

Severus hiljeni siinä samassa, sillä jokin käytävän toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa. Hän ei heti erottanut, mikä se oli, sillä käytävässä oli hämärää. Iso hahmo lähestyi heitä hiljaa, ja kun Severus huomasi sen susimaisen muodon, hänen sydämensä jysähti. Ihmissusi. Eikä heidän välissään ollut mitään muuta, kuin pitkä käytävä. Susi päästä matalan murinan ja pysähtyi. Silloin James Potteriin tuli liikettä. Hän tyrkkäsi Severuksen edellään kohti ovea, eikä hän enää vastustellut. He juoksivat minkä jaloistaan pääsivät, ja susi ryntäsi heidän peräänsä.

He pääsivät, kuin ihmeen kaupalla livahtamaan oven taakse, ja lukitsemaan sen ennen, kuin susi saavutti heidät. Susi iskeytyi vasten ovea ja ulvoi rumasti heidän takanaan. He eivät jääneet katsomaan, kestikö ovi, vaan juoksivat saman tien ulos salakäytävästä.  Severus kompastui, ja lysähti pitkin pituuttaan nurmikolle. Se oli hänen onnensa, sillä tällipaju täräytti hänen vierellään seisovan Potterin ilmaan, ja poika lensi hyvän matkaa ennen, kuin mätkähti maahan. Juuri, kun iso oksa oli iskemässä Severusta, puu kuitenkin jähmettyi, ja Musta juoksi maassa makaavan Potterin luokse.
”Oletko sinä kunnossa? Mitä pirua sinä oikein ajattelit, kun lähdit hänen peräänsä tuossa… tuollaisena!” Musta huusi hänelle.
”Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit, kun kerroit hänelle kyhmystä?” Potter huusi takaisin ja vääntäytyi istualleen.
”Se oli vain typerä vitsi. Mistä minä olisin arvannut, että hän menee oikeasti kokeilemaan? Ei kai hän mennyt ovesta?”
”No, mitä sinä itse olisit tehnyt samassa tilanteessa?”

Severus ei kuullut vastausta, sillä hän kiirehti parhaillaan kauemmas puusta koko ruumis täristen. Sirius Musta oli yrittänyt tappaa hänet. Ihan oikeasti. Musta ja Potter olivat nöyryyttäneet ja kiusanneet häntä alusta asti, ja nyt se oli tullut tähän. Hänet oli yritetty tappaa. Jos Potter ei olisi pysäyttänyt häntä, hän olisi ehtinyt paljon pidemmälle käytävää pitkin, eikä olisi millään ehtinyt takaisin. Susi olisi saanut hänet kiinni. Ja Sirius Musta olisi ollut murhaaja.

”Mieti, mitä olisi tapahtunut, jos Peter ei olisi kertonut minulle? Hitto, sinä olisit tappanut hänet!” Potter huusi.
”Enkä olisi. Minähän olin kokoajan täällä, olisin itse hakenut hänet pois sieltä, jos et olisi ehtinyt ensin”, Musta vastasi vähätellen.
”Jos en olisi ehtinyt ensin! Jos olisin odottanut hetkenkin, niin Kuutamo olisi saanut meidät kiinni, ja – ”
”Ja? Kyllähän sinä olisit saanut hänet pysäy –”
”Turpa kiinni!” Potter huusi, ja vilkaisi Severuksen suuntaan. ”Pidätkö minua tosissasi niin typeränä, että paljastaisin sen?” hän sanoi niin hiljaa, että Severus tuskin kuuli sen.
”No okei, oli se aika typerästi tehty. Mutta mitään ei sattunut, joten kaikki hyvin.”, Musta sanoi viimein.
”Jep, ja Kuutamo on sinulle varmasti helvetin vihainen huomenna”, Potter huokasi.

Severus koetti tahdonvoimallaan lopettaa jalkojensa tärinän. Vai että kaikki oli hyvin?
”Huomenna te olette jo matkalla kotiin! Tästä hyvästä teidät varmasti erotetaan, ettekä te –”
”Naama umpeen, Kalkaros. Sirius teki ehkä tyhmästi kertoessaan sinulle, mutta itse sinä sinne käytävään livahdit. Puun lähestyminenhän on kiellettyä. Ja mikä järki sai sinut avaamaan sen oven? Jos minä en olisi hinannut sinua ulos sieltä, sinä olisit nyt aika pahassa jamassa”, Potter vastasi. Hän piteli kylkeään sen näköisenä, että Tällipajun isku oli sattunut pahasti. Hyvä vain, Severus ajatteli. Viha poltti hänen, jokaista soluaan.
”Silläkö sinä aiot pelastautua? Hurja herra Potter pelasti typeryksen hengen, niinkö? Sinä teit sen vain, koska halusit pelastaa Mustan nahkan! Minä kerron –”

Severuksen ei tarvinnut kertoa, mitä hän oli aikeissa kertoa, sillä samassa pihamaan yli kajahti tiukka huuto.
”Varjelkoon! Mitä täällä tapahtuu?”. Professori McGarmiwa juoksi pihamaan poikki tavallisesti niin tiukka ja huoliteltu nuttura hapsottaen. Hänen kasvoillaan oli erittäin tiukka ilme, ja Severus hymyili itsekseen.
”Musta ja Potter! Ja Kalkaros!” Mitä ihmettä te teette ulkona tähän aikaan yöstä. Ja tuon puun lähelle ei saa mennä! Tämä tietää jälki-istuntoa teille kaikille, minä –”
”Minä en –”
”Hiljaa Herra Kalkaros. Saat selittää sisällä. Minä näin teidät ikkunasta! Te kävitte tuolla käytävässä! Mitä te oikein ajattelitte! Oletteko te kunnossa? Potter, mitä sinun –”
”Tällipaju iski, ei muuta”, Potter vastasi hampaittensa välistä.
”Ja nyt me lähdetään rehtorin puheille. Saman tien, ja ilman mitään vastaväitteitä”, McGarmiwa sanoi, ja he lähtivät kohti koulua. Severus tuijotti Rohkelikon tuvanjohtajan selkää ja kiristeli hampaitaan. Hän alkoi pelätä, ettei McGarmiwa aikonutkaan erottaa Potteria ja Mustaa. Professori oli sentään Rohkelikon tuvan johtaja, totta kai hän puolustaisi huispaussankariaan ja tämän parasta kaveria. Severus irvisti, kun he nousivat kivihirviön takaisia portaita pitkin kohti rehtorin kansliaa. Uskoisiko rehtorikaan häntä toistamiseen? Jos hän saisi kaiken päälle vielä jälki-istuntoa..

Severuksen käsien ja jalkojen vapina oli hellittänyt, mutta viha tuntui vain kasvavan. Jos he selviäisivät vain jälki-istunnolla… tai mikä pahinta, jos hän itsekin saisi jälki-istuntoa, hän ei kestäisi. Hän toivoi, että paikalle olisi tullut McGarmiwan sijasta Kuhnusarvio. Juomamestari ei ehkä pitänyt hänestä, mutta tottahan hän olisi oman tupansa oppilasta puolustanut?

”Mitä on tapahtunut?” Dumbledore kysyi ystävällisesti. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaapuun, jonka ylle oli vedetty violetti aamutakki. Rehtori oli selvästi ollut joko nukkumassa, tai juuri menossa nukkumaan. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä, pelkästään uteliaalta.
”Musta ja Potter –”, McGarmiwa aloitti. Dumbledore hymyili leveästi.
”Arvasin! Jatka vain, Minerva”, hän sanoi.

McGarmiwa kertoi, mitä oli nähnyt. Hän kertoi, kuinka oli nähnyt ikkunasta, kuinka Potter oli rynnännyt ulos tällipajusta Severuksen kanssa, ja kuinka Musta oli juossut pensaikosta jähmettämään puun. Päästyään kertomuksensa loppuun, hän katsoi kiukkuisesti huoneessa seisovia poikia.
”Alkakaahan sitten kertoa, mitä te teitte ulkona?”

”Me oltiin menossa Remuksen luokse”, Potter sanoi kiertelemättä. Huomattuaan McGarmiwan kauhistuneen ilmeen, hän lisäsi nopeasti: ”Siis sen oven taakse. Me ollaan usein pidetty hänelle seuraa sen oven takana”.
”Se on hurjan vaarallista! Mitä, jos ovi olisi unohtunut auki?” McGarmiwa aloitti, mutta Dumbledore hiljensi hänet käden heilautuksella. ”Jatkahan, James”, hän sanoi.


”Kalkaros seurasi meitä salaa pihalle, ja –”
”Kuulin, kuinka te suunnittelitte jotain täydenkuun yöksi! Tietysti minä –”
”Sinä olit, joka tapauksessa ihan yhtä paljon ulkona linnasta, kuin mekin, älä –”
”Mutta minä en sentään yrittänyt tappaa ketään!” Severus huusi nyt ääni kiukusta kimakkana.
”Hiljaa! Kalkaros, saat kertoa kohta”, Dumbledore sanoi tiukasti. Severus värähti, mutta sulki sitten suunsa.

”Kalkaros seurasi meitä. En huomannut häntä, sillä lähdin metsänreunaan… tarkastamaan oliko kuu jo tarpeeksi korkealla. Sirius huomasi hänet, ja –”
”Mitä sinä sitten teit, Sirius?”
”No kerroin hänelle tällipajun kyhmystä. En uskonut, että hän oikeasti uskaltaisi kokeilla. Ja sitä paitsi en uskonut, että hän olisi niin typerä, että avaisi oven”, Musta selitti viattoman näköisenä. Severus puri huultaan, ettei olisi avannut suutaan. McGarmiwa näytti entistä kauhistuneemmalta kuullessaan, että ovi oli avattu.

”Mutta sinä menit? Vaikka tiesit puun lähestymisen on kiellettyä?” Dumbledore kysyi häneltä ystävällisellä äänensävyllä, joka raivostutti Severusta yhä enemmän.
”Menin! Minä olin arvannut, mikä Lupin on! Ja tiesin, että he hiiviskelevät öisin – minä tiesin! Halusin selvittää –”
”Olisit voinut kertoa opettajille? Tähän aikaan illasta ulkona liikkuminen on kiellettyä”, McGarmiwa sanoi tiukasti.
”Sano se heille! Musta yritti tappaa minut, ja te syytätte minua hiippailusta, vaikka saitte hänet kiinni itse teosta!”
”Mutta sinut myös!” Musta sanoi äkäisesti.
”Jatkahan”, Dumbledore sanoi, ja viittasi muita olemaan hiljaa.
”Minä menin käytävään, ja Potter ryntäsi perääni. Hän yritti saada minut kääntymään ja lähtemään. He yrittivät tappaa minut! Hän vain jänisti viime hetkellä –”
”Turpa kiinni, Kalkaros!” Musta murahti. ”James pelasti sinun nahkasi, hän –”
”SINUN nahkasi hän pelasti!” Severus kiljui.

Keskustelu jatkui hyvän tovin, ja Dumbledore ja McGarmiwa saivat usein komentaa poikia antamaan toisilleen suunvuoroa. Lopulta, Severuksen suureksi kauhistukseksi, Mustaa tai Potteria ei todellakaan erotettu. Dumbledore ja McGarmiwa uskoivat, että kyseessä oli ollut Mustan puolelta pelkkä typerä pila, ja että hän ei ollut tiennyt, että Severus osasi avata oven. Musta joutui pyytämään Severukselta anteeksi, ja Severus pakotettiin kiittämään Potteria pelastamisesta. He saivat kaikki jälki-istuntoa, mutta sentään tupapisteitä otettiin enemmän Mustala ja Potterilta, kuin häneltä. Se oli kuitenkin laiha lohtu. Todella laiha lohtu.

”Noniin, te muut voitte mennä. Severus, jää hetkeksi”, Dumbledore sanoi. Severuksen mieli musteni entisestään. Mitä vielä?

____

A/N: Tässä nähtiin vähän enemmän sitä kiusattua, lyhytpinnaista ja kostonhimoista Sevviä taas. Sellaista millainen se ei Lilyn seurassa ole juuri koskaan. Miuta hippasen pelottaa, että nämä kaksi "puolta" ovat liian erilaiset keskenään tässä tarinassa.. Mitä mieltä olette?

[Brangwen]

Vielä edelliseen palatakseni: Aina oppii uutta 

Tämä luku on kyllä ehdottomasti suosikkini tähän mennessä! Ihana, aivan ihana! Nyt ei kyllä irtoa mitään kauhean rakentavaa, mutta toistanpa vielä: hyvähyvähyvä! Odotin tätä kohtausta pelolla ja innostuksella, ja ylitit kaikki odotukseni niin näyttävästi, että nyt ei auta muu kuin jäädä odottamaan jatkoa (ja toivoa, että menet sekaisen viikonpäivistä ja laitat seuraavan luvun tänne jo puolessavälissä viikkoa    ). Kiitos!

(Ai mielipidettä kaipaat? No, Sevellä nyt vaan on tuollainen pelottavampi puoli, se on moniulotteinen hahmo. Olet kirjoittanut hänestä hyvin ICn)

[Miriam]

Brangwen: Kiitos kommentista ja mielipiteestä!:) Ihana, että suoriuduin mielestäsi hyvin tuosta ihmissusihässäkästä, Sen kirjoittaminen oli hieman hankalaa, koska en halunnut tehdä Siriuksesta liian hirveää (vähän kuitenkin), Jamesista liian sankaria (vähän kuitenkin), ja Severuksesta liian uhria (mutta vähän sitäkin:D).

Luku 13
Severus käveli kaavunhelmat hulmuten kohti luihuisen oleskeluhuonetta. Hänen teki mieli etsiä Musta ja Potter käsiinsä, ja kirota heidät siihen paikkaan, ja kaivaa saman tien Piskuilankin esiin jostain kirotakseen hänetkin. Hän oli aivan varma, että Piskuilan oli ollut myös pihalla, mutta livahtanut karkuun. Hän kirosi, koska ei ollut muistanut paljastaa sitä rehtorille. Hän oli ollut liian järkyttynyt illan tapahtumista, ja siitä miten helpolla Musta oli päässyt. Murhayrityksestä!

Dumbledore oli pakottanut hänet lupaamaan, että hän ei paljastaisi kenellekään Lupinin olevan ihmissusi. Kenellekään. Hän oli vihdoin saanut varmistuksen asiaan, ja nyt hän ei pystyisi kertomaan siitä edes Lilylle. Ja Lupin saisi jatkaa Lilyn kanssa kuljeskelua. Dumbledore oli väittänyt, että ihmissuden pitäminen koulussa oli täysin turvallista, ja että turvatoimet täydenkuun aikaan olivat hyvät. Kuinka se sitten oli melkein tappanut hänet? Hänen ei olisi pitänyt yrittää avata ovea! Dumbledore oli vihjannut, että vaikka Musta oli tehnyt typerästi kertoessaan kyhmystä (josta Mustan itsenkään ei olisi pitänyt olla tietoinen), Severus oli itse vapaaehtoisesti avannut loitsuilla lukitun oven. Vaikka oli tiennyt käytävän vaaralliseksi (ja kielletyksi).

Dumbledore oli ollut kovasti pahoillaan, että hän oli joutunut vaaraan, mutta muistutti myös, että hänen olisi pitänyt kertoa Mustan ja Potterin seikkailuista opettajalle, eikä yrittää napata heitä itse kiinni.
”Kunnianhimo”, hän mutisi tunnussanan, ja astui oleskeluhuoneeseensa. Kunnianhimo tosiaan. Eikö hän ikinä onnistuisi? Olisiko hän ikuisesti säälittävä typerys, jolle muut nauroivat, ja jota sai rauhassa härnätä ja tyrkkiä ympäriinsä? Ei. Jonain päivänä hänestä tulisi vielä jotakin. Hän näyttäisi kaikille, jotka olivat pilkanneet häntä, Potterille, Mustalle, omalle isälleen… ja silloin olisi heidän vuoronsa pelätä! Severus heittäytyi sängylleen ja kiskaisi verhot kiukkuisesti sänkynsä ympärille.

***

Seuraavana aamuna Severus suuntasi kohti muodonmuutosten tuntia edelleen hyvin pahantuulisena. Lily ystävineen käveli heitä vastaan. Heillä oli ilmeisen hauskaa, he nauroivat keskenään jollekin. Severus tuijotti suoraan eteensä, ja näki vain silmäkulmastaan, kuinka Lily heilautti hänelle kättään. Severus kiihdytti askeleitaan. Lily oli varmaan kuullut tarinan jo Potterilta. Kuinka suuri sankari oli pelastanut typeryksen pulasta. Hän ei kestäisi tytön sääliä. Tytöllä oli ystäviä, kaikki pitivät hänestä. Lily oli täydellinen, ja kaikki uskoivat, että James Potter olisi samanlainen. Ajatus suorastaan oksetti Severusta.

Tunti tuntui etenevän tuskallisen hitaasti, Severus ei saanut katoutustaikaansa onnistumaan, hän ei yksinkertaisesti kyennyt keskittymään. McGarmiwa loi häneen tiukkoja katseita, kun hän onnistui ensin räjäyttämään katouttamisen kohteena olleen hiiren, ja toisella yrityksellä vain iskemään sen tajuttomaksi. Severus harkitsi jo otuksen kiroamista, mutta ymmärsi, että se olisi vain typerää. Hän saisi vain lisää jälki-istuntoa. Mulciber rääkkäsi omaa hiirtään, kun McGarmiwa katsoi muualle. Hän oli löytänyt Atrocitas-loitsun Severuksen kirjoista, ja etsi sille sopivaa kohdetta. Loitsu sai uhrinsa tuntemaan pohjatonta kauhua, ja he olivat yhdessä naureskelleet miltä Potter mahtaisi näyttää loitsittuna. Mulciber oli lyönyt vetoa, että poika laskisi alleen. Hiiri ei ollut kuitenkaan paras mahdollinen kohde loitsun testaukseen, sillä se näytti tuntevan pohjatonta kauhua käsittelijäänsä kohtaan ilman loitsuakin.

Severus sulki silmänsä. Hän sulki vaivalla tunnekuohun ja raivon mielestään, ja tunsi itsensä lopulta tyhjäksi, mutta tyyneksi. Hänen täytyisi vain keskittyä koulunkäyntiin. Jos hän kestäisi koulun loppuun, hänen ei enää tarvitsisi nähdä Kelmejä päivittäin, ja kun he joskus kohtaisivat, hän olisi valmis, eikä hän silloin pelkäisi. Tai joutuisi jälki-istuntoon. Ajatus helpotti hänen oloaan kummasti. Hän vilkaisi pöydällään makaavaa tajutonta hiirtä. Lily oli onnistunut hiiren katouttamisessa jo edellisellä viikolla. Severus yritti muistaa, mitä Lily oli sanonut taiasta, ja tuijotti hiirtänsä.
”Haihtuus”, hän sanoi tiukasti, ja hiiri poksahti näkymättömiin. Hän oli onnistunut, joskin tietysti tajuton eläin oli paljon helpompi katouttaa, kuin vikkelästi pakeneva. Mutta professori  McGarmiwa ei huomannut, sillä hän kehui juuri Averyn suoritusta.

Kun tunti lopulta päättyi, professori McGarmiwa kutsui Severuksen luokseen.
”Onnea onnistuneesta katoutuksesta”, hän sanoi vakavana. Hän katsoi Severusta tiukasti, ja Severus vastasi katseeseen. Professori oli ilmeisesti päättänyt, koska hänen jälki-istuntonsa järjestettäisiin. Kiukku nosti jälleen päätään, mutta Severuksesta tuntui, että hänen oli turha alkaa väittelemään. Jostain syystä Rohkelikon tuvanjohtaja oli aina pelottanut häntä. Hän oli tylypahkan tiukin ja vaativin opettaja.
”Keskustellaanpa jälki-istunnostasi”, Professori sanoi tiukasti.

***

Loitsutunnit olivat loppuneet hieman etuajassa, joten Lily oli hyvissä ajoin odottelemassa muodonmuutosten luokan oven ulkopuolella. Hänen olisi puhuttava Severuksen kanssa. Hän oli kuullut Potterilta edellisestä yöstä, ja halusi kuulla Severukselta, mitä ihmettä oli oikeasti tapahtunut. Hän oli huolissaan siitä, mihin eripura kelmien ja Severuksen välillä vielä johtaisi. Severus oli mennyt Mustan yllytyksestä vaaralliseen salakäytävään…

Lilyn havahtui ajatuksistaan, kun Luihuiset lähtivät ulos luokasta. Severusta ei näkynyt. Lily heilautti kättään Marylle, joka oli tullut katsomaan minne hän oli kadonnut. Mary ei ehtinyt kuitenkaan hänen luokseen ennen, kuin muun porukan jäljessä kulkeneet Mulciber, Avery ja Wilkes astuivat hänen eteensä. Lily ei saanut selvää kiukkuisesta sananvaihdosta, ja oli juuri astumassa eteenpäin puolustamaan Marya, kun Mulciber yhtäkkiä heilautti taikasauvaansa ja sen kärjestä leijui hopeainen verkko, joka kietoutui Maryn ympärille ja katosi. Lily luuli, että Mary oli torjunut loitsun, mutta sen sijaan tyttö jähmettyi silmät levällään. Hän haukkoi henkeä, ja kiljaisi lopulta vertahyytävästi. Lily juoksi hänen luokseen, Mary vain huitoi kauhuissaan käsillään, ja tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättömin silmin. Luihuispojat nauroivat ja yrittivät tyrkätä Lilyn sivuun.

Lily henkäisi raivostuneena, ja loihti pojat kokovartalolukolla lattiaan. Sen jälkeen hän kääntyi Maryn puoleen, ja yritti useita eri vastaloitsuja, kunnes onnistui eräällä melko voimakkaalla loitsulla saamaan tytön vihdoin jotenkuten järkiinsä. Mary halasi häntä silmät kyynelissä, eikä saanut sanaa suustaan. Lily auttoi hänet istumaan käytävän pilaria vasten, ja kääntyi kohti luihuispoikia taikasauva koholla. Avery oli onnistunut vapautumaan kokovartalolukosta, ja oli juuri vapauttamassa Mulciberia.
”20 pistettä Luihuiselta. Molemmilta! Ja toivottavasti opettajat ottavat pisteitä sinultakin, Avery, kun kerron. Mitä pirua te oikein ajattelitte? Mikä ihmeen loitsu se oli?” Lily sähisi ja osoitti Mulciberia taikasauvalla. Wilkes pinkoi pakoon, mutta Lily ei välittänyt. Se oli Mulciber, joka oli kironnut hänen ystävänsä.
”Painu kaverisi perään! Äläkä luule, että pääsisit tästä näin helpolla”, Lily sihahti.
”Uhkailekko sä mua, kuraverinen!” Mulciber naurahti hieman epävarmasti. Avery astui uhkaavasti ystävänsä vierelle.
”Kymmenen pistettä Luihuiselta sietämättömästä kielenkäytöstä. Ja alkakaa painua”, Lily sanoi, ja kääntyi takaisin Maryn puoleen.

Hän lähti taluttamaan edelleen tärisevää tyttöä kohti sairaalasiipeä, eikä edes vilkaissut taakseen.

***

Lily ei saanut tilaisuutta jutella Severuksen kanssa seuraavien päivienkään aikana, sillä opiskelu ja valvojaoppilaan tehtävät pitivät hänet kiireisenä. V.I.P kokeiden lähestyminen ilmeisesti antoi opettajille tekosyyn syytää oppilaille reppukaupalla läksyjä. Severus tuntui jälleen myös välttelevän häntä, ja liikkui tiiviisti Luihuisporukoissaan. Hän vilkaisi ulos linnan ikkunasta, oli marraskuun loppu, mutta lunta ei näkynyt. Maisema näytti jokseenkin surulliselta iltahämärässä. Lily kokosi käsiinsä nipun papereita ja lähti viemään opettajahuoneeseen nimilistaa kaikista koululle joululomaksi jäävistä Rohkelikoista. Käytävillä oli yllättävän hiljaista. Päivällä kylmässä tihkusateessa pelatun huispausottelun (Puuskupuh vastaan Korpinkynsi) jälkeen oppilaat olivat siirtyneet oleskeluhuoneisiinsa lämmittelemään. Alakerrasta kuului jonkin verran meteliä, Puuskupuhit juhlivat siellä voittoaan. Matthew Alvin oli ollut pelikiellossa kyseisen pelin ajan kurpitsajuhlien tapahtumien vuoksi, ja Korpinkynnen sijaisjahtaaja ei ollut kovin kummoinen.

Lily kääntyi opettajanhuoneeseen vievälle käytävälle, ja hämmästyi nähdessään Severuksen kulkevan edellään hartiat lysyssä ja kädet kaavuntaskuissa. Severus nosti katseensa käytävän lattiasta ja nyökkäsi Lilylle tervehdykseksi.
”Hei. Mihin sinä olet menossa?” Lily kysyi melko kylmään sävyyn. Hän oli edelleen hieman harmissaan siitä, miten Severus oli livahtanut saman tien Luihuiskavereidensa sakkiin heidän tultua näkyviin, kun he olivat olleet kirjastossa. Ja jopa suorastaan vihainen siitä, mitä nämä kaverit olivat Marylle tehneet. Tyttö oli päässyt pois sairaalasiivestä vasta eilen. Kun tähän lisättiin vielä se, mitä hän oli kuullut Potterilta heidän yöllisestä seikkailustaan… Todennäköisesti poika oli liioitellut, mutta silti. Täytyihän siinä tarinassa olla jotain totuuttakin.

”Kunhan kävelen”, Severus mutisi vastaukseksi. Lily tuhahti.
”Joskus minä mietin, että miksi minä edes yritän”, hän sanoi ja vilkaisi Severusta tiukasti. Poika vilkaisi häntä yllättyneenä.
”Mitä? Onko jotain sattunut?” Severus kysyi, ja näytti huolestuneelta. Lily irvisti.
”Sinä. Joskus en vain tiedä, mitä minä sinun kanssasi tekisin. Joskus mietin, voinko enää luottaa sinuun”, hän sanoi hiljaa.
”Luottaa minuun? Luulin, että meidän piti olla ystävät. Parhaat ystävät?” Severus sanoi, ja kurtisti kulmiaan.
”Niin me ollaankin, Sev, minä vain en pidä joistain tyypeistä, joiden kanssa sinä hengailet! Anteeksi nyt, mutta minä inhoan Averya ja Mulciberia! Mulciber! Mitä sinä hänessä näet? Hän on ällöttävä! Tiedätkö mitä hän yritti yhtenä päivänä tehdä Mary Macdonaldille?” Lily sanoi äkäisesti, ja pysähtyi. Hän tuijotti uhmakkaasti Severusta silmiin.
”Pikku juttu”, Severus vastasi nopeasti. ”Pelkkä vitsi, siinä kaikki –”

Lily veti kiukkuisesti henkeä.
”Se oli pimeän taikuutta, ja jos se on sinusta vitsi –”
”Entä ne jutut mitä Potter ja sen kaverit tekee?” Severus keskeytti hänet äkäisesti. Lily huokasi. Aina Potter.
”Mitä tekemistä Potterilla minkään kanssa on?” hän sanoi viileästi.
”Ne livahtelevat öisin ulos. Lupinissa on jotain outoa. Missä hän käy vähän väliä?” Severus sanoi entistä kiihtyneempänä.
”Hän on kipeä”, Lily sanoi ykskantaan. Severus kuitenkin tuijotti häntä kummallinen ilme kasvoillaan. ”Kuulemma hän on kipeä –”.
”Joka kuukausi täydenkuun aikaan?”


”Minä tiedän sinun teoriasi. Mikä päähänpinttymä sinulla sitä paitsi heistä on? Mitä se sinulle kuuluu mitä he tekevät öisin?, Lily vastasi hyytävästi.
”Yritän vain osoittaa sinulle, etteivät he ole niin suurenmoisia, kuin kaikki luulevat”, Severus sanoi. Hän näytti siltä, että olisi halunnut sanoa paljon muutakin, mutta piti kuitenkin suunsa kiinni ja tyytyi katsomaan Lilyä tiukasti silmiin. Lily punastui, ja räpäytti silmiään.
”He eivät silti käytä pimeän taikoja”, hän sanoi hiljaa. ”Ja itse olet tosi kiittämätön. Minä kuulin mitä tapahtui yhtenä iltana. Sinä hiivit siihen tunneliin tällipajun luona ja James Potter pelasti sinut siltä, mikä siellä on –”


Severuksen kasvoille nousi julma ilme.
”Vai pelasti? Vai pelasti? Sinä luulet, että hän oli joku sankari vai? Omansa ja ystäviensä nahkan hän pelasti! Sinä et saa – minä en anna sinun –”
Lily katsoi Severusta pahasti.
”Anna minun? Anna minun?” hän sähähti. Lilyn ystävät pitivät Severusta pelottavana, mutta Lily osasi kyllä pitää puolensa. Häntä ei tarvitsisi suojella Severukselta, eikä Severuksen todellakaan tarvinnut suojella häntä yhtään keneltäkään. Severus perääntyi askeleen, ja näytti nyt suorastaan katkeralta.
”En tarkoittanut – en vain halua että ne pitävät sinua narrinaan – hän on ihastunut sinuun, James Potter nimittäin! Eikä hän ole... kaikki vain luulevat... mahtava huispaussankari –”


”Tiedän kyllä, että James Potter on ylimielinen kusipää. Ei sinun sitä tarvitse minulle todistaa”, Lily keskeytti pojan kiukkuiset selostukset. Hän oli harvinaisen tietoinen, että Potter oli ihastunut häneen, eikä hän tarvinnut Severusta kertomaan sitä hänelle.  ”Mutta Mulciberin ja Averyn käsitys huumorista on paha. Paha, Sev. Minä en ymmärrä, miten sinä voit olla heidän ystävänsä”, hän jatkoi ja lähti taas kävelemään kohti opettajanhuonetta.
”Olet oikeassa, Anteeksi”, Severus sanoi yhtäkkiä. Hän oli lähtenyt kulkemaan Lilyn rinnalla, ja näytti yhtäkkiä paljon rennommalta. ”He ovat ihan mukavia kavereita, mutta joskus heidän juttunsa menevät vain pahasti yli”, hän jatkoi.
”Ihanko totta”, Lily vastasi sarkastisesti.
”Niin. He eivät olisi saaneet kirota MacDonaldia, kai hän on kunnossa?” Severus kysyi.
”Hän näkee painajaisia, ja nukkuu huonosti mutta muuten ok”, Lily huokasi. Hänenkin kiukkunsa oli jo laantunut.
”Ja Mulciber sai sitä paitsi ansionsa mukaan. Hän ei saa pelata seuraavassa huispausmatsissa”, hän lisäsi.
”Se on hänelle oikein. Hän luulee tietävänsä huispauksesta kaiken”, Severus sanoi, ja Lily naurahti.

He saapuivat pian opettajainhuoneen ovelle ja pysähtyivät.
”Lily kuule… Sinä olet minun paras ystäväni, en taida sanoa sitä tarpeeksi usein?” Severus sanoi hiljaa ja tuijotti varpaitaan. Lily hymyili.
”Kuule, sinä varmaan aiot jäädä tylypahkaan jouluksi?” hän kysyi.
”Jep”, Severus vastasi yllättyneenä.
”Minun täytyy mennä kotiin. Jouluperinteitä. Me ei olla keretty viettämään aikaa yhdessä ikuisuuksiin, jos opiskelua ei lasketa”, Lily huokasi. ”Minun on suorastaan ikävä sinua”, hän lisäsi hiljaa.
”Totta puhut. Kuule –”
”Lähde minun kanssani Tylyahoon”, Lily sanoi nopeasti.
”Nyt vai?”
”No ei, pöhkö! Viimeisenä viikonloppuna”, Lily nauroi.
”Kai minä voin”, Severus sanoi, ja hymyili vinosti.
”Älä näytä tuolta, eivät ne treffit ole! Etkö se ollut sinä, joka lukukauden alussa sanoi, että ’luulkoot muut mitä luulevat’”, Lily virnisti. Severus näytti hetken melko hämmentyneeltä, mutta nauroi sitten itsekin.
”Sovittu”, hän sanoi. ”Mutta nyt minun täytyy mennä, tai McGarmiwa tuplaa jälki-istuntoni myöhästymisen takia”.
”Miksi sinä jälki-istuntoa olet saanut?” Lily kysyi.
”Sen tällipajujutun takia. Selitän myöhemmin. Pidä peukkuja etten joudu suorittamaan istuntoani samaan paikkaan Mustan ja Potterin kanssa”, Severus vastasi. Lily virnisti, ja koputti sitten opettajanhuoneen oveen.

[Brangwen]

Äääh, mä ehdin jo hetken aikaa toivoa, että Lily kutsuisi Seven viettämään joulua kotiinsa. No, onhan noi niihen "ei-mitkään-treffit" askel parempaan suuntaan (edelleen sitä söpö-osuutta odotellessa). Olisipa Lily nähnyt Seven ilmeen haukkuessaan Potteria 

Vai oli se jotain, mitä Marylle tehtiin, Seven loitsu. Voi surku. Olit joka tapauksessa saanut tuon keskustelun istutettua tarinaan tosi mallikkaasti! (Mä olen taas ihan fiiliksissä tästä luvusta. Pitäisi oikeasti opetelle ensin lukemaan ja kommentoimaan vasta pari päivää myöhemmin, että saisi tähänkin jotain järkeä. Nyt ei tuu taas sanottua muuta kun hyvä hyvä, ja siitä on rakentava aika kaukana.)

[Emmy]

Voi että, taas jäi edellinen luku kommentoimatta.. Taitaa olla aika säännöllistä tää joka toisen luvun perään kommentointi:D

12. luku oli tosi jännittävä. Hui kauheeta, ja pureskelin samalla sormet verille ku luin sitä:D Saat tosi hyvin kaikki Severuksen (ja muidenkin) tunteet välitettyä lukijalle! Sama juttu viimeisimmässä luvussa, en voi kuin ihmetellä kuinka hyvä olet kuvailussa:) Sait muuten tuon pätkän kirjasta tosi hyvin sopimaan tähän. Ois kiva jos jotenkin vaik kursivoisit ne kohdat mitkä on kirjasta, koska ekalla kerralla en aluksi tajunnut sitä ollenkaan. Kertoo siitä, kuinka hyvin ne sopi tähän ficciin:D

[Miriam]

Brangwen & Emmy, kiitos jälleen ihanista kehuista Ja kiitos, että olette jaksaneet tämän mukana. Ja jatkoa seuraa:

Luku 14
Lukukauden viimeisellä viikolla satoi lunta sellaista tahtia, että Hagrid sai vähän väliä olla tekemässä lumitöitä, ja piha oli jatkuvaa lumisotatannerta. Lily odotteli Severusta eteishallissa ja katseli, kun oppilaat lähtivät pienissä ryhmissä ulos pakkaseen. Hän joutui ottamaan pisteitä kahdelta ensiluokkalaiselta Korpinkynneltä, jotka yrittivät livahtaa kylään väärennetyillä lupalapuilla (”Me ollaan kolmasluokkalaisia!”  ”Teidät lajiteltiin tänä vuonna, hölmöt..”). Kun Severus lopulta saapui, käytävä oli jo hiljentynyt innokkaimpien lähtijöiden metelistä. Lily kiersi kaulahuivin kaulaansa, ja he lähtivät kulkemaan lumista polkua kohti koulun portteja ja kylää.

 ”Mitä sinulle kuuluu?”  Lily kysyi, kun he kulkivat rinnakkain lumista tietä eteenpäin.
”Hyvää kai”, Severus vastasi.
”Kai?”
”No en välttämättä hypi riemusta, sillä riimuista tuli lomaksi rutosti läksyä, ja McGarmiwa piti minua jälki-istunnossa yliaikaa, koska käytin taikaa putsatessani hänen huoneensa kattokruunua. Mutta muuten ei valittamista. Entä sinä?”
”Mikäs tässä. Et siis joutunut Potterin ja Mustan kanssa samaan paikkaan?”
”Luojan kiitos en!”
”Sev, kuule. Anteeksi, että kiukuttelin sinulle silloin aikaisemmin. Se oli vain… Se mitä Marylle tapahtui oli aika kamalaa, ja he ovat kuitenkin sinun kavereitasi. Mutta ei se sinun syysi ollut.”
”Ei se mitään”.
”No kerrohan, mikä se tällipajutapaus oikein oli? Kuulin kyllä Potterin version –”
”Niin varmasti kuulit..”
”Sinun ei ihan totta olisi pitänyt seurailla heitä, Sev”.
”Ja se olisi sinusta ihan ok antaa heidän jatkaa seikkailujaan?”
”Älä viitsi, tiedät, että haluan heidän jäävän kiinni yhtä paljon, kuin sinäkin. Olisit voinut kertoa opettajalle?”
”No niin olisin, mutta en tehnyt sitä. Oikeuttaako se Mustan tappamaan minut?”
”Mitä?!”
”Hän huijasi minut menemään sinne salakäytävään, vaikka tiesi mitä siellä oli!”
”No ei hän varmaan tosissaan ajatellut sinua tappaa, mutta… ihan totta?”
”No ihan totta. Millaisen tarinan Potter sitten sinulle kertoi?”
”No hän sanoi, että olit saanut tietää miten sinne pääsee –”
”Niin, Mustalta”.
”No sitä hän ei sanonut. Hän vain sanoi, että pelasti sinut sieltä käytävästä, kun tajusi sinun menneen sinne”.
”Mustan hän pelasti”.
”Niin kai, mutten silti usko, että Sirius Musta voisi olla niin kamala”.
”Ai et vai?”.
”Mitä siellä käytävässä edes oli?”
”Siellä oli… en tiedä. En nähnyt”.
”Sev?”
”En ihan tosissaan tiedä”.
”Olet huono valehtelija. Etkö halua puhua siitä?”.
”No… en oikeastaan”.
”Selvä.. mutta minusta Potter oli aika rohkea tullessaan pelastamaan sinua. Siellähän on kuulemma hurjia henkiä ja manauksia”.
Lily näki Severuksen hartioiden jännittyvän, ja kiersi toisen kätensä tämän ympärille.
”Kuule, unohdetaanko koko Potter?”  hän sanoi iloisesti.
”Sinähän hänestä aloit puhua”, Severus murahti.
”No, ilmeisesti häntä on kiittäminen, että paras ystäväni on hengissä”, Lily vastasi.
”Valitettavasti”.
”Älä sano noin”.
”Valitettavasti on kiittäminen Potteria, ei valitettavasti olen hengissä”.
”Parempi. Kuule, sinä taisit pelästyä aika tavalla?”.
”Hmph”.
”Kyllä minä näen sen vaikket sitä tunnustakaan. Kyllä tuollaisessa tilanteessa kuka tahansa pelästyisi”.
”Pidätkö sinä minua pelkurina?”
”En!”.

He kulkivat hetken hiljaisuuden vallitessa, Lily vilkaisi koskemattomia lumikenttiä tien molemmin puolin ja virnisti leveästi itsekseen. Severus vilkaisi häntä kysyvästi.
”Haluatko todistaa, ettet ole pelkuri”, Lily nauroi, ja ennen, kuin Severus ehti reagoida mitenkään, tyttö oli kahmaissut kourallisen lunta käsiinsä ja heitti sillä Severusta.
”Tuossa jäät kyllä kakkoseksi!”  Severus huudahti nauraen, ja yritti iskeä lunta tytön niskaan. Lily oli kuitenkin varautunut, ja väisti ketterästi. Severus horjahti ja humpsahti vatsalleen hankeen, ja Lily syöksyi nauraen hänen peräänsä. He painivat hetken lumessa, ja onnistuivat pesemään toinen toisensa perusteellisesti. Kun he lopulta pysähtyivät vetämään henkeä, Lily makasi kikattaen puoliksi Severuksen päällä. He eivät hetkeen saaneet sanotuksi mitään, kunhan vaan tasasivat hengitystään.

Severuksen hiukset olivat liimautuneet hänen päätään vasten, ja ne näyttivät tavallistakin mustemmilta valkoista lunta vasten. Poika pyyhkäisi pari suortuvaa kasvoiltaan, ja Lily huomasi ajattelevansa, että jos kyseessä olisi romanttinen komedia, seuraavassa hetkessä he suutelisivat. Hän punastui, ja koetti karkottaa ajatuksen mielestään. Hän huomasi Severuksen ilmeen muuttuneen, Lily ei ollut aivan varma, mutta hänestä tuntui, kuin pojan kasvoilla olisi vilahtanut suorastaan pelästynyt ilme. Ei kai hän ollut huomannut Lilyn ajatuksia?

Lily heittäytyi selälleen hankeen, pois Severuksen päältä peittääkseen oman hämmennyksensä.
”Hävisit”, hän sanoi tavoitellen huoletonta äänensävyä.
”Niin taisin”, Severus vastasi ja nousi istumaan pudistellen lunta hartioiltaan.
”Tiedätkö, miksi minusta on niin kivaa, että paras ystäväni on poika?”
”Enpä osaa sanoa..”
”No, en osaa kuvitella, että saisin tyttöjä kanssani spontaaniin lumisotaan! Nellie pelkäisi, että hänen meikkinsä leviää tai hiuksensa sotkeutuu, Anne valittelisi kylmää, ja Maryn mielestä se olisi lapsellista”.
”Eikö se ole vähän lapsellista”, Severus virnisti.
”No ehkä, mutta se on myös pirun hauskaa!”  Lily nauroi. Kiusaantunut tunnelma oli kadonnut, ja he nousivat naureskellen yhdessä hangesta puistellen vaatteitaan.

***

Lily ja Severus palasivat illansuussa takaisin linnaan, ja erosivat eteishallissa. Heillä oli ollut hauska päivä, vaikka muutama Rohkelikko olikin huudellut heille hävyttömyyksiä. Averyn jengiin he eivät törmänneet, ja Potter ja Musta olivat jälki-istunnossa, koska olivat paisuttaneet jonkun Luihuispojan pään kansinkertaiseksi. Oleskeluhuone oli hiljainen, kun hän tuli päivälliseltä ja käveli sen poikki makuusaleihin johtavaan käytävään. Nyt, kun Lily oli taas yksin, hän muisti heidän aiemman lumisotansa. Hän oli meinannut pussata Severusta. Ihan oikeasti. Ja poika oli näyttänyt kauhistuneelta. Ja se oli tuntunut hänestä pahalta.

Lily huokasi, ja avasi oman makuusalinsa oven. Hän riisui märän viittansa, pukeutui pyjamaan ja heittäytyi sängylle. Tytöt olivat jääneet vielä päivälliselle suureen saliin, mutta Lilyn ei ollut ollut nälkä. He olivat Severuksen kanssa syöneet Kolmessa Luudanvarressa suuret kinkkuleivokset, mutta Lily epäili, ettei hänen ruokahaluttomuutensa johtunut siitä. Hän kaivoi suklaasammakon tuomastaan makeispussista, ja haukkasi sitä. Suklaan piti tehdä olon paremmaksi, mutta Lilyyn se ei tuntunut tehoavan. Hän ei tiennyt mitä ajatella.

Ovi kolahti, ja Lily nyökkäsi Annelle vaisun tervehdyksen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan kirjan, ja teeskenteli lukevansa sitä hetken. Lopulta hänen oli pakko kertoa jollekin.
”Anne, mitä minun pitäisi sinusta tehdä, jos olisin oikeasti ihastunut Severus Kalkarokseen”, Lily huokasi maatessaan vatsallaan sängyllä.
”Oletko sinä sitten?”  tyttö vastasi yllättyneenä, hän letitti hiuksiaan istuen omalla sängyllään. Muut eivät olleet vielä tulleet.
”En tiedä… kai minä olen”, Lily mutisi ja nyppi höyheniä tyynyssään olevasta pienestä reiästä.
”Mutta saisit kenet tahansa muunkin, hän on –”, Anne aloitti epäuskoisena.
”Älä jaksa. Tiedän kyllä millainen hän on”, Lily ähkäisi ja painoi kasvot tyynyään vasten.
”Mutta jos kysyt asiasta minulta, olet silti epävarma”, Anne totesi.

”Olen tuntenut hänet lapsesta asti. Kun me ollaan kahden, meillä on aina hirmu hauskaa”, Lily sanoi ja punastui hieman. ”Ja rakastan kuunnella hänen ääntään… Hänen kertomuksiaan.”
”No hän olisi hullu, jos ei tykkäisi sinusta”.
”Niin, mutta… Se, miten hän käyttäytyy koulussa, kun paikalla on muita. Välillä olen ihan varma, että hän häpeää syntyperääni. Mutta silti…”
”Kun ottaa huomioon, millaisessa porukassa hän liikkuu –”, Anne sanoi aloitti, mutta vaikeni, kun Lily katsoi häntä tuimasti.
”Uskon, että hän vetää vain sellaista roolia Luihuisporukassaan… ja olen joskus huomannut, miten hän katselee minua. Kyllä hän varmaan oikeasti välittää minusta, mutta uskoakseni vain sisarellisesti.”

”No, ehkä sinun pitäisi sitten vain yrittää unohtaa hänet”, Anne ehdotti. ”Mitä jos sinä itsekin rakastat häntä vain sisarellisesti?”.
”En minä voi sitäkään tehdä. Kaikki ne kerrat, kun olen tapaillut jotain toista, ovat tuntuneet jotenkin vääriltä.  Viimeksikin ajattelin ihan tosissani pyytää Severusta niihin juhliin… ja lopulta päädyinkin hänen syliinsä”, Lily naurahti vaisusti.
”Ehkä se tuntuu väärältä vain siksi, että tunnet hänet niin hyvin? Toiseen tutustuminen seurustelun alussa voi olla melko kiusallista, joten totta kai se tuttu ja turvallinen vaihtoehto tuntuu helpommalta. Ei se silti tarkoita, että se olisi se oikea”, Anne sanoi tyynesti.
”Olen minä miettinyt tuotakin… saattaa se olla noinkin, mutta en ihan totta tiedä…”, Lily vastasi hiljaa.
”Tehän olette kaiket kesät yhdessä, mikset ole silloin kertonut hänelle tunteistasi?”
”Minä pelkään. En halunnut rikkoa ystävyyttä, jos hän ei olekaan kiinnostunut. En halua, että hän joutuisi sanomaan minulle, ettei tahdo seurustella kanssani, koska olen jästisyntyinen”, Lily huokasi. ”Koska jos hän sanoisi niin, minä en voisi enää koskaan katsoa häntä silmiin ajattelematta sitä”.
”No hänen katseensa onkin aika pelottava.”
”Eikä ole..”
”No, uskotko, että hänellä on aidosti jotain sinun syntyperääsi vastaan?”
”En minä tiedä! Kun me ollaan kahdestaan, tuntuu typerältä, että olen edes ajatellut, että hän välittäisi siitä, mutta joskus ne asiat mitä hän puhuu muiden ollessa paikalla…”
”Onko hän koskaan kutsunut sinua kuraveriseksi?”
”Ei. Jotkut sanovat, että hän on nimitellyt joskus muita sillä tavoin, muttei koskaan minua.”
”Tapahtuiko tänään jotain erityistä, mikä sai sinut pohtimaan tätä?”
”Ei mitään erityistä. Me vaan vietettiin aikaa yhdessä. Olin melkein jo unohtanut, millainen hän osaa olla! Hän on koulussa joskus niin pirun etäinen..”

”Minusta sinun pitäisi kysyä häneltä suoraan. Jos hän oikeasti pitää jästisyntyisiä kuraverisinä, sinun ei pitäisi olla edes hänen ystävänsä”, Anne sanoi tiukasti.
”Hän on ollut osa elämääni koko sen ajan, kun olen tiennyt, mikä olen. Hän oli se, joka kertoi minulle. En minä voi noin vain unohtaa häntä. Hän on – ”
”Huijaisit vaan itseäsi. Jos sinä oikeasti olet ihastunut häneen, niin kerro se hänelle. Jos te olette oikeasti niin läheisiä ystäviä, kuin sanot, hän osaa kyllä vastata ystävällisesti, oli vastaus, mikä tahansa. Ja jos ei..”  Anne jätti lauseen kesken. Oli ilmiselvää, ettei hän uskonut Severuksen vastaavan ystävällisesti.

Lily huokasi ties monennenko kerran sinä iltana. Hänen pitäisi vain luottaa Severukseen, muut eivät tuntenut poikaa niin, kuin hän. Mutta kuinka hyvin hänkään tunsi Severusta, jos tällaiset epäilykset vaivasivat häntä edelleen?
”Tiedäthän sinä, että hän on hurjan kiinnostunut pimeyden voimista?”  Anne kysyi. Hänkin oli heittäytynyt pitkäkseen sängylle.
”Tiedän”, Lily vastasi.
”Sinun pitäisi kieltää häntä leikkimästä sellaisilla.”
”Hän pitää siitä, pimeyden voimien tutkimisesta.”
”Eikö se sinusta ole aika pelottava taipumus?”
”On se vähän. Mutta ei hän käytä niitä loitsuja. Harmi vaan, ettei hänen kavereistaan voi sanoa samaa…”
”Ole varovainen hänen kanssaan… Jos uskoisit minua, sanoisin, että unohda hänet.”

Lily huokasi, ja oli hetken hiljaa.
”Älä kerro Marylle, hän inhoaa Severusta enemmän, kuin te muut yhteensä”, Hän sanoi sitten. ”Hyvää yötä”. Hän käänsi kylkeä ja veti peiton yllensä. Hän valvoi pitkään ajatusten risteillessä hänen mielessään, ja teeskenteli nukkuvaa kuullessaan, kuinka Nellie ja Mary hiipivät makuusaliin. Joululoma alkaisi kohta, hänellä olisi aikaa miettiä ennen, kuin tekisi minkäänlaisia päätöksiä.

***

Severus makasi selällään pylvässängyssä ja tuijotti tiukasti kattoon. Lily oli ollut niin uskomattoman suloinen, hiukset pörrössä ja posket punaisina. Severus oli ajatellut ties mitä sinä lyhyenä hetkenä, kun Lily oli maannut hänen rintansa päällä, myös sitä nopeaa suudelmaa kurpitsailtana. Sitten tyttö oli punastunut, näyttänyt jokseenkin hämmentyneeltä, ja heittäytynyt kauemmas hänestä. Severus ei keksinyt sille muuta selitystä, kuin sen, että tyttö oli nähnyt hänen kasvoiltaan, mitä hän oli ajatellut. Ja kauhistunut. Mikä muu selittäisi sen, että Lily oli heti sen jälkeen alkanut puhua siitä, miten he olivat parhaat ystävät. Paino sanalla ystävät.

”Hän ei ikinä valitsisi sinua”, Severus huokasi itselleen ja puristi kätensä nyrkkiin. ”Ei ikinä”.

[Brangwen]

Nouuuu! Mä niin näin mielessäni, miten tuo lumisota päättyy söpöön suudelmaan jo ennen kuin Lily alkoi miettiä koko asiaa. Ja nyt päästään jo jouluun, ja "the kohtalon kevät" on edessä. Jos meinaat kehittää näille jotain säpinää, niin sen pitäisi tapahtua aika äkkiä. Nyt vaan Lily ottaa itseään niskasta kiinni ja menee kertomaan Sevelle, kuinka ihana se on.

Mistä päästäänkin tämänkertaiseen ihkutuksenaiheeseeni: Lilyn ja Seven ystävyys on aina ollut vähän ?? mutta sinä olet senkin ongelman yli luistellut taitavasti kirjoittamalla Sevestä Lilyn seurassa aivan ihanan kavaerin. On helppo uskoa, että ollessaan kaksin Lilyn kanssa se on oikeasti noin lämmin ja aito. Voi ihan oikeesti, mä en pysty jaksa kestä, kun näitä lukuja tulee vain kerran viikossa.

[Miriam]

Brangwen, minä salaa mielessäni lisäsinkin tuohon lumisotaan pusukohtauksen, mutten koskaan sitä kirjoittanut. Olisiko se ollut vähän klisee:D Ei ei, kyllä nämä saavat kärvistellä vielä muutaman luvun verran. Täytyy pohjustaa se niin, että se Severuksen kuraverimöläytys sopii myös tarinaan. Se tulee olemaan aika vaikeaa (lähestyn kirjoittamisvaiheessa sitä kohtaa just), kun sille täytyy keksiä uskottava ja toimiva selitys. Eli miksi umpirakastunut Sev haukkuu tyttöään :< Seuraava luku onkin sitten vähän masentavampi. Petunia astuu taas kuvioihin.


Luku 15

Joulunvietto tuntui Lilystä masentavalta. Isän kuoleman jälkeen he olivat viettäneet joulut kolmisin, eikä juhlassa ollut enää samaa tunnetta, kuin silloin, kun hän oli ollut lapsi. Hän muisti ne joulut, jotka he olivat viettäneet suurella joukolla. Perhe ja isovanhemmat. Silloin hän oli aina odottanut joulua. Nyt isovanhemmista oli elossa enää yksi, ja hänkin asui jo vanhainkodissa täysin dementoituneena. Ja kun isäkin oli lähtenyt.. Äiti halusi kuitenkin pitää kiinni perinteistä. Joulupäivällinen, kynttilöiden sytyttäminen hautausmaalla… Äiti olisi ollut todella surullinen, jos Lily ei olisi tullut jouluksi kotiin. Lily katsoi pöydällään tuikkivaa kynttilää. Hän oli loihtinut siihen junamatkalla ikuisen tulen, ja aikoi viedä sen isänsä haudalle. Isä oli ollut aina kiinnostunut taikuudesta. Lily pyyhki kyyneleet poskiltaan.

Hän vilkaisi huoneensa seinällä olevaa ilmoitustaulua. Hän oli kiinnittänyt siihen nastoilla kaikenlaisia muistoja, ja taululla olikin kirjeitä (muun muassa ensimmäinen tylypahkan kirje, ja ministeriön kirje luvattomasta taikomisesta), muutama kaunis karamellipaperi, rohkelikon vaakuna, piirros saksanhirvistä auringonlaskussa… Taulun alareunaan oli kiinnitetty kolme valokuvaa.

Ensimmäisessä kuvassa Lily oli perheensä kanssa Poseidonin temppelin edessä. Kuva oli vuodelta 1970, kun he olivat olleet koko perheen voimin lomalla Kreikassa. Toisessa kuvassa hän ja Severus istuivat nurmikolla ja katselivat taivaalle. Lily ei muistanut kuka oli ottanut kuvan, siitäkin oli jo muutama vuosi. Kaupunki oli täyttänyt kaksisataa vuotta, ja he olivat katsomassa ilotulitusta. Viimeinen kuva oli edelliseltä lukuvuodelta, se oli ainut velhokuva. Hän ja Severus seisoskelivat puun alla lukemassa, hahmot kuvassa liikkuivat, keskustelivat jostakin. Lily huokasi.

Kuvissa he näyttivät onnellisilta. Hän oli nähnyt Severuksen vain nopeasti ennen kotiinlähtöään, ja poika oli jälleen vaikuttanut kovin etäiseltä. Lily mietti, olisiko poika voinut tajuta, että Lily piti hänestä paljon enemmän, kuin ystävänä, muttei lopultakaan uskonut sitä. Selvästi Severusta kuitenkin painoi jokin, eikä Lily tiennyt, mikä se oli. Hän oli ollut oikeassa pelätessään ennen lukukauden alkua, että heidän ystävyytensä joutuisi jälleen koetukselle. Hän ei voisi kuitenkaan auttaa Severusta, ellei poika ensin kertoisi, mikä oli vikana.

”Lily, kohta lähdetään!”  hän kuuli äitinsä huutavan alakerrasta. Lily veti villapaidan ylleen ja nosti kynttilän pöydältään. Alakerrassa hän puki ylleen takin, ja tunsi olonsa hetken kovin alastomaksi. Lanteille ulottuva takki ei tuntunut puoliksikaan niin lämpimältä ajatukselta, kuin maata viistävä kaapu ja viitta. Hän kuvitteli millainen ilme Petunian kasvoille nousisi, jos hän päättäisikin pukeutua kaapuunsa, ja hymyili itsekseen. Kynttilän liekki lepatti hienoisessa tuulenvireessä hänen avatessa oven ja kävellessä pihamaalle auton viereen odottelemaan muita.

Kun he sitten kävelivät automatkan jälkeen kolmestaan pitkin hautausmaan käytävää, Petunia vilkuili epäilevästi Lilyn kantamaa kynttilää. Lily katsoi tuimasti takaisin. Kynttilä näytti aivan tavalliselta, mutta sen liekki ei koskaan sammuisi, ellei joku tahtoisi sitä sammuttaa. Isä olisi pitänyt siitä, hän ajatteli surumielisesti. Petunialla ei ollut oikeutta kiukutella hänelle siitä. Kukaan ei arvaisi mitään. Kun he pysähtyivät haudalle, Lily laski kynttilän kynttilätelineeseen ja katseli sitä. He seisoivat hetken siinä rinnakkain, sanomatta mitään. Sitten Lily lähti kävelemään päämäärättömästi eteenpäin.

Haudalla käyminen tuntui Lilystä aina kovin ahdistavalta. Äiti ja Petunia saattoivat seisoskella haudalla pidempäänkin muistelemassa, mutta hänestä se tuntui pahalta. Ei isä ollut siellä. Hän ei halunnut kuvitella isää makaamassa kylmässä maassa. Lily ei erityisemmin katsonut mihin käveli, mutta tajusi samassa päätyneensä pienen valkoisen hautakiven viereen. Eileen Kalkaroksen hauta. Kivessä oli nimi, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Lisäksi sen kulmassa oli pieni Luihuisen vaakuna. Lily uskoi, että Severus oli taikakeinoin piirtänyt sen siihen, vaikkei ollut koskaan kysynyt sitä. Kuka muukaan sen olisi tehnyt?

Lily muisti rouva Kalkaroksen hämärästi. He olivat tavanneet vain muutamia kertoja nopeasti. Pelottavan oloinen nainen. Lily muisti kuitenkin hyvin sen päivän, kun Severus oli saanut aamupostin mukana ilmoituksen äitinsä kuolemasta. He olivat päätyneet yhdessä istumaan pöllölän portaille. Se oli ainut kerta, kun hän oli nähnyt Severuksen itkevän.  Eileen Kalkaros oli kuollut auto-onnettomuudessa. Jos hänet olisi tuotu velhosairaalaan, hänet olisi ehkä voitu pelastaa. Rouva Kalkaros oli kuitenkin kuollut jästisairaalassa. Severus oli syyttänyt siitä isäänsä, ja todennäköisesti syytti edelleen.

Lily muisti, kuinka Severus oli purrut hammasta, ja tuijotellut ikkunasta kaukaisuuteen yrittäen turhaan estää kyyneleitä. Sellainen Severus oli: ylpeä. Hän ei koskaan halunnut näyttää heikkouttaan, ei edes Lilylle. Poika ei ollut itkenyt edes silloin, kun hän oli lapsena kesken leikkien pudonnut puusta, ja katkaissut kätensä ja kolme hammasta. Lily muisti ne monet kerrat, kun hän itse oli itkenyt Severuksen olkapäätä vasten. Silloin, kun isä oli kuollut, silloin, kun Petunia ollut erityisen ilkeä, tai silloin, kun hän oli pelännyt olevansa luokkansa surkein koulun alettua. Se oli kuitenkin aina Severus, jolle hän oli itkenyt murheitaan. Ei koskaan kukaan hänen tyttökavereistaan. Ehkä hänessä itsessäänkin oli hiukan sitä samaa ylpeyttä. Lily kosketti sormellaan kivessä olevaa vaakunaa, ja lähti sitten kulkemaan omia jälkiään pitkin takaisin.

Automatka takaisin kotiin sujui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kun he lopulta istuivat kolmisin joulupöydässä, tunnelma oli jo vähemmän raskas. Lily kyseli mitä jästimaailmassa oli kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut, ja äiti kyseli hänen koulunkäynnistään. Tuntui omalla tavallaan rauhoittavalta olla välillä erillään velhomaailmasta. Päivän Profeetta ei juuri koskaan tuonut hyviä uutisia, joten oli pitkästä aikaa mukava kuulla, että naapuruston suurin huoli oli häiriköivä nuorisoporukka. Vaikka se loikin kovin valheellista turvallisuudentunnetta. Ja Lily kaipasi silti velhomaailmaa. Omaa maailmaansa.  Petunia kertoili parhaillaan, kuinka hän oli saanut hyvät pisteet jostakin fysiikan tehtävästä. Hän aikoi hakea tiedeyliopistoon.

”Siitähän sinä et tiedä mitään”, Petunia sanoi Lilylle yhtäkkiä. Lily huokasi. Petunia tuntui nauttivan siitä, että sai nöyryyttää Lilyä sellaisissa asioissa, joita Lilyn koulussa ei edes opetettu.
”Energiansäilymislaista siis. En voi oikeasti uskoa, että et tiedä siitä mitään. Mitä sinä muka voit tehdä sen koulusi jälkeen? Olet käynyt kunnon koulua juuri sen verran, että olet oppinut lukemaan ja laskemaan yhteen”, Petunia jatkoi.
”Fysiikan lait eivät päde minuun, joten turha minun on niitä opetellakaan”, Lily vastasi kuivasti.
”Tytöt, älkää viitsikö kinata. Mutta Petunia on oikeastaan ihan oikeassa. Saatko sinä töitä sen koulutuksesi jälkeen mistään?”  Äiti kysyi hieman huolestuneena.
”Tietysti saan. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka.. olen miettinyt esimerkiksi taikaministeriötä”, Lily vastasi ykskantaan. Todellisuudessa hän ei ollut vielä kovin varma, mitä halusi tehdä, mutta äidin ja siskon asenne oli hänestä ärsyttävä. He kuvittelivat yhä, että hän hakisi töihin johonkin jästiammattiin.

Kun he lopettelivat päivällistä, puhelin soi ja äiti poistui olohuoneesta vastaamaan siihen. Heti äidin kadottua eteisaulaan, Petunia kääntyi katsomaan Lilyä suoraan silmiin.
”Sinä noiduit sen kynttilän, etkö noitunutkin”, hän kysyi kiukkuisesti.
”Niin tein”, Lily vastasi turhia kiertelemättä.
”Jos joku saa tietää sen takia, että isällä oli jotain yhteyksiä –”
”Pää kiinni, Petunia. Kynttilässä on ikuinen tuli, ei sen kummempaa”
”Ei sen kummempaa? Mitä jos joku yrittää sammuttaa sen, ja tajuaa ettei se sammukaan? Entä jos se ensikesänä aiheuttaa maastopalon, ja –”
”Pidätkö sinä minua tyhmänä? Jos sammuttaja toivoo, että liekki sammuisi, se kyllä sammuu. Eikä se leviä mihinkään”, Lily huokasi. Hän oli kyllä miettinyt asian tarkkaan.
”Sinä varmaan nautit siitä! Kun saat esitellä typeriä taitojasi!”  Petunia vastasi kiukkuisesti. Hän tuijotti Lilyä tiukasti silmiin.

Petunian kateus inhotti häntä. Lily teki sen hetken mielijohteesta. Hän ei ollut kokeillut sitä koskaan ennen. Severus oli opettanut hänelle okklumeusta tasan sen yhden kerran silloin syksyllä, mutta lukilitista ei koskaan. Lily oli kuitenkin lukenut asiasta, ja tunsi nyt teorian. Petunia oli jästi, hän ei tajuaisi mitään. Petunia sätti häntä parhaillaan omahyväisyydestä, mutta Lily ei kuunnellut. Hän keskittyi.

Välähdykset tulvahtivat hänen mieleensä äkkiarvaamatta. Petunia oli ollut hänelle huolehtiva isosisko, kun he olivat olleet lapsia. Kun ihana avuton pikkusisko olikin osoittautunut noidaksi, joka pystyi tekemään asioita, joista Petunia saattoi vain uneksia.. Heidän isänsä oli aina ollut tavattoman kiinnostunut taikuudesta, dementoitunut isoäiti ei tunnistanut Petuniaa, mutta Lilyn kyllä. Taikamaailma, ja Severus olivat aluksi kiehtoneet Petuniaa, mutta lopulta tyttö oli jäänyt yksin. Lily ja Severus kuljeskelivat kaksin. Taikamaailma oli tullut sisarusten väliin.

Lily veti hätkähtäen henkeä ja räpäytti silmiään. Välähdykset loppuivat, mutta niiden herättämät tunteet jäivät. Lilyn täytyi myöntää, että hän oli pilaillut aika paljonkin jästisisarensa kustannuksella, muttei se siitä johtunut, ettei Petunia osannut taikoa. Kai pikkusisaret yleensäkin härnäsivät isompiaan? Petunia tuntui kuitenkin ottavan kaiken loukkauksena taikakykyjen puuttumisesta. Lily katui, että oli tullut yrittäneeksi lukilitista.
”Anteeksi, en minä voi mitään sille, mikä minä olen”, hän sanoi hiljaa.

***

Joululoman viimeiset päivät olivat käsillä. Lily oli jutellut Petunian kanssa joulupäivällisen jälkeen saamatta kuitenkaan mitään selkoa ajatuksiinsa. Hänen sisarensa mielestä Severus oli itsekäs ja omahyväinen idiootti, joka vihasi tavallisia ihmisiä. Lily tiesi kyllä, että suurin syy tähän oli katkeruus siitä, että Severus ei ollut koskaan edes yrittänyt tulla toimeen Petunian kanssa, mutta se harmitti silti. Kerrankin, kun hän olisi ihan aidosti kaivannut sisarensa mielipidettä. Joululoma oli kohta ohi, eikä hän ollut vielä yhtään varma siitä, mitä hän tekisi Severuksen suhteen. Vaimea huhuilu keskeytti hänen ajatuksensa. Helmipöllö istui hänen sänkynsä päädyn reunalla. Äiti oli ostanut sen hänelle joululahjaksi, että hän voisi helpommin pitää yhteyttä myös muihin ystäviinsä. Rouva Evans oli ollut hitusen huolissaan Lilyn ystävyydestä Severukseen, Petunia oli varmaan tarinoinut hänelle ties mitä.

Hän oli saanut Severukselta lyhyen kirjeen, jossa poika toivotti hänelle hyvää joulua. Lily oli vastannut siihen yhtä lyhyesti. He eivät olleet vaihtaneet joululahjoja. He eivät koskaan tehneet niin, sillä heillä molemmilla oli syntymäpäivä tammikuussa. Hän oli pohtinut jo jonkin aikaa, mitä hän antaisi Severukselle syntymäpäivälahjaksi, ja oli lopulta keksinyt idean, ja onnistunut jopa toteuttamaan siron kirjanmerkin, jossa oli Luihuisen vaakuna. Jos kirjanmerkille kuiskasi jonkin sanan, se avasi kirjasta sen kohdan, jossa sanaa käsitellään. Kirjanmerkkiä saattoi myös pyytää muistamaan sivun, jota oli viimeksi luettu. Lily hymyili itsekseen. Severus pitäisi siitä. Hän muisti ne monet kerrat, kun Severus oli kironnut jonkun kirjan surkeaa sisällysluetteloa etsiessään jotakin tiettyä asiaa.

Pitäisikö hänen kertoa Severukselle tunteistaan? Oliko hän edes varma omista tunteistaan? Ja mitä heidän ystävyydelleen sitten tapahtuisi? Mit,ä jos Severus olikin kiinnostunut jostakusta toisesta? Toisaalta, sekin olisi helpompi kestää, kuin se, että kyse olisi vain hänen jästisyntyisyydestään. Lily mietti kuumeisesti, muttei muistanut, koska Severus olisi puhunut hänelle sellaisista asioista. Lily itse oli vuodattanut pojalle kaikki typerät ihastuksensa. Severuksen kauhistunut ilme sen lumisodan jälkeen ilmestyi hänen mieleensä. Mietittyään vielä hetken, Lily lopulta totesi, ettei ihan vielä ollut tunnustusten aika. Hän päätti kuitenkin vaivihkaa selvitellä, oliko Severuksella jo joku, josta tämä oli kiinnostunut..

Lily syytti itseään pelkuriksi, mutta ei saanut itseään vaarantamaan heidän ystävyyttään ennen, kuin olisi täysin varma asiasta.
”Svanhild, haluaisitko toimittaa yhden kirjeen”, hän huikkasi pöllölleen. ”Jää sitten saman tien Tylypahkaan, tulen muutaman päivän päästä perässä”.

***

Hei Severus!

Kuinka joulusi sujui Tylypahkassa? Minä olen selvinnyt omastani ihan kunnialla. Petunia oli ärsyttävä, kuten tavallista, mutta muuten kaikki on ok. Kokeilin häneen hetken mielijohteesta lukilitista. Ei olisi kyllä pitänyt, hänen ajatuksensa eivät ainakaan piristäneet oloani. Se onnistui yllättävän helposti, tosin hänhän on jästi, eikä kyllä millään muotoa peittele tunteitaan. Sain tämän pöllön joululahjaksi, eikö ole kaunis? Annoin sille nimeksi Svanhild. Ehditkö 9. päivä viettämään illan minun kanssani? Sain syntymäpäivälahjasi viimeisteltyä juuri ennen loman alkua, ja haluan antaa sen sinulle henkilökohtaisesti. Toivottavasti pidät siitä. Toivon, ettei meille heti tyrkätä hirveää määrää läksyjä, haluan viettää sinun kanssasi enemmän aikaa, ja jutella enemmän, kuin syyslukukaudella. Tosin se saattaa olla turha toivo, V.I.P kokeiden takia. Tuntuu silti keljulta. Parhaiden ystävien pitäisi ehtiä viettää enemmän aikaa yhdessä. Eikö sinustakin?

Sinun ystäväsi
Lily


Severus puristi kirjeen nyrkkiinsä. Hän oli koko loman ajan miettinyt, oliko Lily tajunnut jotain. Oliko hän ollut liian läpinäkyvä? Severus ei missään tapauksessa halunnut tytön tietävän tunteistaan. Hän ei yksinkertaisesti kestäisi sitä häpeää. Hän ei halunnut joutua katselemaan ja kuuntelemaan, kuinka Lily kertoisi ystävällisin sanoin ja säälivän katseen kera, ettei ollut hänestä kiinnostunut. Lily oli aina niin pirun kiltti ja ystävällinen sellaisissa asioissa. Kirje oli sinänsä viaton, mutta Severus ei voinut olla miettimättä, mainitsiko Lily liian usein sanan ystävä. Severus tiesi kyllä, ettei Lily alentuisi mokomaan vihjailuun. Jos Lily olisi arvannut jotain, eikä pitänyt siitä, kai hän olisi sanonut jotain?

__________


A/N: Käykö britit viemässä jouluna haudoille kynttilöitä? Sovitaan että käyvät.

[Emmy]

Unohdin taas kommentoida edellistä lukua:( Mutta ai että, mikä luku se olikaan! Ihanaa söpistelyä! Melkein jo toivoin että nyt tulisi se suudelma, mutta sitten aloin miettiä.. Kun kirjoissa ei puhuta seurustelusta, niin eihän Lily & Severus millään voi kovin avoimesti sitten seurustella. Olisi se varmaan näkynyt Severuksen muistoissakin (tai sitten ei).. Tuleekohan niille jonkinnäkönen salasuhde sitten jos mitään suhdetta edes kehkeytyy? Toivottavasti, koska haluan lukea lisää söpöilyä!

Tämä viimeisin lukukin oli ihan mahti! Ihanaa kuvailua, ja sitten vielä tuo hyvin onnistunut Severuksen kärvistely tuolla lopussa:)

[Brangwen]

Canonia tai ei, mutta Seven ja Lilyn täytyyy päätyä yhteen edes vähäksi ajaksi. Muussa tapauksessa lähetän sinulle räyhääjään, joka itkee tauotta puolitoista tuntia ja parkuu sen jälkeen toiset puolitoista.

Kärvistelen itse ajatuksesta, että nämä kaksi joutuvat vielä useamman luvun kärvistelemään, mutta pidin tästä luvusta taas kerran aivan uskomattoman paljon. Se selittää Petunian ja Lilyn välejä ja tuo Petuniasta esiin sitä niin tiukasti piilossa olevaa puolta. KV1n poistetuissa kohtauksissa on kohtaus, jossa Petunia kysyy Harrylta, luuleeko Harry olevansa ainoa, joka on menettänyt rakkaitaan. Sellaista sisarusrakkautta näkyy pilkahdus Petunian ajatuksissakin. Ja hyvä, että tällä tavalla vaivihkaa tapat Lilyn sukulaisia, kun niitä ei kerran pitäisi olla yhtäkään Petunian lisäksi hengissä viitisen vuotta näiden tapahtumien jälkeen. Petunian opintosuunnitelmat on ihan loistavia, harmi, ettei se koskaan toteuttanut niitä.

(Näen muuten sieluni silmin kohtauksen myöhemmin keväällä, kun Lily ja Seve suht virallisesti ovat yhdessä, ja ovat käymässä vaikka pääsiäislomalla Lilyn kotona, ja Petunia tuo poikaystävänsä Vernonin vierailulle. Ai tuska, haluaisin lukea sen kohtauksen)

[Miriam]

Anteeksi! Sunnuntai vähän venyi, mutta tässä tulee:)

Brangwen: Pääsiäislomaideasi on kyllä niin loistava, että miun on melkein ihan pakko hyödyntää sitä vielä! Täytyy vaan ensin saada Lily ja Severus yhteen   Tosin Vernon hyppää kuvioihin vasta myöhemmin, mutta odotan jo innolla Jamesin ja Vernonin tapaamista, vaikka siihen nyt meneekin vielä aikaa Mutta eiköhän ne ennen pääsiäistä. Katsotaan, katsotaan (en halua spoilata:D)

Emmy: Kiitos kaunis jälleen Kärvistelyä joudutte lukemaan vielä hetken kyllä.. anteeksi siitä

****

Luku 16
”Pimeyden Lordilla on valtaa ja voimaa. Hänellä on mahdollisuus saada aikaan muutos”, Avery totesi innostuneena. ”Ja minun isäni on ollut hänen läheisimpiä kannattajiaan hänen kouluajoiltaan saakka!”.
”Hurjaa, sinä varmaan liityt hänen kannattajiinsa koulun jälkeen”, Regulus Musta kysyi, ja katseli vuotta vanhempaa Averyä ihaillen.
”Nojaa, saattaahan siinä käydä niin”, hän vastasi teeskennellyn vaatimattomasti.
”Miten minä olen ollut huomaavinani, että se lordi on keskittynyt enemmän kiduttamiseen ja murhaamiseen, kuin muutosten tekemiseen”, Smith hymähti.
”No se on sivuseikka”, Avery huitaisi kädellään vähätellen. ”Lopullinen päämäärä on nostaa velhot valtaan, ja lopettaa piileskely. Se vaatii uhrauksia.”
”Ja miettikääs ny, oikeastaan vain jästejä on sattunu. Ja niitä idiootteja, jotka yrittää suojella niitä! Jästeille pitää näyttää, missä niiden paikka on!”  Mulciber lisäsi.
”Minusta jästeissä itsessään ei ole mitään vikaa, eiväthän he meille mitään voi. Mutta taikaverta ei pitäisi sotkea jästivereen. En ymmärrä miksi puhdasta verta arvostetaan nykyään niin vähän!”  Regulus sanoi vakavana.
”Nimenomaan”, Rosier totesi. ”Jästit eläköön omissa laumoissaan, kunhan eivät häiritse velhojen elämää”.
”En usko, että jästin ja velhon suhde voisi edes toimia”, Avery totesi. ”Vai mitä, Prinssi”.

Severus irvisti. Hän ei erityisemmin arvostanut sitä, että hänen puoliverisyytensä otettiin esille tällaisissa keskusteluissa. Hän oli kuitenkin täysin samaa mieltä Averyn viimeisen kommentin kanssa.
”Jep, isäni oli pikkumainen, kateellinen ja katkera, kun äitini osasi enemmän ”temppuja” – niin kuin hän niitä kutsui – kuin hän itse”, hän sanoi. ”Ja lopulta äitini kuoli, koska isällä ei käynyt mielessäkään, että taikuus voisi pelastaa hänet”.

Muut lähellä istuvat nyökkäilivät vakavana, ja myöntelivät, ettei jästien ja taikovien pitäisi ryhtyä minkäänlaisiin ihmissuhteisiin keskenään.
”Ei sitä liiallista kulttuurieroa varten tarvitse olla edes jästin kanssa”, Vanamo puuttui puheeseen. ”Isäni on jostain helkkarin Lapista, Lappalainen. Äiti kertoi, että mies oli voimakas velho, muttei ollut koskaan käynyt kouluja ja käytti voimiaan lähinnä sään ennustamiseen ja porojen paimentamiseen. Ei sillä ollut edes taikasauvaa. Heillä oli hauskaa yhden kesän, mutta lopulta äiti ei kestänyt”.
”Totta. Minusta kaikkien puhdasveristen velhojen ja noitien pitäisi päästä kouluun! Nyt koulupaikat täyttyvät jästisyntyisistä, jotka –”, Avery aloitti, mutta Mulciber keskeytti hänet.
”Jästisyntyiset on kanssa yks kulttuurishokki. Miten niiden voi ees kuvitella pärjäävän meidän maailmassa, kun ne saa tietää siitä vasta Tylypahkan kirjeen mukana!”  hän sanoi tuohtuneena.

Severus oli sanomaisillaan jotain, mutta Smith puuttui jälleen puheeseen toisen pöydän äärestä.
”Mulciberia taitaa vaan ketuttaa, että MacDonald peittoaa sen huispauksessa ja Evans… no, kaikessa muussa”, poika totesi kyynisesti, ja jatkoi kirjansa lukemista. Severus värähti, muttei sanonut mitään. Hän vain katseli hiljaa sivusta, kun Mulciber vastasi kommenttiin, ja pian hän Smith ryhtyivät kiukkuiseen sanaharkkaan. Severus oli yrittänyt koko joululoman olla ajattelematta Lilyä, mutta se ei ollut onnistunut erityisen hyvin. Ja nyt kun lukukausi oli alkanut, se onnistui vielä kehnommin. Severus vilkaisi kelloa, ja totesi, että reilun tunnin päästä tyttö odottaisi häntä eteisaulassa. Severus ei ollut erityisen innokas juhlimaan omia syntymäpäiviään, ja hän oli suunnitellut jonkin tekosyyn turvin jättävänsä heidän iltatapaamisensa väliin.

Jos Lily oli tajunnut hänen tunteensa, hän voisi kenties välttelemällä saada tytön uskomaan, että tämä oli vain kuvitellut kaiken. Pelkkä ajatuskin siitä, että Lily alkaisi selitellä hänelle kuinka hänen tunteensa olivat puhtaasti kaverillisia, inhotti Severusta. Hän tiesi sen jo, eikä halunnut kuulla sitä. Suunnitelmassa oli kuitenkin yksi huono puoli: Severus itse. Kaikesta huolimatta hän halusi viettää illan Lilyn kanssa. Ja jos hän alkaisi vältellä tyttöä, Lily alkaisi vain epäillä, että hän salailisi jotain. Lily huomasi sellaiset asiat. Suurista suunnitelmista huolimatta Severus siis odotti kärsimättömästi iltaa. Eihän se mikään ongelma olisi? Hehän olivat viettäneet toistensa syntymäpäiviä aina yhdessä. Ja sitä paitsi..

” – varsinkin sinun pitäisi tietää se hyvin, Severus”, Smith sanoi tylysti, ja havahdutti tämän ajatuksistaan.
”Mitä?”  hän kysyi yllättyneenä. Smith harvemmin puhui hänelle.
”Sitä vaan, että viitsisitkö kertoa noille kavereillesi, että jästisyntyiset ovat ihan yhtä kykeneviä velhoja ja noitia kuin muutkin. Sinähän tunnet Evansin, luulisi sinun sentään tajuavan”, Smith toisti kasvoillaan ärsyyntynyt ilme.
”No aina jästisyntyinen noita on parempi kuin jästi”, Severus mutisi. ”Eikä jästisyntyisissä minusta ole vanhempien lisäksi mitään muuta suurta vikaa, ainakaan niissä, jotka pysyvät koulussa muiden tahdissa”, hän jatkoi.
”Musta se on vaan helkkarin epäilyttävää! Mistä kuraveriset on muka saanu taikavoimansa? Älä viitti Prinssi puhua tuolla tavalla, joku vielä luulee, että oot tykästynyt siihen likkaan”, Mulciber sanoi äkäisesti.
”En ole!”  Severus vastasi nopeasti. ”Tarkoitin vain, ettei hänen syntyperänsä tee hänestä taidoiltaan huonompaa. Ei se silti tarkoita, että haluaisin –”
”Syksyllähän koko koulu juorusi, että sinä seurustelisit sen kanssa”, Avery keskeytti hänet.
”Se oli typerä vitsi! Me ollaan lapsuudentuttuja, siinä kaikki”, Severus sanoi jo hieman tuskastuneena.
”Hän on aika hyvännäköinen, varo vaan ettei hän onnistu huijaamaan sinua petiinsä”, Vanamo nauroi.
”Hän ei ikinä..”  Severus aloitti, mutta nielaisi nopeasti sanat, jotka oli kiukuspäissään melkein päästänyt suustaan. ”En rupeaisi kuraverisen kanssa mihinkään sellaiseen”, hän sanoi sitten kylmästi.
”Hyvä”, Mulciber töksäytti, ja keskustelu jatkui. Severus vajosi takaisin ajatuksiinsa.

Hän oli monessa asiassa samaa mieltä, kuin Avery ja kumppanit. Hänen mielestään oli naurettavaa, että velhot joutuivat piileskelemään jästeiltä, ja salaamaan taitonsa, vaikka pystyisivät helposti hallitsemaan koko jästipopulaatiota. Mokomat salaisuussäädökset olivat johtaneet hänen äitinsä kuolemaan. Jos olisi ollut yleisesti tiedossa, että taikavoimaisen ihmisen voisi pelastaa taikuudella pahankin loukkaantumisen jälkeen, hän ei… Severus nielaisi ja tyrkkäsi ajatukset äidistään kauas mielensä perukoille. Jästisyntyisistä hänellä ei sen sijaan ollut mielipidettä oikein suuntaan eikä toiseen. Lily oli jo kauan sitten todistanut hänelle, että jästisyntyinen saattoi olla ihan yhtä taitava kuin puhdasverinenkin, mutta se ei toisaalta muuttanut sitä tosiasiaa, että tyttö oli jästiperheestä, ja sen vuoksi monien mielestä toisen luokan velhokansalainen.

Kun kello näytti seitsemää, Severus lähti oleskeluhuoneesta ja pujahti käytävään. Kun hän pääsi eteisaulaan, Lily odotteli häntä jo.
”Hyvää syntymäpäivää”, tyttö hihkaisi ja halasi Severusta lämpimästi. Tytön vapaana olevat hiukset kutittelivat hänen nenäänsä, ja tuoksuivat hyvältä. Severus oli aina pitänyt Lilyn hiuksista.
”Kiitos”, Severus sanoi, ja toivoi äänensä kuulostavan normaalilta. Hän työnsi päättäväisesti häiritsevät ajatukset mielestään. Lily päästi irti hänestä, ja astui askeleen kauemmas ja katseli häntä tutkivasti. Severus kurtisti kulmiaan kysyvästi, ja Lily alkoi nauraa.
”Sinä olet kasvanut pituutta”, hän sanoi.
”Mitä? Päivällisen jälkeenkö?”  Severus vastasi, vaikka tiesikin Lilyn olevan oikeassa.
”No ei! Mutta en vain ole huomannut sitä. Sinähän olet salaa kasvanut pidemmäksi kuin minä! Mutta toisaalta, sinä olet jo kuudentoista”, tyttö virnisti, ja tarttui Severusta kädestä. ”Mennään”.

He livahtivat tyhjään luokkahuoneeseen, ja sulkivat oven perässään. Kyseessä oli loitsuluokka, ja nurkassa oli kasa pehmeitä tyynyjä, joita oli viimeksi käytetty apuna kangistusloitsujen harjoittelussa. He istuivat tyynykasaan, ja Lily kaivoi laukustaan pienen vihreän lahjapaketin, shakkilaudan, pullon kermakaljaa ja rasian keksejä. Sitten hän ojensi lahjapaketin Severuksen käsiin.
”Hyvää syntymäpäivää, toivottavasti pidät siitä. Tein sen itse”, tyttö hymyili.
”Pitäisikö minun pelätä?”  Severus vastasi, ja väisti nauraen, kun Lily yritti leikkisästi huitaista häntä. Lily katseli häntä herkeämättä, kun hän avasi paketin ympärille solmittua nauhaa.
”Sev, ihan totta! Sinun tapasi avata lahjapaketteja on niin turhauttava!”  tyttö virnisti, kun Severus lopulta sai solmun auki.
”Sinä olet vain kärsimätön”, Severus vastasi. Ehkä se johtui siitä, että hän harvoin sai lahjoja, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa hän halusi avata pakettinsa aina huolellisesti. Lily sen sijaan poikkeuksetta repi lahjakääreet päästäkseen nopeasti käsiksi pakettinsa sisältöön.
”Sinä taittelet siististi auki joka ikisen taitoksen, ja nyperrät auki jokaisen solmun… etkä edes käytä siihen taikaa!”  tyttö nauroi.
”Paketin avaaminen on puolet huvista”, Severus vastasi, saaden Lilyn purskahtamaan nauruun.
”Kuulostit ihan Sirius Mustalta!”  Lily virnisti.
”Mitä?!”  Severus ähkäisi ja lopetti lahjapaketin avaamisen.
”Se oli vitsi, Sev, älä pelästy”, Lily nauroi. ”Satuin kuulemaan, kuinka he keskustelivat tytöistä oleskeluhuoneessa… ja Sirius kehui, kuinka riisuminen on puolet huvista!”.
”Koska minulla ei ole tyttöjä riisuttavana, minun täytyy tyytyä lahjapaketteihin?”  Severus irvisti, ja jatkoi lahjapaketin näpertämistä.
”Mies, joka kehuskelee tuollaisilla asioilla julkisesti, on ääliö”, Lily virnisti. ”Avaa nyt jo se paketti”.

Severus sai vihdoin paketin auki, ja avasi sen sisältä paljastuneen pienen yksinkertaisen puurasian. Rasiassa oli siro hopeinen käärme, jonka taustaan oli kiinnitetty kaksi vihreää nauhaa. Severus nosti sen kämmenelleen, ja tutki sitä.
”Se on kirjanmerkki”, Lily sanoi innoissaan. ”Eihän se mitenkään erityinen ole, mutta –”
”Se on hieno, mutta sinut tuntien se ei taida olla vain pelkkä kirjanmerkki”, Severus totesi, ja napautti käärmettä sauvallaan. Se heräsi eloon ja kiemursi hänen sormensa ympärille.
”Voit kertoa sille sivunumerot, jotka haluat muistaa, tai kysyä siltä miltä sivulta jokin tietty asia löytyy. Ja mikäli viimeinen loitsuni toimii, voit asettaa siihen myös salasanan joten kukaan ei pääse salaa katsomaan mitkä sivut olet laittanut muistiin!”  Lily virnisti. ”Mitä pidät?”.

Severus hymyili. Lily oli todennäköisesti kuullut liian usein, kuinka hän oli kironnut etsiessään jotain tiettyä asiaa koulun paksuista kirjoista.
”Kiitos, tämä on loistava!”  hän sanoi vilpittömästi, ja laski käärmeen takaisin rasiaansa ja pujotti rasian sitten kaapunsa taskuun. Sitten hän nosti shakkilaudan heidän väliinsä.
”Valitsit shakin tällä kertaa, kyllästyit häviämään räjähtävässä näpäyksessä?”  Severus kysyi samalla, kun nappulat asettautuivat omille paikoilleen.
”Pöh, vaihtelu virkistää! Kunhan et sitten huijaa, koska minä huomaan sen kyllä!”  Lily sanoi teeskennellen vakavaa. ”Ja sitä paitsi, shakkia pelatessa on helpompi jutella”, hän lisäsi iloisempaan sävyyn ja kaatoi kermakaljaa kahteen esiin taikomaansa lasiin.
”Mistähän sinä mahdat haluta jutella? Pitäisikö minun huolestua?”  Severus kysyi huolettomasti, vaikka olikin omassa mielessään kaikkea muuta kuin huoleton.
”Tarvitsenko syytä jutellakseni parhaan ystäväni kanssa hänen syntymäpäivänään”, Lily vastasi hieman harmistuneen oloisena, ja käski yhtä valkoista sotilasta astumaan eteenpäin.
”Et tietenkään. Kuule, sinä sanoit, että onnistuit käyttämään lukilitista Petuniaan?” Severus kysyi, ja vastasi siirtoon siirtämällä omaa sotilastaan.

”Jep! Se oli itse asiassa yllättävänkin helppoa”, Lily vastasi pohtiessaan omaa siirtoaan.
”No, hän on jästi, eikä erityisemmin salaile tunteitaan.”
”Hän vihaa minua.”
”Tuskin sinua. Ennemminkin taikuutta. Hän on jästi, hän on kateellinen.”
”Et nähnyt niitä välähdyksiä hänen tunteistaan ja muistoistaan.”
”Näit oikein välähdyksiä? Se on jo aika hyvä!”
”Miten niin?”
”No jos lukilitis ei ole tarpeeksi vahva, et näe välähdyksiä. Saatat tuntea häivähdyksiä toisen tunteista, muttet näe mitään. Olet siis ilmeisesti parempi lukilitiksessa kuin okklumeuksessa.”
”Hei! Sinähän sanoit, että olin hyvä okklumeuksessa.”
”No vasta-alkajaksi kyllä. Mutta se käy ihan järkeen.”
”Miten niin?”
”Sinä olet luonteeltasi kovin avoin, on vaikea oppia piilottamaan tunteitaan, jos ei ole tottunut siihen. Ja taas toisaalta, sinulla on taipumus huomata, jos toiset ovat huonolla tuulella tai salailevat jotain. Minä en osaa lukea toisia ihmisiä sillä tavalla.”
”Joten sinä olet parempi okklumeuksessa, kuin lukilitiksessa, koska olet tottunut salailemaan asioita?”
”Tuo kuulostaa väärältä, kun sanot sen noin..”
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä ihan niin. Kuule, saanko kokeilla joskus lukilitista sinuun?”
”Ehkä joskus, mutta jollet ole huomannut, meillä on tässä shakkipeli kesken. Antaisinko sinun vapaaehtoisesti huijata?”  Severus virnisti, ja ohjasi ratsunsa syömään yhden Lilyn sotilaista.

Severus huokasi. Shakkipeli oli onneksi hyvä syy kieltäytyä, vaikka hän varmasti pystyisikin piilottamaan peliin liittyvät ajatuksensa tytöltä. Hän oli huolissaan aivan muista ajatuksista. Sellaisista, joiden salaaminen olisi paljon hankalampaa, jos Lily katsoisi häntä suoraan silmiin. Severus olisi halunnut unohtaa nuo tunteet ja ajatukset itsekin, mutta koska he kuitenkin viettivät usein aikaa yhdessä, se oli melko hankalaa.
”Severus, onko sinulla joku tyttö?”  Lily sanoi yhtäkkiä saaden Severuksen vetämään juuri juomaansa kermakaljaa henkeen.
”Mitä sinä tarkoitat?”  hän yski, ja kiitti jumalia siitä, että yskiminen sentään antoi jonkun tekosyyn punastumiselle.
”Tarkoitin… että oletko ihastunut johonkuhun? Tai siis.. me ollaan aina puhuttu minun suhteistani ja ihastuksistani. Enkä ole koskaan kysynyt sinulta. Etkä sinä ole kertonut”, Lily selitti puhuen melko nopeasti. Lily puhui sillä tavoin nopeasti aina, kun hän yritti selitellä ja peitellä todellisia ajatuksiaan tai aikomuksiaan. Severus nielaisi. Lily tiesi. Lily oli arvannut, ja nyt hän aikoi kertoa sen Severukselle. Hän ei halunnut kuulla sitä, hän ei..
” Millaisista tytöistä sinä edes pidät? Minä olen kertoillut sinulle vaikka mitä, sinun vuorosi”, Lily jatkoi rauhallisemmin, ja Severuksen kurkkua kuristava kauhistus hellitti hieman. Voisiko olla mahdollista, että tyttö kysyi asiasta ihan viattomasti?
”No.. En minä tiedä… kun –”, Severus yritti epätoivoisesti keksiä mitä vastaisi.
”Kai sinä olet sentään kiinnostunut tytöistä, etkä –”, Lily aloitti teeskennellyn kauhistuneesti.
”Hei!”  Severus ähkäisi, arvaten millaisiin suuntiin Lilyn mielikuvitus seuraavaksi johtaisi.
”Kyllä minä olisin silti ystäväsi, vaikka olisitkin ihastunut johonkin poikaan. Paitsi ehkä, jos se olisi Mulciber, minä –”
Severus heitti Lilyä puolikkaalla keksillä, ja tyttö väisti sen nauraen.
”Se oli vitsi, Sev!”  hän kikatti.


”Mutta oikeasti?”  Lily kysyi hetken päästä lopetettuaan nauramisen.
”Mistä sinä yhtäkkiä keksit kysyä tuota?”  Severus uskaltautui kysymään. Lily katsoi häntä kasvot vakavina.
”Koska joku sinua on viimeaikoina häirinnyt, kun olet ollut minun seurassasi. Olen miettinyt, johtuuko se siitä, että häpeät minua, mutta olet aina kieltänyt sen, kun olet kysynyt. Ja koska luotan sinuun, uskon että puhut totta, mutta –”
”Mutta?”
”Mietin vain, että ehkä olet ihastunut johonkin sellaiseen tyttöön, jota häiritsee, että paras ystäväsi sattuu olemaan tyttö… Minä ainakin olisin mustasukkainen sellaisessa tilanteessa!”  Lily puhui jälleen melko nopeasti, mutta Severus ei enää pelästynyt. Lily oli todennäköisesti huolissaan heidän ystävyydestään, eikä ollut edes ajatellut mitään muuta. Se oli samalla sekä helpottava, että masentava ajatus.

”Ei minulla ole ketään… sellaista. Suurin osa täällä olevista tytöistä on typeriä, ilkeitä, tai sitten vain yksinkertaisesti pelottavia. Enkä ole oikeastaan edes katsellut”, hän totesi katse tiukasti shakkipelissä. Lily oli niukasti voitolla.
”Kuule, mitä jos joku tulee ja löytää meidät täältä? Eihän tähän aikaan illasta saisi olla enää käytävillä, saati sitten luokkahuoneissa”, Severus päätti vaihtaa puheenaihetta. Lily näytti hetken siltä, että olisi halunnut jatkaa edellistä keskustelua, mutta luovutti sitten.
”Minä olen valvojaoppilas, minulla on lupa hiiviskellä käytävillä. Voinhan aina sanoa, että nappasin sinut kiinni luvattomilta retkiltä”, Lily iski silmää hänelle.
”Mitäs minä sanoin, tytöt ovat ilkeitä”, Severus virnisti ja joi kermakaljansa loppuun.

Samassa luokan ovi avautui rämähtäen ja James Potter astui sisään yhdessä Sirius Mustan kanssa. Peter Piskuilan tuli heidän perässään käsissään epämääräinen taiteltu pergamentti.
”Mitä pirua te täällä teette?”  Lily kysyi hämmästyneenä ja nousi seisomaan. Musta virnuili leveästi.
”Me nähtiin, että te tulitte tänne, joten me päätettiin tulla katsomaan, ettei vanha kunnon Kalkaros yritä tehdä mitään epämiellyttävää meidän valvojaoppilaallemme. James oli kovin huolissaan”, Musta sanoi, ja tyrkkäsi kaveriaan kylkeen. Potter vilkuili lattialla lojuvaa kermakaljapulloa ja shakkilautaa ja näytti luvattoman hämmentyneeltä. Mitä hän oli oikein odottanut? Severus nousi jaloilleen ja puristi taikasauvaansa. Se siitä mukavasta synttäri-illasta. Lily ilmeisesti arvasi, mitä hän aikoi, sillä astui nopeasti hänen ja kelmien väliin.
”Teillä ei ole lupaa olla käytävillä enää tähän aikaan”, hän totesi viileästi.
”Eipä ole tuollakaan”, Piskuilan totesi tärkeänä, ja osoitti Severusta sormellaan.
”Hän on minun kanssani, idiootti”, Lily äsähti. ”Mistä te edes tiesitte, että me ollaan täällä? Ette te olleet käytävällä, kun me tultiin tänne.”
”Se on salaisuus”, Musta virnisti ja vinkkasi silmää Peterille joka edelleen piteli tyhjää pergamenttia käsissään. Se olisi herättänyt Severuksen uteliaisuuden, ellei hänen katseensa olisi ollut keskittynyt Potteriin, joka näytti hämmästyttävän hämmentyneeltä, ja haroi hiuksiaan. Oliko poika odottanut pääsevänsä leikkimään sankaria? Yllättynyt, kun he olivatkin viettäneet iltaa sulassa sovussa? Heidän katseensa kohtasivat, eikä Severus tiennyt kumpi heistä inhosi toista sillä hetkellä enemmän.
”Mitä sinä yritit? Juottaa hänet humalaan kermakaljalla vai?”  Potter sanoi teeskennellyn huvittuneesti.
”Turpa kiinni, James”, Lily vastasi kylmästi, ja vilkaisi samalla Severusta varoittavasti.
”Me oltiin huolissamme sinusta!”  Potter vastasi kiukkuisesti, mutta näytti samalla hitusen lannistetulta.
”Älä ole julma Jamesille, hän pelkäsi ihan tosissaan, että löytäisi teidät pussailemasta tuosta tyynykasasta”, Musta nauroi.

Severus värähti, ja oli ottamassa jo askelta eteenpäin taikasauva kädessään, kun Lily heilautti vasemman kätensä hänen eteensä ja osoitti sauvallaan kelmejä.
”Te olette uskomattoman inhottavia! Miksi pirussa teidän täytyy aina olla Severuksen kimpussa? Voisitteko häipyä hittoon täältä?”  Lily sähisi.
”Voi James, Lily taitaa olla kiinnostunut toisesta miehestä. En tosin arvannut, että tyttö valitsisi ennemmin Ruikulin, kuin sinut, mutta –”
”TURPA KIINNI SIRIUS”, Lily ja James huusivat yhtä aikaa. Severuksen itsehillintä petti.

”Kuule, pidä hyvänäsi Potter!”  hän huudahti vihaisena, katsoi julmasti muita huoneessa olijoita ja ryntäsi avoimesta ovesta käytävälle.
”Severus!”  Lily huusi hänen peräänsä, mutta hän ei pysähtynyt. Severus taisteli sitä mielihalua vastaan, että olisi sittenkin kääntynyt kannoillaan ja palannut kiroamaan koko porukan. Hän oli vihainen Lilyllekin. Miksi ihmeessä tytön piti aina hypätä puolustamaan häntä? Ei hän tarvinnut puolustajaa, piruvie! Ja Lily ei ymmärtänyt, että se vain pahensi tilannetta. ’Ruikuli piiloutuu tyttöjen selän taakse’, ’Pelkurikalkaros tarvitsee tyttöjä pitämään puoliaan!’. Ja vielä Potter. Poika oli niin ilmiselvän ihastunut Lilyyn, ja niin uskomattoman kateellinen Severukselle heidän ystävyydestään. Potter vihasi häntä, mutta hän vihasi Potteria vähintään yhtä paljon.

***

Lily huusi Severuksen perään useamman kerran, mutta poika ei edes vilkaissut taakseen. Lopulta tyttö luovutti, ja palasi takaisin luokkahuoneeseen, jossa kesken jäänyt shakkipeli lojui tyynyjen keskellä.
”Oletteko nyt tyytyväisiä?”  hän kysyi kylmästi.
”Kuule, meidän pitäisi varmaan mennä”, Potter sanoi yhtäkkiä melko epävarman oloisena.
”Voi kyllä pitäisi. Miksi te edes tulitte? Ettekö te vieläkään ymmärrä, että Severus on minun ystäväni? Ihan älytöntä rynnätä tänne, ja –”
”James oli kyllä ihan oikeasti huolissaan sinusta. Ja mitä minuun tulee, niin toisten yllättäminen pussailemasta on kovin hauskaa hupia”, Sirius naurahti haukahtavasti. Eikö pojan naama jo venähtänyt jatkuvasta virnistelystä?
”Me ei pussailtu, me ei seurustella, hän ei ole minulle vaaraksi. Tajuatteko?”  Lily kysyi lannistuneena. Hän vilkaisi uudelleen kesken jäänyttä shakkipeliä.
”Hei… anteeksi. Se oli aika typerästi tehty”, Potter yritti selitellä, mutta Lily ei heltynyt.
”No niin oli. Miksette voineet häipyä edes silloin, kun näitte, että kaikki on kunnossa?”.
”No näithän sinä hänet, hänhän suorastaan huokui halua kirota meidät kaikki jollain julmalla pimeyden kirouksella”, Musta totesi ja Piskuilan nyökytteli vieressä.
”En yhtään ihmettele! Te olette olleet ihan kamalia hänelle! Olisitte edes tämän illan pysyneet poissa, pitikö teidän pilata hänen syntymäpäivänsäkin? Painukaa helvettiin.”
”Sirius ja Peter, mennään”, Potter sanoi kuivasti. Musta kohautti olkapäitään, ja lopulta he suunnistivat ovelle. Potter vilkaisi vielä Lilyä kasvoillaan kummallinen ilme, joka saattoi ehkä olla anteeksipyytävä. Harvinainen ilme kelmeille, Lily totesi, ja lysähti yksin jäätyään tyynykasaan istumaan.

Hänen teki mieli itkeä. ’Pidä hyvänäsi, Potter’ kaikui hänen mielessään kerta toisensa jälkeen. Ja Severuksen katse tämän rynnätessä pois huoneesta.. Se oli suorastaan pelottava. Ei Severus ollut koskaan ennen katsonut häntä sillä tavalla. Lily painoi pään käsiinsä ja nyyhkäisi surkeana.

[Brangwen]

Mun viikonpäiviensekotuskirous on varmaan vähän vanhentunut matkalla, kun se tällä kertaa soti omaa tarkoitustaan vastaan    Tosin meinasin kyllä itse mennä sekaisin viikonpäivissä, kun maanantaiaamuna ei löytynyt luettavaa.

Odotan myös innolla Jamesin ja Vernonin ensikohtaamista (ja Vernonin ilmettä, kun Petunia katsoo surulliseksi tehtäväkseen valistaa häntä Lilyn friikkiydestä).

Sanoin tämän jo aikaisemmin, mutta sanon uudestaan, koskapa tämä luku antoi siihen hyvän syyn: Olet aivan loistavasti kirjoittanut Seven suorastaan skitsofrenisen luonteenmuutoksen Lilyn ja muiden seurassa. Luihusporukassa ja kelmien kanssa se on juuri niin ilkeä ja kiukkuinen kuin nuoren Kalkaroksen voi kuvitellakin olevan, mutta ollessaan kaksin Lilyn kanssa se muuttuu niin aidoksi ystäväksi, että ymmärtää, mitä Lily siinä näki. Ongelmaan on helppo ratkaisu: poistetaan tarinasta kaikki muut hahmot paitsi Lily ja Seve. Toimisikohan poistokirous?

Pohjustat ihanasti jo tässä vaiheessa Jamesin kuvioihin astumista. Tuollaiset hetkellset selväjärkisyyden ja hienotunteusiiden hetket varmaan jäävät Lilyn mieleen, ja niihin on hyvä vedota myöhemmin, kun Lily selittelee, miksi yhtäkkiä tykkääkin Jamesista.

En tiedä, mistä hatusta olet sen puoliksi lappalaisen Vanamon kiskaissut, mutta taputukset mielenkiintoiselle sivuhenkilölle! Perinteisten suomalaisten noitien tuominen Potter-maailmaan on aina tosi herkullista.

Sunnuntaita odotellessa 

[Kuolotar]

Oih
Olen ollut aika kauan koulukiireiden vuoksi ollut pois ficistä. Ja sillä välillä tänne on ehtinyt tulla hurjasti jatkoa tähänkin ficci sarjaan.Mutta mitäs siitä nyt sain luettua ficcisi! Yritän käydä nyt enemmän ficissä sitten ja kommentoimassa tätä ficciä.

Lilyn ja Sevurus ovat vain niin ihania kun miettivät toisiian mutta epäilevät toistensa tunteita, oih oikea rakkaus tarina! Voi Severusta hän on aivan kuin kaksoiselämää elävä supessankari! Kun puhuu tuollalailla jästisyntyisistä! Onneksi Smith puhui tuolla pojille jauhot suoriksi! Voi noita poikia kun huispaus on noin tärkeä että joukkuetta haukutaan ja muuta, severus parka kun häntä on niin helppo huijata! No Sirius oli kyllä vähän ilkeä tehdessään tuon jekun, olit kirjoittanut sen luvun hyvin pidin siitä kovasti!Osaat kuvata heidän eloaan tosi hyvin,

Hauskaa minusta tässä oli kelmien tekemät julisteet, se oli aivan kelmien kepposen kuuloinen.
Se oli kyllä ihana ja se keksimäsi kirous joka saa toiset pelokkaiksi oli myös nerokas!

JAtkoa pian!!!
Kuolotar

[Emmy]

Ihana luku taasen:) Minusta on tosi kiva, että välillä on näitä keskusteluja luihuisten kesken. Silloin näkyy miten hyvin olet saanut luihuisistakin erilaisia persoonia, ettei ne kaikki ole sellaisia Mulciberin tyylisiä ihmisiä! Ja niistä hetkistä löytyy syy Severuksen käytökseen. Ryhmän painehan siinä aika selvästi näkyi, kun Severus sanoi ettei ala kuraveristen kanssa mitään.

Mutta, tuollainen kohta on mennyt minu valvovien silmien ohi ihan täysin:(

”Kiitos, tämä on loistava!”  hän sanoi vilpittömästi, ja laski käärmeen takaisin rasiaansa ja pujotti rasian sitten kaapunsa taskuun. Sitten hän nosti shakkilaudan heidän väliinsä.
”Valitsit shakin tällä kertaa, kyllästyit häviämään räjähtävässä näpäyksessä?”  Severus kysyi samalla, kun nappulat asettautuivat omille paikoilleen.

Siis pitäisikö olla että Lily nosti shakkilaudan heidän väliinsä? Kuulostaisi vähän järkevämmältä silloin:)

[Miriam]

Kiitos teille kaikille taas kommenteille. Hyviä pointteja jokaisella:) Emmy, kiitos hyvästä pointista, pitänee korjailla muistaessa. Brangwen, hyvä että nuo näkyvät lukijallekin asti, että James ei ole ihan täysi mulkku, eikä Severus ole täysi hyvis. On hirveän vaikea kirjoittaa niistä silleen ettei tyrkytä sitä asiaa ihan ilmiselvänä, ja sit taas toisaalta niin, että joku muukin tajuaa noita ajatuksia kuin minä itse. Kuolotar, kiitos ihanasta ja rohkaisevasta kommentista!

Luku 17
”Kuule, olen pahoillani viimekertaisesta”, Lily sanoi katsellen kaukaisuuteen. He seisoivat yhdessä tylypahkan korkeista torneista ja katselivat maisemia näköalatasanteella.
”Ei se ollut sinun vikasi”, Severus sanoi. Hän tunsi tytön lämmön kaapunsa läpi, kun he seisoivat vieretysten, kylki kyljessä, nojaten tasanteen kiviseen kaiteeseen.
”En tarkoittanut sitä. Minun ei olisi pitänyt hypätä teidän väliinne”, Lily sanoi, ja katsoi häntä silmiin.
”Unohdetaan koko juttu. Ainakin meillä oli hauskaa ennen kuin he tulivat”, Severus hymyili. Lily katsoi häntä hiljaa kasvoillaan utelias ja hieman kysyvä ilme.
”Niin oli. Mutta minä olisin halunnut… ennen kuin he tulivat, minun piti –”, Lily näytti miettivän, mitä seuraavaksi sanoisi, mutta omaksi ihmetyksekseen Severus tajusi, mitä tyttö tarkoitti. Hän ei halunnut uskoa sitä, ja toisaalta ei toivonut mitään muuta, kuin että se olisi totta.

Kun Lily sitten kurkotti suutelemaan häntä, hän vastasi suudelmaan ja antoi tytön painaa hänet viileää kiviseinää vasten. Suudelma oli kiihkeä, ja Severus pelkäsi polviensa pettävän. Jossain vaiheessa hän tajusi, että niin oli ilmeisesti käymässäkin. Hän tunsi vajoavansa, ei kai hän ollut pyörtymässä?

Severus hätkähti hereille pylvässängyssään ja kirosi tajutessaan mitä oli tapahtunut. Taas. Hän inhosi näitä unia. Inhosi sitä nöyryyttävää tunnetta herätessä, ja niitä… tunteita, jotka uni hänessä herätti. Kyllä, hän inhosi näitä unia. Ja itseään, koska oli yllättänyt itsensä muutamaan otteeseen toivomasta, että kyseisenlaiset unet eivät loppuisi aina niin nopeasti. Tai että ne eivät olisi unta ollenkaan. Hän vihasi alitajuntaansa, joka tuntui nauttivan hänen kiusaamisestaan. Oli toisaalta hänen oma syynsä, että yleensä näki unia. Hän ei ollut illalla kaiken kiukkunsa keskellä muistanut tyhjentää mieltään ajatuksista ennen nukkumaanmenoa.

Makuusalin toiselta puolelta kuului hiljaista kahinaa, ja Severus tajusi kellon olevan kuusi aamulla. Pojat olivat parhaillaan lähdössä aamuisiin huispausharjoituksiin ennen huomista peliä. Severus odotti hiljaa, että he poistuisivat, ja kurkotti sitten ottamaan taikasauvansa yöpöydältään. Hän halusi muuta ajateltavaa. Severus tarkasti nopeasti, että vaimennusloitsu oli edelleen toiminnassa – hän tunsi olonsa jostain syystä paljon turvallisemmaksi, kun langetti sen sänkynsä ympärille ennen nukahtamista.

”Kärmestulios”, hän sihahti sitten, ja hänen sauvansa kärjestä purkautui suurikokoinen musta käärme. Käärme kiemursi hänen sängyllään, ja Severus tuijotti sitä kiinnostuneena. Käärmeen loitsiminen esiin oli ollut lopulta yllättävänkin helppoa, kun hän oli keksinyt sen. Hän oli vain aluksi yrittänyt ajatella asiaa liian monimutkaisesti. Käärme sen sijaan ei ajatellut monimutkaisesti, vaan totesi ykskantaan, että Severus oli sille uhka, ja hyökkäsi häntä kohti. Severus oli kuitenkin varautunut siihen, ja onnistui helposti estämään hyökkäyksen kilpiloitsulla, ja sen jälkeen katouttamaan käärmeen. Hän virnisti itsekseen.

Totuus oli, että kyseinen loitsu oli yleisesti käytössä etenkin Intiassa, jossa velhot huijasivat jästeiltä rahaa käärmeenlumoajatempuillaan. Sen Severus oli kuitenkin saanut tietää vasta jälkeenpäin, joten se ei juuri pilannut hänen iloaan. Hän oli itse keksinyt loitsun, olkoonkin, ettei ollut sen ensimmäinen keksijä. Severus rakasti onnistumisen tunnetta, ja se tunne sai hänet koettamaan toinen toistaan vaativampia loitsuja ja kirouksia. Hän rakasti oppimista, mutta myös sitä vallan tunnetta jonka kirousten oppiminen hänessä herätti. Hän oli tarpeeksi fiksu ollakseen käyttämättä monia oppimiaan kirouksia koulussa, mutta pelkkä se tunne, se tieto, että mihin hän pystyisi halutessaan, piristi häntä.

Hän toivoi tulevaisuudessa kuitenkin saavuttavansa jotain enemmän. Että hän ei olisi enää se surkimus, jona häntä koulussa pidettiin. Että hänen ei tarvitsisi tulevaisuudessa tyytyä tietämään, mitä olisi voinut tehdä. Silloin Lilykään ei kokisi enää tarpeelliseksi rynnätä puolustamaan häntä, ja ehkä Lily jopa… Severus löi nyrkkinsä patjaa vasten, ja käski itseään unohtamaan sellaiset asiat. Jos hän käyttäisi pimeyden taikuutta yhtään mihinkään, Lily ei puhuisi hänelle enää ikinä. Lily oli nopea suuttumaan, ja loitsimaan, mutta Severus ei uskonut, että tyttö oli koskaan tuntenut todellista halua satuttaa ketään. Sellainen viattomuus toisaalta ärsytti Severusta, sillä hänestä kosto oli joskus enemmän kuin oikeutettua, mutta toisaalta se oli myös yksi niistä ominaisuuksista, jotka…

Severus irvisti. Loistava yritys keksiä muuta ajateltavaa. Hänen alitajuntansa tuntui löytävän aina keinon muuttaa ajatustenkulun siihen tiettyyn suuntaan. Severus hyppäsi sängystään ja asteli suihkuun. Paras olisi ilmeisesti olla ajattelematta yhtään mitään.

***

Lily istui oleskeluhuoneessa selaamassa Päivän Profeettaa. Hän piti lehteä tiukasti edessään, eikä edes vilkaissut viereisellä sohvalla istuskelevia kelmejä. Hän pelkäsi, että jos olisi tehnyt sen, hän olisi lyönyt vähintään Potteria, mutta ehkä myös Mustaa. Kello näytti kymmentä illalla ja monet olivat jo siirtyneet makuusaleihinsa. Sohvapöydän ympärillä oli kuitenkin edelleen pieni porukka keskustelemassa huispauscupin tilanteesta. Oli kulunut kaksi päivää Severuksen syntymäpäivästä, eikä Lily ollut saanut tilaisuutta jutella pojan kanssa sen jälkeen. Severus oli vältellyt häntä. Taas. Lily oli useaan otteeseen yrittänyt kyllä päästä hänen puheilleen, mutta poika tuntui aina sopivasti livahtavan jonnekin muiden luihuisten kanssa.

Tai sitten kelmit tipahtivat jostain, ja päättivät vähän pilailla. Musta oli iltapäivällä huispausottelun jälkimainingeissa taikonut Severukselle ja eräälle paikalle sattuneelle kolmasluokkalaiselle luihuispojalle aasinkorvat ja hidastusloitsun. Potter ja Piskuilan olivat sitten naurusta ulvoen koettaneet leikkiä aasinhännänkiinnitystä uhrien yrittäessä kiemurrella irti Mustan loitsusta. Remus oli keskeyttänyt touhun ennen, kuin Lily oli ehtinyt portaikosta heidän luokseen, onneksi. Jos hän olisi ehtinyt paikalle ensin, Kelmit olisivat todennäköisesti saaneet aasinhännät neniensä paikalle. Tai sitten hän olisi tyytynyt vain kuristamaan pojat niillä.

”Uu, James, Evans mulkoilee sinua aika pahasti”, Piskuilan sanoi yhtäkkiä, ja Lily tajusi laskeneensa lehden syliinsä. Potter näytti hetken hämmentyneeltä, mutta Lily ei jäänyt katsomaan tämän reaktiota vaan siirsi katseensa tiukasti takaisin lehteen ja nosti sen taas eteensä. Se ei tosin parantanut hänen oloaan, sillä uutiset olivat järjestään huonoja. Kymmenen jästiä oli saanut surmansa Kingsmillissä, Irlannissa. Selkkauksessa ei ollut ollut mukana velhoja, mutta ainakin yksi jästihyökkääjistä oli lehden mukaan ollut selvästi komennutettu. Tammikuun alun myrskyissä oli kuollut 21 jästiä, ja yksi noita. Jästikuolemiin ei ilmeisesti liittynyt taikuutta, vaikka myrsky olikin ollut epätavallisen voimakas. Kuollut noita oli kuitenkin ollut ministeriön tärkeä työntekijä, ja uskottiin vahvasti, ettei hän olisi kuollut pelkästään myrskyn seurauksena. Lily irvisti. Ei tilannetta voinut enää kutsua politiikaksi. Sotaa se oli.

”Minä aion taistella Pimeyden Lordin vallankumousta vastaan. Koulun jälkeen siis”, Potter sanoi yhtäkkiä. Hän oli kävellyt sohvapöydän ympäri, ja istui nyt Lilyn viereen.
”Uskotko sinä ettei tilannetta saada hallintaan ennen sitä?”, Lily kysyi viileästi ja selasi lehteä eteenpäin vilkaisemattakaan Potteria.
”Uskon. He ovat tosissaan, ja moni on samaa mieltä heidän kanssaan. He keräävät kokoajan lisää kannattajia, ja sana leviää jo koulussakin”.

Lily nosti katseensa lehdestä. Potter oli sanonut peräkkäin useita lauseita ilman itsekehua, toisten mustamaalaamista, tai typeriä vitsejä. Lily oli vähällä virnistää, mutta sai estettyä sen ajoissa. Potter ei kaivannut yhtään minkäänlaista rohkaisua.
”Kuka sitä levittää?”, Hän kysyi.
”Kuulithan sinä Mulciberin. Ja se seitsemäsluokkalainen hirvitys, Travers, on puhunut samaa. Ja on niitä muitakin, mutta he eivät kehu asialla ihan niin julkisesti. Moni ihailee heitä siitä hyvästä, etenkin puhdasveriset”, Potter irvisti. Lily huokasi. Mulciber oli ollut pelikiellossa, ja oli sen vuoksi joutunut katsomaan Luihuisten peliä katsomosta. Siellä poika oli suureen ääneen kehunut, ettei enää oikeastaan välittänyt huispauksesta, sillä aikoi häipyä Tylypahkasta heti täysi-ikäistyttyään, ja liittyä taisteluun ministeriötä vastaan. Ilmeisesti hän oli joululomalla keksinyt, mitä tulevaisuudeltaan halusi.
”Sinä olet myös puhdasverinen”, Lily totesi ja taitteli lehden kokoon.
”Totta, onneksi joillakin puhdasverisillä on järkeäkin päässä”, Potter virnisti.
”Ja sinä osoitat sen leikkimällä aasinhännänkiinnitystä oikeilla ihmisillä?”, Lily vastasi ja nousi lähteäkseen.
”Hei, se oli vain vitsi! Myönnä pois, sinuakin nauratti!”, James sanoi haroen jälleen hiuksiaan.
”Ehkä sitten, jos 'aasit' olisivat olleet mukana vapaaehtoisesti”, Lily vastasi synkeästi, ja lähti muotokuva-aukolle, jossa Remus jo häntä odotti.

”Jonain päivänä vielä lyön häntä!”, Lily puuskahti heti, kun muotokuva-aukko sulkeutui heidän takanaan.
”Et ehkä usko, mutta James on oikeasti hyvä tyyppi”, Remus vastasi hymyillen.
”Pyysikö hän sinua sanomaan tuon”, Lily kysyi sarkastisesti.
”Ei. Mutta kaiken sen pelleilyn taustalla hän on oikeasti hyvä ystävä. Ja hän pitää sinusta”, Remus kohautti olkapäitään.
”Miten sinä kestät häntä?”, Lily vastasi pyöritellen silmiään.
”Hän on paras ystäväni”, Remus sanoi lyhyesti. Lily näki haalistuneet arvet tämän kaulalla, ja värähti tahtomattaan. Hän oli alkanut uskoa Severuksen teoriaan ihmissudesta. Aikaisempina vuosina hän oli kyllä huomannut Remuksen sairastelevan usein, muttei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota (miten Severus oli voinut tajuta sen ennen häntä?). Nyt, kun heillä oli yhteisiä tehtäviä ja velvollisuuksia, hän oli alkanut panna merkille pojan poissaoloja. Aina täydenkuun aikaan. Joskus harvoin myös muulloin, mutta silloin se oli erilaista. Remus ei vaikuttanut niinä kertoina kovin sairaalta. Ehkä hän oli välillä poissa tunneilta vain peittääkseen sitä tosiasiaa, että oli "kipeä" vain täydenkuun aikaan?

He jatkoivat käytävällä kuljeskelua hiljaisuuden vallitessa. Lily oli oikeastaan hiukan utelias Remuksen suhteen, sillä poika näytti paljon vapautuneemmalta kelmien joukossa. Tiesivätkö he hänen salaisuutensa? Varmaan tiesivät. Oli se sitten totta tai ei, Lily ei osannut pelätä. Täysikuuhun oli vielä pitkä aika, ja juuri nyt hänen vierellään kulkeva ihmissusi - jos hän nyt oli sellainen, vaikutti kovin tylsistyneeltä.

”Ei täällä taida ketään enää  –”, Remus aloitti, mutta askelten ääni keskeytti hänet. Severus, sekä Avery ja Mulciber kävelivät nurkan takaa heitä kohti. Luihuiset pysähtyivät huomatessaan heidät, ja Mulciber vihelsi.
”Kuraverinen ja sekarotuinen. Ai että miten söpöä!”, hän totesi halveksuvasti.
”Pää kiinni”, Lily totesi, ja vilkaisi Remusta, joka tuijotti Severusta hieman omituinen ilme kasvoillaan. Severus tuijotti takaisin ilmeettömin kasvoin, ja Lily vilkaisi häntä kysyvästi ennen kuin kääntyi takaisin tuijottamaan Mulciberia kiukkuisesti.
”Mennään. On ihan turha tuhlata tuollaisiin aikaa koulussa, ja hankkia rangaistuksia”, Avery totesi halveksivaan sävyyn. ”Katsotaan sitten koulun loputtua, mitä kuraverisille tapahtuu”, hän virnisti vielä kylmästi ja kääntyi lähteäkseen.
"Nähdään tosiaankin!", Mulciber naureskeli, loi Lilyyn tympeän katseen, ja lähti kaverinsa perään. Severus näytti hetken siltä, kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta kääntyi sitten kannoillaan ja lähti kävelemään muiden jäljessä.

Lilyltä paloi pinna, ja hän juoksi Severuksen perään. Saatuaan pojan kiinni, hän tarttui tätä käsivarresta ja pysäytti hänet.
”Mikä ihme sinua taas vaivaa?”, Lily kysyi kiukkuisesti. ”Et ole puhunut minulle syntymäpäiväiltasi jälkeen, ja olet taas vältellyt – älä väitä vastaan! Minun vikaniko se oli, että Kelmit ryntäsivät sinne?”.
Severus näytti hieman säikähtäneeltä, ja vilkuili Mulciberin ja Averyn suuntaan. Pojat olivat pysähtyneet ja kääntyneet katsomaan, mitä tapahtui.
”Tule jo, Prinssi”, Mulciber huusi, mutta he eivät jääneet odottelemaan, vaan jatkoivat matkaansa. Lily ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, mutta Severus halusi selvästi mennä heidän kanssaan
”Älä viitsi Lily, tietenkään se ei ollut sinun syysi. Mutta hei, minun pitäisi mennä”, Severus vastasi välttelevästi.
”No menehän sitten, prinssi”, Lily sanoi painottaen viimeistä sanaa ivallisesti.
”Lily hei, älä nyt suutu. Olen pahoillani. Nähdään huomenna?”
”Sitten taas seura kelpaa vai? Luihuiskavereillasi on silloin muuta tekemistä?”, Lily sihahti.
”Hei! Hekin ovat minun ystäviäni! Miksi sinä olet niin heitä vastaan?”, Severus vastasi nyt vihaisesti.
Koska rakastan sinua, senkin torakka! Lily olisi halunnut huutaa.
”Koska olet paras ystäväni”, hän kuitenkin sanoi. ”En minä vaadi sinua kuluttamaan aikaasi minun kanssani aamusta iltaan tai edes joka päivä, mutta näiden kahden päivän aikana et ole kunnolla edes tervehtinyt minua käytävällä!”
Severuksen kasvoilla vilahti syyllisyys ja katumus, ja Lily tunsi antavansa periksi.
"Nähdään huomenna aamiaisella", hän huokasi.
"Nähdään", Severus vastasi, kääntyi kannoillaan ja katosi nurkan taakse. Lily palasi takaisin Remuksen luokse. Tämä oli siirtynyt hienotunteisesti hieman kauemmas, mutta Lily oli varma, että poika oli silti kuullut heidän keskustelunsa.

***

Ei ollut mitenkään epätavallista, että joku söi aamiaista joskus jonkun toisen tuvan pöydässä. Kaverukset tekivät joskus niin, ja seurustelevat parit tekivät usein niin. Lounaat ja päivälliset syötiin yleensä omissa pöydissä, ja juhlatilaisuuksissa se oli pakollistakin. Aamiaiset olivat kuitenkin vapaamuotoisempia. Ja Lily oli varsinkin heidän ensimmäisten kouluvuosiensa aikana syönyt melko usein aamiaista Luihuisten pöydässä. Oli Severuskin muutamaan otteeseen istunut rohkelikkopöydässä Lilyn kanssa, mutta eräät tietyt rohkelikot olivat tehneet näistä hetkistä kovin kiusallisia. Ja Lily oli myös alkanut pikkuhiljaa vältellä Luihuispöytää, koska muutamat tietyt luihuiset olivat alkaneet ilmaista kantansa jästisyntyisiä kohtaan kovin suoraan.

Nyt Lily kuitenkin käveli kohti suurta salia, selkä suorana ja kasvoillaan ilme, jonka pelkäsi näyttävän siltä, kuin hän olisi ollut kaksintaisteluun menossa. Hän oli menossa aamiaiselle luihuispöytään. Ei hän välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, eikä hän enää pelännyt näiden tiettyjen luihuisten kommentteja. Sen sijaan häntä pelotti, mitä Severus tekisi tai sanoisi. Hän oli sanonut Severukselle, että tavataan aamiaisella, mutta yleensä se olisi tarkoittanut, että he tapaisivat eteishallissa syötyään aamiaisen.

Mietittyään asiaa pitkät tovit edellisenä iltana ja yönä, Lily oli kuitenkin päättänyt, että menisikin istumaan saman tien Severuksen viereen hänen tupapöytäänsä. Hänellä oli hieman huono omatunto juonittelunsa vuoksi, mutta ei ollut keksinyt muutakaan. Ei se ollut epätavallista, että eri tupiin kuuluvat ystävykset söivät samassa pöydässä, mutta yleensä se oli seurustelevien parien juttu. Lily halusi nähdä, miten Severus reagoisi siihen. Lily ei tiennyt, halusiko hän seurustella Severuksen kanssa vai ei, ja suurin syy epäröintiin oli edelleen se, miten Severus suhtautui häneen, kun läsnä oli muita ihmisiä.

Lily oli lopulta yön pimeinä tunteina päättänyt, että olisi aika ottaa härkää sarvista, ja selvittää oliko hänen epäilyksillään perää. Jos niin olisi, olisi parempi, ettei hän koskaan kertoisi tunteistaan Severukselle. Toisaalta, jos Severus todella jakoi samat mielipiteet jenginsä kanssa, Lilyn täytyisi myös miettiä uusiksi heidän ystävyytensä. Lily oli aluksi ajatellut, että jos hän ei kysyisi eikä sanoisi mitään asiasta, vaan yksinkertaisesti luottaisi Severukseen, kaikki olisi ennallaan. Epäilykset kuitenkin häiritsivät Lilyä niin paljon, että hän ei voinut sittenkään vain uskotella itselleen, ettei mikään ollut vialla.

”Anteeksi, onko tässä tilaa”, Lily sanoi Severuksen vieressä istuvalle tummatukkaiselle Luihuispojalle, joka istui melko leveästi lukien Päivän Profeettaa. Poika nosti katseensa säpsähtäen lehdestä, ja huomatessaan Lilyn, hän siirtyi virnistäen hieman niin, että Lily mahtui hänen viereensä.
”Huomenta Evans! Istu siihen vain”, hän tervehti ystävällisesti.
”Huomenta Smith”, Lily vastasi hymyillen tunnistaessaan pojan Luihuisen huispauskapteeniksi. Poika oli Lilyä kaksi vuotta vanhempi, ja kun Lily oli ollut ensimmäisellä luokalla, poika oli auttanut häntä löytämään muodonmuutosluokan, kun hän oli eksynyt muista luokkalaisistaan. Tämän ritarillisen eleen vuoksi Lily oli ollut ihastunut poikaan useamman kuukauden ajan!

Lily istui Severuksen viereen, ja katsoi tätä ensimmäisen kerran kunnolla vasta kun oli voidellut paahtoleipänsä. Severus näytti vähän vaivautuneelta, mutta myös hieman… tyytyväiseltä?
”Olitteko te eilen illalla tulossa kirjastosta?”, Lily kysyi, ja haukkasi palasen leivästään.
”Joo, autoin heitä tekemään sen joululomaksi annetun muodonmuutosesseen, kun se täytyy palauttaa huomenna”, Severus totesi. ”Näytin heille vähän lähdemateriaaleja”.
”Ihan totta, Avery on valvojaoppilas, eikä tee läksyjään ajoissa”, Lily mutisi ja vilkaisi pöydän toiseen päätyyn jossa edellä mainittu istui juttelemassa luihuisen Johtajapojan kanssa. Severus pyöräytti silmiään ja nielaisi pureskelemansa leipäpalan.
”Miten sinä yhtäkkiä päätit tulla tähän istumaan?”, Severus kysyi kulmat koholla. ”Muistaakseni viimekerran jälkeen vannoit, ettet ikinä enää istu tähän pöytään”.
”Pitihän minun tulla katsomaan, ovatko Luihuiset vihdoin oppineet pöytätavoille”, Lily vitsaili ja katsoi samalla pahasti Mulciberia, joka hotki munia ja pekonia ja keskusteli samalla suu täynnä ruokaa Luihuisen toisen lyöjän kanssa.

”Tuo oli aika julmasti sanottu, Evans”, Smith totesi hymyillen ja kääntyi heidän puoleensa, ”Valitettavasti Luihuiset ovat saaneet maineensa äänekkäimpien oppilaidensa vuoksi, mutta on ikävää yleistää”.
”Totta. Joka tuvassa on varmaan omat idioottinsa”, Lily vastasi ja vilkaisi Potteria, joka oli juuri tullut jengeineen saliin ja katseli nyt Luihuispöydän suuntaan kauhistuneena.
”Hyvä, ettei sinulla ole samanlaisia ennakkoasenteita, kuin suurimmalla osalla Rohkelikoista. Jotain hyvää ilmeisesti Kalkaroskin on saanut aikaan”, Smith virnisti.
”Pää kii –”, Severus aloitti, mutta hurja yskäkohtaus keskeytti hänet.
”Noin tapahtuu, kun puhuu ruoka suussa”, Lily totesi ja ojensi Severukselle mehupikarin.

”Onko teillä jo paljon läksyjä? Mitä nyt omasta vitosvuodestani muistan, olin nääntyä kotitehtävien alle jo joulukuussa ja siitä se vain paheni”, Smith jatkoi hetken kuluttua. ”Tosin en ollutkaan erityisen fiksu, joten ehkä se on sinulle helpompaa”.
”En minä ole sen fiksumpi. Kamalastihan ne meille tehtäviä lykkäävät”, Lily vastasi ja jatkoi leipänsä syömistä. Severus vaikutti kovin hiljaiselta, ja vilkuili häntä aina välillä kasvoillaan omituinen ilme. He söivät aamiaisen loppuun Smithin jutellessa niitä näitä heidän kanssaan. Nielaistuaan viimeisen suupalansa Lily huomasi Mulciberin ja muutaman muun katselevan häntä inhoten. Ilmeisesti Severuskin huomasi sen, sillä poika nyökkäsi hänelle merkitsevästi ja nousi pöydästä. Lily teki samoin ja heilautti kättään hyvästiksi Smithille, joka syventyi takaisin lehteensä.

”Hän flirttaili sinun kanssasi!”, Severus irvisti, kun he olivat päässeet ulos suuresta salista.
”Älä hölmöile, hän yritti vain olla mukava, siinä kaikki”, Lily vastasi.
”Sinä tykkäsit hänestä joskus”, Severus totesi niin, että se kuulosti melkein syytökseltä.
”Ensimmäisellä luokalla, Sev! ”, Lily nauroi. ”Ensimmäisellä luokalla olin ihastunut hänen lisäkseen myös Remus Lupiniin, koska hän oli niin kiltti, ja tietysti Matthew Alviiniin, koska hän oli niin hyvännäköinen. Ja siihen Lipetitin sijaiseen, hän se vasta oli komea! Ja ennen koulun alkua olin ihastunut sinuun, joten –”
”Siitä sinä et puhunut mitään?”, Severus sanoi kasvoillaan suorastaan säikähtänyt ilme.
”No en tietenkään!”, Lily ähkäisi, ”Sellaisia ne ekaluokkalaisten ihastukset ovat. Sellaisten tunteiden tunnustaminenhan oli silloin kaikkein pelottavinta maailmassa”, Lily naurahti, ja punastui hieman. Niinhän ne ovat nytkin, hänen olisi tehnyt mieli lisätä. Hänen olisi pitänyt jättää mainitsematta koko asiasta.
”Tarkoitus oli siis sanoa vain, että ei yksitoistavuotiaan tytön ihastuksia kannata ottaa vakavasti. Ja ennen kuin tämä alkaa kuulostaa selittelyltä, sanon vain, etten ole kiinnostunut Smithistä enää millään tavalla”, Lily selitti nopeasti ja sulki sitten suunsa. Severus näytti toipuneen paljastuksen aiheuttamasta järkytyksestä, ja näytti nyt jotenkin harmistuneelta. 
”Hyvä, hän on tylsimys”, Poika totesi kuivasti, ja he jatkoivat kulkemista hetken kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

”Kuule, haluatko viettää minun kanssa synttäri-iltani? Lupaan kertoa Potterille etukäteen, että pysyy poissa”, Lily vaihtoi puheenaihetta.
”Toki”, Severus vastasi vaikuttaen kovin poissaolevalta.
”Tytöt haluavat varmaan järkätä minulle jotain, mutta sitten myöhemmin illalla?”, Lily kysyi vielä.
”Selvä.”
”Ei sinun pakko ole”, Lily totesi.
”Tietysti tulen. Minulla on sinulle lahjakin jo”, Severus sanoi, ja näytti jo vähän iloisemmalta. Kolmannen kerroksen käytävällä he erosivat ja siirtyivät omiin luokkiinsa. Lily mietti vielä loitsutunnillakin, mitä oikein oli saanut selville Severuksesta, vai oliko saanut yhtään mitään. Hän oli luullut tuntevansa pojan niin hyvin, että pystyisi lukemaan tämän ilmeitä ja käytöstä. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut yksinkertaisesti hajuakaan, mitä poika hänestä ja heistä ajatteli.

***

”Sinä menit istumaan LUIHUISTEN pöytään!”, Mary syytti. He kävelivät yhdessä kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa, ja Mary oli koko matkan ilmaissut selvin sanoin, kuinka typerästi Lily oli aamupalalla käyttäytynyt.
”Hän on oikeassa. Mitä sinä oikein ajattelit? Se yksi kirosi Maryn keskellä käytävää kirkkaassa päivänvalossa, ja sinä menit tuosta vaan istumaan samaan pöytään! Ties mitä sinulle olisi voinut tapahtua”, Nellie puhisi.
”Ja arvaa vaan juorutaanko teidän suhteestanne taas? Et kai sinä sentään oikeasti ole kiinnostunut Kalkaroksesta?”, Mary jatkoi vaahtoamistaan.
”Minulla oli asiaa Severukselle, ei sen kummempaa”, Lily totesi tiukasti. Anne vilkaisi häntä merkitsevästi, muttei sanonut mitään.

”Ihan totta, sinun pitäisi lopettaa Jamesin kiusaaminen ja antaa hänelle mahdollisuus. Te sopisitte niin hyvin yhteen, te olette niin monella tapaa samanlaisia!”, Mary selitti.
”Anteeksi mitä?”, Lily ähkäisi kauhistuneena. ”Oletko sinä nähnyt minua koskaan viskomassa sontapommeja Luihuisten niskaan, tai säikyttelemässä ensiluokkalaisia hyppelehtivillä haarniskoilla?”.
”En minä sitä tarkoittanut. Mutta te olette molemmat fiksuja, reiluja, ja hauskoja. Ja James tarvitsee tytön, joka uskaltaa sanoa hänelle vastaan. Enkä osaa nähdä sinuakaan kenenkään nössön kanssa”, Mary jatkoi kärsivällisemmin.
”Jos perustelusi ovat sitä luokkaa, että sopisin hänelle hyvin lapsenvahdiksi, niin unohda”, Lily huokasi.
”Nellie, oletko sinä edistynyt Jacobin suhteen”, Anne puuttui puheeseen, ja Lily loi häneen kiitollisen katseen.

Keskustelu jatkui, ja puheenaihe vaihtui Nellien ja erään puuskupuhpojan suhteen ruotimiseen. Molemmat olivat selvästi ihastuneita toisiinsa, mutta aivan liian ujoja tehdäkseen minkäänlaista aloitetta. Lily kuunteli vain puolella korvalla. Hän oli tehnyt aloitteen. Ainakin jonkinlaisen. Pallo oli nyt Severuksella. Hän oli ilmaissut, että ei hyväksyisi enää välttelyä parhaalta ystävältään. Oli Severuksen vuoro päättää, mitä tekisi sen asian suhteen.

Lily vilkaisi vierellään kulkevia tyttöjä. He olivat todella hyviä ystäviä, ja välittivät hänestä. Lily tunsi pienen omantunnonpistoksen tajutessaan, että oli viimeisen vuoden aikana viettänyt kovin vähän aikaa heidän kanssaan opiskelujen lisäksi. Hän oli ollut liian keskittynyt selvittämään Severuksen aikomuksia. Ja Lily tiesi, mitä mieltä tytöt olivat Severuksesta, eikä siksi halunnut puhua mieltään painavista asioista heille. Lily värähti. Oliko hän itse syyllistynyt samaan kuin Severus? Oliko hän etääntymässä Rohkelikkoystävistään voidakseen viettää enemmän aikaa Luihuisystävänsä kanssa?

”Millaisen kakun sinä haluat?”, Mary kysyi havahduttaen Lilyn ajatuksistaan.
”Kakun?”, Lily kysyi ihmeissään.
”Etkö sinä kuunnellut! Me ollaan suunnittelemassa sinulle synttäreitä! Niihinhän on enää muutama viikko!”, Nellie virnisti. Lily hymyili.
”Päärynää? Tai mansikkaa..”, hän totesi. ”Mistä te aiotte kakun keksiä?”
”Se on salaisuus”, Mary vinkkasi silmää. He pujahtivat yhdessä nauraen sisään luokkahuoneeseen. Lily lupasi hiljaa itsekseen, että mitä tahansa hänen ja Severuksen välillä tapahtuisikin, hän yrittäisi kaikkensa, ettei tämä neljän tytön piiri hajoaisi hänen vuokseen.

***

”Irti, senkin paskiainen!”, Severus ähkäisi ja tyrkkäsi häntä purreen torahammaskurjenpolven kauemmas itsestään. Hän puristi toisessa kädessään kasvista nyhtämiään siemeniä, ja nuolaisi ranteeseensa tullutta haavaa. Hän oli pitänyt hansikasta ainoastaan siinä kädessä, jolla oli pidellyt kasvia paikallaan. Hänestä siemenkotien nyppiminen oli hurjan hankalaa paksut hansikkaat kädessä, ja hän halusi olla tarkka. Ei mokoma kasvi olisi silti normaalisti päässyt häntä puremaan. Hän ei ollut keskittynyt riittävästi, ja kirosi sen vuoksi itsekseen.

”Viisi pistettä luihuiselta kielenkäytöstä. Torahammaskurjemiekan siemenien keräämiseen täytyy keskittyä, tai se puree”, Professori Verso totesi hänen takanaan. Severus mulkaisi opettajaa ja kääntyi takaisin kasvinsa puoleen. Lily oli sanonut aamiaisen jälkeen, että oli ollut joskus ihastunut häneen. Se ei siis ollut mahdotonta! Severus olisi voinut hihkua riemusta, ellei Lily olisi käyttänyt sitä nimenomaan yhtenä esimerkkinä pikkutytön ihastuksista joita ei ”kannata ottaa vakavasti”.
”Au! Per –”, Severus ähkäisi, mutta nielaisi kielelleen nousseet kirosanat Professori Verson katsoessa häntä tiukasti. Kasvi oli purrut häntä toistamiseen.

[Brangwen]

Tuollaiselle aloitukselle on olemassa nimikin. Tahallinen, julma kiusaaminen. Kolme sekuntia ehdin ajatella, että kävipä tämä kivuttomasti (suorastaan liian kivuttomasti sun kirjoittamaksi). Ja yllätys yllätys, se olikin unta.

Tässä luvussa oli taas aivan loistavia elementtejä, mutta sovintaanko, että keskityn tälle kertaa Smithin hehkuttamiseen    Hienoa, että luihuisporukassa on yksi selkärangalla varustettu (vaikka yrittääkin flirttailla Lilylle). Se tasapainottaa muuta porukkaa ja antaa ymmärtää, että luihuisen pääsyvaatimuksissa ei välttämättä ole "paha kuolonsyöjäkandidaatti". Kaiken lisäksi tästä Lilyn ajatuksenjuoksusta aamiaisella seuraa nyt se, ettei tarvita kuin yksi ainoa kerta, jolloin Seve Lilyn kuulleen sanoo vastaan kuolerikavereilleen, ja Lily suorastaan sulaa käsiin.

Siinä kaikki vähimmässäkään määrin rakentava. Tekstisi on niin täynnä toimivia koukkuja ja onnistuneita canon-viittauksia, ynnä loistavaa draamaa, että alan kehittää oikeasti vakavaa riippuvuutta tähän tekstiin. Esitän jälleen kerran vetoomuksen julkaisutahdin nopeuttamisesta, silläkin uhalla, ettei mua kuunnella.

[Kuolotar]

Aloituksesi tässä luvussa oli todella hyvä. Oli mukavaa että Luihusessa oli poika joka ei hauku tai ole hiljaa ja anna muidrn haukkua.Se antaa reilun ja mukavan kuvan siitä että Luihusetkin osaa olla ihan mukavia, tosin Voldemort on antanut Luihusesta vähän inhottavan kuvan  .

James on aina niin ihana kun yrittää iskeä Lilyä pidä siitä kovasti, ja Remus on ihastuttava ja kohtelias kuten aina.On ihanaa lukea Lilyn ja Severuksen ajatuksista ja elämästä nuoruus vuosina, varsinkin kun se on kirjoitettu näin hyvin.Ovelasti olit keksinyt tuon aasinhäntä kiinnitys leikin, joka oli kelmien mieleen

Jatkoa odottelen innolla sillä, tämä ficci käy aina vain jännittävämmäksi ja monipuolisemmaksi

Kuolotar

[Emmy]

Vvooi, Severus oli mustasukkainen:D Ja taas tuli pieni järkevä hetki Jamesin kanssa:) Jatkan samoilla linjoilla Brangwenin ja Kuolottaren kanssa, sä osaat kirjoittaa tosi mielenkiintoisesti ja koukuttavasti!

[Miriam]

Olen ihan ylettömän väsy nyt, niin en osaa antaa mitään rakentavaa teidän kommenteista. Kiitos kiitos kiitos ihanista kommenteista. Ja lupaan, että näiden kahden välillä tapahtuu jotain edistystä vielä joskus. Ensi luvussa? Ehkä;) Mutta hetki vielä kärvistellään.

Luku 18
”Lily, muistakin odottaa täällä! Me tullaan hakemaan sinut kohta”, Nellie huikkasi, kun tytöt lähtivät makuusalista. Lily nyökkäsi hymyillen ja heittäytyi sitten pitkäkseen sängylleen katsellen sen vieressä lojuvaa kirjapinoa. Jos opettajat olivat syksyllä kaataneet heidän niskaansa tonneittain läksyjä, määrä oli vähintään tuplaantunut kevätlukukauden alkaessa. Nytkin häntä odottivat yrttitiedon, liemien ja historian pitkät esseet, sekä kasa muita tehtäviä.

Suuri määrä läksyjä ja harjoittelua oli johtanut myös siihen, että Lilyn vapaa-aika oli mennyt aika tarkalleen tehtäviä tehdessä, tai muiden auttamisessa niiden teossa. Hän oli ehtinyt tavata Severuksen vain muutamia kertoja viime viikkojen aikana, jos ei laskettu nopeita kohtaamisia käytävillä. Kun he olivat tavanneet, kaikki oli ollut jälleen täysin normaalia, ja luontevaa. Lily hymyili itsekseen ja nousi ylös kuullessaan askeleita käytävästä. Hän oikaisi mekkonsa helman ja katsoi itseään vielä nopeasti peilistä ennen kuin lähti kohti ovea.

”Tule!”, Anne huudahti ovelta, ja he lähtivät yhdessä oleskeluhuoneeseen, josta kuului melkoista meteliä. Kun Lily näki huoneen, hän purskahti nauruun.  Katossa killuvat diskopallot, ja värikkäänä lentelevät pienet pyrstötähdet toivat hämärrettyyn oleskeluhuoneeseen kunnon diskofiiliksen. Ei sillä, että Lily olisi koskaan ollut oikeassa diskossa, mutta hän oli kyllä kuullut juttuja Petunialta ja nähnyt kuviakin.
”Ja päivänsankari on saapunut!”, Sirius Musta kuulutti pienellä megafonilla. Nellie, Anne ja Mary seisoivat nyt rivissä hänen edessään, ja nopeasti myös muut Rohkelikot kerääntyivät siihen.

”Paljon onnea vaan, Paljon onnea vaan!”, Rohkelikot kajauttivat suureen ääneen, ja Lily hymyili leveästi. Onnittelulaulun loputtua hän halasi ystäviään, ja joku laittoi diskomusiikin soimaan. Oleskeluhuoneen nurkkapöydässä oli iso kakku ja ties mitä muita herkkuja. Ja lavallinen kermakaljaa.  Mistä ihmeestä tarjoilut oli oikein kerätty? Lily vilkaisi Marya kulmiensa alta, ja tämä virnisti.
”Kelmit halusivat auttaa tarjoiluissa”, hän sanoi. Lily pyöräytti silmiään. Jotkut olivat taas käyneet varkaissa keittiössä. Hän ei kuitenkaan jaksanut juuri sillä hetkellä valittaa asiasta, vaan pyörähti tyttöjen kanssa tanssilattialle.

Vasta monta kappaletta myöhemmin hän palasi hengästyneenä tarjoilupöydän luokse ja aloitti kakun. Hän katseli, kuinka Potter ja Musta esittivät pöydillä loikkien käyvänsä hurjaa kaksintaistelua Kung Fu Fightingin tahdissa (Mary oli todennäköisesti tuonut jästimusiikit mukanaan) muiden taputtaessa heille tahtia.

Everybody was kung-fu fighting
Those cats were fast as lightning
In fact it was a little bit frightening
But they fought with expert timing
(Kung Fu Fighting – Carl Douglas)

Lily hyräili mukana samalla, kun mutusti kakkuaan, ja nauroi kun Potter oli lopulta ottavinaan iskun vatsaansa ja heittäytyi alas pöydältä suosionosoitusten saattelemana. Tanssimisesta hengästynyt ja punakka Anne livahti hänen viereensä ja otti hänkin palan kakkua.
“Näinkö väärin, vai tanssitko sinä hetki sitten Potterin kanssa?”, hän kysyi uteliaana.
“No pikemminkin hän tanssi minun kanssani”, Lily irvisti muistaessaan hetken tanssilattialla, “Hän vaan ilmestyi siihen”.
”Mutta näytit siltä, että sinulla oli silti hauskaa”, Anne vastasi.
”En minä anna Potterin pilata syntymäpäiväjuhliani. Eikä se ollut mikään hidas kappale, kunhan pyörähdeltiin”, Lily vastasi. Potterin kanssa tanssiminen oli ollut itse asiassa yllättävänkin hauskaa. Ehkä se johtui siitä, että puhe ei kuulunut musiikin yli, joten pojan oli pakko olla hiljaa.
”Entäs sinä! Sinä tanssit Mustan kanssa! Minä näin!”, Lily heitti virnuillen takaisin.
”Jep!”, Anne nauroi. ”Mutta hän tanssi myös melkein kaikkien muiden tyttöjen kanssa, joten eipä sitä voi sanoa saavutukseksi”, hän tokaisi vielä ja haukkasi ison palan kakkua.

Kun Lily oli saanut kakunpalansa syötyä, hän tunnisti taas tutun jästikappaleen. ABBA:n S.O.S oli soinut radiossa koko kesän. Lily tyrkkäsi kakkulautasensa pöydälle ja hypähti takaisin tanssilattialle.

So when you're near me, darling can't you hear me, SOS
The love you gave me, nothing else can save me, SOS
ABBA – S.O.S

Lily huomasi yhtäkkiä tanssivansa Sirius Mustan vierellä.
“What happened to our love, it used to be so good”, poika lauloi hänelle leveä virne naamallaan. Lily huitaisi häntä nauraen ja pyörähti ympäri. Hetken päästä hän näki Remuksen istumassa yksin sohvilla, ja pyrähti hakemaan tämän tanssimaan kanssaan. Kun seuraava kappale sitten loppui, Lily palasi yksin istumaan sohvalle ja seuraamaan muiden tanssimista. Porukka kerääntyi jälleen Potterin ja Mustan ympärille. Lily ei nähnyt, mitä ihmisringin keskellä tapahtui, mutta ei ollut epäilystäkään etteivätkö Kelmit olisi varastaneet jälleen shown.

Hyvää Syntymäpäivää Lily – lakanat heiluivat oleskeluhuoneen katossa kevyessä ilmavirrassa, ja hän katseli niitä sohvan nurkasta. Tanssimisen riemu oli laantunut hieman, ja hän vilkaisi kelloa. Se oli yllättävän paljon, joten hän livahti salavihkaa tarjoilupöydän luokse, nappasi mukaansa palan kakkua, ja livahti muotokuva-aukolle ja sen läpi ulos. Muut eivät huomanneet mitään, sillä Potter ja Musta esittivät jälleen jotain hurjan kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Anne tiesi mihin Lily olisi menossa, joten kukaan ei huolestuisi. Muotokuva-aukon sulkeutuessa takanaan, Lily lähti hiljakseen hyräillen kulkemaan käytävää pitkin kohti länsitornia, jossa hän oli sopinut tapaavansa Severuksen.

***

Severus katseli pimenevää iltaa tornin ikkunasta ja pyyhkäisi hiuksensa korvan taakse. Torni näytti samalta, kuin hänen muutaman viikon takaisessa unessaan. Hän viihdytti itseään hetken ajatuksella, että kyseessä olisi ollut enneuni, ja kiipesi sitten yhden kerrosvälin ylöspäin ja astui ovesta viileään ulkoilmaan. Näköalatasanteella puhalsi kylmä tammikuinen tuuli, ja Severus kiersi kaulahuivinsa paremmin ympärilleen. Rubeus Hagridin mökki oli valaistu, mutta muuten pihamaa näytti autiolta. Hän palasi takaisin tornihuoneeseen kuullessaan askeleita ja hyräilyä portaikosta.

”Tulithan sinä”, Severus virnisti, kun Lily astui ovesta sisään kantaen käsissään kakunpalaa.
”Jep. Tytöt järjestivät minulle diskon oleskeluhuoneeseen, voitko kuvitella? Odotitko kauan”, hän kysyi hymyillen iloisesti samalla, kun asetti kakkulautasen pöydälle.
”En oikeastaan”, Severus kohautti olkapäitään, ja halasi sitten tyttöä nopeasti. ”Hyvää syntymäpäivää, Lily”, hän sanoi, ja ojensi tälle taskustaan pienen lahjapaketin.
”Kiitos, Sev!”, Lily sanoi, ja repi paperin nopeasti auki. Severus katsoi, kuinka tyttö nosti kääreistä pienen laukun.
”Nyt sinun ei tarvitse enää nurista, kuinka naisten käsilaukuissa on aina liian vähän tilaa”, hän sanoi, kun tyttö avasi laukun ja katsoi sen sisään. ”Veikkaan että mahtuisit sinne itsekin, mutta en suosittele kokeilemaan. En usko, että se avautuu sisäpuolelta, enkä välttämättä halua joutua syytetyksi siitä, että olen vanginnut sinut laukkuun”.

Lily purskahti nauruun, ja rutisti Severusta lämpimästi.
”Kiitos!”, hän sanoi iloinen hymy kasvoillaan.
”Voit muuten muokata tuon ulkonäköä niin kuin haluat. Se onnistuu ilman, että sisäpuolelle asetetut laajennus- ja kevennystaiat vahingoittuvat”, Severus lisäsi ja haukkasi lusikallisen Lilyn tuomaa kakkua. Kakku maistui päärynältä ja oli kovin makea.
”Älä yhtään nyrpistä nenääsi sille! Se on aivan loistavan makuista!”, Lily hymähti ja otti itsekin lusikallisen. He istuivat vieretysten pöydän vieressä olevalle penkille. Lilyllä oli yllään melko lyhyt ja värikäs mekko, jossa oli pitkät liehuvat hihat.
”He siis ihan totta järjestivät sinulle diskon? Älä vaan sano, että Potter oli pukeutunut sellaisiin piukkoihin trumpettipöksyihin..”, Severus irvisti.
”No ei sentään”, Lily tirskahti, ”Sen olisin tosin halunnut kyllä nähdä”, hän lisäsi.
”Hyi kamala”, Severus sanoi, ja ajoi häiritsevät mielikuvat mielestään. Potter trumpettihousuissa. Siitä hän ei halunnut nähdä unia.

”Mutta oli kiva ilta?”, Severus kysyi. Lily näytti iloiselta.
”Oli! Pääsin pitkästä aikaa tanssimaan ja Mary oli tuonut hyviä jästilevyjäkin”, Lily virnisti.
”Kenen kanssa sinä tanssit”, Severus kysyi koettaen kuulostaa viattomalta.
”Lähdin ennen, kuin ne alkoivat soittaa hitaita, joten mitään kunnon paritansseja en kerennyt kokeilemaan. Tyttöjen kanssa pyörähtelin aika paljon, ja sitten yhden ujon oloisen kuudesluokkalaisen pojan.. Sitten kiskoin Remuksenkin tanssimaan, ja hetkeksi päädyin jopa Potterin pyöritettäväksi”, Lily virnisti. Severus oli tukehtua kakkuunsa.
”Sinä tanssit Potterin kanssa?”, hän ähkäisi.
”Jep. Mutta lyhyesti vain, olin liian hyvällä tuulella kieltäytyäkseni ja hän käyttäytyi kerrankin vähemmän idioottimaisesti”, Lily totesi. Severus ei vastannut mitään.
”Harmi kun sinä et voinut tulla”, Lily jatkoi.
”Tiedäthän sinä mitä siitä olisi seurannut”, Severus vastasi hitusen katkerasti.
”Tiedän. Mutta olisi ollut kiva nähdä sinutkin tanssimassa”, Lily sanoi viaton ilme kasvoillaan. Severus kohotti kulmakarvojaan.
”Minä en tanssi.”
”Vaikka pyytäisin kauniisti?”
”En todellakaan! En minä osaa.”

Severus irvisti koko tanssiajatukselle, saaden Lilyn kikattamaan hänen olkapäätään vasten. Tytön nauru oli tarttuvaa, ja pian he nauroivat yhdessä, kunnes eivät enää meinanneet saada happea.
”Sinä kuvittelit juuri minut tanssimassa”, Severus sanoi muka syyttävästi saatuaan hengityksensä tasaantumaan.
”Enkä! Sinä vain näytit niin huvittavan kauhistuneelta pelkästä ajatuksesta”, Lily vastasi pyyhkien silmiään.
”Ja syystä!”, Severus tokaisi, ja nappasi viimeisen suupalan kakusta.

”Kuule, mennään ylös katsomaan näkyykö tähdenlentoja!”, katseltuaan hetken ikkunasta ulos.
”Jäädyt tuossa mekossasi”, Severus totesi osoittaen lusikallaan tytön lyhyttä helmaa.
”En, jos lainaan viittaasi. Sinulla on villakankainen kaapu muutenkin päälläsi”, Lily totesi ja veti penkille heitetyn viitan ympärilleen.
”Miten haluat”, Severus kohautti olkapäitään ja he astelivat yhdessä portaikkoon.

Ulkona oli pimeää, ja kirpeä pakkasilma puhalsi heitä vastaan heti kun he nousivat tasanteelle. Lily nojautui kaidetta vasten ja katseli taivaalle. Hetken kuluttua tyttö astui askeleen lähemmäs, ja painautui hänen kylkeään vasten.
”No, tuliko kylmä?”, Severus totesi hieman sarkastiseen sävyyn ja katsoi kuinka Lily pyöräytti hänelle vihreitä silmiään.
”Mitä sinulle kuuluu?”, tyttö kysyi yhtäkkiä.
”Hmm?”, Severus vastasi yllättyneenä. Hän yritti kovasti estää itseään ajattelemasta, kuinka tilanne muistutti aivan liikaa hänen untaan.
”No mitä sinä olet puuhaillut?”
”En mitään erityistä. Opiskellut? Etkö sinä sitten?”
”Arvaa vaan”, Lily vastasi, ja katseli Severusta hieman utelias ilme kasvoillaan. Severus koetti kovasti olla ajattelematta, miltä tuntuisi suudella Lilyä. Tai no, oikeastaan Lily oli suudellut häntä jo kerran, mutta.. Severus tunsi samassa kosketuksen mielessään, ja sävähti kauemmas. Hän räpäytti silmiään, ja katkaisi katsekontaktin heittäen samalla Lilyn ulos mielestään.

”Mitä sinä kuvittelit löytäväsi sieltä?”, Hän sihahti, kuulostaen hieman vihaisemmalta kuin oli tarkoitus.
”Minä.. Anteeksi!”, Lily vastasi hieman säikähtäneen näköisenä, ”Ei ollut tarkoitus!”.
”Muistatko sen tytön, joka kesällä kielsi minua kokeilemasta lukilitista ilman lupaa?”, Severus kysyi, ja katsoi Lilyä nyt uhmakkaasti suoraan silmiin keskittyen samalla pitämään okklumeuksensa koossa.
”Muistatko sen pojan, joka kesällä yritti käyttää minuun lukilitista ilman lupaa?”, Lily vastasi katseeseen.
”Ah.. joten halusit nyt kostaa vai? Enpä olisi sinusta uskonut”, Severus sanoi valheellisen tyynesti. Todellisuudessa hän oli suorastaan kauhistunut.
”Anteeksi, Sev! Ihan totta, olin ajattelematon”, Lily sanoi katuvana. Severus huokasi.
”No, mitä sinä näit?”, hän kysyi, jälleen teeskennellyn tyynesti.
”En mitään”, Lily vastasi, ja Severus huokasi helpotuksesta.
”Anteeksi että hermostuin sillä tavalla. En vaan ole tottunut siihen, että –”
”Älä turhaan. Tiedän tunteen. Olen pahoillani”, Lily keskeytti hänet hymyillen vaisusti.
”Mitä sinä halusit tietää?”, Severus kysyi hieman uteliaana.
”En minä tiedä. Näytit siltä, että mietit jotain mielenkiintoista, ja uteliaisuus heräsi”, Lily virnisti.
”Sinä ja sinun uteliaisuutesi”, hän sanoi, ja tökkäsi Lilyä kylkeen.

”Oletko sinä seurannut Profeettaa?”, Lily kysyi yhtäkkiä vaihtaen puheenaihetta.
”Enpä oikeastaan, miten niin?”, Severus vastasi ihmeissään. Olihan hän lehteä selaillut, muttei ollut ehtinyt koskaan paneutua sen juttuihin.
”Kuulitko siitä Walesilaiskoulusta? Kuinka siellä vaihtui rehtori, ja nyt ne kieltävät jästisyntyisiä jatkamasta siellä enää”, Lily sanoi kuulostaen kovin vakavalta.
”Olen minä kuullut siitä”, Severus totesi. Tosiaan, Avery oli aamiaispöydässä kertonut miten hänen isänsä tuttava oli valittu koulun rehtoriksi, ja kuinka koulun toimintaa nyt parannettaisiin.
”Eikö se ole ihan kamalaa?”, Lily huokasi kietoen viittaa tiukemmin ympärilleen.
”No, se on yksityiskoulu, ne saa tehdä mitä haluavat”, Severus totesi. ”Tylypahka on ministeriön tukema. Ainakin teoriassa, tosin Dumbledorella on aika paljon valtaa. Ei täällä sellaista tapahdu”.
”Dumbledorella on valtaa vain, koska ministeriö on antanut sen hänelle. Jos tiedät kyllä kuka onnistuu valtaamaan ministeriön, niin mitä sitten?”, Lily katsoi häntä tuskastuneena. Severus huokasi.

”Ministeriön valtaamiseen menee vielä aikaa, jos he nyt ikinä onnistuvat. Me ollaan silloin jo poissa täältä”, hän kohautti olkapäitään.
”Me ehkä, mutta entä muut? Mitä tapahtuu, jos jästisyntyiset velhot ja noidat eivät saa enää opetusta voimiensa hallitsemiseen?”
”No se ei oikeastaan ole meidän ongelma, eihän?”, Severus vastasi. Lily katsoi häntä tuimasti.
”Kuinka sinä voit sanoa noin? Mieti nyt, mitä jos esimerkiksi minä en olisi saanut opetusta?”, hän kysyi äkäisenä.
”No, olisit ajanut Petunian hulluuden partaalle? Tai no, me taidettiin tehdä se yhdessä”, Severus virnisti. Lily ei näyttänyt huvittuneelta.
”Kehtaatkin vitsailla”, hän mutisi.
”No joo, olet oikeassa. Onhan se väärin. Mutta minä olen Luihuinen, en minä syöksy innolla tapattamaan itseäni toisten puolesta”, Severus totesi.
”Väitätkö sinä, että Luihuiset ovat pelkureita?”, Lily vastasi kulmat koholla.
”En. Väitän, että Rohkelikot ovat joskus liian innokkaita leikkimään sankaria. Se on vain tyhmänrohkeutta”, Severus hymähti vastaukseksi.
”Tämä vaikuttaa minun puoleltani aika huonolta diililtä. Jos me molemmat oltaisiin vaarassa, minä kyllä tekisin kaikkeni pelastaakseni sinut, mutta sinä päättäisit pelastaa vain itsesi?”, Lily katsoi häntä tuimasti kulmiensa alta.
”No ehkä voisin tehdä sinun kohdallasi poikkeuksen”, Severus virnisti. ”Ellei sinun Rohkelikonylpeytesi tapattaisi meitä molempia, koska haluat myös pelastaa sen puuhun jääneen kissanpennun”.

Lily purskahti nauruun.
”Se oli kyllä sinun vikasi. Minähän kielsin sinua kiipeämästä samalle oksalle, ettei se katkea meidän painon alla”.