hymykuoppa: Kiitos kommentista ja juu tää nimi oli niin kiva, et oli pakko ottaa.
Hmm.. sovitaan niin, että Noora ei tykkää makkarasta. Mun oli vaan jotenki vaikee kirjottaa siihen makkaran tuoksu. ei tunnu luonnolliselta (itse en pidä makkarasta), joten niin..
mutta kiitos kommentista ja ykköslukua tässä.
NeitiMusta: Ohoh, tosiaan Linda piti olla.
Jatkossa varmasti yritän saada ujutettua porukan jäseniä mukaan ja kuvailla heitä enemmän ja tietty näitä kahta päähenkilöä tulee kuvailtua jatkossa enemmän, eli eiköhän niistäkin saa sitten paremman kuvan.
Itsekin tykkään Lindasta, hyvä että muutkin.
Sinikeiju: Hih, ehkä alan kirjottaa enemmän originaaleja. Mutta kiitos kommentistas ja tässä jatkoa.
Lunella: Ja mä toistan itseeni ja sanon, kiitos kommentistas. Kiva et sain sut kiinnostuun (ainakin tästä) originaalista. Kyllä itse ainakin kuvittelisin Nooran päähenkilöksi, mutta tietty Lindakin on siinä taustalla silleen.
nojooo, jatkoa sullekin tässä.
A/N: Noniiin, tosiaan vihdoin sain tän luvun kirjotettuu. On lyhyt, mutta halusin pitää sen tuossa. Toistoo siellä taitaa olla jonkin verran ainakin itsestä tuntuu, mutta tää on nyt vaikka tällänen väliluku, että päästään kunnolla matkaan ja silleen.
Noh, kommentit on edelleen kivoja.
Ensimmäinen luku15.6.2011 Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilma oli läkähdyttävän kuuma.
”Täällä onkin tosi kiva sää istua bussissa”, Linda mutisi puoliääneen seisoessamme bussipysäkillä odottamassa bussin tuloa. Puolituntinen, jonka olimme viettäneet ilmastoidussa autossa oli sentään ollut siedettävä, mutta lähemmäs viiden tunnin bussimatka tulisi olemaan kaikkea muuta. Hetken aikaa mieleni teki perääntyä matkasta ja soittaa äiti takaisin hakemaan kotiin, jossa sentään oli toimiva ilmastointi.
”Toivotaan, että siellä toimii ilmastointi tai muuten me kuollaan”, totesin synkeällä äänellä tuijottaen pahantuulisesti tyhjän pihan yli.
”Noh noh, älä nyt heti ala pessimistiksi! Tästä tulee mahtava matka... saunassa tosin”, Linda totesi ja sai minut nauramaan sarkastisella äänensävyllään. Puhelimeni soittoääni keskeytti naurumme. Äidin nimi vilkkui näytössä enkä voinut olla vastaamatta, tai hän olisi rynnännyt samantien takaisin, olisi kesken kuinka tärkeä kokous tahansa.
”No moi”, vastasin puhelimeen rauhallisesti pyöräyttäen samalla silmiäni Lindalle.
”Onko bussi jo tullut?” äidin kysymys kuului puhelimen toisesta päästä puoliksi hätääntynenä.
”Äiti, sä lähdit täältä kymmenen minuuttia sitten ja bussi tulee puolelta, johan mä sanoin. Mene nyt sinne kokoukseen, mä laitan viestiä kun ollaan päästy matkaan”, Lindan kikatus ärtyneelle äänelleni kuului varmasti äidinkin korviin.
”Hyvä on, hyvä on. Muista sitten laittaa sitä viestiä”, äiti murehti ennen kuin lopulta suljin puhelimen.
”Uusi ennätys”, Linda kikatti iloisesti unohtaen kokonaan helteen ja tuskaisen olotilan.
”Niin oli”, totesin miettien samalla äitiäni. Hän oli aina huolissaan minusta ja oli useaan otteeseen väittänyt, että kuolisi huolesta interrailimme aikana, mitä minun ei ollut kauhean vaikeaa uskoa.
Istuimme hiljaa kuumuudesta kärsien. Vaikka oli hienoa pitkän ja kylmän talven jälkeen, että vihdoin oli lämmintä, tämä sää olisi silti saanut odottaa vielä hetken. Lämpöä olisi voinut olla silloin kun olisimme merellä suuntanamme Ruotsi tai kun viettäisimme aikaa etelä-Euroopan rannoilla. Mutta meidän tai minun tuurillani lämpöaalto ilmestyi juuri kun edessä oli muutenkin hikinen bussimatka.
”Noniin Noora, sä leikit taas pessimistiä. Lopeta se heti. Tästä reissusta tulee upea ja kun me nautitaan drinkkejä Italiassa silloinkin on takuulla lämmin” Linda tuntui lukeneen ajatukseni, mitä tapahtui useamminkin, mutta hämmensi minua silti aina.
”Mistä sä sen voit tietää?” tuhahtelin olematta kuitenkaan oikeasti vihainen.
”Mä olen selvännäkijä”, Linda laittoi silmänsä kieroon ja risti kätensä humisten epäselviä sanoja.
”Justiinsa”, tuhahdin yrittäen samalla tukehduttaa nauruani. Ystäväni pelleily sai minut aina piristymään, vaikken olisi edes ollut huonolla päällä.
Linda naureskeli edelleen hiljaa omalle sekopäisyydelleen kun bussi vihdoin saapui pysäkille.
”Jahas, neidit on lähdössä matkaan”, rempseä miehen ääni kajautti kun astuimme rinkkojemme kanssa lähemmäs bussin ovea rahat valmiina kädessä. Isomahainen kaljuuntuva mies istui kuskin paikalla iloisesti hymyillen. Linda peitti naurun puuskansa komeaan tekoyskään minun hymyillessä hieman nolon näköisenä. ”Päästän teidän ensin sisään ja vien sitten nuo paketit. Haluatteko matkatavaranne mukaan vai tuonne säilöön?”
”Laitetaan ne vaikka säilöön”, päätin vastata Lindan jatkaessa katua reunustavien puiden tarkkailua. Mies nousi ylös tuoliltaan avaten samalla bussin tavarasäiliön. Hän nosteli nopeasti rinkkamme kyytiin nousten sitten takaisin bussiin sisälle ottamaan vastaan maksumme. Linda oli vihdoin saanut itsensä kuriin ja maksoi nätisti hymyillen lippunsa kävellen sitten bussin perälle istumaan pienen reppunsa kanssa. Meillä molemmilla oli pienet reput, joihin olimme tunkeneet eväät tätä matkaa varten. Seurasin Lindaa saatuani maksun suoritetuksi ja lipun käteeni. Mies katosi ulos juuri kun pääsin ikkunan viereen istumaan. Minä istuin aina ikkunan vieressä Lindan vallatessa käytäväpaikan. Nyt meillä oli onneksi tilaa päästyämme valtaamaan leveän takapenkin. Linda oli laittanut tuulettimen puhaltamaan katosta täydellä teholla saamatta kuitenkaan bussiin aikaiseksi yhtään viileyttä.
”Hitto, mä kuolen tänne”, Linda totesi juuri kun kuski astui takaisin sisään perässään pari muuta nuorta markustajaa.
”Eihän me olla edes lähdetty vielä. Kuka täällä nyt on pessimisti?” virnistin Lindan kärsivälle ilmeelle, minkä tyttö oli taikonut naamalleen.
”En mä ole pessimisti, realisti vaan”, Linda vaanteli naamaansa ensin minun suuntaani ja kääntyi sitten katsomaan eteemme asettuvia nuoria miehiä.
”Ruokaa”, Linda virnisti nuolaisten huuliaan.
”Just me syötiin”, totesin tuijotellen ulos ikkunasta yrittäen estää pientä haikeutta kasvamasta.
”Eikun silmän ruokaa”, Linda tuhahti tökäten minua kylkeen ja nyökäten edessämme istuvien suuntaan.
”Justiinsa”, totesin osoittamatta Lindan pettymykseksi suurempaa kiinnostusta.
Lopulta bussikuski päätti, että kaikki kyytiin haluavat olivat jo kyydissä ja sulki oven. Bussin ilmä parantui hetkeksi raikkaan ilman seuratessa oven sulkemista.
”Toivottavasti noi tuulettimet toimii paremmin kun tää lähtee matkaan”, Linda mumisi hiljaa keskittyen sitten tuijottamaan edessään istuvia. Tuijottelin ulos ikkunasta maisemia ja kaivoin kännykän esiin vasta kun olimme päässeet pois bussipysäkiltä.
Päästiin hienosti bussin kyytiin ja lähdettiin nyt matkaan. Nähdään kuukauden päästä!