Ikäraja: S
Genre: drama, pieni angst
Fandom: Twilight
Pairing: Alice/Jasper ja minun päässäni myös todella hienovarainen Alice/Angela, tulkitse miten tahdot
Disclaimer: Meyer omistaa hahmot ja kaiken tunnistettavan vieläkin, minä leikin.
Summary: Angela ei tiedä, että Alice kerää itseensä sirpaleita ihmisyydestä.
A/N: Joo. Sitä yritystä selättää blokki, ehkä se tästä pikkuhiljaa jo. Kommentteja on aina kiva kuulla!
Aamupäivisin Alice varastaa itselleen minuutin tai kaksi istuakseen huoneensa ikkunalaudalla ja painaakseen otsansa vasten lasia. Hän avaa sälekaihtimet, katsoo niiden ohitse kauas ja antaa itselleen luvan kuvitella, millaista olisi syntyä uudelleen. Siksi, joka saisi toisinaan itkeä itsensä pois, jonka suunta voisi muuttua tuulenpuuskasta, jonka silmien hohto sammuisi eikä vain muuttaisi väriään viikoittain, jolla olisi tuhat mahdollisuutta ja miljoona tilaisuutta rakastaa.
Hän ei kaipaa sitä, vain toivoo, että voisi muistaa muutakin kuin pimeän ja ulkoa opeteltuja katkelmia kirjojen kuvauksista.
*~*~*
Sateisina päivinä Forksin tiet kiiltävät vesilammikoista ja satunnaisista, tuulen irrottamista lehdistä. Ne liimautuvat kävellessä kenkien pohjiin, tipahtavat punaisen sateenvarjon päälle ja Alicen tekee mieli nyppiä ne irti yksi kerrallaan – pilaavat asukokonaisuuden, mokomat - mutta hän antaa olla. Tuuli toisi lisää kuitenkin.
Kaduilla on tyhjää. Kukaan ei viitsi tai halua lähteä ulos tällaisella harmaalla säällä, ja miksi haluaisikaan, vaikka salaa mielessään Alice toivoo juuri sitä. On lauantai, eikä hän vain kestä olla sisällä kotona; mieluummin täällä katselemassa sisään asuintalojen ikkunoista ja seuraamassa ihmisiä tavallisissa puuhissaan. Hän kuuntelee veden hakkaamista sateenvarjoa vasten ja ajattelee, ettei aina tarvitse jaksaa olla seurallinen ja pirteä.
”Alice? Sinäkö?”
Alice huomaa kävelleensä ehkä liian nopeasti ihmiselle ja joka tapauksessa pidemmälle kuin oli tarkoitus. Kahden talon päässä hänestä seisoo tyttö, postilaatikon luona, vesipisarat putoilevat vaaleanruskeille hiuksille ja silmät tähystävät häneen sateen läpi. Alice rientää lähemmäs.
Hän ei kehtaa olla vastaamatta myöntävästi kutsuun tulla hetkeksi lämmittelemään.
Sisällä talossa on hiukan sotkuista, se tuntuu täydelliseen siisteyteen tottuneesta vieraalta. Alice riisuu takkinsa ja jättää sen sateenvarjon kanssa naulakkoon, vilkaisee ohimennessään eteisessä riippuvaan raskasrakenteiseen peiliin ja kieltäytyy kahvista ja teestä ja kaakaosta. Angela keittää itselleen.
”No”, Angela aloittaa varovasti istahtaessaan neliskulmaisen pöydän vastakkaiselle puolelle, paikka näyttää vakiintuneen hänelle. ”Miten… mikä toi sinut näille kulmille?”
Alice huomaa kysymyksen vaihtuneen lennosta ja hymyilee.
Ulkona sade tyyntyy hiljalleen varovaiseksi tihkuksi, kellon osoittaessa kuutta yli neljää Alice nousee pöydästä ja ilmoittaa, että hänen täytyisi lähteä. Saattaisivat kotona ihmetellä, minne hän oli jäänyt. Angela kaataa neljännen teekupillisen lopun viemäriin ja kolauttaa mukin tiskialtaaseen, seuraa ovelle saattamaan.
Sateenvarjo on melkein kuivunut ja täynnä vielä kosteita lehtiä, joista Alice nappaa pois muutaman isoimman. Hän rypistää niille kulmiaan. Ja kiittää Angelaa seurasta, ennen kuin katoaa ulos ovesta ja takaisin sateeseen näkymättömiin ja saavuttamattomiin.
*~*~*
Sama toistuu. Alice ilmaantuu Angelan ovelle lauantai-iltapäivinä ja Angela päästää tämän sisään eikä koskaan kysy, miten menee tai mitä hänelle kuuluu.
Angela ajattelee, että Alice tarvitsee ystävän perheensä ulkopuolelta. Jonka kanssa voi vain olla ja jolle voisi ehkä vielä joskus kertoa, miksi juuri punainen sateenvarjo ja minne kullanhohtoiset silmät tuijottavat, kun luulevat, ettei hän näe. Miksei Alicen koskaan tee mieli juoda mitään ja mistä lähtien hän on painanut punaista Jasperin soitoille istuessaan siinä pienessä keittiössä, heidän kuunnellessaan sateen tanssia hiljaisuudessa.
Angela ei tiedä, että Alice kerää itseensä sirpaleita ihmisyydestä.
*~*~*
Sellaisina hetkinä hän yrittää olla näkemättä, ainakin kurkistamatta eteenpäin tarkoituksellisesti; Angelan lämpimässä, kamomillateen ja elämän tuoksuisessa talossa hän saattaa hetken leikkiä olevansa elossa. Ja vaikka kotona ihmetellään iltaisin Alicen nopeaa ystävystymistä, Alice hymyilee ja nauraa Angelan kanssa ajattelematta huomista sen enempää kuin tavallinen ihminenkään. Hän alkaa jo tunnistaa Angelan eleet ja luonteenpiirteet, hymyillä silmien tutkivuudelle ja halata hyvästiksi.
Ei se ole todellista elämää, hän tietää, mutta kuvitelmissaankin voi olla jokseenkin onnellinen.
”Angela?” Alice kääntyy juuri, kun on astumaisillaan erään kerran taas sateeseen, tänään se tuntuu lyövän tavallista voimakkaammin.
”Niin?”
”Kiitos. Sinä olet hyvä ystävä”, hän sanoo vilpittömästi, vaikkei se olekaan kaikkein perimmäisin syy kiitokseen. Angela hymyilee, ruskeista silmistä saattaa erottaa tutun lämmön ja ripauksen siihen sekoittuvaa yllättyneisyyttä.
”Ole hyvä.”
*~*~*
Kumpikaan ei osaa määritellä, mistä kaikki oikeastaan lähti. Aluksi oli vain Angela teekuppeineen ja Alice sateenvarjoineen, seuraavaksi he kaksi hämärtyvässä keittiössä ja pian olkapäähän nojautuva pää ja hipaisuja kämmenselällä. Hiljaisia hymyjä, jotka kuuluvat Angelalle ja helisevää naurua, koska se on osa Alicea. Toisinaan vain pelkkää äänettömyyttä, sekin kuuluu asiaan, sillä välillä äänet voisivat säikäyttää tunnelman tai rikkoa sen niin, ettei mitään jäisi korjattavaksi.
Alice oppii pala palalta ja tuntee olevansa uusi ja kokonaisempi kuin koskaan.
Ehkä hän siksi ei aluksi ymmärräkään veljensä kurtistettuja kulmakarvoja ja katsetta, joka on täynnä huolta, pelkoakin. Hän ei ole jaksanut kontrolloida ajatuksiaan tämän lähettyvillä enää hetkeen.
Niin, Edward?
Hän ei ikinä saa vastausta.
Kunnes se tulee. Alice on kyllä yrittänyt vältellä niitä, jossain määrin onnistunutkin, mutta tämä vain välähtää näkökenttään varoittamatta ja särkee kaiken. Jazz. Alice pysähtyy kesken korttipelin niin, ettei kukaan voi olla huomaamatta, hän tavoittaa Edwardin silmät huoneen vastakkaiselta puolelta ja tuijottaa. Edward nyökkää hitaasti.
Hän lähtee. Jos minä vielä… Mutta Angela. Muistaminen. Mitä minulle jää, jos Jazz…
Alicen mieli on sumua, muttei niin kuin ihmisillä; tämä on kirkasta. Hän saattaa nähdä jokaisen vaihtoehdon ja seuraukset mielessään terävinä, ne kiertävät hänen päässään kierroksia ympäri uudestaan jatkuvasti, hänen täytyy vain valita valita valita valita. Niin kuin ihminen.
”Alice. Mitä sinä näit?” Jasperin ääni on varuillaan. Valmistautunut vaaraan, Alice tietää, hän katsoo kihlattuaan viisi valovuosisekuntia ja kääntää katseensa. Ei hän voi.
”Emmett, se on sinun vuorosi.”
*~*~*
Pisarat iskeytyvät ikkunaruutuun. Lasi ei tunnu otsaa vasten lämpimältä eikä kylmältä, vain lasilta, mitäänsanomattomalta ja tyhjältä. Talo on täynnä ääniä, joista on vaikea eristää itsensä, ja ehkä se on turhaa. Onko? Toteutumattomasta haaveilu vain repii, katkoo ja särkee todellisenkin.
Askeleita. Varovainen rykäys. ”Alice?”
”Jazz, hyvä, että olet siinä. Sanoisitko Rosalielle, että olen alhaalla viidessätoista sekunnissa ja että aina ei tarvitse olla niin kärsimätön, minä valitsen vaatteita.”
Käsiä vyötärön ympärillä. Ja hymyä, sädehtivää, korjaavaa ja totta, nopea suukko nenänpäähän ja nauruntäytteisen irtiräpistelyn jälkeen pyrähdys vaatehuoneelle.
”Tarvitsen uuden sateenvarjon.”
Sellaista, mitä ei ole kokenut, on lopulta mahdotonta oppia muistamaan.
*~*~*
Sinä lauantaina Angela istuu hiljaa keittiössä ja odottaa Alicea, kunnes kello lyö viisi kuusi seitsemän ja tee on haalentunut juomakelvottomaksi. Hän hymyilee (ehkä surumielisesti, ehkä ei) ja kaataa viemäriin muutakin kuin teen: kaikuvan naurun, punaisen sateenvarjon ja tytön hahmon katoamassa harmaaseen tihkuun.
