Hei ihanat
Bbuttis, hykertelen tyytyväisenä, että superfluffykin tykkäsi! Jee! Apua oikeesti ihanaa että tykkäsit ja kommentoit ja iih. Ja siitä "osaamisesta" en sanois yhtään mitään - ainakin pahoin pelkään, että tässä seuraavassa raapaleessa (joka on muuten myöhässä, mutta pidä ruoska kurissa) ei ole kovin fluffyista menoa... Mutta on siinä ainakin romencea! Ihan selkeästi on, vai mitä! Ja lopussa nyt ainakin on fluffya, joten jätä kävelykeppikin varastoon, joohan? Kiitos kiitos
Tilla, itse olet ihana ja lupaan kiltisti omistaa sulle mitä vaan, höpsö. Jee, oon ilonen että hoksasit ton nimen kaksoismerkityksen (kuten huomaat, tungin taas tekstiin kaiken maailman nikamia sun muita)! Ja että tykkäsit meriteemasta, koska itse rakastan merta kamalasti. Ajattelin sen niin, että se kysyminen oli vain Lunamainen tapa aloittaa keskustelu - että tavallaan Luna halusi oikeasti tietää,
miksi Dean halusi piirtää hänet, mutta antoi asian sitten olla, kun huomasi, ettei Dean tosiaankaan ollut huomannut, että hänkin valvoi. Ääh, osasinkohan yhtään selittää? Joka tapauksessa kiitos kiitos kommentista, tiiät että en ikinä osaa vastata niihin mitään
A/N: Eilisen raapale, mutta vähän myöhässä, koska sain sen kirjoitettua vasta yöllä... Mulla ei ole aavistustakaan tämän genrestä, mutta on se ainakin romancea. Ja lopussa on vähän fluffya! Vanhusfluffya! Varmasti on! Älkää uskaltakokaan väittää muuta!
UurretutIkäraja: S
Paritus: Arthur/Molly
Yhteenveto: Vain sen verran, että ainoastaan Molly saattoi huomata.Haasteet: Het10, Ficlet300, Kerää kaikki hahmot
Sanamäärä: 150
Posliiniposkiset kupit ja eriparilautaset huuhtoutuivat itsestään tiskialtaassa, kilahtelivat toisiaan vasten ja muovasivat ilmaan kuvia menneistä päivällisistä, aamiaisista, lounashetkistä. Päivänvalo paljasti näkymättömiä pölykoreografioita, ruutuliinan reunassa asui tahroja viime viikolta. Arthur istui vastapäätä ja kahvikuppi vapisi hänen kädessään – vain sen verran, että hän onnistui valehtelemaan sen itselleen olemattomaksi. Vain sen verran, että ainoastaan Molly saattoi huomata.
*
Ne seitit, jotka risteilivät heidän poskillaan, olivat muille vain elämänraapaisuja – merkkejä aikaa sitten tyyntyneistä myrskyistä tai paahdesäteistä, jotka olivat polttaneet kasvoille uurteita muistoksi itsestään niin kuin kuivuudesta kirkuvaan maahan.
Arthurille ja Mollylle ne olivat kaikki, koko elämä. Ne olivat heille sitäkin, mitä muille: uurteita kasvoilla, silmäkulmista leviäviä seittirihmastoja pitkin poskipäitä, kuivankarheita vuosia nenänpielissä. Mutta vain he näkivät, katso, siinä on Fred, näetkö, siinä on se päivä kun.
Vain heille ne olivat kauniita.
*
Kun kahvi vihdoin aaltoili pöydälle tahrojaan, Molly otti kupin käteensä ja siivosi.
Arthurin hymy eksyi harhailemaan pöydän yli vain löytääkseen hänen poskelleen, siihen tiettyyn kohtaan.
Vieläkin.
