Kuoleman jälkeen, K-11

[Frosty]

Ficin nimi: Kuoleman jälkeen
Kirjoittaja: Frosty
Beta: lotengo
Genre: melankolisromanttinen draama
Ikäraja: K-11 (kaikki hahmot ovat kuolleet)
Summary: Alison Narhlow, nuori nainen löytää itsensä vanhan kartanon pihasta ja juotuu tottumaan uuteen kouluunsa ja sen oppilaisiin. 
Varoitukset: useampi kuolema varsinkin jatkossa.

Luku 1

   Alison Narhlow käveli sateista kärrypolkua pitkin kohti suurta tummaa viktoriaanista kivikartanoa. Hän ei muistanut mitä oli tapahtunut, missä hän oli, miten hän oli päätynyt tänne tai edes minne hän oli menossa. Oman nimensäkin hän muisti vain vaivoin. Jokin kuitenkin veti häntä tuota rakennusta kohti. Askel askeleelta hän lähestyi sitä. Sade teki polun liukkaaksi, mutta se ei hidastanut häntä. Hänen kesäiset sandaalinsa eivät tuntuneet kerävään savea juuri lainkaan. Hän ei edes tuntenut sadetta, vaikka se olikin kastellut hänen vaatteensa läpimäriksi ja pitkät tummat hiukset riippuivat olkapäiden yli vettä valuvina.
Alison ohitti kartanon suuret rautaportit, jotka tuntuivat avautuvan aivan kuin itsestään. Porttien toisella puolella polku muuttui kuraisesta savivellistä kiviseksi ajotieksi, joka kiersi suihkulähteen molemmin puolin oven eteen. Alison seurasi polkua aina kartanon oville asti. Seisoessaan portaiden alapäässä hän kohotti katseensa taivasta kohti, jylhä kartano kohosi silmien edessä. Paikka näytti autiolta, mutta jotenkin elämä sykki syvällä sen uumenissa. Hyvin hiljaa ovi avautui ja valkeutta hohtava vanha nainen seisoi hänen edessään.
”Jahas, sinä olet varmaan Alison. No käy sisään. Sinua onkin jo hieman odotettu. Taisivat taas laskea aikataulun väärin, vai kuinka? No, mistä sinä sen tietäisit”, vanha nainen siirtyi hieman sivuun ja antoi Alisonin tulla sisään. Hän astui pitkään ja korkeaan eteisaulaan, jonka läpi vaelsi joukko ihmisiä. Ei, tämä paikka ei todellakaan ollut autio, vaikka ulkonäöltään se olikin hylätyn näköinen. Alison kokosi ajatuksensa ja katsoi vanhaa rouvaa suoraan silmiin.
”Anteeksi, mutta miksi minä olen tullut tänne? Tai siis, missä minä olen? Olen ilmeisesti jossain, missä minun pitäisikin olla, mutta en oikein muista missä olen tai miksi.”
”Voi sinua raukkaa. Olet koulussa tietysti. Tänne te kaikki uudet aina tulette aluksi. Olen Astoria Cronwell tämän koulun rehtori”, nainen vastasi aivan kuin kaikki olisi päivänselvää.
”Charles voisitko sinä näyttää tälle uudelle oppilaalle koulua, koska minulla on hieman kiire. Näitä uutukaisia tulee taas melkein joka päivä ja taitaa olla aika että sinä liityt tervetulokomiteaan”, Astoria Cronwell sanoi ja kääntyi nuorehkon pojan puoleen kysyvä katse kasvoillaan. Alisonin myöhästyminen oli ilmeisesti sekoittanut aikataulua hieman. Mutta mistä hän oli myöhästynyt?
”Totta kai professori Cronwell”, poika vastasi ja hymyili lämpimästi Alisonille. Näytti siltä, että Charles oli odottanut tätä hetkeä jo jonkin aikaa.
”Charles on yksi luottamusoppilaistamme. Hän on täällä kolmatta vuotta ja on oikea lahjakkuus. No, minun pitääkin tästä kiirehtiä. Vielä kerran tervetuloa Healshamiin!”
Alison katsoi vanhan rouvan perään. Tämän valkea kaapu hulmusin hänen edetessään pitkää käytävää melkein liitäen. Hetken ajan Alison uppoutui katsomaan paikan loistoa ja aivan unohti edessään seisovan nuoren miehen. Pörröiset hiukset omaava poika rykäisi kuuluvasti ja katsoi Alisonia kysyvästi.
”No, mennäänkö, niin esittelen sinulle paikat. Olen muuten Charles Longfield ja sinä olet?”
”Alison, Alison Narhlow. Mikä tämä paikka oikein on?”
”Tämä on Healsham. Älä huoli, kotiudut tänne hyvin nopeasti. Healsham on yksi Englannin vanhimpia viktoriaanisia rakennuksia, joka on vielä opetus käytössä. Alun perin tämä rakennus oli suunniteltu lastenkodiksi, mutta pian sen valmistumisen jälkeen kaikki ihmiset lähtivät ja jättivät sen tyhjilleen ja noin seitsemänsataa vuotta sitten professori Cronwell ja Willows perustivat tämän koulun.”
”Seitsemänsataa vuotta sitten! Onko Astoria Cronwell sukua perustajalle?”
”Ei, hän on yksi perustajista. Sinä et siis vielä ymmärrä.  No, kyllä se sinulle pian selviää. Tulehan, mennään katsomaan minne sinut on sijoitettu niin voit asettua taloon ja sitten voit kysellä lisää”, Charles ohjasi Alisonia alas pienempää käytävää kohti kartanon länsisiipeä.
”Okei. Ehkä minun kannattaisinkin vaihtaa nämä märät vaatteet pois”, Charlesin katse vaelsi Alisonin vartalon yli. Hänen suuret tummanvihreät silmänsä täyttyivät säälistä etsien samalla niitä oikeita sanoja millä kertoa Alisonille mitä oikein oli meneillä.
”Öhm. Se ei taida onnistua. Minun on varmaan parempi selittää sinulle pari asiaa. Katsos, tämä ei ole ihan mikään tavallinen koulu. Tämä on Healshamin koulu kuoleille ja sinun on valitettavasti pidettävä niitä vaatteita joissa kuolit koko loppu… öhm, ikuisuuden.”
”Healshamin koulu mille?”
”Kuoleille. Kaikki täällä ovat aaveita, haamuja, kummituksia tai miksi ikinä haluatkaan kutsua meitä, mutta olemme kaikki kuolleita!”
”M-m-mutta mitä minä sitten teen täällä?” Alison olisi halunnut kysyä jotain muuta, mutta hän pelkäsi vastausta. Charles karsoi häntä kysyvästi, melkein kuin odottaen juuri sitä kysymystä. Pitkä hiljaisuus laskeutui tummaan käytävään, jota pitkin he olivat kävelleet jo hetken aikaa. Katsoessaan Charlesia tarkoin Alison huomasi, että hän pystyi näkemään vastapäisen seinän tiilet tämän lävitse. Kauhu hiipi hänen jokaiseen jäseneensä ja nosti niskakarvat pystyyn. Alisonin suuta kuivasi, mutta hän onnistui kuitenkin kysymään hiljaisella kuiskauksella:
”Olenko minä kuollut?”
Charles katsoi häntä säälien ja vastasi selkeästi ja kuuluvasti yhdellä ainoalla sanalla: ”Kyllä.”
 Alison tuijotti Charlesia silmät suurina. Hän ei vain voinut uskoa sitä. Miksi hän oli kuollut? Hän oli vasta kahdenkymmenen, ei hän voinut olla kuollut. Häntä huimasi ja lopulta hän antautui pimeydelle kokonaan. Viimeinen asia joka hänen mieleensä tuli oli ajatus siitä, voivatko kuolleet pyörtyä?

   Aurinko siivilöityi korkeiden ikkunoiden läpi pölyiseen huoneeseen. Viininpunaisten satiinilakanoiden välissä Alison Narhlow raotti silmiään varovasti. Alison antoi unisten silmiensä kiertää huonekaluja ja korkeita seiniä pitkin raskaiden luomiensa välistä. Hetken aikaa hän ei muistanut missä oli. Aivan kuin matkustaessa herää hotellihuoneesta ja silmänräpäyksen ajan ei muistakaan missä on, ennen kuin kaikki asettuu paikoilleen ja tietää sen tarkalleen. Kaikki edellisen päivän muistot tulvivat hänen mieleen hyökyaallon lailla ja iskivät hänet kumoon. Henkeä haukkoen hän muisteli viimeisiä kuulemiaan sanoja ennen kuin pimeys nieli hänet. Oliko hän ihan oikeasti kuollut ja miksi hän ei muistanut mitään siitä miten hän oli kuollut tai päätynyt kartanolle johtavalle tielle? Tuhannet kysymykset täyttivät hänen ajatuksensa eikä hän löytänyt yhteenkään järkevää ja luonnollista selitystä.
Alison ei kuullut ensimmäistä koputusta ovella. Vasta kun koputus kuului voimakkaasti, hän havahtui ajatuksistaan.
”Sisään.”
Charles käveli suoraan oven läpi huoneeseen. Tämä jäi kuitenkin Alisonilta huomaamatta, koska hän oli taas vaipunut ajatuksiinsa.
”Hei. Voitko yhtään paremmin?”
Alison nousi sängystä ja asteli kohti suuria ikkunoita. Näkymä avautui kartanon takapihalle ja kaukana siintäviin peltoihin ja metsiin.
”Häh? Juu. Olenko minä ihan oikeasti kuollut?”
Charles katsoi häntä kulmiensa alta virne huulillaan.
”Hetkinen, kävelitkö sinä muuten juuri tuon oven läpi?” Alison kysyi kääntyen Charlesin suuntaan samalla astuen pari askelta häntä kohti.
”Jep, ja sinä, Alison, seisot keskellä pöytää.”
Alison katsoi alas, mutta hän ei nähnyt jalkojaan paljoa reittä pidemmälle. Hän tosiaan seisoi keskellä suurta mahonkista kirjoituspöytää.
”S-siis tämä on jokin kummitusjuttu, tämä asioiden läpi kävely?”
”Juu, ellet osaa materialisoida esinettä niin menet sen läpi ja vain materialisoimalla voit liikuttaa esineitä, mutta älä huoli opit kaiken kyllä ihan pian.”
”Koskahan on ihan pian...?”
”Seuraavan viiden vuoden aikana. Tämähän on koulu kuolleille ja täällä kaikki hiljattain kuolleet oppivat tarvittavat taidot, jotta he voivat jatkaa kummituksina paljastumatta eläville.”
”Kuinka kauan minun pitää olla kummitus ennen kuin voin jatkaa tuonpuoleiseen?”
Charles punastui nenänpäätä myöten ja näytti hyvin vaivautuneelta.
”Tiedätkö sinä kysyt aivan liikaa kysymyksiä ja pelkään pahoin että pyörryt uudestaan jos vastaan kaikkiin niihin samalla kertaa. Minun täytyy myöntää sinulle yksi asia. Sinä olet minun ensimmäinen hilkuni.”
”Hilkusi?”
”Hiljattain kuollut. Minä olen sinun mentorisi ja tavallaan juuri se joka vastaa kaikkiin noihin kysymyksiin, mutta täytyy myöntää, että en olettanut sinun pyörtyvän ihan niin helpolla. Tosin suurin osa pyörtyy kun he ensimmäisen kerran kuulevat kuolleensa.!”
”Jos sinä kerran olet minun mentorini, niin sinun on parasta vastata minun kysymyksiin.”
”Tai muuten sinä mitä? Tapat itsesi? Tai Minut? Olet jo kuollut ja niin olen minäkin. Uhkauksesi ovat turhia. Sovitaanko, että vastaan vielä yhteen kysymykseen, mutta sitten meidän täytyy kiirehtiä, että ehdit ensimmäiselle tunnillesi. Sain lukujärjestyksesi tänä aamuna, joten voit aloittaa koulunkäynnin jo tänään.”
”Saanko nyt siis kysyä kuinka kauan olen kummitus ennen kuin siirryn tuonpuoleiseen?”
”Tottakai.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Alison katsoi Charlesia ärtyneenä.
”No kuinka kauan minun pitää olla aave?”
”Loppu ikuisuuden vain. No niin mutta mennään. Sinulla on tänään ensimmäisenä Aaveen anatomiaa länsisiivessä ja sen jälkeen Kummittelun alkeet itäisessä tyrmässä. Seuraa vain muita oppilaita toiselle tunnillesi ja sieltä päivälliselle. Ohjeistan sinua sitten sen jälkeen eteenpäin. Tule niin näytän reitin ensimmäiselle tunnillesi.” Charles lähti huoneesta suoraan seinän läpi ja ajattelematta sen kummemmin Alison seurasi ohjaajaansa. Hänen päässään pyöri niin monta kysymystä joihin hän olisi halunnut saada vastaukset, mutta ehkä hän voisi kysyä ne myöhemminkin tai ehkä hän saisi niihin vastaukset oppitunneilta?
Eniten hän halusi tietää kuinka hän oli kuollut ja kuinka kauan ikuisuus kesti?

Kiitän kovasti kaikkia jotka ovat lukeneet tämän luvun. Jos kiinnostusta on niin laitan jatkoa. Seuraavat 2 lukua onkin jo betattuna. Kommentointi ei ole kielletty

[pumpkin]

Luin ja pidin.

Kaikenlaiset söpöt yliluonnollisuudet kiehtovat omaa napaani kovastikin ja tämä vaikuttaisi ensimmäiseltä lukemisen arvoiselta jatkikselta, johon näillä kulmilla olen törmännyt.

Tyylissä on kivoja vivahteita kauhuromantiikasta, kuten "Aurinko siivilöityi korkeiden ikkunoiden läpi pölyiseen huoneeseen. Viininpunaisten satiinilakanoiden välissä---" ja odotettavissa on tietenkin tätä sopivissa määrin lisää, eikös?

Pientä ystävällismielistä kritiikinpoikasta voisin toki antaa. Näinkin eriskummalliseen paikkaan saavuttaessa olisin kaivannut ehkä hieman enemmän syvällistä kuvailua Alisonin mielenmaailmasta ennen porteille saapumista, olihan hän kuollut. Makuasia, mutta tarttuipa nyt kuitenkin mieleeni. Jotkut pitävät suorasta toiminnasta.

Aavekoulu on ihan avartava vaihtoehto toisenlaisille koulutarinoille. Loppupäästä huomasin aika vakaan alitajuisen yhteyden Potter-kirjoihin, kun lueteltiin oppiaineiden olinpaikkoja. Toivottavasti tuo oli vain ohikulkeva harhakuvitelma pääkoppani sisällä. Myöskin tämä Charles toi kovasti mieleen Percyn ja jonkun viehättävän brittimiehen risteymän, mutta sitä en pitänyt laisinkaan huonona asiana ja se nyt on aiva erityisesti minun mielikuvitukseni tuotetta.

Erityisesti pidin tuosta keksimästäsi termistä hilku. Pidän kaikista oikeasti itsekeksityistä ja ajatusta sisältävistä ykstyiskohdista ja minusta tuntuu, että sellaiset asiat ovat pitäneet nenän kiinni kirjassa monella muullakin lukijalla. Myöskin pöydän keskellä seisominen oli erittäin positiivisella tavalla viihdyttävä kohta.

Pistä vain lukua tulemaan. Tunnen kommentittomuuden tuskasi, mutta tästä sait nyt ainakin yhden vakkarikommentoijan. _b

[Frosty]

pumpkin
Kiitos kommentistasi. Valitettavasti kesä vei minut mennessään, joten olen pahoillani ettei jatkoa ole tullut. Minulla on kuitenkin jo kaksi valmiiksi betattua lukua joten jatkoa on tiedossa. Valitettavasti en tiedä kerkeänkö opintojen ja päättötyön ohella kirjoittamaan lisää jatkoa kovinkaan nopeasti.
On mukava kuulla, että joku pitää kirjoitustyylistä. Potterista en ole tietoisesti ottanut mitään, mutta voi hyvinkin olla, että jotain samantapaista on sattunut mukaan. Toisaalta kaikki fantasiatarinat ovat jossain määrin keskenään verrattavissa. Kirjoittajana lainaan enemmän omaa elämääni ja olenkin huomannut varsinkin opettajien olevan minulle hyvinkin tutun tuntuisia.
Mutta pitemmittä puheitta tarjoan sinulle toisen luvun.

Luku 2

   Alison istui huoneessaan ikkunalaudalla. Mennyt päivä oli ollut hyvinkin mielenkiintoinen, mutta myös vaikea. Hänen oli vieläkin vaikea ymmärtää miksi esineet olivat toisinaan kuin ilmaa ja joskus taas aivan tavallisia. Kuten esimerkiksi nyt hän istui ikkunan ääressä. Professori Cockney oli selittänyt, ettei se johtunut esineistä, vaan hänestä. Joskus hän olisi kuin ilmaa esineille, mutta jos hän materialisoisi esineen mielessään, niin hän voisi käyttää niitä aivan kuin tavallisesti. Tosin se taito ei tullut itsestään, vaan se piti oppia hallitsemaan eli toistaiseksi Alison oli mielensä oikkujen hallitsemana. Häntä oli kielletty kulkemasta mitään ovea paksumman läpi ilman opastusta siltä varalta että hän jäisi jumiin seinän sisään. Monelle uudelle aaveelle oli käynyt näin ennen kuin Healshamin koulu oli perustettu, oli Charles tiennyt häntä sivistää. Se poika oli oikea Haamujen Historian kävelevä tietosanakirja. Charles oli auttanut häntä päivällisen aikana kokoamaan koko vuoden lukujärjestyksen. Hänellä olisi joka aamu kaksi eri oppituntia ja päivällisen jälkeen toiset kaksi. Päivällinen koostui aaveruoasta, mutta koska kummitukset eivät tarvitse juuri ollenkaan ruokaa on se enemmänkin pitkä välitunti. Alison huomasi lukujärjestyksensä olevan täynnä mitä ihmeellisimpiä oppiaineita. Aaveiden anatomiaa hänellä olikin jo ollut. Kouluaineena se oli hyvinkin omituinen. Periaatteessa hän tulisi tutustumaan erilaisiin kuolleisiin eläviin otuksiin ja esineisiin. Sen sijaan Kummittelun alkeissa hän oppisi kulkemaan seinien läpi ja muuta yhtä käytännöllistä. Nämä kaksi ainetta olisivat hänen lukujärjestyksessä joka aamu yhdeksästä yhteen. Päivällisen jälkeen hänellä olisi joko Haamujen Historiaa ja Materialisoinnin käytäntöä tai Pelottelun perusteita ja Yrttitietoa. Perjantaisin hänellä oli Elävien oppia, jonka tarkoituksena oli pitää kuolleet ajan tasalla, ja Hulmuamista ja huhuilua, joka sen sijaan valmensi oppilaita Halloweenia varten. Viikonloppuisin oppilaat saivat käyttää koulun aavekirjastoa ja tavallista kirjastoa sivistääkseen itseään ja selvittämään kuolemaansa. Jokaisen aaveen oli tarkoitus saada itse selville mitä heille oli tapahtunut. Muisti kyllä palautuisi ajallaan, mutta monia pieniä vinkkejä löytyi aina se auttamiseksi. Alison oli itse tullut siihen päätökseen, että hänen oli täytynyt hukkua koska hän oli läpimärkä eikä hänessä ollut mitään muita näkyviä vammoja ja niin pitkälle kuin hän muisti, ei hänellä ollut mitään vakavaa sairauttakaan.
Hänen ajatuksensa pysäytti koputus ovelta ja sen perään ilmestyi Charlesin pää.
"En kai häiritse? Halusin vain tarkistaa että kaikki on hyvin ja että olet selvillä kaikesta oleellisesta."
Alison nyökkäsi Charlesin astuessa kokonaan oven läpi huoneeseen.
"Kertoiko joku opettajista sinulle koulun säännöt?"
"Juu, professori Finnegan kertoi. Ei saa poistua koulun alueelta, oppitunneilla on käytävä suuriman osan aikaa, mutta kaikki kurssit on läpäistävä jos haluaa valmistua. Ei saa mennä toisten huoneisiin tai niiden läpi ilman lupaa ja koputtamatta. Opettajien tilat ovat aina kiellettyjä ja häiriköinti on kielletty oppituntien ajan. Koulun omaisuutta on myös kunnioitettava. Kaikki muut säännöt ovat rikottavissa", Alison luetteli koulun säännöt aivan kuin häntä ei olisi voinut kiinnostaa niiden olemassaolo.
"Mitä ovat muuten ne rikottavissa olevat säännöt?" hän kysyi ja katsoi Charlesia, joka hymyili ilkikurisesti.
"Ne ovatkin aivan mahtavia! Ensimmäinen rikottava sääntö on, ettei ketään saa kiusata ja härnätä keskipäivän aikaan. Toinen on ettei saa vaeltaa tiluksilla tai käytävillä keskellä yötä, joka on tietysti kaikkein mukavinta, kokeissa ei saa luntata tai huijata eli periaatteessa saa kunhan on omaperäinen, ruokailut ovat klo 7.00-7.45, 13.00-14.00 ja 19.30- 20.30, oppilaiden tulee aina olla siistejä ja käyttäytyä hyvin ja viimeisenä kaikkia sääntöjä tulee noudattaa rangaistuksen uhalla. Nämä ovat rikottavissa olevia sääntöjä koska suurin osa niistä on lastenkotiajalta peräsin tai muuten vaan turhia."
"Rikottavia sääntöjä. Juuri mitä kaipaan."
"Oliko tuo sarkasmia?"
"Ei."
”Oli minulla kyllä muutakin asiaa. Tule mennään alas tyrmiin. Siellä on pienet haamubileet uuden tulokkaan kunniaksi. Emme voi jättää väkeä ilman juhlien kohokohtaa! Tiedätkö mikä on muuten parasta kuolemassa?" Charles otti kiinni Alisonin käsistä ja veti tämä seisomaan.
"No?"
"Kummitusviinasta tulee nopeasti känniin, mutta ei ollenkaan krapulaa!" Kumpikin alkoi nauraa ja suuntasi sitten askeleensa kohti tyrmiä ja Alisonin ensimmäisiä haamubileitä.

   Juhlien väenpaljous yllätti Alisonin, vaikka käytävillä oli näkynyt monia oppilaita, ei hän ollut luullut niitä olevan aivan näin paljoa. Tyrmissä oli sadoittain aaveita.
Alison tunnisti muutaman oppilaan tunneiltaan. Ronan, vaaleaverikkö, istui  Aaveen  anatomiassa hänen vieressään ja nyt vilkutti kiivaasti huoneen toisesta päästä. Hänen kainalossa oli jo hyvässä humalassa oleva Stefanie. Stefanie oli Ronanin paras ystävä ja istui anatomian tunneilla hänen takanaan. Tytöt olivat molemmat olleet Healshamissa noin kolme kuukautta ja olivat ottaneet harrastuksekseen oppituntien kommentoinnin. Toisinaan he kommentoivat tunteja pervon urheilutoimittajan tavoin, toisinaan taas kuin golf-turnausta.
Charles johdatti hänet kuitenkin kohti huoneen vasenta reunaa. Boolipöydän ympärillä oli joukko poikia, jotka Alison tunnisti Charlesin luokkalaisiksi. Stefanie oli jaksanut sepittää koko päivällisen siitä kuinka onnekas Alison oli saatuaan Charlesin tutorikseen. Oikeastaan hän oli kuulemma hyvin onnekas, koska oli saanut kolmannen vuoden oppilaan. Ronanin ja Stefanien tutorit olivat viidennellä vuodella ja lähtisivät pois muutaman kuukauden sisällä. Tällöin tytöt joutuisivat tyytymään tutor ryhmien toimintaan. Eniten he kadehtivat kuitenkin Charlesia ja hänen kavereitaan, jotka olivat koulun toiminnan keskipisteessä.
”Tule, niin esittelen sinut koulun tärkeimmille henkilöille.”
”Enköhän minä tutustu opettajiin ihan tuntienkin aikana,” Alison sanoi hilpeä virne kasvoillaan. Charles olisi halunnut näyttää tytölle kieltä, mutta tukahdutti halunsa sarkastisella huomauksella.
”Valitettavasti näissä juhlissa ei ole yhtäkään opettajaa sinua pelastamaan, vaan joudut tutustumaan oppilaskunnan hulluimpiin juhlijoihin!”
He suuntasivat boolipöytää kohti. Charles nappasi pöydältä kaksi lasia antaen toisen Alisonille ja sitten kääntyi ystäviensä puoleen.
”Hei Lionel. Tämä tässä on Alison, minun hilkuni,” hän sanoi pitkälle punapäiselle pojalle kääntyen sitten Alisonin puoleen.
”Lionel on aika uusi kanssa, mutta on kotiutunut hyvin. Meillä on sama tutori, Sandra. Hän on viidennellä vuodella ja lähtee kuukauden päästä. Lionel tässä on Historia seuran varapuheenjohtaja.”
”Juu me olemmekin tavanneet. Olemme samalla haamujen historia kurssilla.”
”No sepä mukavaa,” joukko poikia seisoi nyt heidän ympärillään tulokkaasta kiinnostuneena. Tumma poika katsoi häntä hymyillen kirkkaan valkoiset hampaat ja mustan ruskeat silmät sädehtien.
”Hei, minä olen Fredric, samalla vuosiluokalla Charlesin kanssa. Tosin en ole ollut vielä niin onnekas, että olisin saanut oman hilkun. Jos koskaan tarvitset apua Charlesin ojentamisessa, niin voin ilomielin auttaa. Tämä poika tässä voi toisinaan olla hieman turhankin asiallinen,” hän sanoi samalla napaten Charlesin kainaloonsa ja sekoittaen tämän hiuksia nyrkillään.
”Se ei tule olemaan tarpeen,” Charles vaikeroi yrittäessään päästä kaverinsa otteesta irti.
”En olisi niin varma,” Fredric hymähti vinkaten silmää Alisonille, kääntyen sitten esittelemään seuraavaa poikaa.
”Tämä tässä on Humphrey. Humphrey on luottamusoppilas eli hänelle pitää valittaa opettajista.”
”Saa valittaa. Ketään ei ole koskaan pakotettu,” blondi poika moitteettomissa vaatteissa vastasi närkästyneenä.
”Vielä,” Fredric lisäsi. Heidän käytöksensä sai Alisonin hymyilemään. Samassa hänen viereensä ilmestyi tummahiuksinen ja lihaksikas poika.
”No, mutta mitäs teillä pojilla täällä on. Uusi kaunis neitokainen. Eikä minulle ole vielä esitelty. Charles, et kai vain ole tahallasi jättänyt esittelemättä koulun komeinta poikaa.”
Tunnelma pöydän ääressä syöksyi maahan. Poikien hymyt hyytyivät ja raivo pilkahti silmäkulmasta. Kukaan ei sanonut mitään joten Alison päätti itse ottaa tilanteen haltuun.
"Ja kuka sinä olet?"
"Henrick Aaron Roland Olivier Lancelot Damond Ipswich-Varlouf eli lyhyesti Harold IV. Sinä olet Alison ymmärtääkseni."
"Miten Henrick Aaron etc etc on lyhyesti Harold?"
"Nimikirjaimet tietysti. Henrick Aaron Roland Olivier Lancelot Damond alkukirjaimista tulee Harold ja Ipswich-Varlouf on IV eli lyhyesti Harold neljäs.”
Alison kääntyi Charlesin puoleen ja kuiskasi tälle,
”Kuka hän oikein luulee olevansa?”
”Skotlannin kruununperillinen, vaikka tosiasiassa hän on vain rikkaan perheen hyvin hemmoteltu kakara, joka 18. syntymäpäivänään joi itsensä kuoliaaksi. Alkoholimyrkytys.”
”Ja hänen iso egonsa ei mahtunut tuonpuoleiseen,” Fredric jatkoi.
”Suotteko anteeksi pojat, mutta minä vien tämän neitokaisen tanssimaan,” Harold kumartui Alisonin puoleen ja näytti kädellään tietä tanssilattialle.
”Valitettavasti lupasin Charlesille tanssivani hänen kanssaan tänä iltana, ” Alison heitti apua pyytävän katseen pojan suuntaan.
”Koulun perinteen mukaisesti tutorin velvollisuuksiin kuuluu toteuttaa oppilaan kotiutuminen koulun tapoihin ja perinteisiin. Tämä sisältää velvollisuuden tanssiparina olemiseen milloin se on tarpeen,” Humphrey sivisti porukkaa.
”Aivan ja minun pitää esitellä Alison vielä monelle. Katsotaan sitten myöhemmin illalla josko hän kerkeää tanssimaan kanssasi,” Charles vastasi hymyillen. Harold neljäs nyökkäsi pojille ja kumarsi Alisonille siirtyen sitten seuraavan tyttöporukan luokse tanssiseuraa etsimään.
”Kiitos, mutta nyt joudun tanssimaan hänen kanssa myöhemmin tänä iltana. Yritin välttää sen kokonaan. En nimittäin pidä omahyväisistä ääliöistä,” Alison sanoi seuraten Haroldia hetken.
”Älä huoli. Tunnin päästä herra Ipswich-Varlouf on niin kännissä, ettei muista edes omaa nimeään.”
Pojat täyttivät lasinsa ja joivat uuden tulokaan kunniaksi. Charles johdatti Alisonin tassilattialle ja esitteli hänet aina tilaisuuden tullen jollekin tutulleen. Ilta jatkui juhlien ja tunnelma kohosi kattoon alkoholin vähentyessä boolikulhoista. Harold IV todellakin unohti sekä Alisonin olemassaolon kuin myös nimensä. Ronan ja Stephanie liittyivät heidän seuraansa. Tytöt, Charles, Lionel, Fredric ja Humphrey pitivät huolen, ettei Alisonin lasi ollut koskaan tyhjä ja ettei häneltä koskaan puuttunut juttu- tai tanssiseuraa. Pian kahdeksanhenkinen porukka olikin jo hyvässä humalassa. Aamun sarastaessa tyrmän pienien ikkunoiden läpi joukko hyvin humalaisia aaveita suuntasi kohti huoneitaan. Seuraavan päivän ensimmäisillä oppitunneilla ei tulisi olemaan kovin montaa oppilasta. Onneksi oppitunneilla tarvitsi käydä vain suurimaan osan aikaa.

[momentum]

Heipä hei!
Vihdoinkin kerkesin lukemaan tätä. Näin aluksi on aika vaikea sanoa mitään, kun vasta kaksi lukua ilmestynyt, mutta ainakin tämä oli erilaista lukemista verrattuna siihen, että luen Finissä melkein aina pelkästään slashia! Teksti oli sujuvaa ja juoni mielenkiintoinen. Kauhuromantiikkaa ja hyvää sellaista. Aika hienoa idea laittaa kuolleet kouluun, jossa on vain ja ainoastaan kuolleita!
Ehkä se hieman häiritsi lukemista, että teksti oli pitkältä väliltä kirjoitettu kokonaan ns. "yhteen pötköön" eikä ollut selkeämpiä kappalejakoja, joista itse tykkään, mutta kyllä tämän näinkin luki.

Kirjoita ihmeessä jatkoa ja olisi tosiaan erityisen mukavaa tietää, miten Alison kuoli, mutta ehkä se tosiaan tulee selviämään myöhemmin!

Momentum kiittää tästä ja pyytää anteeksi mitäänsanomatonta kommenttiaan, mutta kun en vaan osaa...