Title: Bussipysäkiltä krapula-aamuun
Author: creep
Rating: K-11
Genre: pieni angst, jtn yleistä random teineilyä (koska sehän on genre)
Pairing: ei varsinaista, pieniä vihjauksia (yksipuoliseen) Kaapro/Noeliin
Disclaimer: minun hahmot :--)
Summary:
Heillä oli synkannut, jos ei ihan siitä hetkestä, kun Kaapro oli pamauttanut Noelia kirjalla, niin siitä, kun Kaapro oli mennyt juttelemaan Noelille. A/N: Jep, ne jotka ovat lukeneet mun Vitun klamydia-tarinasen täällä (
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=19300.msg379682#msg379682), tietävät, mistä on kyse. Nää 2 pientä... palasta kirjotin lokakuun lopulla, koska halusin saada oikeen kunnolla inspistä ennen kuin aloin kirjottaan Nanowrimoa näistä pojista. Tossa ekassa siis Noel ja Kaapro tapaa toisensa ekaa kertaa sitten ala-asteen ja viimisessä nuo kaks onkin sitten about 16-vuotiaita : D Ja joo, kaikki mainitut paikat on ihan omasta päästä revittyjä. (+Nimi on... mitä on.)
Syksy 2006”Moro”, 13-vuotias Kaapro tokaisi pojalle, joka odotteli bussia. Poika vilkaisi häneen ja virnisti, muttei sanonut mitään. Kummajainen? Kaapro mietti mielessään ja kaivoi tupakat taskustaan, ojentaen askia rinnakkaisluokkalaista kohti, joka irvisti. ”Joo, ei kiitti.” Kaapro hymähti ja tunki askin takaisin taskuun. Ei väkisin. Säästyivätpä ainakin. Kaapro tuijotti poikaa vieressään samalla kun veti ensimmäisen henkäyksen tupakastaan. Se oli samalla ruotsin tunnilla, seiskaluokalla sekin. Kun Kaapro oli ekan kerran nähnyt sen, oli ajatellut, että siinä oli jotain tuttua… muttei osannut sanoa, mitä.
Kun oli nähnyt sen seisoskelemassa yksin bussipysäkillä, Kaapro oli päättänyt liittyä seuraan, koska hänelle ei tuottanut mitään ongelmaa tutustua uusiin ihmisiin. Kaapro oli puhelias, äänessä aina. Itsevarmuutta ei puuttunut. Siksi kai niin monet tytöt hänestä tykkäsivätkin. Ja eihän hän pahannäköinenkään ollut… kai. Turhan lyhyt vain, toivoi, että kasvaisi jo pituutta. Kaapro mittaili poikaa katseellaan, oli hieman ärsyyntynyt, toinen oli melkein päätä häntä pidempi.
”Mikäs sun nimi olikaan”, Kaapro kysyi, kun hän kyllästyi hiljaisuuteen.
”Mitäs sä sillä tiedolla teet”, poika tiedusteli ja jotenkin Kaaprosta alkoi tuntua, että hänelle naurettiin. Outo tyyppi. ”Kuhan vaan kysyn. Oota… sä olit… Mika, niinhän?”
Poika nauroi. ”Ei lähellekään!” Kaapro hymähti. ”Sä näytät Mikalta.” Poika näytti hetken melko yllättyneeltä, mutta nauroi yhä vain. ”Vai Mikalta…” Kaapro oli tyytymätön, kun poika ei jatkanut. ”Mä kerron mun nimen.” Poika kohotti kulmiaan, tuntui katsovan Kaaproa alaspäin. ”Mitä mä siitä hyödyn, että tiedän sun nimen? Varsinkin, kun mä tiedän sen jo, kuka ei tietäis? Sä oot Kaapro Viitala, 7C-luokalta, asut Pöllölässä, sulla on äiti ja kaks pikkusiskoa.” Kaapro tuijotti poikaa pitkään. Ookei… Useat kyllä tiesivät hänen nimensä, mutta perheestä tiesivät vain harvat, tuskin kaveritkaan olisivat noin vain muistaneet, keitä Kaapron perheeseen kuuluu.
”Ooks sä joku stalkkeri vai?” Poika, Mikannäköinen nauroi yhä vain.
”Sä kävit Perhovaaran ala-asteen. Nukuit tunneilla tai kiusasit tyttöjä. Yks päivä sä löit yhtä matikan kirjalla päähän. Se muuten sattui aika pirusti, sä nimittäin löit mua.”
Kaapron suu loksahti auki ja hän kelasi, kelasi, kelasi… Matikan kirja, ala-aste… Nimet, kasvot vilahtelivat Kaapron mielessä, kunnes hän muisti. 3. luokalla.
”Voi jumalauta. Noel Koivula?” Poika virnisti. ”Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.”
Kaapro tuijotti Noelia, pitkään. Se oli muuttunut vuosien aikana. Se oli 3.luokan jälkeen muuttanut, vaihtoi ala-astetta. Sen jälkeen Kaapro ei ollut kuullut siitä, eikä ollut kyllä edes ajatellut koko ihmistä. Ja nyt se oli siinä, kävi samaa koulua, rinnakkaisluokalla ja nauroi Kaapron hölmistyneelle ilmeelle.
Kun Kaapro oli hetken sulatellut asiaa, hän totesi hiljaa: ”Tota… sori siitä kirjalla lyömisestä. Mä taisin olla aika angsti kakara silloin.” Noel katsoi häntä jotenkin tutkivana, hymyillen sitten. ”Eipä mitään. Lähinnä mä vain sain ikuiset traumat”, Noel totesi, mutta Kaapron näki, että toinen pilaili. ”Varmaan joo. Mitä sä täällä, etkö sä muuttanut?” Noel nyökkäsi. ”Kulmakylään. Siellä oli ala-aste, mut yläaste lakkautettiin. Olis ollu lähempänäki yks, mutta halusin tänne.”
Kaapro nyökkäsi, mietti ohimennen, miksi toinen vapaaehtoisesti kulki 20 kilsaa, jos vähemmälläkin olisi päässyt. Ei jaksanut kysyä. ”Että sellasta… mikset sä oo tullu jutteleen mulle?” Noel näytti hieman yllättyneeltä. ”Miks olisin?” Kaapro puuskahti. ”Kamoon, mehän oltiin tyyliin bestiksiä sillon joskus”, hän totesi ja virnisti. Noel tuhahti. ”Bestiksiä juu… Mä olin ainoa koko luokasta, joka sua sieti. Ja silloinkin ihan vaan siks, kun ope käski.” Kaapro irvisti. ”Auts, kiitti vitusti. Sä olit kaveria, koska
ope käski?” Noel naurahti. ”No… ehkä aluks. Mutta kyllä mä susta pidin…”
Kaapro kohotti kulmiaan. No niinköhän… ”Jätkä kusettaa, vai mitä? Mä tosiaan olin angsti kakara.” Noel virnisti. ”Niin kai… muut oli niin hemmetin tylsiä. Sä olit jotain muuta.” Kaapro naurahti. ”Tosi imartelevaa ja silleen… mut olisit sä joka tapauksessa voinut tulla jutteleen.” Noel hymähti. ”Joo ’
ai moi, muistaks mut? Löit mua kolmosluokalla kirjalla päähän. Sen jälkeen en oo voinut unohtaa sua.’?” Kaapro virnisti. ”No mikä jottei… onpahan ainakin vaihtelua turhan tylsiin rakkaudentunnustuksiin.”
Noel nauroi, Kaapro katsoi sen silmiä, ne menivät sirrilleen. Huomasi viihtyvänsä sen seurassa, vaikkei edes koko ihmistä tuntenut. Halusi tuntea, päätti sen siinä bussipysäkillä, lokakuun viimassa. ”Joo, mä en mielellään mee sen perinteisen kaavan kautta.” Kaapro nyökkäsi. ”Hyvä juttu, en nimittäin mäkään. Mehän sovitaan täydellisesti toisillemme.”
Kaaprosta tuntui, ettei ollut nähnyt Noelia yhtä iloisena, kaikkina niinä päivinä, jotka oli sen käytävillä ja ruotsinluokassa, ruokailussa nähnyt. Se tuntui aika mukavalta.
”Katos, mun bussi tulee”, Noel sitten totesi ja Kaapro katsoi melko harmistuneena bussin pysähtymistä. Olisi halunnut jutella lisää, heillä selvästi synkkasi.
”Joo… no, moro sit vaan.” Noel nyökkäsi. ”Nähään huomenna”, Noel sanoi ja oli jo nousemassa bussiin, kun Kaapro huikkasi: ”Saat sit huomenna tulla jutteleen mulle!”
Noel kääntyi ja näytti melko huvittuneelta. ”Että ihan saan, oikeen luvan kanssa. Tosi imartelevaa, Kaapro. En mä tiedä viitsinkö, sun ympärillä varmaan ravaa jatkuvasti ihmisiä tunnustamassa rakkauttaan…”
Kaapro irvisti, selvä juttu, Noel tosiaan nauroi hänelle. ”Joo, totta, mutta sä oot erikoistapaus. En mä ketä tahansa lyö kirjalla päähän.” Noel virnisti leveästi. ”Sitä mäkin.” Noel heilautti vielä kerran kättä, ennen kuin astui sisään bussiin. Kaapro seisoi odottamassa, kun Noel sai kuitattua matkan, sitten se istui ikkunapaikalle. Silloin Kaapro heilautti ja virnisti niin, että hampaat näkyivät. Bussi meni ja Kaapro jatkoi matkaansa. Noel voisi todella olla tutustumisen arvoinen. Joten Noeliin Kaapro tutustuisi.
Kevät 2009”Vittuu, mulla on niin saatanan huono olo…” Noel tuhahti. ”Omapahan on vikas, kukaan ei käskenyt sun juoda…” Kaapro mulkaisi Noelia. ”Vähän sympatiaa, hei?” Noel hymähti, eikä nostanut katsettaan kirjastaan, näytti vain keskaria. ”Ei heru.” Kaapro nauroi. ”Mä kun luulin, että jos mulle keltään heruu, niin sulta…” ”Ikävää tuottaa pettymys”, Noel mumisi. Kaapro huokaisi. Mikä hitto sitä oikein vaivasi? Oli Kaapro ollut ennenkin juomassa… mutta viime aikoina Noel oli ollut jotenkin kireä, etenkin viikonloppuisin, etenkin niinä aamuina, jona Kaapro valitti krapulaansa. Joskus Noel saattoi olla koko viikon kireä, jos Kaapro vain sattui mainitsemaan, että menisi juomaan… Relaisi vähän!
”Kamoon, Noel… mulla oli eilen synttärit.” Kaapro hinasi itsensä lähemmäs Noelia ja väläytti parhaimman koiranpentuilmeensä, tuntien voitonriemua, kun Noelin ilme pehmeni. ”Teknisesti ne on kyllä tänään – ”
” - Niin, etkä sä oo antanut mulle vielä lahjaa!”
Noel tuhahti. ”Hiton kakara. No, mitä sä haluut?” Kaapro haukotteli.
”Aamupano olis ihan jees.” Kummastutti Noelin silmät, jotka levisivät. Oliko se oikeasti muka noin viaton? ”Mutta sä tuskin voit mulle sellaista hommata.” Noel käänsi katseensa. ”Niin joo…”
Kaapro katsoi sitä kulma koholla, muttei jaksanut vaivata päätään sen sekavuudella. Kaaprosta oli suurin piirtein kahdeksas ihme, että he olivat olleet jo pari vuotta, seiskaluokalta kavereilta. He olivat kuin toisista ulottuvuuksista, Kaapro oli äänekäs ja lähes aina huomion keskipisteenä, Kaapron ympärillä oli aina porukkaa ja kaikki pitivät hänestä. Hyvä tyyppi, siten useimmat olisivat Kaaproa kuvanneet. Kaapro ei välittänyt paskaakaan koulusta, häntä ei kiinnostanut, eikä hän kyllä tajunnutkaan juuri mitään. No jaa, liikka menetteli ja köksän tunneilla saattoi pelleillä. Muutoin koulu maistui puulta.
Noel taas… Noel mieluummin seurasi tilannetta syrjästä, eikä kiinnittänyt huomiota itseensä. Noel ei ollut mikään täydellinen hylkiö, kyllä hänellä kavereita oli, mutta suurimman osan ajastaan Noel vietti Kaapron kanssa, ainakin koulun ulkopuolella. Noel tykkäsi opiskelusta ja oli hemmetin hyvä koulussa. Miten ihmeessä kaksi niin erilaista ihmistä saattoi tulla toimeen? Kaapro ei tiennyt, mutta he vain tulivat. Heillä oli synkannut, jos ei ihan siitä hetkestä, kun Kaapro oli pamauttanut Noelia kirjalla, niin siitä, kun Kaapro oli mennyt juttelemaan Noelille.
Kaaproa hymyilytti, kun hän muisteli sitä päivää, sen jälkeistä elämää. Seuraavana päivänä koulussa Noel oli tullut Kaapron seuraan, ihan kuin se olisi ollut jokapäiväistä ja kummankin olo oli täydellisen rento. Jossain vaiheessa Kaapro oli alkanut käydä bileissä, joskus hän sai raahattua Noelin mukaan, useimmiten toinen jäi pois. Välillä se harmitti, ärsyttikin Kaaproa, mutta hän oli oppinut hyväksymään, ettei Noel ollut samanlainen kuin hän ja se siitä. Oli vapauttavaa olla Noelin seurassa… Noel oli erilainen kuin muut, hyvällä tapaa. Se ei koskaan yrittänyt mielistellä Kaaproa, se sanoi aina suoraan, mitä ajatteli. Noelilla oli tapana vittuilla Kaaprolle, mutta Kaapro oli tottunut siihen, tiesi, ettei toinen ollut tosissaan, se oli vain Noelin oma, erikoinen tapa osoittaa kiintymyksensä. Niin Noel itsekin oli sanonut, että ei vaivautunut vittuilemaan niille, jotka olivat yhdentekeviä.
Mutta… tosiaan, viime aikoina Noel oli ollut niin järjettömän kireä. Kyllä toinen oli seiskaluokalla ja kasiluokallakin ollut okei Kaapron bilettämisen kanssa, vai mitä…? No, seiskaluokalla ehkä… mutta jossain vaiheessa kasiluokkaa se – nyt jo ihan liian tuttu – kireä ilme oli ilmestynyt Noelin kasvoille, kun Kaapro kertoi suunnitelmistaan.
Kaaproa ärsytti. Jos sitä vaivasi hänen juomisensa, niin miksei toinen voinut vain sanoa suoraan?
”Mitä”, Noel kysyi ja mulkaisi Kaaproa, joka oli tuijottanut häntä jo melko kauan.
”Sitä vaan, että miks sä et sano suoraan, että sua vituttaa mun juominen?”
Noel huokaisi. ”Niinkö sä ajattelet…? Okei, ’mua vituttaa sun juominen’. Kelpaako?” Kaapro puuskahti, mutta katsoi parhaakseen jättää asia sikseen. Välillä hän todenteolla mietti, miksi vietti aikaansa Noelin kanssa. Toinen oli ollut jo kauan kuin perseeseen pistetty karhu, jatkuvasti äksyilemässä Kaaprolle, kuin Kaapro olisi ollut tämän äkäisyytensä perimmäinen syy. Ei Kaapro ollut tehnyt Noelille yhtään mitään! Ainakaan tietääkseen…
”No, oliks ees kivat bileet? Kuinka monta muijaa sä tällä kertaa panit?”
Kaapro tuijotti Noelin kasvoja, ne olivat synkät, todella synkät.
”Haluatko sä oikeasti tietää”, Kaapro kysyi ja katsoi epäilevänä Noelia. Muisti turhankin hyvin, että se ei ollut todellakaan iloinen, ei koskaan, jos Kaapro kertoi, kuinka oli maannut sen ja sen kanssa. ”Onko ne huoria, vai ootko sä huora… mietinpähän vaan”, se oli kerran sanonut, eikä se ollut mitään ’vittuilen-sulle-koska-oon-kiintynyt-suhun-tätä-ei-kannata-eikä-edes-voi-ottaa-tosissan-vittuilua. Se oli vittuilua, todella raskasta sellaista. Se oli sattunut.
Noelin persoonallisuus oli loppujen lopuksi aika… kamala. Kaapro tiesi turhankin hyvin, ettei Noel koskaan satuttaisi ketään fyysisesti, kuten Kaapro oli tehnyt hänelle 3.luokalla. Noelin ei tarvinnut. Noel oli nimittäin henkisen väkivallan asiantuntija. Olisi voinut taatusti murskata Kaapron vain muutamalla sanalla. Se oli välillä helvetin pelottavaa. Varsinkin, kun Kaapro tiesi, ettei voisi antaa Noelin sanojen vain mennä läpi korvien… se oli ärsyttävää, mutta hän ei voinut sille mitään. Noelista oli jossain vaiheessa tullut hänelle tosi tärkeä. Ja vaikka toinen sanoi välillä hemmetin loukkaavia asioita, silti Kaapro jaksoi Noelia. Se oli omituista. Mutta toisaalta… ei Noelillakaan sen helpompaa ollut. Kaapro tiesi hyvin, että hän osasi ärsyttää myös Noelia. He olivat jossain vaiheessa oppineet tuntemaan toisensa sen verran hyvin, että tiesivät, mikä toista ärsyttäisi, satuttaisi…
”Joo, haluan! Totta vitussa haluan tietää!” Kaapro tuijotti Noelia, joka oli noussut seisomaan, alkanut tuosta vain huutaa ja tuijotti Kaaproa vaativana. ”Öö… mikä vittu sua vaivaa?!” Noel haroi hiuksiaan ja kiristeli hampaitaan, josta Kaapro tajusi, että sitä ahdisti jokin asia. ”Ei vittu mikään, ei yhtään mikään… Sä olet vain niin…! Helvetti…” Kaapro hymähti. ”Mä olen niin helvetti…? Jätkän vintti on lopullisesti pimennyt.” Noel huokaisi. ”Sä et vittu ymmärrä mitään…”
Kaapro ei sanonut mitään, katsoi, kun Noel istahti takaisin sängylle ja tuijotti jähmettyneenä kattoon. No, okei, Kaapro ei ymmärtänyt Noelia lainkaan, eikä varsinkaan sen käytöstä, joka oli yhä vain äkäisempi. Ja jotenkin Kaaprosta tuntui, että Noel oli nimenomaan vain hänen seurassaan sellainen äkäinen vittupää. Välillä Kaapron olisi tehnyt mieli vetää koko juttu läskiksi, ei olisi jaksanut Noelia, olkoon ilman häntä, kun Kaapron näkeminenkin jo ärsytti niin hiton paljon… mutta ei voinut. Koska hyviäkin hetkiä oli. Kun Noel oli lähestulkoon se sama itsensä, yleensä silloin, kun he olivat kahdestaan, eikä Kaapro ollut juonnut tai suunnitellut juomista.
”Noel kuule”, Kaapro sanoi, kun toinen tuntui rauhoittuneen. ”Jos sä haluut, niin sä voit oikeasti tulla joskus juomaan mun kanssa. Oikeasti, se olis hauskaa.” Noel tuhahti paljonpuhuvasti. ”Joo, sehän oliskin niin vitun hauskaa katella, kun sä isket vittu joka saatanan muijaa…”
Kaapro rypisti kulmiaan. Joo, hänellä oli pelimiehen maine… Vaikka ei hän oikein ymmärtänyt, että miksi. Sydäntensärkijä muka. Ei hän ollut koskaan luvannut kellekään tytölle yhtään mitään. He tiesivät, mikä Kaapro oli, tiesivät, mitä hän halusi. Kaapro ei käynyt treffeillä, ei vain kiinnostanut seurustelu, yksi ihminen, pettäisi kumminkin, mitä järkeä? Joten miksi tytöt sitten olettivat jotain enemmän, kun Kaapro nousuhumalassa iski taas jonkun heistä, kaatoi sänkyyn? Typerää. Mutta Noel liioitteli todellakin reippaasti Kaapron mainetta. Sitten Kaaprolla välähti.
”Noel… älä sano, että mä oon pannut jotain muijaa, johon sä oot ollut kusessa…?” Noel vilkaisi häntä, näytti yllättyneeltä, huokaisi sitten ja puisteli päätään, katsoi Kaaproa säälivästi. ”Voi Kaapro… sä et todellakaan tajua mitään.” ”No vittukun ei susta ota mitään selvää”, Kaapro ärähti, Noel käänsi katseensa, oli hiljaa. Kaapro huokaisi syvään.
”Hei… voidaan me kahestaankin juoda.” Noel nauroi ivallisesti. ”Sähän niin tykkäisit siitä, mun kanssa kotona tissuttelua, ei muijaa lähistölläkään…”
Kaapro puri hampaitaan yhteen. Joskus Noel todellakin osasi olla rasittava, varsinkin tuolle päälle sattuessaan. Ihan kuin Kaapron krapulassa ei ollut tarpeeksi kestettävää, piti sen lisäksi kestää Noelin vittuilu ja hurmaava olemus. ”Ei mua haittais, oikeasti. Mä haluun olla sun kanssa… sä oot mun frendi.” Noel puristi silmänsä kiinni. ”Vittu, Kaapro…” Kaapro katsoi Noelia, oli väsynyt, vittuuntunut, tiesi sen olemuksesta, että hän oli jälleen sanonut jotain väärin, ei tiennyt, mitä se mahtoi olla sillä kertaa.
”No… haluatko sä juoda mun kanssa?” Noel puisteli päätään. ”En. Mä en halua juoda.” ”Mikset?” Noel naurahti kuivasti. ”Mä en halua menettää kontrollia.” Kaapro puuskahti hiljaa. Sehän oli just paras asia juomisessa, ihmiset vapautuivat, ei tarvinnut stressata mitään… Noelille se voisi tehdä hyvää, kontrollin menettäminen, se oli tosi usein niin pirun kireä. ”No ei sun tarvi juoda niin paljoa…” Noel puisteli päätään. ”En mä…” Kaapro levitti kätensä. ”Okei, okei. Ei sun oo pakko, jos sä et haluu.”
Noel oli hiljaa, samoin teki Kaapro. ”Noel kuule…” Noel vilkaisi häntä, näytti yhtäkkiä kamalan väsyneeltä. ”No mitä nyt taas?” ”No… sitä vaan, että oot sä vihanen mulle… tai jotain?” Noel katsoi Kaaproa hetken, huokaisi ja Kaapron täydeksi yllätykseksi hymyili. ”En mä jaksa sulle koskaan kovin kauaa vihanen olla. Tossa.” Kaapro kohotti kulmiaan pienelle paketille, jonka hän nappasi kesken sen lennon. ”Sun synttärilahjas, onneks olkoon vaan”, Noel tokaisi ja nousi. ”Pitää lähteä. Nähään.” Kaapro ei edes ehtinyt tajuta, että Noel lähti. Hän repi lahjapaperin auki ja tuijotti rasiaa, avasi sen. ”Vittu”, Kaapro tokaisi ja otti korun rasiasta, katsoi kämmenelleen levittäytyvää hopeaa riipusta, jossa roikkui Suomi-leijona.
Kaapro oli halunnut sellaisen jo pienen ikuisuuden, mutta miten hitossa Noel oli sen muistanut… ja miten hitossa Noel oli tuhlannut niin paljon rahaa Kaaproon? Kun Kaapro oli viimeksi tarkastanut, ne korut maksoivat lähemmäs viittäkymmentä euroa… Kyllähän Noel sai jatkuvasti hemmetin paljon rahaa vanhemmiltaan, mutta se… oli aika mieletöntä. Kaapro hymyili leveästi ja pujotti ketjun kaulaansa. Ketju tuntui viileältä ihoa vasten. Miten hitossa Kaapro voisi sellaisen lahjan jälkeen olla vihainen Noelille…? Ei mitenkään.
Maanantaina koulussa Noel katsoi riipusta, joka roikkui Kaapron kaulassa. ”Kiitti ihan vitusti tästä… et kai sä hirveen paljon tästä maksanu?” Noel kohautti olkiaan. ”En oikeastaan…” Vastaus oli välttelevä ja siitä Kaapro tiesi lopettaa sen kummemmat kyselyt. Noel ei selvästikään halunnut kertoa ja tieto lisää tuskaa, joten… Kaapro laittoi kätensä tämän olkapäille. ”Mä en voi hankkii sulle mitään yhtä hienoo, mut kyl mä jotain hankin…” Noel hymähti. ”Ei tarvi.”
”Tarvii.”
”Eipäs.”
”Noel, vittu mä hankin sulle jotain ja piste.”
Noel oli hiljaa, viimein. ”Mitä sä haluut?” Noel huokaisi. ”Kaapro…”
”Sano nyt.” Noel huokaisi. ”Sä et voi antaa mulle sitä, mitä mä haluan…” Kaapro kohotti kulmiaan. ”Häh?” Noel heilautti kättään siihen tyyliin että ’anna olla’. ”Mä silti hankin sulle jotain.” ”Vittu et sä oot itsepäinen”, Noel puuskahti, muttei vaikuttanut lainkaan vihaiselta. ”Mä tiedän”, Kaapro sanoi ja virnisti.
Noel hymyili takaisin ja Kaapro oli huojentunut. Vihdoin se hymyili. Kaaprolla ei ollut aavistustakaan, mitä Noel oli tarkoittanut,
sä et voi antaa mulle sitä, mitä mä haluan, mutta Kaapro päätti olla välittämättä, ehkä Noel ei ollut alun perin tarkoittanut sitä hänen korvilleen. Tärkeintä sillä hetkellä oli se, että Noel vihdoin hymyili ja alkoi puhua tavalliseen tapaan jostain, alkoi taas vittuilla Kaaprolle sillä tapaa, josta Kaapro piti. Kaapro ei tiennyt, miksi Noel oli taas ollut vihainen, mutta väliäkö sillä, tämä ei ollut vihainen enää. Kaapro virnisti, kun Noel pörrötti hänen hiuksiaan, huokaisi: ”Helvetin idiootti”, kuten aina, pilke silmissään. Niin sen kuuluisi aina olla.
