Myrkytetty rakkaus K-11

[Merrrí]

Author: Merrrí
Beta: Ei ole, virheet saa kertoa
Ikäraja: K-11
Paritus: Jokainen kuvitelkoot kenet haluaa, mutta itse ajattelisin H/D
Varoitukset: Kiroilua ainakin yhden sanan, seksistä puhutaan jossakin määrin ja tulkinnan varainen itsemurhasta puhuminen
Genre: Angst, song, (romance, h/c)
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä omista Pyhimyksen kappaletta Mä en r*** sua
A/N: Kauan aikaa tämä on pyörinyt mielessä ja nyt vasta sain kirjoitettua ylös. Idean sain, kun kuulin tämän kappaleen pitkästä aikaa ja tässä sitten tulos - kuukauden jahkailun jälkeen.
Omistan kaikille niille Kilahtaneiden kirjoittajien kerholaisille (4), jotka kannustivat kirjoittamaan tämän ♥
Kappaleen voi kuunnella tästä hope yo see ja lyriikat kokonaisuudessa lukea tästä.

Myrkytetty rakkaus

Katsot hiljaa hymyillen kasvojani ja silmiäni, mutten vastaa mitään. Tuijotan vain silmiäsi ilmeettömänä, joista tunteet alkavat hiipua pois, kun pupillini kapenevat vihasta ja rikotusta rakkaudesta ja onnellisuudesta. Kuiskaat hiljaa rakastavasi minua, enkä vastaa mitään, sillä suustani et kuule enää ikinä niitä samoja sanoja. Etkä kuule enää ikinä iloista nauruani.

Mä en oo tunnevammanen,
mul on tunteet,
mut suljen suuni tunteilt umpeen.

”Ole vittu hiljaa!” Illalla vastaan rakkaudentunnustukseesi, vaikka vannoin etten vastaa enää ikinä niihin sanoihin. Sanoihin, jotka maistuivat myrkyltä suussani ja joudun sylkemään ne ulos ja juomaan kylmää kahvia päälle. Valahdat kalpeaksi, myös vihreät silmäsi kalpenevat vaaleanvihreiksi, kun työnnän sinut seinää vasten. En osaa enää puhua, huudan vihassani sanoja päällesi ja kiroan sitä, kun en osaa päättää rankaisenko itseäni vai sinua. Sinua, kun pakotit minut tuntemaan.

Kumpaa rankasen suuta vai tunteit,
ku mä en osaa puhuu
mä osaan vaan puskee

”Rauhoitu hassu.” Äänesi värisee säälittävästi. Naurahdan pilkallisesti ja nielaisen sanani takaisin, jotka pyrkivät huuliltani ulos. Enhän minä osaa sanoa: ”Minä olen rauhallinen, huomaatko?”
Seuraavana aamuna palattuasi ryyppyreissultasi tulet vastaan eteisessä, enkä toivota: ”Hyvää huomenta, rakas”, sanat vain myrkyttäisivät kieleni saastaiseksi, joten nielen ne sanat joka kerta.

Mä en muka osaa sanoo "rakas",
en osaakkaan, otan sen takas
se on niin ruma sana,
et vaik kuin humalas tuut vastaan mua,
ni mä nielen sen alas.

Istut sohvan reunalla, silität kissaamme, sitä mustavalkoista kerää sylissäsi. Tuijotan ulos ikkunasta pää kallellaan ajatuksiini hukkuneena. Nousen ylös, vilkaisen sinua ja ajattelen samalla varmuutta välillämme, joka on ennen ollut paikallaan. Vilkaisen uudestaan, totutan näköaistiani siihen, etten enää näkisi sinua. Kävelen ohitsesi keittiöön, jotta pystyin haistamaan hajusi muistaakseni, etten koskaan enää kohtaa sitä.
”Keitä samalla kahvia”, huikkaat perääni ja talletan äänesi tärykalvoihini, jotten kuulisi sitä enää koskaan.

Oonks mä katkera kallellaan
Kai mä kaipasin varmempaa,
mun aivot on tallella
ja annan aivojen aisteja valmentaa,
jos mä en nää sua, haista sua,
kuule sua, en voi rakastua.

”Muutan pois.” Annan ääneni kaikua tyhjässä tilassa välissämme, jota pölyt koristivat muutaman päivän vanhoina. Kasvoillesi leviää ensin epäusko, sitten ymmärrys ja vajoat polvillesi lattialle. Vihreät silmät tuijottavat kasvojani, joissa harmaat silmät ovat ilmeettömät, mutta kovettuneet teräksenharmaiksi.
Hitaasti käännyn pois päin lakastuvasta olemuksestasi. Sydän, jonka olin löytänyt aikojemme alusta, värähtää viimeisen kerran niiden sanomattomien sanojen voimasta ja sen jälkeen tapan muistosi sydänrytmeistä. Ja tiedän sen nyt: en tule koskaan kaipaamaan sinua takaisin.

Kukka mä annan sun lakastua,
Tapan sut mun sydämmest en kaipaa sua.

Kävelen katua alas rantaan, toistan mielessäni samoja sanoja: en kaipaa tuoksuasi, en kaipaa ruumiisi lämpöä, en kaipaa ääntäsi. En halua viereesi, vaikka vartaloani särkee muistosta yhteen kietoutuneista vartaloistamme. En halua kuulla enää valheitasi. Valheita siitä, kun baarissa tapasit vanhan ystäväsi ja menitte hänen luokseen jatkoille, joissa nukahdit tämän sohvalle. Vaikka joka kerta iskit jonkun toisen miehen, piditte yön hauskaa paneskellen toisianne ja aamulla palasit takaisin kotiin haisten toiselta mieheltä selittäen valheitasi. Enkä ikävöi sinua enää koskaan, en paljoa.

Mä en kaipaa; sun tuoksuu,
mä en haluu; sun viereen,
mä en usko; sun valheit,
mä en ikävöi; en paljoo.

Palatessani hakemaan loput tavarani pelkät kasvosi saavat minut näkemään punaista. Äänesi käheys saa minut vihaiseksi ja kosketuksesi menettämään malttini. Viskaan lähimmän esineen seinään, maljakko hajoaa pieniksi sirpaleiksi, jotka painuvat jalkapohjiin. Otan nopeasti tavarani, vilkaisen taakseni heittäen kylmän katseen reaktiona sanoihisi.
”Älä lähde, koska tarvitsen sinua, rakas.”
Paiskaan oven kiinni sanojesi tielle, jotteivät ne saavuttaisi tajuntaani.

Ajat on muuttuvii,
hajotin kukkaruukkusi,
sä väsytit mut uuvuksiin,
on pakko laittaa luukku kii

Pyyhin kasvojani vapaalla kädellä kiroten sadetta, vaikkei taivaalla näkynytkään pilveäkään. Vesi kuitenkin pyrki silmiini, enkä anna sen valua kasvoilleni, hieraisen vain raivokkaammin silmiäni. Luulen kuulevani oven avauksen takaani ja toivon sinun tulevan portaille anomaan minua takaisin. Toivon sinun juoksevan minut kiinni ja kaatavan lemmenjuomaa kurkkuuni, jotta voisin rakastaa sinua uudelleen. Ravistan toiveeni päästäni, vastustan sitä, enkä koskaan enää rakasta sinua.

En anna kastua
mun poskien mä vastustan
sitä tunnetta hassua;
Mä en rakasta sua.

Eivät ne toiveet toimineet, kiitos siitä, ja pudotan tavarani laukkuun, joka vaikutti pohjattomalta ja mitään painamattomalta. Vielä kerran vilkaisen siihen valkoiseen omakotitaloon, joka joskus oli kotini ja lähden kävelemään kohti lähintä majataloa. Matkalla taivas raukeaa satamaan ja tunnen itseni puhdistautuneeksi. Enkä voi olla miettimättä, mitä ajattelet ja kadutko yhtään valheitasi, onko sinun omatuntosi puhdas.

Se ei toiminu kunnol,
mun olo on puhdas.
Mitä sul on omatunnol

Muutamaa päivää myöhemmin makasin majatalosta varaamani huoneen sängyllä ja ajattelin meitä kahta. Luulin tunteneeni sinut, mutta luuloni olivat väärässä; muutuit ajan myötä kokonaan toiseksi ihmiseksi, et ollut se, johon joskus kiinnyin ja rakastuin - vaikka inhoan myöntää sitä, että sanoin sinulle ne kirotut sanat.
Muutuit hellästä ja huomioivasta karskiksi ja itsekeskeiseksi, muistit meidän muiden tarpeet vasta sitten, kun olit saanut oman tyydytyksesi. Kun rakastelimme - jos sitä sellaiseksi pystyi kutsumaan - vaadit minua ottamaan sinut vastaan, työntymään minuun ja tuntemaan kuinka purkauduit sisälleni, ja kaiken tämän jälkeen sain turvautua oman käden avustukseen sinun ollessa liian voipunut ja euforiassa tyydytyksesi jälkeen.
Sinun vuoksesi jätin taakseni vaimoni ja lapseni, säästämään kuvat heistä, jotka kuitenkin työnsin roskiin, kun tajusin niiden olevan sellaisia, joita en tarvinnut - olihan minulla sinut.

Mä tunsin sut
mut en tuntenut kunnol.
Sä muutuit muuks
ku se kuva joka mul on
sitä kuvaa mä rakastin ennen
nyt se kuva on muisto, ei ennen.
Se oli ennen mun vaimost, lapsist ja lainoista
mut se meni sun mennessä.

Uskoin siihen, että sinun kanssasi kaikki tulee olemaan pysyvää, eikä mikään muutu - ollaan onnellisia katsoessamme parvekkeen lasi-ikkunoista kadun ihmismassaa. Ja jos joku tulee nyt kysymään minulta onnellisuudesta, kiellän sen olemassa olon, eihän meidän välillä koskaan ollut mitään muuta kuin vihaa ja katkeruutta.

Mä olin varma ja niin tulee pysymään,
ku kiikusta hypätään et sit se on pysyvää,
ja yht' äkkiä nyt jos mult kysytään
ni tunteet on pois ja pois tulee pysymään.

Se sama joku voisi sanoa nykyisistä ajatuksistani: ”Olet katkera siitä, kun se on ohi”, vastaan hänelle etten ole siitä katkera, vaan siitä, että olit osa minun elämää. Katkera siitä, että veit aikaani monta vuotta. Eikä meidän tarvinnut käydä töissä, olihan meillä niin paljon perintörahaa sinun vanhemmiltasi ja kummisedältäsi ja minun vanhemmiltani. Veit minun aikani ja veit rahani, ja haluan ne kaiken takaisin samalla mitalla.

Mä en oo katkera siit et se on ohi,
mä oon katkera siit et sä olit.
Sä veit mult aikaa sä vedit sen ohi,
ja aika on rahaa mä haluun ne rahat takas.

Viikkojen aikana lähettelit minulle kirjeitä, joissa anoit minua tulemaan takaisin, et voi elää ilman minua. Revin ne kaikki silpuksi ja kaivoin esille vanhat kirjeesi, jotka poltin takassa mukanaan muistot sinusta. Muistot siitä, että olisin voinut kuolla puolestasi, jos joku olisi uhannut henkeäsi, ja noussut takaisin ylös, kun olisit vaatinut sitä. Olisin pyyhkinyt kipusi pois ja antanut ruumiinlämpöni lohdutuksena. En halunnut muistaa, että olisit tehnyt kaiken saman myös minun puolesta.

Revin sun kirjeet silpuks.
Filmillä ilkut muistoista, vitut.
Mä oisin ennen vaik kuollu sun puolest
ja noussu vaik kuolleista
poistaa sun kipus

Vaikka yritin pyyhkiä muistoja vähemmäksi, pyrkivät ne takaisin mieleeni. Muistan rakastavan ilmeesi ja matkamme Afrikan savannille. Hyppelimme hiekassa kuin teini-ikäiset pojat ja katsoimme yhdessä piilossa, kun norsut kävelivät ohitsemme. Silloin katsoimme toisiamme, hymyilimme ja kuiskasin sinulle: ”Katso uudestaan sillä ilmeellä ja juoksen noiden seassa.”
Nykyään voisin viiltää rikki sen valloittavasti hymyilevän maskin, jota pidit yllä piilottaaksesi hymysi, joka ei ollut niin päätä pyörryttävä. Rikkoa sinun imagosi iloisesta sankarista, joka sen saman maskin alla oli rikkoutunut.

Mä oisin juossu vaik Afrikkaan asti
jos sä oisit kattonu mua rakastavasti.
Sun kasvoilla on maski,
mä leikkaan sen kahti,
sen alla et hymyile niin valloittavasti.

Kävellessäni kohti pudotusta todistan sen, etten tarvitse sinua ja ajan myötä voin sanoa sillä samalla ylpeydellä, joka minulla oli koulussa, etten tarvitse ketään rinnalleni, jotta pysyn kasassa. Et voi tulla sanomaan minulle enää niitä loukkauksia, joita viljelit ympärilleni, kun asuimme samassa asunnossa. Ei se vanha suola pääse imeytymään arpiini, jotka ovat jo umpeutuneet. Sinun on turha harmistua siitä ja kirota sitä, etteivät sanasi ja loukkauksesi satuta minua enää.
Se sama kirottu rakkaus sinua kohtaan vahvisti minua, kasvatti toisen, kestävämmän ihon entisen hauraan päälle. Mutta en vanno sinua kohtaan enää koskaan samaa myrkkyä, enkä vanno enää kenellekään muulle, ja siitä saan kiittää vain sinua!

Hyppään alas pudotuksen reunalta ja kuvittelen kasvattavani kestävät hopeiset siivet.

En tarvii sua
varmistun siitä vaan enemmän
arpiin suola ei pääse sisään
et sun on turha harmistua
mä rakastin sua,
mut en rakasta enää
mä en rakasta ketään
koskaa enää et kiitti siitä!

[yuuri]

Tää oli hirvittävän kaunis ja suloinen...   ja harvinaisen surullinen..Ja tarina voi olla kenen kohdalla tahansa totta...

laulun sanat sopivat hyvin tähän ja ne loivat omanlaisensa tunnelman, Kauniin ja särkyvän.

Itsekkin ajattelin tätä H/D:ksi ja jotenkin voin kuvitella Dracon juuri tuollaiseen tilanteeseen. Harry on anteeksi antava ja kiltti, Mutta Draco on Malfoy...Dracon tunteet tulivat esille hienosti. Pojan epävärmuus ja viha toista kohtaan oli jotain käsin kosketeltavaa..

Itse pystyn samastumaan hyvin tähän, koska minulle on tapahtunut aivan samoin,,,Tavallaan se oli minulle ja exälleni sopimus päättämisestä, mutta tunteeni olivat tuolloin samoin ja muutuin sen jälkeen melko paljon..ja tästä on vasta vajaa vuosi aikaa.. Siksi tämä tarina on hirvittävän lähellä minua ja pidin siitä..

Loppu oli kaunis, joskin surullinen, mutta ymmärrän kuitenkin - joskus ei vain enää jaksa...

toisin sanoen - pidin tästä hirmu paljon!!!

(anteeksi kun puhuin harrysta ja dracosta, mutta itse mielleyin heihin joten oli helpompaa käyttää nimiä kuin vain todeta että tuo toinen ja poika tai jtn muuta vastaavaa )

[Odo]

Tämä oli todella kaunis ja ennenkaikkea surullinen, sekä katkera teksti. Tunnelma oli koko ajan vahvasti mukana tässä katkeroituneena ja vihan saattoi oikein aistia. Todella hyvin kuvailtua tekstiä tunnemaailmasta, jossa ei myöskään unohdettu ulkoisen miljöön kuvailua - valkoinen omakotitalo, lasiparveke, ihmismassat sun muu sopi täydellisesti onnelliseen idylliin, joka oli joskus ollut ilman että teki siitä liian kliseetä.

Kappale, mä tunnen tuon ja oikeastaan se osuu muhun henkilökohtaisesti hyvinkin voimakkaasti, vaikken kyseisestä musiikkityylistä oikeastaan pidäkään. Olit sekoittanut tarinan ja kappaleen sulavasti toisiinsa ja ne todella tuntuivat yhdeltä, mutta teksti ei ollut liikaa kappaleesta kopioitua vaan omanlaisenaan, yhtenä kappaleena, jota kappale vain somisti sopien siihen täydellisesti. Mun piti antaa rakentavaa palautetta, mutta oikeastaan mulla ei oo muuta rakentavaa sanottavaa kuin se, että alussa etenkin tuntui, että menen sekaisin kummastako on kysymys onko "sinä" vai "minä" vihainen jne, mutta sekin hävisi sitten tekstin edetessä ja kuva hahmoista selkeytyi. Sitten huomion muutaman pienenpienen kirjoitusvirheen, mutta tuskin enää löytäisin, vaikka yrittäisin etsiäkin.

H/D paritus tuli hyvin esille, vaikka se olikin jätetty tulkinnan varaiseksi ja myös taikamaailma oli tuotu mukaan hyvin pienellä, mutta toimimalla tavalla (viitaten lemmenjuomaan). Itse en hoodeesta perusta, mutta tässä se toimi hyvin ja Dracon luonne toimi tässä täydellisesti, kuinka poika oli muuttunut ja kuinka hänestä tulisi taas ylpeä, joka ei tarvitse ketään - kuin silloin kauan sitten.

Erityisesti pidin lopusta ja viimeisestä lauseesta. Se oli jotain todella kaunista ja surullista, että melkein itketti! Tapa, jolla Draco vapautti itsensä rakkaudesta oli kauhea, itsemurha ei ole koskaan ratkaisu, mutta se toi tähän todella sellaista synkkyyttä ja katkeruus, joka Dracon siihen ajoi oli todellakin niin voimakasta (kuten asian toit hienosti esillekin), etten ihmettele yhtään hänen ahdistustaan ja ratkaisuaan.

Hyppään alas pudotuksen reunalta ja kuvittelen kasvattavani kestävät hopeiset siivet.

Tää oli todellakin kauniisti muotoiltu lause, etenkin nuo hopeiset siivet. Ihana.

Kiitokset todella paljon tästä tekstistä, tää oli upea!
Hiukan jäi tuo rakentavuus multa nyt pois, mutta. Ei se mitään.

[Contessa]

Kommenttikamppanjasta iltaa (:

Ensiksin mun täytyy sanoa, että tykkäsin paljon tästä ficistä. Kertojan (Dracon?) katkeruus, viha ja osittainen surukin tulee hienosti esille, tykkäsin tästä paljonkin vaikka yleensä H/D:tä vältänkin viimeiseen asti. Dracon tunteet ovat koko ajan hyvin ja lähes konkreettisina mukana, tykkään kovasti sun tavasta kirjoittaa. Ficistä en virheitä bongaillut, mutta toisaalta olen niin huono niitä etsimään, että en osaisi varmaan edes kovin monta nimetä. Tykkäsin tässä myös hienosta kuvailusta, arkisista asioista välissä, ne tekee tästä jotenkin enemmän aidon ja todellisemman.

Anteeksi todella paljon, kun en saa tän parempaa kommenttia aikaiseksi, toivottavasti kuitenkin kelpaa, koska minkäänlaista kritiikkiä en tähän aikaan yöstä saa itsestäni kiskottua D:

”Rauhoitu hassu.” Äänesi värisee säälittävästi.

Mä en muuten oo varma, mut oon elänyt siinä uskossa, että lainausmerkkejen sisälle ei tule pistettä ? oonko ihan väärässä? Joka tapauksessa tää on hieno, ja näin lyhyessä pätkässä käy ilmi Harryn säikähdys, joka on hienosti kuvailtu ja tottakai luonnollinen.

”Ole vittu hiljaa!” Illalla vastaan rakkaudentunnustukseesi, vaikka vannoin etten vastaa enää ikinä niihin sanoihin.

tää oli oikeestaan omalla tavallaan todella hieno, jotenkin aidon tuntuinen, kyllästynyt ja vihainen.

”Älä lähde, koska tarvitsen sinua, rakas.”

omaan makuuni liian kliseinen, mutta menee tässä tekstissä hyvin mukana.

Annan ääneni kaikua tyhjässä tilassa välissämme, jota pölyt koristivat muutaman päivän vanhoina.

Yksi sana; kaunista.

Loppu on todella hieno, ja tykkäsin siitä kauhean paljon!

kiitos tästä, tämä oli oikein hieno ficci josta pidin kovasti! (:

[EvilIsSexy]

Tää taitaa olla ensimmäinen ficci jota oon jäänyt tosissani pohtimaan ennen kommentin antamista. En ollut koskaan ennen kuullut tuota Pyhimyksen biisiä, joten luettuani tän laitoin sen soimaan, kuuntelin ja selasin ficin vielä uudestaan läpi.

Luulin aluksi että kommentin kirjoittaminen tähän olisi helppoa, mut ajatukset risteilee tällä hetkellä nin sekavasti että täytyy hetken miettiä. Onnistuit kuvailemaan Dracon tunteet enemmän kuin hyvin, voisin vaikka vannoa että monet tunnistavat niistä omia tunteitaan jostain elämänvaiheestaan. Itse voin myöntää että tietyllä tavalla nuo Dracon ajatukset ovat tuttuja, vaikka onneksi minun ei ole tarvinnut ihan noin rankasti niitä kokea. Ehkä juuri siksi tämä kosketti erityisen paljon. Ja se on vain hyvä asia, koska sehän kertoo että olet onnistunut kirjoittamaan erittäin todenmukaista tekstiä.

Ficci herätti myös muita tunteita; tunsin sääliä Dracoa kohtaan, koska se viha ja tuska ja kaikki muu välittyi niin hyvin hänestä. Tunsin myös inhoa Harrya kohtaan, koska en voi sietää sellaisia ihmisiä kuin mitä hän tässä ficissä on. Olen muutenkin niin Draco-fani etten siedä kun häntä satutetaan.
En oikein tiedä mitä muuta tässä sanoa. Selasin tässä välissä tuota ficciä vielä uudestaan, enkä voi kuin todeta että jälleen erittäin hyvää, erittäin todenmukaista ja erittäin tunteita herättävää tekstiä. Jouduin kerrankin tosissani miettimään miten ilmaisen ajatuksiani, enkä siltikään tainnut saada niistä kuin pintaraapaisun tähän. Erittäin onnistunutta tekstiä sinulta siis.

- Evil kiittää ja kumartaa ja vetäytyy pohtimaan syntyjä syviä -

Ps. Lisäpointsit ficissä mainitusta mustavalkoisesta kissasta. Tuli heti mieleen yksi meidän kissoistamme.

[Claire]

Kommentinkerjäyshaasteesta myöhäistä iltaa! Pahoittelen jo etukäteen kommenttini tulevaa sekavuutta, en ole tästä ajasta vuorokautta järkevimmilläni, mutta kun kerran luin ja inspiroiduin lukemastani niin, että kykenen jopa kommentoimaan, niin tässähän sitä sitten ollaan.

Vou, olenpa onnellinen, kun sain tämän ficin kommentoitavaksi. H/D on aina ollut yksiä suosikkiparituksiani (vaikka sanoitkin, että tämän voi periaatteessa kuvitella miksi itse halajaa, mutta H/D sopii kuitenkin minun mielestäni vallan mainiosti). Tässä hahmot ovat pysyneet hyvin IC:nä, vaikka minun on kyllä vaikea kuvitella Harry pettämään Dracoa, mutta toisaalta eihän tässä uppouduttukaan kovin hyvin menneeseen eikä laitettu mitenkään erityisemmin esille Harryn motiiveja pettämiseen - mikä on kyllä ihan hyvä, sillä parempi oli, että tämä fic keskittyi enemmänkin tunteisiin ja juuri tapahtuvaan eroon, vaikka siinä muassa oli myös hiukan mukana menneiden muistelua. Mutta kuitenkin. Dracon ajattelu oli aivan huikaisevan Dracomaista, ja muutenkin siihen pystyi helposti samaistumaan. Katkeruus ja se raastava suru, kipu, jota Draco tunsi (en oikein voi sanoa "sydänsurut", se kuulostaa jotenkin... en tiedä, pinnalliselta, kun tämä tuntui niin paljon syvemmältä rakkaudelta kuin semmoinen ihastus) pitivät otteessaan koko ficin ajan.

En osaa enää puhua, huudan vihassani sanoja päällesi ja kiroan sitä, kun en osaa päättää rankaisenko itseäni vai sinua. Sinua, kun pakotit minut tuntemaan.

Tämä oli erityisen onnistunut kohta, oikea helmi, josta Dracon katkeruus tuli hyvin esiin.

Tekstisi oli hyvin ammattimaisen oloista, todella. Tai siis missään vaiheessa se ei tuntunut raskaalta tai ylittänyt hyvän maun rajoja. Välillä vain tuo aikamuotojen runsas (tai no, runsas ja runsas, älä käsitä väärin) vaihtelu hämäsi, mutta en uskalla mennä niitä tuolta tekstistä korjaamaan, kun en itsekään
sataprosenttisen varma ole. Parista virheestä ajattelin kuitenkin vähäsen nipottaa, suo anteeksi (katsos kun en nyt muutakaan rakentavaa keksi)

Vesi kuitenkin pyrki silmiini, enkä anna sen valua kasvoilleni, hieraisen vain raivokkaammin silmiäni.

pyrkii (luulisin, en tästäkään ole aivan varma)

En halunnut muistaa, että olisit tehnyt kaiken saman myös minun puolesta.

puolestani

Biisin sanat sopivat tähän kyllä aivan täydellisesti ja toivat oman tukensa tarinaan. Loppu sävähdytti. Osastosta huolimatta toivoin jossain syvällä sisimmässäni hartaasti, että tälle olisi luvassa onnellinen loppu, mutta surullisuudestaan huolimatta se oli kyllä kaunis; "ja kuvittelen kasvattavani kestävät hopeiset siivet", kuvaa viimeisiä ajatuksia kauniisti, sillä pian hän lentäisi taivaisiin. ♥ Voi hellanlettas, Draco-enkeli!

Ai niin ja sitten vielä tämä;

Se sama joku voisi sanoa nykyisistä ajatuksistani: ”Olet katkera siitä, kun se on ohi”, vastaan hänelle etten ole siitä katkera, vaan siitä, että olit osa minun elämää.

Aivan älyttömän nerokas näkökanta! Ja lisäksi huomasin juuri, että tuon viimeisen sanan pitäisi vissiin olla "elämääni", jos nyt taas vähän nipotetaan. Oikeasti, en vain keksi muutakaan rakentavaa.

Kiitoksia valtavasti tästä lukukokemuksesta, tykkäilin kyllä hirmuisesti!

[Antelope]

Heei.

Vihasin tätä ja rakastin tätä. En osaa sanoa kumpaa enemmän, mutta luultavasti vihasin, koska tämä oli mielestäni ilmiselvää HD:tä, enkä kestä, että Dracon ja Harryn tiet eroavat. Tiedän, tuo edellinen lause kuulosti todella teennäiseltä, loppujen lopuksi tässä puhutaan vain kirjojen hahmoista ja jostain itsekyhätystä juonesta... Mutta sellainen mä vaan oon.

Pakko myöntää, että itku oli lähellä koko ficin ajan. Nyyh. Mutta kaikesta huolimatta tämä oli hienosti toteutettu ja teksti oli todella kauniisti kirjoitettu. Tämä ficci pisti myös miettimään itsekin. Kiitoksia.

Tuli niin surku olo Dracon puolesta. Harry oli ollut hänen kaikkensa, mutta Harry petti hänet. Voi Dracoa...

Hyppään alas pudotuksen reunalta ja kuvittelen kasvattavani kestävät hopeiset siivet.

Kaunista, todella kaunista.

Olet ihan mahdottaman hyvä kirjoittaja! (:


Antelope

[insatiable]

Ins tässä terve ja yrittää saada kommenttia aikaiseksi. Ähm. Ja häpeilee sitä, että tässäkin meni ikuisuus moooi. Joo, mutta siis. Automaattisesti jotenkin tähänkin kuvittelen H/D'n, vaikka yritän muuta, heeh. Jotenkin ihanalla tavalla tuntuu, että roolit menevät toisinpäin kuin omassa fanonissa vastaavanlaisissa tapauksissa. Jotenkin mulla Draco on aina se petollisempi osapuoli. Joskus pienestä Harry, mutta koska se on sankarisyndroomainen heppu, niin.. no.

Hmmh. Tykkäsin tästä pätkästä ihan senkin takia, että tässä ei ollut turhaa vuoropuhelua. Se olisi ehkä pilannut tän tunnelman jonka tää ficci luo. Ja muutenkin tykkään hyvin paljon kerronnallisesta tekstistä - kuten hyvin varmaan tiedät Mitä kieleen ja tekstiin sitten näi yleisesti tulee niin mun mielestä noi lyyrikat sopi tonne väliin ihan hyvin myös. Jotenkin hiukan vieläkin karsastan sitä, että ne laitetaan tuonne, mutta kun ne sopivat tilanteeseen/tekstiin, niin silloin ei ongelmaa ^^ Onhan siinä yhdessä omassakin yritelmässä niitä siellä, lolz. Mutta en nyt puhu siitä

Öhm. Kielioppi sulla nyt tuntuu olevan aina hallussa. Ja betaa et näköjään oo tässäkään käyttänyt, joten propsit siis! Olenko hiukan kade? No en myönnä koskaan, mutta.. Kieli oli muutenkin kaunista ja sujuvaa, jota mielellään luki. Vaikka aihe olikin synkkä eikä lainkaan hymyilyttävä, niin olit onnistunut kuitenkin pitämään tunnelman siinä mielessä keveänä, että sitä jaksoi lukea ihan mielellään!

Ja mitä tulee paritukseen niin H/D on niin klassikko, että kuten jo sanoin, niin jotenkin sen automaattisesti siihen ajatteli. Ja tämä tällainen asettelu sopi mielestäni tähän ficciin hyvin. Vaikka ehkä jotenkin olen hiukan puutunut jo H/D-paritukseen, niin jotenkin se aina kuitenkin putkahtaa esille jostain ja sitten se taas ilahduttaa ihanuudellaan Ja tässä tämä loppu, yäää, kauheaa! Draco ja itsemurha. Iiks. Jotain sellaista, jota en omaan fanoniini koskaan pystyisi pistämään, mutta se on vain sivuseikka, koska jotenkin se kuitenkin sopi tähän. Tai ainakin jotenkin mietin, että hän teki itsemurhan, hmm. Mutta siis. Jotenkin oudolla tavalla molemmat oli hyvin IC, mutta sopivalla tavalla hiukan OoC. Ja se on sopivissa määrin jopa ehkä suotavaa.

Jotenkin tää kommentti tuntuu tyhjältä ja vammaiselta.... Yhäh. Mutta siis, mä tykkäsin tästä - niinkuin kaikesta sinun kirjoittamastasi - mutta olen auttamattoman lahjaton mitä tulee kommentointiin Hmh. Näin loppuun, että kiitos tästä lukukokemuksesta ja olet ihana! ^^ ♥

xo, ins

p.s. toivottavasti tää kommentti ei oikeesti oo ihan kauhee katastrofi.....

[Sädekehä]

Eilen jo tosiaan piti kommentoida, mutta olin niin väsynyt, etten oikein saanut mitään irti. Hyvä silti, etten eilen alkanut naputella kommenttia, sillä luettuani tämän uudelleen tajusin monia eri juttuja ja sain paljon eheämmän kuvan tästä kuin eilen. (:

H/D tämä aivan ehdottomasti oli, sen verran kuitenkin kaikkia viittauksia sekä muita elementtejä heihin liittyen löytyi. Ja hyvä niin, Harry ja Draco ovat yhdessä hyvin dynaamisia, ja pidin myöskin tavasta, jolla sinä heistä kerroit. Erityisesti ihastuin siihen arkiseen asetelmaan omakotitaloineen ja kissoineen, kahvin keittämiseen sekä lomamatkaan Afrikan savanneilla. Tarina oli helposti lähestyttävä ja uskottava. Siihen vaikutti tietenkin myös Dracon tunteet ja ajatukset, jota olivat katkeroituneita, mutta myös melko tavallisia varmasti monelle eron läpi käyneille. Harry jäi ehkä hivenen OoCmaiseksi petturiksi, joka leikitteli Dracon sydämellä, mutta ei se ainakaan minua haitannut. Oli mielenkiintoista lukea Dracon tunteista ja kamppailusta päästä irti Harrystä.

Lopetus oli yllättävä, mutta aivan älyttömän kaunis! Tulkinnanvaraisuus (köh, ainakin silleen minä sen ajattelin) sopi hyvin tähän viimeisiin kappaleisiin. Ja viimeinen lause oli ehdottomasti lempparini; tosi hienosti rakennettu ja koskettava. Muutenkin kirjoitat mukavasti, ja tämä oli oikein tunteellinen ficceröinen. Ja kielen selkeydestä ehdottomasti iso plussa! Tämä soljui alusta loppuun omalla painollaan eteenpäin, ja ahh, dialogia ei ollut paljon, mutta tykkäsin noista muutamista lausahduksista todella paljon! Kokonaisuus toimi muutenkin loistavasti, myös biisin lyriikat tukivat tekstiä, vaikka täytyy tunnustaa, etten niihin ihan superpaljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kaunis oli, kiitoksia! (: