//Narnia - Riipitsiip/LP(minotauri) + Eustace - huumori - Onnea Fero!
Author: Sole
Fandom: Narnia ihan näin yleensä. Kaspianin matka sinne jonnekin ehkä spesiaalisti.
Genre: Huumoriksi luokkitelisin (huonoksi maybe)
Rating: K11
Pairing/tai oikeestaan ihan hahmot vaan: Riipitsiip/Läskipää Partasuti(se minotauri) ja Eussi
Disclaimer: C.S. Lewis omistaa heidät kaikki ja Narnian, lukuunottamatta LPtä, joka on minun käsialaa.
Summary: Riipitsiipin koko-ongelma.
A/N: Paljon onnea Fero! Tää ei ehkä oo ihan sitä, mitä toivoit, mut hope so tykkäät silti :-)
Ihanaa, jos jaksatte kommata ihmiset.
Karvanjuuritasolla
Ehkä Riipitsiip oli hiiri. Ainakin tämä muistutti kovasti hiirtä hörökovineen, vaalenpunaisine varpaineen, jotka raapivat railoja Sarastuksen kanteen aina kapteenin silmän välttäessä, kapteenin, joka ei ollut hiiri, Luojan kiitos kannen kannalta. Yksikin kyntäjä alkoi nimittäin pitemmän päälle olla liikaa laholle kokkapuulle, kaiteille, kultafiligraanille keulakuvan kaljulla. Ehkä Riipitsiip oli kävelevä karvapallo, karvapallo, joka silloin tällöin oli Sarastuksen kokan villakoiraseurapiireissä käyskennellessään tullut temmatuksi yli laidan likakokkareeksi naamioituneena, pölypiskinä tikku tanassa. Näin sivumennen sanoen Riipitsiip inhosi yli kaiken ylimääräisiä kylpyjä pärskeissä laidan takana, kälyisiä kertakäyttöluudanvarsia, jotka tapasivat seurata roskaryöppyä jorpakkoon, kopsahtaa kalloon, kun sitä vähiten osasi odottaa. Riipitsiip inhosi olla taskukokoinen laivarotta, korppurohmu, miehistön ainoa, joka ei ylettänyt tarttumaan aironvarteen. Riipitsiip tahtoi olla iso, Riipitsiip tahtoi lihakset, joilla mahtailla, lihakset, joilla vikitellä muonavaraston hiirileidejä. Eikä Riipitsiip tahtonut kroolata meripeninkulmaa päivässä, aina Ruikun pojan luutavuorolla. Riipitsiip ei tahtonut olla Lucy-neidin halinalle, herra Jumala, eihän tyttö ollut edes samaa samaa lajia, saati sitten syntynyt samojen tähtien alla, hiirenkolossa pahnan pohjimmaisena. Riipitsiip tahtoi olla järkälemäinen, mahtava. Ja juuri siksi sankarillamme oli suunnitelma, vedenkestävä sellainen, älyvapaa.
Ehkä Riipitsiip oli väpäviiksi, väpättävine viiksineen. Ehkä Riipitsiip oli siimahäntä, kantta viistävine takapiiskoineen, tuulenhalkojineen. Ehkä Riipitsiip oli talttahammas nökönaskaleineen, purukalustoineen, torarivistöineen, joilla oli maistettu miehen reittä useammin kuin kerran. Ainoan purrella puurtavan tyttösen, itsensä Lucy-neidin, sääriparkaa Riipitsiip ei ollut uskaltautunut sentään maistamaan, Riipitsiip oli kunnian hiiri, ei mikään naistenkaataja. Vaan eipä sillä, että laivanrahjukselta olisi löytynyt yhtäkään naista kaadettavaksi, Riipitsiip itse kun sattui olemaan ainoa jalorotuinen hiirulainen koko pitkäpiimäiseksi kääntyneellä merimatkalla, jolla ei ollut päätä eikä häntää, toisin kuin sankarihiirellämme, kyseisellä Riipillä, rotannaamalla. Riipitsiipin hännänsiima oli näes vertaistaan vailla, kerrassaan komea, vaikka hiiri itse sanoikin. Ja sitä hiiri sanoi usein, olkoonkin, ettei ollut kovinkaan turhamainen. Mutta mitä pienistä, kunnon peräsin on aina kehukelpoinen, ylistyksen arvoinen. Ei omakehu haise, ei löyhkää, mikäli kehun kohde oikeaoppisesti viuhtoo ja vipattaa, oli rottamuori aikanaan opettanut poikaselleen, lempilapselleen, kitukasvuiselle kuopukselleen. Mutta Sarastuksen köriläskaartia ei ollut tuntunut Riipitsiipin pitkänpuoleinen ylpeys hetkeuttavan sitten partakarvan vertaa. Riipitsiipin ruoska ei ollut mitään, ei kenellekään isojen urpojen maailmassa. Riipitsiip oli mitättömyys hännästää huolimatta, se, joka ei osannut soutaa, se turha.
Riipitsiipin oli tehtävä asialle jotain, niin hiiri oli päätänyt kuudennella kastolla meripahaisen pohjamutia ruopatessaan, posket pullollaan pölyä, kokkakenneliä. Riipitsiip oli päättänyt hakea apua ongelmiinsa luotettavalta korstolta, rujoturpaiselta könsikkäältä, joka ei ollut sankarihiiremme tyyppiä, ei sitten ollenkaan. Ei, vaikka Riipitsiip olisikin ollut Riipitsiipiina, ei, vaikka äitimuori olisi myynyt pesueen kuudennentoista pyörän morsiameksi mokomalle karvakörmylle. Kun Riipitsiip asiaa tarkemmin ajatteli, ei hiiri ollut aivan varma, oliko muskelimurmelilla edes nimeä. Ainakaan sellaista, jonka tämä olisi itse kyennyt muistamaan vatsavarustuksensa paukuttelun, ärjynnän ja jatkuvan ölinän ohella. Koska kukaan hiiren kanssakumppaneista ei ollut tullut pohtineeksi asiaa, saati sitten käväissyt ystävänpalveluksena kysäisemässä paria korston risiäisiin oleellisesti liittyvää yksityiskohtaa, oli Riipitsiipin, tämän kunniallistakin kunniallisemman sekä mitä minotauriystävällisemmän hiiren, ollut pakko alistua käyttämään karva-ahterista Ruikun pojan ”sille haisulille seitsemännen sieraimen tapaan turpavärkkiin sopivaa kutsuhuutoa”, kuten poika oli asian ilmaissut – Läskipää Partasuti. Olipahan Ruikku sentään ollut tarpeeksi kohteliaalla tuulella lisätäkseen köriläälle sukunimen, useimmat miehistön mörökölleistä poika kun oli nimennyt aakkoslorun mukaan hieroglyfi kerrallaan, kunnes kirjaimet loppuivat. Tai viimeistään silloin, kun itsesääli oli ottanut rassukasta ylivallan.
Mutta joka tapauksessa Riipitsiipin, vaikka kohteliaisuuden perihiiri olikin, oli pakko myöntää, ettei nimi miestä pahentanut, pikemminkin kuvasi täydellisesti ja vielä kaviot sun muut sorkantapaiset kaupan päälle. Sillä karvakörilään pää todella lähenteli lohikäärmeenpapanan kokoluokkaa, näkihän sen kuka tahansa, jopa Lucy-neiti, joka ei tuntunut uskaltavan vilkaista minotaurin kasvoihin päinkään. Läslipää Partasuti oli monumentti vailla vertaa, metriheikki, jonka varpaille astuttaessa oli karvoihin katsominen, valitettavasti myös sonnin ympäri vuorokauden höyryäviin sieraimiin, joista saattoi hetkenä minä hyvänsä lopsahtaa räkäklimppi epäonnisen tallojan kasvoille. Näin ollen Lucy kauniimman sukupuolen edustaana kai huolehti ulkonäöstään, mieluiten klimpittömän, tai vaihtoehtoisesti kärsi karvakammosta, mitä tuli turkikseen sieraimessa jos toisessa. Lucy unohti hovietiketin, käytöstavat, kaiken oleellisen, elintärkeän Partasudin kävellessä tätä vastaan Sarastuksen kannella. Silloin tyttö otti jalat alleen ja juoksi, liukastui lätäkköön, lensi laidan yli Riipitsiipin seuraksi, sankarihiiren, joka seilasi aallonnokassa syystä jos toisesta joka toinen päivä, ellei jokainen. Lucy pelkäsi puhvelia enemmän kuin veljensä myöhäisiä poissaoloja, iltoja, joina Edmund-herra tuntui haihtuneen riippumatonriekaleestaan kuin jalkahikenä hengitysilmaan. Lucy pelkäsi sarvikalloa, joka tursusi karvaa joka lävestä, sieltäkin, mistä ajeli ylimääräistä kerran viikossa miekanlappeella, keritsi.
Tosin Riipitsiip ymmärsi hyvin neidin pelot paremmin kuin hyvin, härkäpuolen pärstää kun hädin tuskin erotti pukinparralta, joka jätti kuningas Kaspianin tukkapehkon kirkkaasti varjoonsa, mikä sinänsä oli jo saavutus, Aslanin ihme, jos niin saattoi sanoa. Kaspian ei nimittäin leikellyt tukkaansa kerran kuussa, saati sitten karkausvuoden kylpypäivinä – kuninkaan letti kasvoi kuin meripeninkulmakerroin tukkimiehen kirjanpidossa, kuin Edmundin yöttömien öiden lukumäärä laivamatkalla konsanaan. Täten Läskipää Partasudin partasudista voi yksi jos toinen tehdä itse päätelmänsä, ei sankarihiiremme suinkaan ollut ainoa, jonka pilkan ja etusormisojon kohteeksi härkäpuoli joutui aamiaispöydässä puuro parrassa, airon varressa parta solmussa hankaimessa, partapöllyssä, Sarastus Partasudin partasutia myöten pysähdyksissä. Ja kuka tiesi, kuinka suurta täikantaa karju kainaloissaan, kakasoisleuallaan kasvatteli, tuskin edes tämä itse saattoi olla varma jokaisen pihtileuan henkilöllisyydestä, saati sitten kakarakartaasta, lapsenlapsista. Läskipää Partasutin sudilla olisi kevyesti voitu hinkata puhtaaksi kansi lautoineen, kalanraatoineen, mutte ei suti karjua pahenna, ei suti vienyt sonnilta uskottavuutta, mikäli kallo miekan silpaistessa henkitorveen putosi päälle metrin tai kaksi, tai pää kanteen kopsahtaessaan olisi kossauttanut kolon lautaan jos kahteen, lastiruuman sekä merenpohajn tuntumaan ujeltaessaan kraaterin hylyyn, toiseen, kolmanteen, ketjukolariin. Ja Läskipää totta vie täytti kumpaisenkin kriteerin, toisin kuin hiiremme vajaa puolimetrinen, nököhampainen.
Ja kuitenkin, juuri ulkonäkökysymys ajoi Riipitsiipin, tuon alituisesti kunniaa lippaansa, ellei sitten pikemminkin purppuraiseen sulkaansa, iskevän, kohteliaasti ylemmilleen, alemmilleen, vertaisilleen sekä harjoituksen vuoksi myös vaahtopäille kumartelevan hiirisankarimme tuon takapuoltaan nuijanvarrella rapsuttelevan karva-ahterin luo, tosin aika ajoin myös luota. Useimmiten, pakkohan hiiren se oli myöntää, luota, karvaköriläshän saattoi milloin tahansa, hetkenä minä hyvänsä, potkaista sorkkansa hiiristä rohkeimman kalloon, olisi hiiri sitten heristellyt pistintään tai ei. Ja kuitenkin juuri ulkonäkökysymys sai hiiremme utelemaan karjulta vastauksia elämän arvoituksiin – kasvuhormoneihin, lihastreeniin sun muuhun bodypumpiin. Kyllähän jo turkkiturvan naamasta näki, että mullikka oli ottanut vaarin isäpapan opeista, jättänyt rehut karsinan nurkkaan, huitaissut partaansa paimenen mamman silmän välttäessä. Sillä ylikasvanut kilipukki ei ollut aivan niin rehurohmu kuin antoi kuninkaansa ymmärtää – Sarastuksen laivakissa oli kadonnut parempiin turpiin ennen kuin oli ehtinyt mouraista, saati sitten rottaa pistellä. Partasuti tosin hoiti pistelyn kissan puolesta enemmän kuin mielellään, veteli rottia aamiaiseksi, päivälliseksi, illalliseksi ja tietysti siinä välissä nälän yllättäessä, kurkun kuivuessa, hammaslankana. Partasuti totta vie tiesi, kuinka pysyä kunnossa, mahalaskussa. Partasuti tiesi, kuinka hyllyä vyötäisiltä, vääntää poikki airo, toinen, lapio, kolmas. Ja Partasuti tiesi, mikä teki vaikutuksen parempiin puoliskoihin – Partasuti oli saanut Edmund-herran pyötyä pyllähtämään kuningas Kaspianin käsivarsille.
Partasuti tiesi, miltä näytti merien kauhu, kauhu pikkuprinssien, muinasten kuninkaiden, sotasankarien. Partasuti tiesi, millaiset sankarit otettiin todesta, millaiset sankarit jätettiin moppaamatta saaviin, millaisia sankareita kunnioittaviat muutkin kuin kengänpohjat. Ja mikä parasta, Partasuti tiesi, kuinka tehdä vaikutus naisiin, muihinkin, kuin Lucy-neitiin, joka silitti ketä tahansa, mitä tahansa juuriharjasta satyyrin pyllyyn. Lisäksi Partasuti tiesi, miltä sankarit näyttivät, ne, joille jätettiin valta pelastaa maailma. Vaaksan mittainen selkäranka oli aina ollut arka paikka Riipitsiipille, sankarihiirelle, jolle oli kerrottu, ettei hiiri voinut olla sankari. Jopa hirulaisen oma mamma oli tiennyt, ettei kukaan lankea hiirten jalkoihin, kumarra, kiitä käpälästä pitäen ravistamatta hiirirukan pötsiä pellolle. Hiiret eivät voineet olla sankareita, hiiret söivät juustoa minotaurien pelastaessa maailman, kertoi jopa Partasudin sukuhaaran luomiskertomuksen sensuroimaton laitos, jota karju oli siteerannut hiirisankarimme supistessa suupielestään liudan hyvin arkaluontoisia kysymyksiä aina aamujumpasta parranajoon – pää, olkapää. Peppu, polvet, sänki. Riipitsiip ei ollut mitään minotaurille, joka oli kaikkea. Riipitsiip ei ollut mitään niille, joiden pää hipoi pilviä, niille, joiden miekka viisti taivaita. Eikä Riipitsiip ollut mitään kasvissyöjille, märehtijöille, joilla oli parta kuin kilipukista kookkaimmalla konsanaa, kolmisen kertaa lyhyenlännän kaulan ympäri kietaistu. Vaan silti hiiremme tahtoi olla jotakin, tiesi olevansa.
Silti hiiremme ei aikonut lannistua, luovuttaa, heittää hammastikkuaan naulaan. Riipitsiipillä ei ollut aikomustakaan antaa periksi maaimalle, joka ei kaivannut talttahampaista jaloimmankaan apua, saati sitten minotaurille, jolla ei ollut aavistustakaan etkietistä, käytöstavoista, siitä, ettei hiirisankarimme kypärää kuulunut käyttää sylkykuppina, klimppikopparina. Ja sitä paitsi, räkämällit, jotka köriläs oli tuurilla täräyttänyt purkin pojalle, Riipitsiip saattoi laskea vapaan käpälänsä sormilla toisen ruopatessa räkää kainalosta, kuonolta, korvan takaa. Riipitsiip tahtoi olla voittamaton, voittaa, paistatella kunnia keilassa, olkoonkin, että hillitysti, niskaa niksautellen, kumarrellen. Riipitsiip tahtoi mainetta ja kunniaa, Riipitsiip tahtoi kuulla suosionsoituksia, huutoja. Riipitsiip tahtoi tuntea miekan kosketuksen olallaan, päälaellaan, mielellään sulkaa silpaisematta. Riipitsiip tahtoi nähdä minotaurin matelevan jalkojensa juuressa, anovan armoa, anteeksiantoa ritari rotalta, siltä rohkeimmalta osapuolelta muskelien taistossa, taistelun tuoksinassa. Riipitsiip ei tahtonut hallita, ei hajottaa yhtikäs mitään lukuunottamatta härkäpuolen nuijaa, Ruikun pojan luuttua. Riipitsiip tiesi olevansa se, joka oli syntynyt miekka lanteillaan, tikku tanassa. Riipitsiip oli miekkamies vertaansa vailla, kokorajoitteinen lähitaistelija, joka syytäkin kammoksui varpaita – jalkahiki oli kaasuista pahin, poikkeuksetta. Riipitsiip tiesi olevansa se, joka vielä jonakin päivänä heilauttaisi hntäänsä voittajana – enää sankarimme piti vakuuttaa maailma omasta erinomaisuudestaan, johon vielä kukaan ei jaksanut uskoa.
Mutta Riipitsiip näyttäisi vielä, kossauttaisi minotaurilta tajun kankaalle tikulla, jolla tämä oli jo edesmenneenä pyhänä kairannut raatoa purukalustostaan. Ja mikäli Ruikun poika alentuisi soittamaan suurta suutaan aiheena asetakavarikko, Riipitsiip olisi valmis kampeamaan nirppanokan kanveesiin, tämän takaraivon vasten kantta, silmät ristiin. Siinäpähän Ruikku retkottaisi maan raossa raajat levällään, vesikauhuisena kakoen – luuttua odotellessa. Vielä koittaisi aika kylvyn, josta poika oli jäänyt paitsi, kylvyn, jonka riipitsiip oli kroolannut pojan jäädessä rannalle ruikuttamaan. Ja vaikkeivät sankarit kostaneet, eivät koskaan, sikäli kun Riipitsiipille oli kerrottu, aikoi tuo uljas hiiremme juottaa hemmotelulle kakaralle kuuppakaupalla merivettä, sivistää. Ruikun pojan pitäisi saada maistaa omaa lääkettään, jota tämä oli antanut hiiripolaisemme hörppiä keuhkojensa täydeltä yhä uudelleen ja uudelleen, aamu koittaessa, illan pimetessä, vielä silloinkin, kun aurinko oli lopulta lakannut painumasta mailleen. Ruikun pojan oli aika oppia uimaan, ja hiiremme opettaa. Ei Riipitsiip aikonut kostaa, kautta Aslanin korvavaikun, Riipitsiip tahtoi antaa tilaisuuden kylpykammoiselle maakravulle, salamatkustajalle, jänikselle, laivapupulle, joka oli pesun tarpeessa, hajusta päätellen ollutkin jo monta viikkoa, päiväkausia. Ruikun poika löyhkäsi, löyhkäsi rutkasti pahemmalta kuin astetta karvaisemman veikon kaviokoivet, sorkat, joilla tämä runnoi rottia, saalisti. Mutta Riipitsiip aikoi saalistaa karjun, ei Ruikkua, kannen kuuraajaa, kuurapartaa.
Läskipää Partasuti oli se, jonka pään sankarihiiremme tahtoi pölkylle, tikkunsa varteen killumaan. Läskipää Partasuti oli se, joka oli loukannut Riipitsiipin tunteita, se, jolta Riipitsiip oli kohteliaasti kumarrellen kysäissyt apua, saanut sorkan kalloonsa useammin kuin kerran, toisen jos kymmenennen. Olipahan karju vielä heittänyt vettä hiirirukan niskahaivenille, saavilla tosin, Ruikun pojan ristiaallokosta ruoppaamalla. Ja vaikka Riipitsiip olikin kaikin puolin rauhaarakastava hiiri, sotaisa vain sodissa, taistelutantereella, alkoivat sankarimme viiksikarvat väpättää vähemmästäkin, käpälät hiota silkasta miekanhimosta. Vaikka Riipitsiip olikin hiiri, joka ei vähästä hetkahtanut, kuopus, pahnan pohjimmainen, se, joka jäi jalkoihin säällä kuin säällä, sulka pään päällä, puhuivat sorkat puolestaan – kaksintaistelusta, hiirisankarimme kunniasta, sankarin, joka oli matkalla sankaruuteet purjeet hulmuten, minotaurir merrassa. Riipitsip aikoi haastaa Partasusin, sen läskipäisen. Riipitsiip aikoi voittaa, nostaa miekkasa ilmaan, antaa miekan hohtaa auringon valossa, tuulettaa metalli välkkyen, Ruikun pojan sokaisten. Riipitsiip aikoi iskeä tikkunsa Partasudin pohkeeseen, varpaita kun tämä ei mitä ilmeisimmin omistanut, sääli sinänsä. Riipitsiip aikoi kaataa körilään, ottaa mittaa Läskipäästä, jonka säkäkorkeutta mitattiin mastoissa. Sankarihiiremme aikoi tehdä minotaurista hakkelusta, aikoi todella. Vielä sankarihiiremme survaisisi herneen karva-ahterin sieraimeen perässään appelsiini, ananas, ankkuri ketjuineen, sukelluskello. Sillä Riipitsiipillä oli kunnia, jota puolustaa, unelma, jota oli tallottu kylliksi.
Eikä yksi turkkihuuli tukkisi ruhollaan Riipitsiipin tietä – vielä koittaisi aika Läskipään, vielä Ruikun poika saisi tilaisuutensa kuurata kannelta pölytaurin.
Sitä kommenttia?
