Kolmas luku! (: Kommentit olisivat tosi jees edelleen.
RosaliePov
Seison vain paikallani järkyttyneenä. Edward lähtee luotani samalla jotain mutisten. En jaksa keskittyä kuulemaani joten toisen sanat menevät ohi. Tajuan sulkea suuni, lähtien hitaasti kävelemään kohti taloa. Edward.. suuteli minua. En ole koskaan ollut näin hämmentynyt, en edes silloin kun tajusin rakastavani Jasperia. ”Rosalie, Rosalie!” joku naispuolinen henkilö huutelee minua edessäpäin hätääntyneenä. ”Edward!” sama henkilö huutaa, ja pian näen miten Alice kiitää luokseni. ”Rosalie! Minä näin miten Edward aikoo suudella sinua! Tajuatko, minä olen tulossa hulluksi!” Alice kimittää ja katson häntä kuin hän olisi seonnut päästään. ”Se tapahtui jo”, saan vihdoin sanat suustani hetken hiljaisuuden jälkeen. Alice nostaa katseensa minuun hämmentyneenä. ”Mitä?!” pääsee vain pieneltä keijukaiselta kimeä kiljaisu. ”Niin, se tapahtui juuri äskön”, vastaan ja ohitan Alicen hipaisten vahingossa toisen kättä omalla kädelläni. Minusta tuntuu kun minä olisin sekaisin, mutta se taitaa olla Alice – hän nauraa kuin hullu, yrittäen saada samalla muodostettua sanoistaan lauseen, mutta se yritys menee ihan penkin alle. Jatkan kävelyä, mutta naurava keiju seuraa minua ja minun tekisi tunkea hänen suuhansa sammalta niin olisi ainakin hiljaa!
Avaan oven ja näen jo ovelta miten Emmett ja Jasper istuvat sohvalla katsellen amerikkalaista jalkapalloa. Tiedän, että he katsovat sitä sillä Emmettillä on hänen lempijoukkueensa paita päällä ja Jasperilla taas kaulan ympäri kiedottu huivi, vastustajajoukkueen logoin varustettu. Emmett lyö Jasperia nauraen olkapäälle ja nousee seisomaan sohvalla ja tuulettaa oikein kunnolla, näköjään tuli maali. Ja takani on Alice, joka edelleen nauraa. Huokaisen ja riisun märät kenkäni jalasta. ”Uitettu koira tuli taloon!” Emmett hihkaisee ja tulee luokseni pörröttäen hiuksiani. ”En ole mikään koira”, sihisen hampaiden välistä Emmettille, joka ei siltikään ymmärrä lopettaa hiusteni pörröttämistä. Tönäisen Emmettiä niin, että hän kompuroi pari askelta taaksepäin. ”Hanki koira jos sellaisen haluat, sillä minä en ole”, sihisen uudestaan miehelle. Alice lopettaa naurun ja Jasper siirtää katseensa televisiosta minuun. Pudistan kärttyisenä päätäni, en tiedä miksi, lähtien sitten yläkertaan.
Ensimmäiseksi riisuudun märistä vaatteestani, käyden pikaisesti suihkussa sillä haluan päästä eroon ajatuksistani ja niistä pääsee eroon suihkun alla. Se tunne kun vesi valuu pitkin päänahkaasi ja siitä sitten alaspäin. Pursotan kämmenelleni kellertävää shampoota, jossa on kimallehippusia. Hieron sen pitkiin, vaaleisiin hiuksiini samalla kun annan veden hyväillä paljasta ihoani. Shampoo vaahdottuu hieman liikaakin ja niin vaahtoa tippuu kaakelilattialle. Huuhtelen kädet ja kasvot vaahdosta, sammuttaen sitten suihkun. Annan shampoon vaikuttaa vaikkei sitä tarvitsisikaan antaa ja sillä välillä laitan mutanaamion kasvoilleni. Pian huuhtelenkin shampoon ja naamion pois, ja sen jälkeen kiedon vaaleanpunaisen kylpytakin päälleni laittaen sitä ennen kuitenkin turbaanin hiusten ympärille.
Astun ulos kylpyhuoneesta, kävellen vaatekaapilleni. Avaan ovet selkosen selälleen, tutkien pää kallellaan kaapin sisältöä. Päädyn harmaisiin pillifarkkuihin, valkoiseen toppiin ja oranssiin villatakkiin, jossa on isot napit ja se ylettyy melkein polviin asti. Jalkoihini laitan saman sävyiset villasukat kuin villatakki on. Kävelen meikkipöytäni luokse, ottaen päästäni turbaanin. Alan hiljaa harjaa vetämään hiusten läpi, katsoen samalla ikkunasta ulos. Mitä ihmettä Edwardin suudelma oikein meinasi?
lkona on taas alkanut satamaan, sen takia inhoan tätä kirottua Forksia! Täällä vain sataa, aina vain. Saan viimeisenkin takun harjattua pois, laskien tavallisen ruman harjan puupintaiselle pöydälle. Vedän toppia hieman ylemmäs, ja sitten alemmas. Pitikin ottaa tämä lyhyt toppi. Olen sen verran laiska etten jaksa sitä enää vaihtaa, vaikka siihen menisikin alle sekunti. Istahdan huokauksen kera kirkuvanpunaiselle tuolinpäälliselle, jonka olen ostanut Alicen kanssa vuonna 1994, Pariisista. Edullinen ja loistava löytö, vaikka Alice oli silloin kanssani eri mieltä ja on varmaan vieläkin. Siirrän katseeni pöydällä oleviin purnukoihin. Mustia, liiloja, punaisia, keltaisia – ja kaikki ovat turhia. En tarvitsisi noista mitään, mutta ostan aina markkinoille tullutta uutta tuotetta. Mihin muuallekaan tuhlaisin rahoja? Avaan yhden lukuisista mustista purnukoista, ja levitän hitaasti mustaa väriä, jo tummiin ripsiini. Ripsiväri on loisto keksintö, se saa kaikkien ripset näyttämään pidemmiltä, tuuheimmilta ja ennen kaikkea paljon paremmilta! Kierrän ripsiväri purkin kiinni, ja lasken sen varovaisesti takaisin omalle paikoilleen.
”Koputi komp!” Emmett huudahtaa oven toiselta puolelta, ja pian hän seisookin takanani. Katson peilin kautta mieheen, joka siirtää kaulaltani hiukset pois ja painaa huulensa kaulaani vasten. Pakotan jonkinlaisen hymyn kasvoilleni, laskien katseeni kädessäni olevaan puuterihuiskuun. Kuulen kuinka sänky voihkaisee, kun Emmett läsähtää sen päälle makaamaan. Vilkaisen taas peilin kautta Emmettiin ja kohtaan hänen katseensa. ”Mikä on Rosalie?” hän kysyy vakavana, huolissaan. En muista milloin hän olisi kutsunut minua virallisella nimelläni, yleensä hän sanoo 'Rossu' tai 'Rose', muttei koskaan Rosalie. Emmettin mielestä se on liian ylellinen nimi. Ohitan kysymyksen vain puuterihuiskun heilauksella. Pieni puuterikasa jää hetkeksi ilmaan ja sitten se alkaa leijailumaan kohti lattiaa, toinen osa puuterista päätyi poskelleni. Alan huiskulla levittämään puuteria kalpeisiin kasvoihini, että näyttäisin edes hieman ruskeammalta ja ihmisemältä enkä kalpealta kuin kalkkilaivan kapteeni. Nuolaisen kielelläni huuliani, jotka maistuisivat mansikalle jos olisin ihminen, mutta nyt ne vain maistuvat... aivan tavalliselta. Lasken puuterihuiskun pöydälle, ja käännyn tuolilla Emmettiin päin. ”Minä en rakasta sinua enää”, sanat tipahtelevat suustani kuin jääpuikot kattoa ympäröivältä ränniltä. En kestä nähdä miehen ilmettä, joten lasken katseeni lattiaan, josta erotan juuri ja juuri, puuterihiukkasia. Samalla siirrän hiukseni oikealle, että vasemmalle etupuolelle, olkapäiden yli. Hiljaisuus tuntuu painostavalta, enkä enää pysty olemaan huoneessa. ”Anteeksi Emmett”, sanon kylmästi ja nousen ylös tuolilta, kirkuvanpunainen tuolinpäällinen tippuu samalla lattialle. Annan sen olla, jos lattialle halusi niin antaa sitten sen olla siinä.
Emmett nousee ylös sängyltä, ja sänky voihkaisee taas. Seuraan katseellani miestä, joka seisoo hetken aikaa paikoillaan aivan eksyneen näköisenä, haavoittuneena. Haluaisin halata Emmettiä ja sanoa jotain lohduttavaa, mutta seison vain kädet puuskassa. Mies lähtee mitään sanomatta huoneesta, ja minä vain katson hänen peräänsä. Mitä minä oikein tein? Pilaan tahallani oman elämäni ja toistenkin? Kuulen miten alakerrassa ovi paukahtaa kiinni, ja tunnen kuinka koko talo paiskauksesta tärähtää. Loistavaa, Rosalie, loistavaa.
Käännyn takaisin peilin suuntaan, pyyhkien ripsiväristä varisseet pienet mustat pilkut silmien alta. Minä laiton vasta äsken sitä, ja nyt jo sitä on lähtenyt osa pois. ”Mitä ihmettä?” Alice kiljaisee ovelta, joka on jäänyt Emmettin lähtemisen jälkeen auki. Pörrötän hiuksiani, että ne näyttäisivät edes asteen tuuheammilta. Mutristan huuliani, kääntäen selkäni peilille ja menen Alicen ohi. ”Kaikki ei aina kuulu sinulle”, vastaan happamasti, sillä en tällä hetkellä kestä naisen liioittelua. Hän kertoo tavallisenkin kauppareissun aina liioitellusti ja kaiken muunkin. Se näin vuosien saatossa alkaa ärsyttämään suunnattoman paljon, että voisin kuristaa omin käsin hänet hitaasti kuoliaaksi, jos hän vain kuolisi sillä tavalla. Ja yleensä kavahdan omia ajatuksiani, sillä en ole ollut pitkään aikaan näin.. murhanhimoinen. Se on väärä sana, enkä tässä tilanteessa jaksa miettiä mitään sopivampaa sanaa, joten antaa asian olla niin miten se on. Portaita laskeutuessani huomaan miten Alice seisoo samassa paikassa, mutta tällä kertaa kädet ristittynä puuskaan ja pienissä kasvoissaan nyrpeä ilme, eikä ihme. Olen uskoutunut Alicelle jo vuosien saatossa monta kertaa, liittyi asia sitten mihin tahansa, mutta nyt. Olen ollut etäinen, enkä ole antanut kenenkään päästä lähelleni paitsi Edwardin.. ja se johtui minun sekaisista tunteista, ei mistään muusta!
Tunnen yht'äkkiä painon selässäni, enkä saa ajoissa tasapainoani vakaiseksi vaan lennähdän viimeiset portaat alas, joku päälläni. Olen niin hämmentynyt etten saa mitään aikaiseksi, mutta toinen sen sijaan on näköjään suunnitellut kaiken valmiiksi. ”Rosalie! Sinä olet muuttunut, et ole enää se sievistelijä, joka kiusaa kenkäputiikissa olevaa punapäistä naista, joka mielestäsi hymyilee imelää hymyä! Sinä olet nykyään kuin joku pahastakin masennuksesta kärsivä metsänpeikko!” Alice kiljuu päälläni, ja katsoo minua kiihtyneenä. Mitä tarkoitinkaan liioittelemisella? Kiljumista ja kovia otteita – aivan kun minä olisin tappanut ihmisen! Herran isä. Mietin toisen sanoja, se nainen kyllä hymyilee imelästi, aivan kuin joku vanha pedofiili pappa. Mutta metsänpeikko? Mistä ihmeestä Alice sen sanan veti? Uudesta saippuakomediasta? Luultavasti. ”Kerro!” Alice kiljahtaa uudestaan ja pelkään olohuoneen ikkunoiden puolesta, toivottavasti ne eivät rikkoudu äänen johdosta. Nainen painaa minua kovemmin lattiaa vasten ja tiedän, että hän pääse tästä pinteestä muuta kuin puhumalla. ”Haluatko todella tietää?” kysäisen, äänessäni kuultaa huvittunuus, joka saa Alicen painamaan minua tiukemmin lattiaa vasten.
Makaan portaiden alapäässä Alice päälläni ja Jasper yrittää epätoivoisesti saada Alicea rauhoittuneeksi ja välillä pois minun päältäni. Ja minä nauran, ennemmin olen seonnut metsänpeikko kuin masentunut sellainen. Nauraminen on kyllä hieman hankalaa, sillä vatsani päällä istuu kiukkuinen keiju. Joka ei myönny Jasperin tahtoon, vaikka mies yrittää kaiken keinoin saada lahjottua toisen päältäni. En ymmärrä miksi Jasper on niin.. inhimillinen tällä hetkellä. Hän huohottaa, kun yrittää repiä Alicea pois. Räpsyttää silmiään aina välillä ja jopa hengittää kokoajan. Ymmärrän Alicen ja Esmen, mutta me – Jasperin kanssa emme ole melkein koskaan välittäneet sellaisesta turhasta. Ei meidän tarvitsisi tehdä sitä. Ja miksi edes Jasper välittää? Miksi hän ei vain anna meidän olla, kinastella toistemme kanssa kuin pikkulapset konsonaan. Luultavasti ettei Alice nyt pahoita mieltään, kun avaan suuni. Niin se on, niin sen pitää olla.
On kulunut minuutteja, mutta en ole vieläkään saanut päähäni mitään järkevää lausetta jolla saisin Alicen päältäni, ja jättämään rauhaan. Nauraminen on jäätynyt hetki sitten, sillä Alice löi kiukustuneena minua kasvoihin. En olisi koskaan arvannut, että hän tekisi niin, mutta en myöskään olisi koskaan arvannut, että Edward suutelisi minua. Seuraavan kerran, kun näen hänet, hän saa kuulla kunniansa. Sillä minua ei suudella ilman lupaa, ainakaan varatun naisen mies! Hänen tosiaan kannattaa varoa, osaan kyllä kostaa varsin näyttävästi. Ellei sitten taitoni ole ajan kuluessa ruostuneet, se on myös yksi vaihtoehto, mutta epäilen suuresti ettei niin ole tapahtunut.
Alice vihdoin hellittää hieman otettaan, muttei siltikään aio luovuttaa. Kuulen etäisesti miten Jasper ja Alice keskustelevat toistensa kanssa kiivaasti, ja minä yritän saada ajatuksiani loogiseen järjestykseen. Lattialla makaaminen on muuten ihan mukavaa, ellei päällä olisi ketään. Lattia on yhtä kova kuin minä, eikä se narahda samalla tavalla kuin kaikki sängyt ja sohvat. Lattiasta pääsee.. jollain tapaa sointuva voihkaisu. En osaa selittää sitä edes itselleni. Huomaan, että joku kaartuu pääni puoleen ja raotan vain toista silmääni. ”Alice ei aio luovuttaa, sinun kannattaisi kertoa hänelle tai keksiä jotain nokkelaa millä pääset hänestä eroon”, Jasper ehdottaa virne kasvoillaan, joka saa minut viimeistään nyt aivan sekaisin. Avaan silmäni, mutta liian myöhään, Jasper on jo häipynyt luotani. Mitä hän tuollakin tarkoitti? Ja sitä näköjään Alicekin pohtii, ääneen. Kiljuen miestään takaisin ja kertomaan mitä hän tarkoitti sillä. Huokaisen ja annan silmien levätä, suljen ne hitaasti.
Tunteja on mennyt, mutta Alice ei ole vieläkään luovuttanut – niin kuin Jasper sanoikin. Enkä usko, että hän luovuttaa ilman, että saa kysymykseensä vastauksen. Enkä minä ole keksinyt mitään uskottavaa valhetta tummahiuksiselle neitokaiselle. Ja minusta tuntuu, että jos yrittäisin syöttää pajunköyttä Alicelle hän huomaisi sen. Hän tuntee minut kuitenkin liian hyvin. Aivan liian hyvin, aivan kuin hän olisi minun kaksoissisareni. Siltä se on alusta asti tuntunut, meistä molemmista. Ainut eroavaisuus on meidän ulkonäkö. Minä olen vaaleaverikkö, pitkä ja kaunis – aivan toisin kuin Alice. Ei meitä kahta voi keskenään vertailla ulkonäön asteikolla, sillä olemme eri tavoin kauniit. Voisi sanoa, että minä olen seksikäs pitkineen säärineen ja Alice taas söpön kaunis, tanssahtavilla askelillaan ja pienikokoisuudellaan.
Vedän turhaan syvään henkeä, ja valmistaudun henkisesti, että fyysisesti seuraavaan seuraukseen. En edes halua miten Alice keksii minua kiduttamaan ja haukkumaan. Kuitenkin niin loistavasti, että säryn kuin posliininukke tippuessaan valkoiselta hyllyltä alas. ”Minä. Rakastan. Jasperia”, saan sanat vaivoin ulos suustani, karkaamaan vaaleanpunaisiksi maalatuilta huuliltani. Alicen ote vihdoin hellittää niin paljon, että pääsen karkaamaan toisen alta pois. En halua jäädä raivoavan neidin alle loukkuun, kun hän tajuaa asian kunnolla. Nousen siis ylös niin nopeasti kun pääsen, ja peräännyn jo valmiiksi etuovelle. Nyt vasta pistän Jasperin merkille, joka on kokoajan istunut takanamme, portailla. Jos olisin nähnyt hänet, niin en olisi sanonut mitään. ”Mitä?” pääsee ensimmäinen kysymys Jasperin suusta, ei mennyt niin kuin suunnittelin.
”Hei kaikki!” Bellan kimeä ääni tervehtii meitä, kun hän on päässyt sisälle, eikä tietenkään kompuroimatta. Edward on antanut tytön tulla milloin tahansa kotiin, ja silloin ajatusta vastaan, mutta nyt – luojan kiitos. Vilkaisen tyttöä, jonka posket hehkuvat punaisina niin kuin aina ja hiukset ovat sekaisin. Eikö hän edes viitsi pitää ulkonäöstään huolta? Pitäisi opettaa Bellalle pari asiaa niin hän ei näyttäisi noin.. välinpitämättömältä ulkonäkönsä suhteen. Tai mistä minä tiedän miten paljon aikaa hän käyttää peilin edessä, mutta näkemäni jälkeen olen päätynyt siihen ettei melkein ollenkaan. En minäkään tuossa tilanteessa tietäisi mitä tekisin, nyppisin kulmakarvat huolitellun näköiseksi, käyttäisin itseruskettavaa, ja ainakin kävisin kampaajalla. Mutta epäilen ettei sekään riitä läheskään alkuun.
”Hei Bella”, vastaan hymyillen leveästi ja Bella katsoo kuin olisin menettänyt järkeni. No en ikimaailmassa hymyilisi vilpittömästi Bellalle, mutta tämä on asia erikseen. Hän pelasti minut huudoilta, kidutukselta ja kenties kuolemalta, että kyllä, hän ansaitsee minulta jopa hymyn. ”Minun tästä pitääkin lähteä ostamaan uudet Guessin korkokengät, jotka muuten tulivat tänään myyntiin. Pitäkää hauska ilta!” toivotan pikaisesti, ja katoan jo pimeäevään iltaan. ”Eihän edes kaupat ole auki”, kuulen Bellan mutisevan kummissaan – tämä vasta saa minut vakiintuneeksi, että hän on.. vähän jälkeenjäänyt aivojen kehityksessä. Lähden juoksuun, yrittäen sulkea kaikki aistini, mutta kuulen miten ulko-ovi avataan jälleen ja joku lähtee perääni. Älä anna sen olla Alice, älä anna sen olla Jasper, mutta ketä muukaan se voi olla, kun jompikumpi heistä kahdesta? Ottakoon kiinni.
Ja niin henkilö ottaakin kiinni – hypäten kuin kissanpentu ihmisen nähdessään ilmaan ja tarraa jalkaan kiinni, näin tapahtuu minulle, mutta henkilö ei ole läheskään yhtä kevyt kuin kissanpentu ja kaadun kasvoilleni havupuiden neulaspeitteelle. ”Anteeksi, mutta et muuten pysähtyisi. Huutelin nimeäsi”, sanotaan ja päältäni noustaan. Kierähdän selälleni, ja siitä sitten toisen avustuksella pystyyn. Pyyhin neulaset pois vaatteistani, siirtäen sitten katseeni Jasperiin. Oliko hän huudellut nimeäni, en ainakaan kuullut. ”Sinä siis rakastat minua?” kuuluu kysymys ja toinen nostaa kysyvästi kulmaansa. Minun tekisi vajota maan alle, ellei siellä olisi kuvottavia kahdeksanjalkaisia karvaisia ötököitä, jota inhoan vieläkin. Laitan käteni puuskaan rintojen alapuolelle, siirtäen välttelevänä katseeni pois Jasperista, jota minun tekisi katsella päivät pitkät. Tuntea hänen vaaleat ja kiharaiset hiukset käsieni alla, kun suutelen häntä, tuntea hänet täyteläiset huulet omiani vasten. Ja hänen lihaksikkaan vartalonsa minua vasten, muttei niin lihaksikkaan kuin Emmettin, mutta kuitenkin lihaksikkaan. ”Rosalie?” nimeni lausutaan hitaasti, mutta äänessä kuultaa kärsimättömyys. Minäkin olisin kärsimätön, jos joku olisi sanonut niin minulle tai no en varsinaisesti sanonut suoraan Jasperille, mutta melkein. Siirrän katseeni Jasperiin, onneksi hän ei osaa Edwardin tavoin lukea ajatuksia. ”Niin”, sanon vältellen. ”Niin mitä?” Jasper kysyy hämmentyneenä, seisten avuttoman näköisenä edessäni, että tekee vaikeaa menemättä halaamaan miestä. ”Niin, rakastan sinua.”
Pahoittelut, että luvusta tuli ehkä liian sekavainen sillä tapahtui niin paljon kaikkea, mutta yrittäkäähän selvietyä.
