Mitä ihmettä minulle on tapahtunut, hei ihan oikeasti? Ehkä se johtuu tästä vuorokaudenajasta, ehkä omista ongelmista, ehkä siitä, etten ole päässyt vieläkään Fredin kuolemasta yli (sitä se fiktiivisiin hahmoihin rakastuminen teettää) tai sitten siitä, että tämä fic vain oli niin kaunis (mitä en kyllä epäile laisinkaan, tämä oli ihana!), mutta tuo teksti pani minut ihan oikeasti itkemään. En ole ennen itkenyt näin lyhyitä ficcejä lukiessani, en tiennyt, että se edes on
mahdollista, mutta nähtävästi se sitten on. Vau, uusi kokemus. Saat siis itkettämisestäni ihan vapaasti kaiken kunnian ja luvan ylpeillä !
jos siinä nyt ylpeilemisen aihetta hirveästi on, olen muutenkin kamala itkupilli ainakin pidempiä ficcejä lukiessani, ettäjoo. Mitäs tähän sanoisi, en ole pitkään aikaan kommentoinut ficcejä ja taidot näyttää olevan nyt vähän ruosteessa, eh.
Tämä nyt kuitenkin kosketti minua todella syvältä. Fred/George on paritus, jota ei vain voi olla rakastamatta. Yleensä kaksoset ovatkin hilpeitä ja hassuja, mutta sitten kun Fredin kuolema tulee ilmi... no, kaikki kääntyy nurinpäin. Minusta oli ihanaa, että olit tavallaan pitänyt kaksosten tyylisen puhetavan tässä, vaikka aihe onkin niin surullinen. Oikeasti, en yhtään tiedä mitä sanoisin, tämä sai minut ihan sanattomaksi ja vaikutan täystumpelolta, anteeksi. Yritetään!
Vaikka aihe ei sinänsä olekaan niitä omaperäisimpiä (tai tuo Georgen kaipuu veljeään kohtaan, viimeiset hyvästit), niin olit saanut siitä niin omanlaisesi ja kaunista luettavaa, että tuo aiheen kliseisyys ei kyllä haitannut tippaakaan. Olen itse yrittänyt kirjoittaa tuhat kertaa tuosta aiheesta ja voin ihan suoraan sanoa, että en kyllä koskaan tule onnistumaan yhtä hyvin kuin sinä.
Pidin tosiaan tuosta tavasta, jolla olit tehnyt Georgen vähän lapsenomaiseksi, tuo pikkuinen dialogi noiden kahden välillä vain oli niin ihana! Eniten kuitenkin rakastuin loppuun, jossa siis oikeastaan aloinkin itkemään; "Ja kun George yrittää tavoittaa veljensä hihaa, hänen kätensä haparoi ilmaa."
haparoi ilmaa! Eieieiei, ei saa!
En oikeastaan keksi tähän yhtikäs mitään rakentavaa, joten sinun siis pitänee tyytyä minun osaltani tähän sekaiseen viestiin täynnä itkua ja ihkutusta. Mutta kiitos siis aivan älyttömästi tästä pikkuisesta ficistä, tulen lukemaan tätä läpi yhä uudestaan ja uudestaan, enkä varmasti koskaan tule kyllästymään!