Ficin nimi: Totuudensokea
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Tuntematon sotilas
Disclaimer: Väinö Linnan kaikki, minä vain pidän hauskaa hänen teoksellaan.
Haasteet: Fandom10
Tyylilaji: Angst, deathfic, pohdintoilu, draama, vähän päälle tuplaraapale
Ikäraja: K-11 (kirkaiskaa kimakasti jos on väärä!)
Päähenkilöt: Riitaojan äiti & Riitaoja
Yhteenveto: Riitaojan äiti poikansa kuolleen ruumiin äärellä.
Varoitukset: Kuoleman vähäistä kuvailua, jonkinmoista sotamyönteisyyttä
A/N: Osoittaakseni itselleni, ettei kritiikki tapa, ja koska Riitaoja vain on niin ficattava hahmo. Idea tekstiin lähti Sotaromaanin kohdasta (lienee sensuroitu Tuntemattomassa), jossa Linna mainitsee maailmasta löytyvän myös ”sellaisia luonnottomia äitejä, jotka iloitsevat poikansa haudalla, koska ovat saaneet antaa uhrinsa” (tai jotain sinnepäin, en minä nyt ulkoa mitään muista, älkää kyselkö koko ajan!!!11!1 : D).
Totuudensokea
Riitaojan iho on viileä äidin sormien alla; hellä käsi liukuu alas kalpeaa poskea ohittaen raolleen jääneet huulet, jotka kuolema on suudellut sinertäviksi. Nainen sivelee parransängen karhentamaa leukaa, ja tarkkailee otsalla kiemurtelevia hiuskiehkuroita ja punaisina helmeileviä näppylöitä. Näky on ristiriitainen; nuorukaisen kasvot hohtavat iätöntä hiljaisuutta pursuten samaan aikaan elämää sekä lapsekkaalla että aikuismaisella tavalla.
Kaikesta huolimatta Riitaoja näyttää äitinsä kosteissa silmissä suorastaan kauniilta, ja vaistonvaraisesti tämä kuvittelee hänen kuolemansa samanlaiseksi. Mielikuvitus maalaa naisen eteen näyn, jossa nuorukaisen niskasta valuu siisti verivana, vartalo keinahtaa sammalmättäälle kasvot pehmeinä ja keuhkot vetävät dramaattisesti viimeisen kerran henkeä ennen kuin silmät umpeutuvat iäksi. Niin kauas sotapropaganda on eksyttänyt hänet totuudesta; hiekkatien verille raapimista kyynärpäistä, pelonkyyneleiden ja mullan tahrimasta irvistyksestä, yksinäiseen pimeään haihtuvasta avunparahduksesta ja luodista, joka lävistää pääkallon räiskäyttäen verta ja luunpalasia ympäriinsä.
Riitaojan äiti silittelee poikansa harmaan univormun etumusta kevyesti. Hän ei tiedä, että koko puku on vaihdettu toiseen; miehen kuolinasu oli ruumiinpesijöiden mielestä aivan liian verinen kotiin lähetettäväksi. Mutta millä tavoin? Olisiko se antanut liian todellisen kuvan ihannoiden maalatusta sodasta vai tahtoivatko he todella vain varjella edes yhden äidin mieltä särkymiseltä?
Niin tai näin, suunnitelma on tehnyt tehtävänsä. Ennen kannen sulkemista äiti katselee vielä hetken yksinkertaisessa puuarkussa lepäävää poikaansa, ja vaikka kyynelputoukset muodostavat pienen lammikon naisen solisluiden väliin, hän ei voi olla hymyilemättä ilosta; hänen pojallaan oli kunnia täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan kaikkein kalleimman kautta.