Nimi: Hiekkalaatikko
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Romance/drama/ fluffy
Paritukset: Draco/Hermione (nuorina aikuisina)
Ikäsuositus: K-11
Esilukijana: niiina
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto: Kaksi takaisin velhomaailmaan ikävöivää kohtaa toisensa jästilähiössä. Romanttista höpölöpöä.
(Mutta tarvitaanhan sellaistakin välillä!)
Lukijalle: Tämä on
niiinalle kirjoitettu lahjaficci, joka perustuu kiisteltyyn totalOOC!Draco/Hermione –paritukseen ja lahjansaajan taannoin näkemään suloiseen uneen. En tiedä olisinko muuten tullut tällä parituksella kirjoittaneeksi, mutta vaihteluhan tunnetusti virkistää. Toivottavasti muutkin lukijat tykkäävät.
Koetin parhaani mukaan saada tästä parituksesta niin realistisen kuin suinkin kykenin kuvittelemaan. Ja lienee paikallaan myös mainita, että vaikka tässä eletään Potter-maailman tulevaisuutta, niin tämä on kirjoitettu ennen DH:n ilmestymistä eikä siten spoilaa millään tavalla viimeistä kirjaa.
HiekkalaatikkoPilvien välistä esiin pilkahtanut aurinko sai kadun asfaltin kiiltämään. Sadekuurot vihmoivat kesälomalaisia tämän tästäkin, joten esikaupunkilähiön perheet olivat kiitollisia pihoistaan, joilta pääsi nopeasti sisään suojaan. Täällä ei tunnettu kurahousuja, eivätkä äidit pitäneet märistä lahkeista ja tennareista. Silti jokainen selkeän sään tuokio käytettiin hyödyksi, Britanniassa kun ei sitä iloa riittänyt tuhlattavaksi asti.
Hermione Granger istuskeli taloyhtiön yhteisellä pihalla hiekkalaatikon reunalla, katsellen viisivuotiaan serkkunsa keskittynyttä leikkiä. Matt järjesteli autoja hiekkaan hyväntuulinen ilme ruskettuneilla poskillaan. Pojan kiharainen hiuspehko kutitti niskaa jalkapallolippiksen alla, hymy paljasti rivin tukevia hampaita, joiden näkeminen toi naisen mieleen oman lapsuusaikaisen peilikuvansa. Hän tunsi äkillistä kiitollisuutta siitä, että vastoin kuin muu sukunsa, hänet oli kutsuttu aikoinaan Tylypahkaan opiskelemaan taikuutta. Täällä, jästien paritalojen kansoittamalla asumakaavalla, taikamaailman läsnäoloa hädin tuskin muisti olevan olemassakaan. Kiireinen työnkuva Irvetan velhopankin konttorissa sai hänet kuitenkin nauttimaan jästimaailman leppoisasta elämäntavasta loma-aikoina. Tänä vuonna vanhemmat olivat lähteneet sateita pakoon eteläisen Euroopan lämpöön, ja Hermione oli päättänyt viettää kahden viikon lomansa äitinsä sisaren luona ja tutustua samalla pieneen serkkuunsa, jota oli hädin tuskin tavannut muutamia perhejuhlia lukuun ottamatta.
Pihapuisto oli rauhallinen, ennen heitä paikalla leikkinyt tyttökin oli lähtenyt vastahakoisesti syömään nannynsa päättäväisesti patisteltua. Matt ei piitannut lapsiseuran puuttumisesta, sillä hän selosti innokkaasti askareitaan aikuiselle serkulleen. Hermione nyökytteli ja myönteli, kunnes huomasi helpottuneena paikalle saapuvan toisenkin pienen pojan puistotien vastapäisestä talosta. Pian sen pihaportin takaa pujahtikin lelutraktoreitaan kantava liinatukkainen lapsi, joka vilkutti äidilleen iloisesti. Tämä jäi puutarhan puolelle siistimään kukkaistutuksiaan.
”Katso, Matt! Tuolta tulee sinulle kaveri.” Hän nojautui hyvillä mielin taaksepäin. Lapsen viihdyttäminen yksinään kävi miltei työstä. Matt kääntyi katsomaan ja leveäsuinen hymy paljasti taas hänen lystikkäästi harottavat hampaansa.
”Se on Eddie, naapurista. Me on leikitty sen kaa ennenkin.”
”Sehän on mukavaa. Minä istunkin tuohon penkille, niin mahdutte paremmin leikkimään.”
Hermione ojenteli puutuneita jalkojaan ja seurasi tyytyväisenä poikien maansiirtopuuhia, joihin liittyi paljon piippausta ja hurinaa. Iloiset, korkeat lapsenäänet kinastelivat hilpeästi siitä, kumman ajokki oli oikeutettu ajamaan edeltä. Kyllästyttyään hiekkalaatikkoon he säntäsivät jaloilleen, alkaen juosta kilpaa ympäri leikkipihaa. Hermione seurasi heitä hymyillen salaa - naapurin poika loi huvittavan kontrastin hänen maanläheisen tanakkaan, höröhampaiseen serkkuunsa. Pikku Edward oli eteerisen kaunis lapsi, solakka ja pitkäjäseninen ikäisekseen, kirkassilmäisen veikeä poikanen. Hänen hiuksensa kiilsivät miltei häikäisevän valkoisina auringon heijastuessa niihin, ja hänen nauraessaan pää takakenoon heitettynä, polviinsa nojaten, paljastui että ainakin kolme etummaista maitohammasta oli jo irronnut. Molemmat pojat olivat naisen mielestä suloisia, mutta aivan eri tavoin.
Hän seurasi tyytyväisenä penkiltään, miten kaverukset alkoivat potkia jalkapalloa, jonka joku oli luottavaisesti jättänyt pienen ruohokentän laidalle. Peli keskeytyi, kun korkealle lennähtänyt pallo takertui pensaan yläoksastoon. Pojat hyppelivät ja hosuivat keppien kanssa, mutta se ei vain näyttänyt irtoavan. Hermione kohottautui auttaakseen, kun hän huomasikin jonkun ennättäneen edelle. Pitkä nuori mies, hiuksiltaan yhtä vaalea kuin Eddiekin, ulottui kurkottamaan pallon vaivattomasti käsiinsä ja kumartui juttelemaan lapsille ennen kuin laski sen maahan. Hetken päästä hän juoksi jo heidän mukanaan, koettaen tavoittaa palloa pienten pelaajien vikkelistä jaloista. Hermione pudisteli päätään nauraen itsekseen; oli selvää jopa hänen tottumattomille silmilleen, ettei tulokas harrastanut palloilua. Pojat pompottivat häntä voitonriemu kasvoiltaan loistaen, kuljettaen jalkapalloa vaivattoman sukkelina. Lopulta mies kohotti kätensä tappionsa tunnustaen ja heittäytyi teatraalisesti selälleen ruohikkoon kaikkensa luovuttaneena. Hän haroi vaaleita hiuksiaan eläytyen epätoivoon, joka sai lapset nauramaan kippurassa. Tyttökin ravisti pitkiä kiharoitaan pidätellen nauruaan – nuori mies oli niin aidosti mukana lasten leikissä, että sen seuraaminen sivusta tuotti salakatselijalle vilpitöntä iloa.
Kilmuttuaan hetken ruohossa hengästyneenä makaavan auttajansa seurassa pojat palasivat kilpaa juosten hiekkalaatikolle, vieras mukanaan. Matt esitteli hänelle innokkaasti autojaan, mutta Hermione näki selvästi, että naapurin Ed kiinnosti nuorukaista eri lailla. Hänen katseensa seurasi pikkupojan traktorin sijaan sitä liikuttavaa poikaa itseään, kiihkeän kaipaava ilme selvästi olemuksestaan välittyen. Tämä oli niin keskittynyt, ettei huomannut naisen läsnäoloa, joten hän saattoi katsella tätä kaikessa rauhassa. Katsottavaa riittikin; lähiössä ei ollut kuluneen viikon aikana näkynyt rullalautailevien teinipoikien lisäksi kuin kiireisiä uraisiä ja kaljamahaisia grillaavia setiä, joten Hermionea ei voinut syyttää siitä, että hän jäi miltei tuijottamaan hyvännäköistä nuorukaista kiinnostuksensa kasvaessa kaiken aikaa.
Mies oli urheilullisen oloinen; farkut kiristyivät hänen yllään pukevasti, kun hän laskeutui puolittain kyyristyneenä liikuttamaan muovista maansiirtotraktorin kauhaa, selkä katselijaan päin. Niskanikama vilahti näkyviin pitkähkön tukan alta hänen kurottaessaan kaulaansa eteenpäin. Naisen sormenpäitä alkoi kihelmöidä koskettamisen halusta. Vaikkei ollutkaan vielä nähnyt tämän kasvoja, Hermione saattoi uskoa niissäkin olevan samaa siroa hienostuneisuutta, joka silti säilyi vakaan miehekkäänä, erehtymättömän tyylikkäänä rennosta leppoisuudestaan huolimatta. Kuitenkin viehättävän nuorukaisen olemuksessa oli jotakin kireää ja hermostunutta, vaikka sen havaitseminen olikin vaikeaa. Epävarmuuden vire kyti jossain niin syvällä, että ohikulkija ei olisi sitä kyennyt huomaamaan. Naisen ajatukset veti kuitenkin toisaalle kevyesti kuluneen lenkkitossun reunan ylle kiristyvä akillesjänne, jonka koukistuneen polven kohottama farkunlahje paljasti. Huomaamattoman jänteviksi treenatut käsivarren lihakset liikahtelivat vaalean ihon alla, kun mies kumosi kauhakuormaajan hiekkalastin riemusta kirkuvien poikien kaivamaan kuoppaan. He näyttivät kilpailevan, saisiko vieras kuopan täytetyksi heidän puolestaan lappaessa siitä hiekkaa pois. Kaikilla tuntui olevan hauskaa, ja kuorma-auton ääntelyä matkiessaan mies purskahti nauruun itsekin. Hermione katseli ojentuneiden kasvojen näkyviin tuomaa siloista poskipäätä ja leuan kaarta, jota hymy kohotti veikeästi, eikä voinut pidätellä omaa hymyään hiipimästä äänettömästi huulilleen.
Ruumiinkielestä Hermione päätteli, että kyseessä ei ollut pojan isä, vaikka heissä samaa näköä olikin, etenkin lähempää katsoen. Ehkä jokin nuorempi sukulainen, serkku tai eno? Mies ei näyttänyt olevan riittävän iäkäs esikouluikäisen vanhemmaksi. Heidän välillään ei ollut sitä luontevuutta, joka sukulaisten kesken tavallisesti vallitsi, mutta silti jokin lämmin ja rentoutunut yhteenkuuluvuus oli havaittavissa jo niinkin kaukaa. Edes ripsuttaen alkava sade ei saanut sitä rikotuksi.
Sen teki huolestunut naisen ääni orapihlaja-aidan takaa pihatien toiselta puolelta.
”Ed!
Eddie! Äkkiä sisälle, ennen kuin sade yltyy!”
Vaaleatukkainen poika heilutti kättään hyvästiksi, kokosi kömpelösti hiekkaisia leluja syliinsä ja kirmasi pihaportilleen. Nuori mies oli kohottautunut seisaalleen, hänen katseensa seurasi poikaa haikeana. Sitten hän vain oli poissa, siihen lyhyen äkkinäiseen tapaan, kuin varjo katoaa pilven siirtyessä auringon eteen. Hermione tähysi ympärilleen, muttei nähnyt miestä enää. Pisarat alkoivat rummuttaa hänen jalkoihinsa astetta kiivaampaan tahtiin. Hän alkoi koota leluja koriin ja nosti sen käsivarrelleen.
”Tule, Matt. Meidänkin on paras juosta sisälle, ettei äiti suutu.”
*~*~*
Sadetta jatkui ja jatkui. Kun täti saapui kaupungilta ja alkoi valmistaa illallista, Hermione ilmoitti lähtevänsä ulos. Pieni talo oli ahdas sateella, ruoka-aineiden tuoksut tuntuivat täyttävän hengitysilman liian tarkkaan. Häntä hävetti myöntää itselleen, että hän kaipasi omaa tilaa, vapaata ilmaa ympärilleen.
”Siellähän sataa!” huolestui täti, vilkaisten hänen levottomina nykiviin jalkoihinsa. ”Ja ruokakin on kohta valmista.”
”Käyn vain vähän kävelemässä. En viivy kauaa.”
Oli hassua tuntea itsensä surulliseksi ja yksinäiseksi, joukkoon kuulumattomaksi, kun ympärillä oli rakastavaa perhettä, ääntä ja hulinaa. Täti pilkkoi vihanneksia iskelmäradion toistaessa tuoreimpia listahittejä. Matt lennätti suhisten avaruusalusta, josta lähti sähköisen kimakka piipitys. Hermione toivoi salaa, että laitteen paristot ehtisivät tyhjetä ennen hänen paluutaan. Painaessaan oven kiinni takaansa, hän tunsi olonsa ihmeellisen vapaaksi. Nuoruusvuodet sisäoppilaitoksessa erottivat väistämättä suvusta, muodostivat ystävistä sen perheen, joka merkitsi eniten. Heidän porukkansa oli aika silti väistämättä hajottanut; vaikka tapaamiset olivat lämpimiä ja he välittivät yhä toisistaan, ei se ollut enää samanlaista. Ei varmaan tulisi enää koskaan olemaankaan.
Hän ajatteli Harrya, joka oli nyt kiireinen nuori aurori, Ginnya, joka hoivasi pikkuista Lilly-tyttöstään kotona ja kokkasi ilta-aterioita keittiössään tavalla, joka toi elävästi mieleen hänen äitinsä. Ron puolestaan eleli yhä poikamiehenä vanhempiensa kodissa, valmiin pöydän ääressä. Hän ei ollut suostunut uskomaan sitä, että Hermione ei ollut heti valmis vakiintumaan, että hän oli halunnut ensin elää omaa elämäänsä, nähdä vähän muutakin maailmaa. Heidän viimeisen riitansa päätteeksi poika oli kuitenkin tuntunut hyväksyneen tosiasian.
”Ei kiistellä tästä asiasta enempää. Minä odotan täällä, Hermione, kunhan sinä vain olet valmis. Minulle ei tule olemaan ketään toista.”
”Älä ole naurettava, Ron! Ellet ole sattunut huomaamaan, en minä ole ainoa nainen maailmassa.”
”Ja sinun mielestäsi minun pitäisi pistää hynttyyt yhteen jonkun Lavenderin tapaisen kanssa, vai? Älä edes kuvittele. Saatpa nähdä, että vielä meistä tulee pari. Äitikin sanoo niin.”Eikä mikään, mitä hän sanoi, saanut Ronin kantaa horjumaan. Tämä tuntui tyytyvän itsepäisesti päättämäänsä tilanteeseen. Siitä lähtien he olivat olleet jonkinmoisia ystäviä, joskaan kiusallisuuden tunne ei tuntunut kuluvan pois millään. Yhdessäolo oli parhainta heidän ollessaan koko joukko yhdessä, mutta kahden kesken Ronin läsnäolo tuntui niin painostavalta, ettei nainen saattanut enää muistaa, milloin he itse asiassa olivat viimeksi viettäneet aikaa kaksistaan.
Hermione oli vaeltanut ajatuksissaan takaisin tyhjään leikkipuistoon. Hän istui märässä keinussa silmät kiinni, sateen ripsutuksen muuttuessa pikkuhiljaa ropinaksi ja laantuessa kohta jälleen. Hän ei vaivautunut pyyhkimään kasvojaan, antoi kylmän sadeveden viedä mennessään karanneet kyyneleet. Ron ei ymmärtänyt, hän oli aina ollut niin jääräpäisen suoraviivainen. Sielunsa silmin Hermione saattoi nähdä itsensä rimpsuessu edessään ja puinen kauha kädessään odottamassa miestään kotiin luutaverstaalta. Ei siinä mitään pahaa ollut, hän ajatteli synkästi, se vain ei ollut tulevaisuus, jonka hän olisi osannut kuvitella itselleen. Silloin nuorena se oli ollut hänen haaveistaan suurin, sen hän saattoi valehtelematta myöntää. Hän oli kuitenkin kasvanut unelmansa yli.
”Kun vain saisin oman miehen, ja mieluiten juuri Ronin” ei tuntunut enää samalta kuin silloin. Ajatuskin ahdisti. Samoin sen tajuaminen, että jos he olisivat syöksyneet naimisiin suoraan koulunpenkiltä, hänelläkin olisi taatusti jo useampi punapäinen pojanmukula vahdittavanaan.
Hän liikutti keinua hitaasti edestakaisin kengänkärjillään, salli sateen surutta norua pitkin vaatteitaan, katseli laiskasti, ajatuksissaan sen hiekkaan muodostamia puroja.
Äkkiä hän aisti jonkun läsnäolon. Hermione ei osannut sanoa, mikä toi tunteen niin selvänä hänen kuormitetun mielensä etualalle, mutta ehkä se oli keinun ketjun kevyt kilahdus, silmäkulmasta havaittu varjo, kenties hiekan rapsahtelu, vaikkakin hän olisi voinut vannoa, ettei ollut kuullut lähestyviä askelia.
Olkoon. Hän sulki silmänsä uudelleen, keskittyi kenkiensä liikkeeseen. Paitsi että hän ei kyennyt enää mitenkään keskittymään. Hermione käänsi päätään salaa, kurkisti sivulleen. Se oli sama nuori mies, jonka hän oli nähnyt aiemmin, hän huomasi. Komea blondi sekaisine vaaleine hiuksineen, ja hän istui polviinsa nojaten viereisessä keinussa. Sateen kastelemat suortuvat peittivät osan vesilammikkoon katseensa suunnanneista kasvoista, mutta profiilista ei voinut erehtyä, ei näin läheltä.
Sehän oli Draco Malfoy, Hermione tajusi puolittain järkyttyen. Milloin Malfoysta oli tullut noin syötävän hyvännäköinen? Ja mitä ihmettä mies täällä teki? Hän kiemurteli mielessään tajutessaan, että jokin tiedostamaton osa hänessä oli tunnistanut toisen heti ensi näkemältä, vaikka miehessä ei ollutkaan paljon yhteistä sen Draco Malfoyn kanssa, jona hän oli tätä tottunut ajattelemaan.
Kasvot olivat aikuisemmat, mutta niistä saattoi yhä tunnistaa ennen niin nyrpeän pojan, joka oli aikoinaan pilkannut rumin sanoin hänen jästitaustaansa. Elämä – vaikkei kouluajoista niin kovin monta vuotta vielä ollutkaan vierinyt – oli tuonut hänen piirteisiinsä hivenen nöyrää arvokkuutta ja aikuista ymmärrystä. Muutos puki häntä, huomasi Hermione tyytyväisyyttä tuntien.
Mies riiputti päätään, märät hiukset maata kohti roikkuen, veden juostessa niiden päistä hiekalle. Kun hän kohotti kasvonsa, ne laskeutuivat myötäilemään hänen otsaansa, valuen latvoistaan kaulanjuurta myöten. Hän näytti ihastuttavalta, ajatteli Hermione, Dracon kootessa hetken itseään voidakseen tervehdyksellä myöntää tunnistaneensa toisen.
”Hei.” Hänen äänensä oli ohut, kokeileva. Silmissä kuitenkin pilkahti ystävällinen ilme, joka oli entistä suuremmassa ristiriidassa kouluaikaisen Malfoyn olemuksen kanssa.
”Hei”, vastasi Hermione, kiroten ällistynyttä ilmettään, jota ei ollut ehtinyt peittää.
Nuori mies naurahti hermostuneesti, lyhyin hekotuksin, joita tuntui itsekin hieman nolostuvan.
”Törmäsimmepä harvinaisen yllättävässä paikassa”, hän aloitti muodollisen keskustelun. Sitten hän hylkäsi otsaansa rypistäen neutraalin kohteliaisuuden. ”Saanko kysyä, miten oikein päädyit tänne? Ja miksi ihmeessä?”
”Tulin kylään tätini perheen luo”, märkiä kiharoitaan hermostuneesti sukiva nainen vastasi lyhytsanaisesti.
Draco naurahti jälleen, tapaan, joka viesti selvästi:
olisihan tuo pitänyt tietää. ”Niinpä tietenkin. En ajatellutkaan… Hämmästyin niin nähdessäni velhon,
täällä, etten muistanutkaan sinun olevan jästisyntyinen.”
”Ennen et antanut minun unohtaa sitä”, tuumasi Hermione hieman viileään sävyyn, vaikka huomioikin tämän käyttäneen korrektia ilmaisua. Mies katsoi häneen hämillään kastuneiden hiustensa takaa ja virnisti anteeksipyytävästi.
”No, se oli sitä aikaa. Jos ei muistella sitä nyt – oletetaan, että pienistä idiooteistakin kasvaa joskus ihmisiä.”
”Näköjään.” Hermione ei olisi ikinä uskonut hymyilevänsä jonain päivänä Malfoylle yhteisymmärrystä tuntien. Elämä osaa yllättää, hän ajatteli.
Hän tarkasteli miestä avoimesti nyt, kun he kerran olivat juttuväleissä. Nuoren pojan suipon terävät, hieman luihut piirteet olivat vahvistuneet miehekkäämmiksi, persoonallisemmiksi, ja huomattavan hyvännäköisiksi. Silmät olivat kuitenkin yhtä kirpeän siniharmaat kuin ennenkin. Hermione järkyttyi niiden suloisuudesta. Ne olivat yhä kovat, paljon nähneet, mutta nyt niissä väikkyi jonkinlaista lempeää tyyneyttä, joka muutti vaikutelman täysin.
Kumpikaan ei osannut ojentaa kättään tervehtiäkseen kuten tapaan kuului, mutta he jatkoivat keskusteluaan katsellen toisiaan uteliaina.
”Entä sinä? Mistä oikein tunnet tätini naapurin pojan?” uskaltautui Hermione kysymään vuorostaan. Draco kohautti olkiaan.
”En voi varsinaisesti sanoa
tuntevani häntä, mutta olen ollut tässä jo kohta kuukauden, tarkkaillut sivusta, koettanut tehdä tuttavuutta. Siihen tapaan kuin tänäänkin.”
”Miksi kummassa? En muista, että olisit ollut suuremmin lapsista kiinnostunut.”
Jästeistä varsinkaan, ajatteli Hermione mielessään, mutta sen hän jätti sanomatta.
Draco puri alahuultaan harkiten hetken ajan sanojaan. Lopulta hän vastasi, pyyhkäisten valuvaa vesinoroa ohimoltaan, koettaen peittää mielenliikutustaan sinänsä turhan eleen taakse.
”Katsos, hän on veljeni.”
Naisen silmät pyöristyivät väkisinkin tästä yllättävästä paljastuksesta.
”Mutta miten…” Hermione ei saanut enempää sanoja ulos. Hän ei oikeastaan tiennyt, kuinka olisi kysymyksensä muotoillut.
”No, vaikka sodasta onkin jo monta vuotta, isäni harrastaa vielä vanhoja kujeitaan.” Ilme nuoren miehen sileillä kasvoilla oli inhonsekainen. Hän katsoi kenkiinsä, vältellen toisen katsetta.
”Ai…” Hermionekin käänsi katseensa hienotunteisesti alaspäin. ”Entä Eddie…”
”Mietit, miten sain hänen olemassaolonsa selville. Ihan sattumalta. Törmäsin häneen kadulla, yllätyin yhdennäköisyydestä.”
”Niin, hän onkin kovasti sinun näköisesi”, sopersi nainen väliin. Mies jatkoi, kuin ei olisi edes kuullut keskeytystä.
”Seurasin heitä etäämpää, käytin hieman lukilitista. Ja bingo. Uusi haara sukupuuhumme… Onneksi äiti ei tiedä. Ainakaan en usko, että isä vaivautuu kertomaan hänelle harrasteistaan.” Draco potki märkää hiekkaa jaloissaan puhuessaan niin, että se sotkeutui mutavelliksi.
Hän vaikeni hetkeksi, Hermione istui odottaen hiljaa. Sade oli jossain vaiheessa lakannut kokonaan, mutta taivas oli yhäti synkkä, kuin ilme hänen vierellään verkalleen keinuvan miehen kalvailla kasvoilla. Draco jatkoi hiljaisella äänellä.
”Poika on adoptoitu. Ilmeni, että hänen äitinsä oli päättänyt synnyttää lapsen, mutta toistuvat painajaiset veivät hänet lopulta johonkin laitokseen. Hän oli yrittänyt neljästi itsemurhaa.”
”Voi ei”, henkäisi Hermione, joka oli eläytynyt kertomukseen.
”Perheellä ei ollut tiedossaan enempää kuin muotoseikat paperilta. Käväisin tutkimassa mielisairaalan arkistoja”, mies huiskaisi ranteellaan ilmaa edessään kuin taikasauvalla, havainnollistaakseen
alohomoraa. ”Säästän sinut tarkemmilta yksityiskohdilta. Niistä tuli epäilyksettä selväksi, kuka oli teon takana. Tunnen isäni mieltymykset.”
”Ainakin hän armahti naisen hengen”, koetti Hermione lievittää raskaaksi käynyttä tunnelmaa. Draco kuitenkin pudisti päätään.
”Hän ei ehtinyt pidemmälle, sillä jästilainvartijat miltei yllättivät hänet. En vähääkään epäile, etteikö naapurisi poika ole ainoa sisarukseni. Siksi haluaisinkin tutustua häneen, jos saan siihen tilaisuuden. Jättäydyin palkattomalle kesävapaalle ja muutin tänne tutkimaan tilannetta lähemmin.”
”Onko hän… Siis, oletko nähnyt… Tarkoitan, osaako hän taikoa?” Hermione koetti vaihtaa puheenaihetta seuraavaan mieleensä tulleeseen asiaan.
”Nähtävästi ei. Mikään hänessä ei viittaa siihen - ainakaan vielä.” Mies hymähti sarkastinen särmä äänessään. ”Hassua oikeastaan, kaiken tapahtuneen jälkeen ajatella, että veljeni on todennäköisesti jästi. Tai vähintäänkin surkki.”
Hän tyrkkäsi keinuun vauhtia, josta Hermione päätteli keskustelunaiheen edenneen kyllin pitkälle. Hän kiikkui hiljaa paikallaan, katsellen Dracon hiusten heilahtelua. Aurinko pilkisti pilvien takaa, ja melkein saman tien alkoi kuulua lähitaloista ovien kolahtelua. Suloinen pikku Ed saapui autoineen ja traktoreineen uudelleen leikkipihaan, tuhlaillen hurmaavan hampaatonta hymyään huomatessaan aamullisen pelitoverinsa olevan paikalla. Draco vastasi hymyyn aidon ilahtuneesti, huomasi Hermione liikuttuneena. Paha kyllä sen huomasi joku muukin.
”Tuolla se häirikkö taas on!” kimakka naisenääni huudahti hätääntyneenä pihasta. ”Eddie, tule sisään. Heti!”
Poika epäröi sijoillaan, hän katseli ikävöiden puiston kenttää ja vaaleaa miestä, kääntyen sitten äitiinsä päin, sillä tämä harppoi jo portille nyrkkiään puiden. Hän puhkui tuohtumuksesta paimentaessaan vastustellen taakseen kurkkivaa poikaansa takaisin sisälle taloon.
Hermione katsoi kysyvästi mieheen, joka oli hidastanut vauhtinsa jälleen paikallaan pyöriväksi. Naisen yhä seuratessa etäämpää hän hypähti jaloilleen, pujotteli lätäköiden lomasta puiston portinpieleen. Hermione tajusi hänen aikeensa vasta, kun Draco nosti käsiinsä pojalta pudonneen puskutraktorin, joka lojui rapaisessa kohdassa, osin heinien peittämänä. Käännellen sitä käsissään hän puhui edelleen, ollen tarkastelevinaan lelun toimintoja välttääkseen katsekontaktia keskustelukumppaniinsa. Lopulta hän laski sen hiekkalaatikon reunalle, asetti huolellisesti oikein päin näkyviin, että Eddie löytäisi sen siitä palatessaan puistoon, ja kääntyi jälleen Hermioneen päin.
”Koetin ensimmäisellä kerralla tarjota hänelle makeisia, mutta se ei ollutkaan hyvä idea”, selitti Draco apeana. ”Sen sijaan että poika olisi tullut juttelemaan luokseni, hänen äitinsä uhkasi minua poliisilla. Jästilainvartijoihin tutustuminen ei oikein miellytä minua, edes ajatuksena.” Hän koetti virnistää, mutta yritys jäi heikoksi. Edwardin adoptioäiti oli saanut oven suljettua lapsen perästä ja kiirehti takaisin portille huutaen äänekkäästi, vihaa sanoissaan.
”Pedofiili! Ahdistelija! Pois sieltä hiekkalaatikon luota!”
Naapurit alkoivat kurkotella piha-aitojensa ylitse. Draco nousi lähteäkseen, ettei aiheuttaisi enempää hälyä.
”Täällä on vaikea elää saatuaan leiman otsaansa.” Hermionen pudistellessa päätään hän jatkoi, kuin itsekseen. ”Joskus katson häntä ikkunastani kaikkareilla, joskus istun täällä kun sataa, kuten tänäänkin, ja kuvittelen hänet työntämään autojaan hiekassa. Miksi jästilapset oikein pitävät sitä niin kiinnostavana?”
”Tietenkään heillä ei ole sellaisia oikeasti liikkuvia leluja kuin velhoilla”, jutteli Hermione lempeästi, tarttuen Dracon tarjoamaan mahdollisuuteen keventää puheenaihetta. Hänen kurkkuaan kuristi liikutuksesta, sillä hän oli nyt vakuuttunut, että mies oli vilpitön toiveessaan tutustua tuntemattomaan pikkuveljeensä. Sen nähdäkseen tarvitsi vain katsoa tuskaa hänen harmaiksi tummuneissa silmissään.
Kuin kutsuttuna sade alkoi jälleen. Jo valmiiksi märkään ihoon sen paino tuntui järkyttävän kylmälle. Hermione tajusi olevansa likomärkä takistaan huolimatta. Draco näytti tekevän saman huomion.
”Oli todella hauska nähdä ja jutella, mutta…” aloitti Hermione epävarmasti, vilkuillen taloille päin merkitsevästi.
”Mutta nyt me kastumme liikaa”, ymmärsi Draco. ”Parasta mennä sisään. Tuletko käymään? Asun aivan lähellä.”
”Ehkä ei pitäisi…” Toisaalta, tädin talolta kantautui puiston portille saakka television melu ja lapsen kiljunta. Hän epäröi hetkisen. Lähteä periaatteessa täysin vieraan miehen mukaan? Tuntemattomaan paikkaan… Märkänä ja hampaat kalisten? Draco kallisti kaunispiirteistä päätään hänen suuntaansa, lukien hänen ajatuksensa, rohkaisten.
”Tule vain, se olisi mukavaa.” Hänen hymynyrityksensä oli niin ohut ja kalpea, että Hermione tunsi pakottavaa tarvetta nähdä se jälleen vapautuneen aitona. Hän ojensi kätensä miehen odottavaan kämmeneen, tunsi sen pitkien sormien kietoutuvan kylminä omiensa ympäri. Yllättäen hän tunsi olonsa hyväksi, lämmön säteilevän sisällään, vaikka sade saikin hänen leukansa tärisemään hallitsemattomasti.
”Hyvä on.”
Draco hymyili hänelle takaisin, alkaen selvästi keskittyä kootakseen tahdonvoimaansa.
”Ilmiintyminen ei ehkä ole paras keino pysytellä huomaamattomana”, vihjaisi Hermione.
”Taasko minä… ” Draco kohautti olkiaan kuin vähät välittäisi. ”Se tulee niin luonnostaan. Et usko, miten vaikeaa on esittää jästiä.”
Hieman nolostuneen näköisenä mies hieroi korvallistaan, lennättäen huomaamattaan vesipirskeitä hiuksistaan toisen päälle. Ne tuntuivat polttavan Hermionen iholla, ihan vain siksi, että olivat vasta valuneet Dracon iholla. Nainen tunsi itsensä tyhmäksi hymyillessään hupsun lapsekkaasti miehelle, joka seisoi yhä paikallaan sateessa keskellä tyhjää leikkipuistoa, käsi hänen kättään puristaen. Tämä näytti tajuavan sen itsekin ja pudisti päätään epäuskoisen huvittuneena omasta hajamielisyydestään.
”No, kävellään sitten. Tätä enempää tuskin kykenemme kastumaan. Asun vain reilun korttelin päässä. Tuolla puiston toisella puolella.” Hän osoitti vapaalla kädellään kentän toiseen laitaan.
Hermione katseli kivirakenteista rivitaloa, jonka koristeellisille etuoville johti kapeat, takorautakaiteiset portaat. Hän nyökkäsi, ja he alkoivat liikkua puiston halki. Nainen huomioi, että useassa talossa matkan varrella sälekaihtimet ja verhot liikahtelivat, jostain kuului merkitsevää supinaa. Hän ei voinut kyllin ihmetellä ihmisten juoruilunhalua. Onneksi hän ei asunut täällä pysyvästi. Draco puolestaan ei vaikuttanut huolestuneen liiaksi sen enempää häirikön maineestaan kuin naapuritarkkailusta, jota hän sai osakseen. Hermione epäili vahvasti hänen pitävän sitä jonkinlaisena jästitapana. Mies ottikin aiheen seuraavana puheeksi.
”Sinulle tämä kai on aivan normaalia.”
”Mikä?” varmisti Hermione.
”No, jästiys, kaikki semmoinen.” Draco kohautti jälleen olkapäitään kummastellen. ”Kukaan ei lennä, raha on omituista, ihmiset kantavat ostoskasseja, vaikka voisivat helposti leijuttaa niitä…”
”He eivät tiedä muusta, joten se on heille normaalia. Ja on se minullekin, jossain määrin. Olen ollut onnekas saadessani tutustua molempiin kulttuureihin”, painotti Hermione. Käsi hänen omansa ympärillä tuntui lämmenneen, sillä Draco hieroi hänen sormiaan ajatuksissaan. Ainakin hän kuvitteli, että mies teki niin huomaamattaan.
”Voihan sen noinkin ajatella.”
Mies pysähtyi aiemmin osoittamansa talon eteen, osoittaen ovea märästä taskustaan vaivoin kaivamallaan avaimella. Hän pudisteli päätään, vilkaisi ympärilleen ja napautti messinkistä lukkopesää taikasauvallaan. Se kilahti auki, ja Draco käänsi oven nuppia, päästäen kohteliaasti naisen sisään edeltään.
*~*~*
Vasta päästyään lämpimään huoneeseen Hermione todella ymmärsi olevansa aivan jäässä. Draco teki saman huomion, mutta asetti ritarillisesti vieraansa tarpeet omiensa edelle. Hän ohjasi sadevettä tippuvan naisen kylpyhuoneeseen eteiskäytävän varrella, ja avasi kaapin, josta löytyi puhtaita pyyhkeitä.
”Kiitos”, Hermione sai sanottua kalisevien hampaidensa lomasta. Hän huomasi kyllä, että Draco tärisi itsekin, ja arvosti tämän vaivannäköä.
”Ei tee mitään. Mene vain suihkuun, minä vaihdan sillä välin vaatteeni ja etsin jotain kuivaa sinunkin yllesi.”
Kuuntelematta vastaväitteitä hän poistui sulkien oven takanaan. Hermione seisoi hetken aloillaan, koettaen yhdistää modernin kylpyhuoneen ja Draco Malfoyn hahmon toisiinsa. Hänellä oli absurdi tunne, että hän näki unta. Vain liikkumisen äänet etäämpää huoneistosta vakuuttivat hänet siitä, että tilanne oli totisinta totta. Havahtuen viimein, Hermione alkoi riisua ihoonsa takertuneita, vetisiä vaatekappaleita yltään. Alastomana ja palellen hän astui suihkukoppiin, vääntäen hanat auki. Lämmin vesi tuntui tulenpalavalta turtuneella iholla, se pisteli ja poltti, sai hänet haukkomaan henkeään. Kesti hetken, että hän tottui veden lämpöön ja alkoi nauttia siitä. Eikä hän olisi malttanut lähteä pois lainkaan, ellei olisi ajatellut Dracoa, joka odotti palellen vuoroaan.
Kuin kutsuttuna ovelta kuului naputus. Hermione päästi vaistomaisesti säikähtäneen äännähdyksen. Kylpytakkiin verhoutunut Draco kuulosti huvittuneelta.
”Älä huolestu, en aio kurkkia. Jätän sinulle vaatteita jakkaralle ovensuuhun.”
”Kiitos”, Hermione toisti jälleen. ”Pääset aivan pian suihkuun itsekin.”
”Älä pidä kiirettä minun takiani”, mies muistutti sulkien oven jälleen.
Hetken ajan Hermione antautui ajatukselle, että Draco olisikin liittynyt hänen seuraansa. Hän saattoi kuvitella pitkän ja hoikan vartalon vierelleen ahtaaseen tilaan. Kosteat, kasvoille liukuvat hiukset, hyväksyvän katseen, joka hivelisi hänen vartalonsa kaaria kuin suihkun vesi, joka valuisi pisaroina Dracon lihaksikasta rintakehää alemmas hänen astuessaan lähemmäs, vetäen Hermionen syliinsä… Mielikuva oli kiihdyttävämpi kuin hän arvasikaan. Päätään pudistellen hän valeli itsensä vedellä viimeisen kerran, astuen sitten höyryävästä kaapista kylmälle laattalattialle. Lämpötilan muutos sai hänet jälleen palelemaan. Kiireesti hän kääri pyyhkeen ympärilleen, kiertäen toisen hiuksiinsa.
Pehmoisen kankaan lämmittäessä hän tutki miehen tuomia vaatekappaleita. T-paita, villapusero ja verryttelyhousut. Ei hullumpaa. Hänen omat vaatteensa lojuivat märkänä läjänä lattialla, ja toivat mieleen sen harmillisen tosiseikan, että hän oli jättänyt taikasauvan tätinsä vierashuoneeseen. Ei puhettakaan siitä, että hän kehtaisi pyytää Dracoa kuivattamaan hänen rintaliivejään… Hermione päätti selviytyä sen aikaa ilman alusvaatteita. Onneksi Dracon valitsema asukokonaisuus oli hänen yllään väljä.
”Draco?” hän kutsui astuessaan takaisin eteishalliin. ”Pääset suihkuun nyt. Kiitos.”
Mies ei vitkastellut, mutta osoitti ovea lyhyen käytävän päässä.
”Minulla ei varmaan kestä pitkään. Mene olohuoneeseen ja tee olosi mukavaksi.”
Oven takaa alkoi kuulua valuvan veden ääntä melkein samantien. Hermione etsiytyi peremmälle asuntoon ja tutki olohuonetta, joka yhdistyi keittiöön. Kaikesta päätellen Draco oli vuokrannut huoneiston valmiiksi sisustettuna. Ainakaan Hermionen mielestä Draco ei ollut muuttunut niin täysin, että olisi tullut hankkineeksi pitsisiä valoverhoja ja kukallista sohvanpäällistä väliaikaiseen asumukseensa.
Hän kierteli huoneessa, katsellen pikkuesineitä, lamppuja ja kirjahyllyn kirjoja. Miehelle itselleen kuuluvia tavaroita vaikutti olevan sangen vähän; käytössä kulunut kaikkari ikkunalaudalla, huispauslehti ja kaaviopiirustusten läjä sohvapöydällä. Uskaltamatta sotkea niiden järjestystä hän selaili niitä varovasti, huomioiden kylpyhuoneen ja makuukamarin ovien äänet kauempaa; Draco oli jo pukeutumassa. Viimein hän kuuli lähestyviä askelia ja kääntyi kohti ovensuuta. Mies hymyili hänelle pahoittelevaan sävyyn.
”Onhan täällä hieman sekaista. En odottanut saavani vieraita.” Hän ei kuitenkaan kuulostanut olevan epäjärjestyksestä huolissaan.
”Ei haittaa lainkaan”, kiirehti Hermione sanomaan. Hän risti kädet rinnalleen, peläten että paidan läpi näkyisi liikaa. Dracon hämmentävästi aikuistuneen hahmon täyttäessä pienen tilan läsnäolollaan, hän huomasi unohtaneensa kokonaan puuttuvat alusasunsa.
”Voisinko lainata sauvaasi? Tahtoisin kuivattaa omat vaatteeni.” Hän hymyili ujon hämmennyksen vallassa. ”En tarkoita, että näissä olisi vikaa…”
Hänen katseensa ajautui hieman vaivaantuneena ikkunaa kohti. Hän ei oikein tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Odottiko Draco hänen lähtevän vai jäävän?
”Ymmärrän”, Draco myönsi, ja Hermione tunsi hänen vastaavan samalla kertaa ajatuksiinsa kuin sanoihinsakin. ”Mutta haluaisitko juoda teetä? Laitan sen kiehumaan sillä aikaa, kun käyt pistämässä kuivatusloitsun päälle. On täällä kyllä jokin jästien konekin.”
”Kuivausrumpuko?” Hermione yllättyi. Hän vertasi mielessään kankeita ryppyjä, joita sauvankärjellä kuivattaminen vaatteeseen usein tuotti, ja kuivausrummusta tulleiden vaatteiden lämmintä pehmeyttä. Vilkaistessaan ikkunasta ulos hän näki tasaisen rankkasateen jatkuvan edelleen. Eihän hänellä mikään kiire oikeastaan ollut…
”Voin kyllä käyttää konettakin. Ja kiitos, lämmin juoma tekisi hyvää.”
Kuivausrummun huristessa hiljaa ohjelman alkua, Hermione palasi keittiöön ja tapasi Dracon asettelemasta pöytään laakeita teekuppeja ja keksivatia hieman kömpelönä. Hetken aikaa hän vain katseli hahmoa, joka herätti hänessä niin monenlaisia tunteita. Huolettomasti kuivatuista hiustenlatvoista valui vielä kosteutta, joka kasteli puseron niskasta niin, että kangas näytti siinä tummemmalta kuin muualla. Kuluneet farkut lököttivät hieman yllä, nainen huomasi vasta nyt toisen olevan yhä avojaloin. Paljaat kantapäät, kapoisina ja kalpeina tummaa laattalattiaa vasten saivat aikaan helliä ja samalla houkuttelevan kiihottavia tunteita hänen mielessään. Dracon vartalo oli niin vieras, niin kutsuva, ja silti Hermione näki hänessä saman laihan pojan, joka oli tuttu hänen kouluajoiltaan. Kuin tuntien tutkivan katseen selässään mies kääntyi ja kehotti vierastaan istuutumaan.
”Kuten sanoinkin, en oikein ollut varautunut… On tässä sentään voileipäkeksejä ja hilloa.” Huvittuneena toisen anteeksipyytelevästä äänensävystä Hermione ravisti pikkuhiljaa kuivuvia kiharoitaan ja veti tuolinsa lähemmäs pöytää.
”Ne riittävät aivan hyvin. Ja tee tuoksuu ihanalle.”
He istuivat vastakkain pienen keittiönpöydän molemmin puolin, höyrykiehkuroiden leijuessa eteerisinä teekupeistaan. Niiden lämmin keraaminen pinta kuumotti ihanasti sormia. Hermione sai vieläkin satunnaisia vilunväristyksiä, ja nautti tunteesta, jonka lämmin juoma sai aikaan. Ujoina kuin kaksi toisilleen vierasta lasta eväsretkellä he sivelivät hilloa ja voita kekseilleen ja mutustivat niitä hiljaisen yhteisymmärryksen vallassa, kaataen välillä lisää teetä jäähtyviin kuppeihinsa. Kevyesti rupatellen he keskustelivat asunnosta, sen vuokraamisen Dracolle aiheuttaneista käytännön kommelluksista ja Hermionen tädin perheestä, lasten puuhista aiemmin päivällä.
Ilta alkoi hämärtyä ikkunan takana, teenloppu jäi kummankaan huomaamatta jäähtymään kannuunsa heidän lämmetessään vähitellen paitsi kastumisen aiheuttaneesta viluntunteesta, myös ujostelustaan. Huomaamattaan molemmat kallistuivat kevyesti pöydän yli kohti toisiaan, keskustelun temmatessa heidät kuin yhteiseen uneen. Sanat olivat merkityksettömiä, arkisia, mutta pehmeän tummanruskeat ja harmaina kiiltävät silmät tuntuivat olevan kiinteä, muuttumaton tukilinja huoneen ääriviivojen sulautuessa illan hämyyn. Molemmat hätkähtivät kuin hereille Dracon suoristaessa ryhtiään yllättäen.
”Täällähän on niin pimeää, että hädin tuskin näen, oletko vielä paikalla!”
Samalla kun sytytti pienen lampun pöydän yllä, Draco avasi vähäeleisesti viinipullon. Hermione hymyili korkeille, kapeille mehulaseille, joista mies juoman tarjosi. Draco huomasi hänen katseensa ja kohautti olkapäitään pahoitellen.
”Anteeksi jälleen… Asunnon mukana ei tullut muita kuin nämä perusastiat.”
”Ne ovat oikein hyvät. Eihän tämä mikään romanttinen illallinen ole, ei sinun tarvitse pingottaa. Viihdyn paremmin kuin uskoinkaan.”
Draco vain kohotti kulmiaan, ikään kuin kyseenalaistaen naisen sanat. Hermione naurahti, maistoi lasistaan pehmoisen kirpeää viiniä ja pyöritteli sormeaan vahakankaisen pöytäliinan kuvioita pitkin. Tuntui vaikealta päästä uudelleen jutun alkuun nyt, kun valo paljasti heidät toistensa silmille niin selkeästi. Draco rikkoi hetken kestäneen vaitiolon henkäisten ja hörpäten lasistaan.
”No, mitä kuuluu Weasleylle?” Hänen äänensävynsä oli kepeä, mutta Hermione yllättyi puheenaiheen totaalisesta vaihtumisesta.
”Ronilleko? Ei kai sen kummempaa. Hän hoitaa vanhempiensa tilaa.”
Seurasi vaivautunut hiljaisuus. Kumpikin muisti yllättäen, että Arthur Weasley oli vammautunut kaksintaistellessaan Lucius Malfoyta vastaan. Draco puolestaan taisteli urhoollisesti pitääkseen keskustelun erillään sodan muistoista. Hänen ääneensä hiipi hiven entistä ivallisuutta, vaikka hän selvästi pyrkikin leikillisen humoristiseen ilmaisuun.
”Sepä yllättävää. Ei siis kiharatukkaista, hymykuoppaista emäntää ja tusinaa pisamaisia muksuja?”
”Se kai hänellä olisi ollut mielessään”, myönsi Hermione hieman ilottomasti naurahtaen, oivaltaen selkeän viittauksen itseensä. ”Mutta minulla oli muita suunnitelmia. Sellainen elämä, no, se ei kai vielä tuntunut oikealta.”
”Kuuluiko kuvioon joku toinen?” Draco kuulosti aidosti kiinnostuneelta, vaikka olikin ulospäin näennäisen tyyni.
”Anteeksi nyt vain, mutta mitä se sinulle kuuluu?” Hermione kikatti hämillään. Yllättävä kysymyskö, vai kenties viinin hiipivä lämpö sai hänet punastumaan hienoisesti, hän tunsi nipistelevän polttelun poskillaan… Tilanne tuntui muuttuvan liian nopeasti hänen makuunsa. Draco huomasi sen ja perääntyi tuolissaan, kohottaen kämmenensä pystyyn; ele oli kyllin liioiteltu, ettei sitä mitenkään voinut tulkita vakavaksi.
”Minä taidan olla edelleenkin hieman… kilpailuhenkinen.” Mies flirttaili leikitellen, saaden hänet nauramaan, keventäen hetkeksi kiristyneen tunnelman entiselleen.
”Tosiaanko?” Hermione uskalsi lähteä mukaan leikkiin, haki ääneensä samaa vähäeleisen pilailevaa sävyä kuin Dracollakin. Mies hymyili rohkaisten, ja rentoutuen sisimmässään Hermione esitti seuraavan kysymyksen.
”Entäs itse? Miten sinä päädyit tähän pisteeseen elämässäsi?”
Draco maistoi viiniään, nojautui mukavammin tuolinsa selkänojaan ja naputti pöydän reunaa sormillaan kuin hakien niille tekemistä.
”No, kiertelin aikani, kunnes tajusin, ettei siinä elämäntavassa ollut suuremmin järkeä. Riitelin isäni kanssa, opiskelin arkkitehdiksi, olin Pansyn kanssa yksissä toista vuotta, kunnes tuskastuin siihen häillä kiristämiseen.” Hän kohautti olkiaan ja katsoi naiseen tietoisena siitä, että tämä ymmärsi hänen silloisen tunnetilansa. ”Tajusimme viimein molemmat, etten enää ollut se poika, johon hän aikoinaan ihastui, keskustelimme, lähdimme eri suuntiin.”
”Sitä on ilmassa.” myönsi Hermione apeasti virnistäen. Draco naurahti, koettaen kääntää tunnelman taas rennoksi.
”No, Pansy ei jäänyt lepäämään laakereillaan. Se tyttö putoaa aina jaloilleen. Satuhäät tanssittiin toissa kesänä, ja nyt hänellä ja Blaisella on poika. Pyysivät kummiksikin, mutta päätin jättää väliin.”
”Ymmärrettävää.”
”Tosiaan.” Draco virnisti. ”Crabbea näin vasta muutama kuukausi sitten, hän pyörittää isänsä firmaa. Lapiopuolella siis, ei toimistossa. Ja Goyle perusti kukkakaupan.”
Hermione ei voinut olla nauramatta. Mies yhtyi nauruun, mutta nyökytti vakaasti kaunista päätään ilmaistakseen, ettei ollut pilaillut.
”Joo, ihan totta. Ilmeisesti tarpeeksi yksinkertaista hommaa, ja eiköhän tuolla elä leveämmin kuin ergonomisempien siivouskomeroiden ja luudanvarsien suunnittelulla.”
”Tiedä häntä. Todellako sinä suunnittelet siivouskomeroita?” Hermione ajatteli pöydällä näkemiään piirustuksia ja kaavakuvia. Ajatus oli hänestä hullunkurisen irrallinen, hän ei osannut liittää sitä tuntemaansa Draco Malfoyhin.
”Ainakin tätä nykyä. Et varmaan ihmettele, jos kaipasin vähän vapaata.” Draco levitti käsiään
minkäs teet –eleeseen ja virnisti entistä leveämmin. ”Kuulemani mukaan Potterkaan ei enää erotu salama-arvellaan?”
”Aurorin työ on aika tapaturma-altista”, myönsi Hermione. ”Tarkoitat varmaan sitä hyökkäystä puolisen vuotta sitten,
Päivän profeetta möi sillä uutisella todennäköisesti enemmän kuin Toffeen ja Pimennon iltatähdellä.” Hermione nauroi vilpittömän aidosti. ”Näitkö ne kuvat? Lapsi parka. Ja hänestä he suunnittelevat taikaministeriä, kunhan poika ensin pääsisi vaipoistaan.”
”Jos siitä hemmotellusta hirviöstä kasvaa taikamaailman johtaja, minä muutan Meksikoon.” Draco nauroi nyt puhdasta, syvältä kumpuavaa naurua. Sellaista Hermione ei ollut ennen hänen suustaan kuullut, ja hän nautti tunteesta, jonka sen kuuleminen sai hänessä aikaan. Sen tuottamat väreet saivat koko hänen vartalonsa sykähtelemään, oli kuin kontrabasson matalat sävelet olisivat kulkeneet sen lävitse.
”Harry muuten voi mainiosti, hän ei ole ollut sairaalassa enää kuukausiin. Parta peittää loven leuassa jo aika hyvin. Onneksi Ginny ei nainut häntä pelkän ulkonäön perusteella.”
”Siitä tuskin on ollut epäilystä alun perinkään”, mies naljaili.
”Draco.” ”Anteeksi. Vanha tottumus pysyy lujassa.” Draco kohotti äkkiä kätensä, kuin suojatakseen kaunismuotoista nenäänsä. ”Ethän lyö, vaikka pilkkasinkin Potteria? Minulla on edellinen tälli vielä tuoreessa muistissa.”
”Sen sinä kyllä ansaitsit”, Hermione sanoi silmiään siristellen. Hän tunsi pieniä ärsyynnyksen jälkimaininkeja vielä vuosienkin takaa, vaikka näkikin miehen ainoastaan vitsailevan.
”Saattaa olla niin”, mies naurahti päätään kallistaen. ”Sait minut oppimaan läksyni, vaikka taisinkin tajuta sen vasta noin kuusi vuotta jälkikäteen.”
”Hyvä että edes sitten.” Hermionekaan ei voinut pysytellä vakavana katsellessaan Dracon tuikkivia silmiä. Olivatko ne todella voineet olla noin viehättävät jo kouluiässä… Oliko pojan sietämätön käytös ja esittämisen tarve vain kätkeneet niiden synnynnäisen lumon, vai oliko se kehittynyt vasta hänen arvostelukykynsä kasvettua? Miestä tuntui huvittavan tapa, jolla hän unohtui katselemaan tämän piirteitä aina unohdettuaan luontaisen itsehillintänsä. Hän nyökkäsi myöntäen, silmät yhäkin veikeinä tuikkien sinervää sisäistä valoaan.
”Aivan.”
Muistelu jatkui laajentuen koskemaan muitakin vanhoja tuttavia kouluajoilta. Vähitellen keskustelu tyrehtyi, mutta he istuivat katsellen toisiaan hetken vaieten, sopuisan hiljaisuuden vallitessa. Sitä olisi jatkunut ties kuinka pitkään, ellei naisen katse olisi sattumalta osunut maalatuin kukin koristeltuun kellotauluun oven yläpuolella. Hän suorastaan hätkähti, muistaen äkkiä kuivausrumpuun tuntikausiksi unohtuneet vaatteensa ja lupauksensa palata aterialle. Syvään huokaisten hän työnsi tuolinsa erilleen pöydästä, tuntien rikkovansa viihtyisän yhteisymmärryksen taikapiirin niin tehdessään.
”Minun pitäisi varmaan lähteä. Olen kauheasti myöhässä, täti huolestuu.” Hermione ei voinut peittää harmistustaan. Draco nousi tuoliltaan itsekin. Hermione pisti arvostaen merkille hänen huomaavaisen käytöksensä.
”Oli hauska tavata sinut jälleen. En olisi arvannutkaan.”
”Kanssasi on nykyään mukavampi jutella”, nainen myönsi, tuntien sulavansa lämpimästi lausuttujen sanojen edessä. ”Minulla oli todella miellyttävä ilta.”
”Se on ilo kuulla.”
Draco saattoi hänet eteiseen, odotellen sen aikaa että hän pukeutui jälleen kuivaneisiin vaatteisiinsa. Ne tuntuivat vieläkin lämpimiltä, tai sitten tunne vain kumpusi hänen sisältään. Hymyillen miehelle hän avasi oven pimeään alkuyöhön, jääden viipyilemään käsi ovenkahvalla. Sade oli lakannut, mutta silti jokin pidätteli häntä lähtemästä.
”Ehkä tässä vielä nähdään.” Dracon ääni oli hyväntahtoisen huvittunut. Hän tuntui pystyvän lukemaan Hermionen tunteita.
”Se olisi kivaa. Hyvää yötä…” Nainen ehti ottaa vasta muutaman askelen alas rappusilta, kun hänen takaansa kuului matala kuiskaus.
”On jo myöhä. Parasta ilmiintyä, vaikka tämä onkin rauhallista aluetta.” Draco nyökkäsi rohkaisevasti Hermionen käännyttyä katsomaan häneen kysyvästi. ”Ei kukaan huomaa mitään. Täällä on säkkipimeää.”
Hermione pudisti päätään nauraen.
”Eihän tässä ole pitkä matka. Sitä paitsi jätin sauvani tätini luo.” Hän jatkoi matkaansa portaiden jälkeen, mutta pysähtyi äkisti tuntiessaan miehen tarttuvan lempeän vaativasti käsivarteensa.
”Siinä tapauksessa lähden saatille.”
Hermione oli kiitollinen pimeydestä, joka peitti hyvänmielen punan hänen poskillaan. Hän nojautui hyvällä tekosyyllä Dracoa vasten, jo hetkeä ennen kuin taikasiirtymä imaisi heidät tyhjiöönsä, laskien heidät seuraavassa sekunnissa tärähtäen tutun pihaportin äärelle. Miehen vartalon läheisyys yhä ihollaan tuntuen, hänen lempeän hymynsä tuottama säkenöinti sisällään Hermione astui portista sisään ja tiesi mistä tulisi uneksimaan seuraavan yönsä.
*~*~*
