Voi apua, mie oon varmaan ihan perseestä. Te ootte laittanu melkein vuos sitten kommenttia ja mie en oo saanu mittee aikaa, enneko nytten.... Mutta joo,
Pyhimys, toivottovasti et pety miun Rabastaniin. Se taitaa olla hieman erilainen kuin miten sie sen miellät.
Jeremy-rakkaani, IIK NÄHÄÄN YLIHUOMENNA, tai siis, ei toi miun asia ollu, mutta siis. Taidan punastua kuoliaaks, kun luen noita siun kehuja uudestaan näin pitkän ajan jälkeen... Toivottavasti tää ei oo ihan lässähtänyt. Ja
Odo, voi Odo, kun mekään ei olla nähty. Täytyy tulla käymään tai jotain ja öö öö, oot ihana ja oon ihan väsyny, enkä keksi sanottavaan muuta kun sen, että oot oikeessa, kun sanot, että Kseno/Rabbe on rakkaus. ♥
Nimi: Kahdeksankymmentäkahdeksan kosketinta
Ikäraja: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaGenre: drama, pieni fluffy
A/N: Antakaa anteeks ja kertokaa onko tää sitten ihan paska vai ehkä jopa onnistunu.
*
Rabastan seurasi, kuinka Ksenofilius kiepautti puikkoja ja teki nurjan silmukan. Toisen, teki kaksi oikeaa ja teki taas nurjaa. Nuorempi mutristi huuliaan ja tarkkaili Ksenofiliuksen keskittynyttä, mutta rauhallista ilmettä. He olivat istuneet jo monta kymmentä minuuttia vain hiljaa. Ainoastaan huokaukset, vanhan talon narina ja Ksenofiliuksen kutominen toivat huoneeseen ääntä. Talviaurinko paistoi sisään verhottomasta ikkunasta (Rabastan oli vihannut niitä omeletinkeltaisia hirvityksiä) ja nauroi miesten hiljaisuudelle. Eikö kauniina talvipäivänä kuulunut hymyillä ja miettiä tulevaa kevättä?
”Minä haluaisin opetella soittamaan pianoa.”
Rabastan kallisti päätään ja nojautui nojatuolin selkänojaan, kallistui aavistuksen oikealle, kyynärpäähän tukeutuen. Näihin lauseisiin – hetkellisiin haluamisiin ja toisinaan mielikuvituksen kehittämiin valheisiin – hän oli jo ehtinyt tottua. Ksenofilius saattoi sanoa missä vaiheessa tahansa, ihan mitä tahansa. Miehen tapoihin ei kuulunut miettiä, mitä sanoi, tai mitä toiset saattoivat hänestä tai sanoista ajatella. Se oli se pääpiirre, missä hän oli tykästynyt toiseen mieheen – ettei koskaan voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtui, ettei tarvinnut esittää mitään.
”Miks?”
”Piano on elegantti soitin; siinä on kahdeksankymmentäkahdeksan kosketinta, joista viisikymmentäkaksi on valkoisia ja kolmekymmentäkuusi mustaa ja silti kaikki saavat oman äänen aikaan. Sitä paitsi minä pidän pianomusiikista.”
”Sen mää kyllä tiedän.”
Hämmentyneen harmaat silmät kääntyivät kutomisesta Rabastaniin ovelasti pilkehtien. Rabastan levitti kätensä kuin ei olisi muka voinut sanoa muuta, mutta vastasi hymyyn, joka karehti vanhemman huulilla. Vaaleat hiukset hipaisivat nenää, kun pää pyörähti hivenen kummallekin puolelle ja katse palasi takaisin puikkoihin ja silmukoihin.
”Tuonkin sää voisit tehdä helpommin.”
”Mitä järkeä siinä olisi?”
”Se, että toi näyttää vaikeelta”, Rabastan mutisi ja kurkotti sohvapöydältä tupakka-askinsa.
”Se on sinun mielipiteesi”, Ksenofilius vastasi hymähtäen.
”Kenelle sää edes noita väkerrät? Sulla on itelläs ainakin miljoonat lapaset, jotka oot tehny, etkä kertaakaan käytä niitä pareina”, Rabastan kysyi ja seurasi, kuinka lanka vaihtui aina vain harmahtavampaan suuntaan ja muuttuisi lopulta taas mustaksi. Mustasta Ksenofilius oli alkanut neuloa, mutta mitä enemmän lankaa käytti, sitä enemmän se oli vaalennut, kunnes se oli alkanut taas tummua.
”Sinulle. Sinulla ei ole yhtään paria lapasia tai minkään näköisiä hanskoja”, Ksenofilius vastasi äänensävyllä, joka kertoi, että asiasta oli turha yrittää keskustella tai ylipäätään väittää vastaan. Joten Rabastan tyytyi vain nostamaan hienoisesti kulmakarvaansa ja sytyttämään syöpäkääryleen huuliensa väliin.
Hän ei hennonut kertoa Ksenofiliukselle, ettei tulisi käyttämään lapasia usein, kun vanhempi jatkoi neulomistaan hennosti hyräillen. Hän vain heltyi itsekin hymyilemään ja polttelemaan päätään pyöritellen tupakkiaan.