//Nälkäpeli - Finnick Odair - Angstaava - lievä K11
Author: Sole
Fandom: Nälkäpeli
Genre: Angstiksi meni ohops
Rating: sanastosta K11
Main charachter: Finnick Odair (Poika)
Disclaimer: Juujuu Suzanne Collins omistaa tämänkin raukkaparan, minä vain angstailen huvikseni
Summary: Poika oli omaisuutta, jonkun muun. Muiden.A/N: Tiedän, tämä on hieman sekava. Tehkää itse päätelmänne siitä, mitä yritän tällä kertoa.
Kommenttia?
Peli, jota poika ei voittanut
Oli vain kuvankaunis poika ja hiljaisuus, jonka läpi ei kuulunut kuiskaus, ei sana, jolla lohduttaa. Ja kukapa olisikaan lohduttanut – poika seisoi yksin siellä, missä kaikki muu katosi. Kukapa olisikaan kuivannut kyynelet, suolaiset pisarat, jotka putoilivat pojan poskille vasta, kun ilta oli mennyt, kuu kiivennyt taivaalle kumottamaan – poika kohtasi hiljaisuuden yössä, siellä, missä vain varjot kulkivat. Ketäpä olisi kiinnostanut poika, jolla oli kaikkea, mitä sattoi toivoa – kaikkea, joka sai pojan itkemään itsensä uneen silloin, kun hiljaisuus laskeutui. Eikä poika lopulta olisi päästänyt lähelleen ketään, ei ollut koskan päästänyt – tahtonut päästää. Poika ei ollut tahtonut antautua, antaa periksi, mutta perääntyä ei voinut. Poika ei tahtonut käsivarsia, jotka painoivat vasten nahkasohvaa, seinää, laskivat lattialle. Poika ei tahtonut käsiä, jotka riisuivat paidan, housut ja kaiken, mitä poika oli koskaan ollut – ollut ennen, joskus kauan sitten, ennen aikaa parempaa. Poika ei tahtonut sormia, jotka kulkivat pitkin kaulaa, kylkeä, lanteita. Poika ei tahtonut huulia, joilla maistui veri – pojan veri. Poika ei tahtonut ketään, mutta pojan tahtoivat kaikki – jokainen halusi palan poikaa, joka oli joskus ollut voittamaton, vaan ei ollut ollut enää pitkään, pitkään aikaan. Poika oli revitty, raastettu, riistetty itseltään – poika kuului sille, joka maksoi. Poika oli omaisuutta, jonkun muun. Muiden.
Oli vain pronssitukkainen poika ja hiljaisuus, aivan kuten aina ennenkin. Hiljaisuus oli se, joka odotti poikaa, odotti, vaikka päivä valui pois – hiljaisuus asui yössä, siellä, missä poika oli haavoittumaton ja silti haavoilla, mustelmilla, verta tukassa, jonka pronssi punertui ruosteeksi. Joka ikinen ilta pojan murjoi maailma, joka ikinen ilta poika kuoli uudestaan, menetti osan siitä, mitä vielä oli ollut jäljellä. Ja joka ikinen ilta hiljaisuus odotti, kunnes pojan silmät painuivat tummiin kaariin, hukkuivat kyyneliin, joiden virtaa ei pysäyttänyt kukaan, ei mikään, koskaan. Hiljaisuus poimi pojan sieltä, minne levisi lätäkkö punaista, kietoi verkkoonsa, jonka ote heltisi vasta aamun tullen, auringon kullatessa taivaanrannan, vasta, kun pojalle koitti uusi päivä, jona nousta vain kaatuakseen takaisin maahan yhä uudelleen ja uudelleen. Pojalle ei päivä paistanut – poika kulki päivästä toiseen pää painuksissa, tukka takussa, yötä odottaen. Poika eli painajaisessa, jolla oli ollut alku, muttei loppua – vain kuolema saattoi viedä unen, joka kannatti pojan päätä pinnalla hiljaisuudessa, surussa, tuskassa, jonka painajainen toi mukanaan. Pojalla ei ollut mitään, poika ei ollut mitään, eikä koskaan enää olisikaan. Poika oli yhdentekevä, maksettu mies, poikaa ei ollut olemassa. Oli vain poika, jolle kuului hiljaisuus, ja hiljaisuus, joka ei ollut pojan, vaan poika hiljaisuuden, oli aina ollut, tulisi aina olemaan.
Oli vain poika ja hiljaisuus, joka ei jättänyt poikaa rauhaan. Oli vain poika ja hiljaisuus, joka ei lakannut vaanimasta, vainoamasta, vaimentamasta huutoa, joka juuttui pojan kurkkuun, tukahtui kuiskaukseksi. Poika ei osannut huutaa – hiljaisuus vei äänen, hiljaisuus tarttui kuiskaukseen, jota ei enää ollut ollutkaan. Poika ei voinut huutaa – poika oli unohtanut, kuinka puhuttiin, pyydettiin, aneltiin armoa, sillä armoa ei ollut siellä, minne poika oli piilotettu, minne poika piiloutui yö yöltä, päivä päivältä. Armoa ei ollut siellä, mistä poika löydettiin iltasella, virutettiin tyhjäksi verestä, kyynelistä, siitä, mitä poika oli tahtonut olla edes vain sen ainokaisen kerran. Armoa ei ollut pojalle, joka kuului niille, jotka tahtoivat, ottivat, eivät osanneet odottaa. Armoa ei ollut pojalle, jonka toinen omisti, pojalle, josta maksettiin, joka hakattiin henkihieveriin, hylättiin, heitetiin huutokauppaan. Poika ei osannut huutaa – huuto oli hiipunut hämärään, jonka toi yö. Poika ei voinut huutaa apua, poika ei saanut sanaa suustaan, ei enää. Ja kuka poikaa edes olisi auttanut – sekö, joka tarttui vyötäisiin, repi rikki, runnoi, raiskasi? Kuka pojan olisi pelastanut, tai edes tahtonut pelastaa – sekö, joka veti lähelleen, käytti hyväksi, hajotti? Kuka pojasta olisi välittänyt, poika ei ollut kukaan, koskaan, ei enää milloinkaan. Poika oli voittanut, vaan silti hävinnyt – pojalta oli viety kaikki kerran, toisen, kolmannen. Jokainen ilta, koputus, kosketus vei pojalta kaiken kerran toisensa jälkeen – pajalla ei ollut mitään. Oli vain poika ja hiljaisuus, joka teki pojasta mykän.
Oli vain merisilmäinen poika ja hiljaisuus, joka huuhtoi pois itkun, merissä lainehtivan surun, jota ei voinut kuivata, surun, jonka kuivuttua poskille virtasi tuska. Itkua ei voinut tyrehdyttää, itku taukosi vasta aamun koittaessa, kasteli tyynyn taas pimeyden laskiessa – itkulle ei ollut loppua. Itku tuli vasta silloin, kun päivä laski mailleen, silloin, kun ei enää ollut mitään, mikä olisi pitänyt pitänyt pojan silmät kiinni, raollaan, eikä ketään, jolle esittää hukkuvaa. Uusi aamu käänsi hanan kiinni, sai kyynelet kiipeämään pitkin poskea, takaperin. Pimeä painoi play – pimeällä satoi suolaista vettä. Pimeällä päivän poika oli vain poika, jonka kahlitsi hiljaisuus ja huuto, joka kuohui lätäköksi sinne, minne pojan veri pisaroi. Pimeällä poika itki pois kaiken sen, jota kesti aamusta iltaan, sen, jonka poika oli voittanut. Poika itki itkemistään, käänsi hanan auki, huuhteli kasvot. Mutta kaikkea poika ei saanut pestyä pois – suru pinttyi yö yöltä, auringon laskiessa. Poika itki, itki ja itki, itki, kunnes oli aika kätkeä mustelmat. Poika itki, kunnes oli aika nousta, nilkuttaa kylpyhuoneeseen kuuraamaan hiukset puhtaaksi punaisesta, valuttaa veri viemäriin. Poika itki, kunnes oli aika uuden päivän, huudon, joka pojan huulilta lopulta karkasi – huudon, jota ne odottivat. Vain päivännäöllä poika osasi huutaa, huutaa tuskasta. Ja ne kuuntelivat – ne tahtoivat kuulla pojan tuskan. Poika oli vain huuto, joka ei itse osannut huutaa. Poika oli vain lelu, jolla ne leikkivät. Poika oli lelu, joka ei osannut lakata itkemästä.
Hiljaisuus sai pojan unohtamaan hetkeksi kaiken sen, joka poikaa odotti uudessa huomisessa, oli odottanut eilisessä ja tuli myös aina odottamaan. Hiljaisuus sai pojan unohtamaan kaiken sen, joka oli peli, jota poika ei osannut pelata. Kerran poika oli osannut pelata – kerran poika oli voittanut. Poika oli voittanut pelin, jossa pojan olisi pitänyt kuolla. Poika oli voittanut pelin, joka oli tarkoitettu vain kuolleille. Poika oli voittanut pelin, josta ei voinut selvitä. Poika oli voittanut pelin, jota pojan ei olisi koskaan pitänyt voittaa – se peli ei ollut ohi niin kauan, kuin poika vielä hengitti. Hiljaisuus sai pojan unohtamaan silmänräpäykseksi kaiken sen, jonka yö vei mukanaan, sen, mitä pojalla oli. Hiljaisuus sai pojan unohtamaan kaiken sen, jota ei olisi pitänyt koskaan ollakaan. Hiljaisuus tappoi, tuhosi, teurasti aivan kuin pojan atrain, josta verta ei voinut pestä pois. Hiljaisuus hautasi elävältä, hämäsi, hukutti aivan kuin pojan kädet, jotka painoivat pään pinnan alle, puhkaisivat kuplat ja päästivät viimein irti. Hiljaisuus vaani, vahti, vietteli aivan kuin pojan huulet silloin, kun poika vielä oli osannut puhua – ennen sitä, mitä voitoksi kutsuttiin. Ei poika olut voittanut, mitään voittoa ei ollut. Murha ei ollut voitto, ei voinut olla. Ja poika oli murhannut, ei ehkä kylmäverisesti, mutta murhannut kuitenkin – poika oli tahtonut voittaa, ei tappaa, vaan silti tappanut. Enää pojalle olisi voitoksi kelvannut kuolema – kuolema oli pelsitä viimeinen, se, jota poika ei edes tahtonut voittaa. Hiljaisuus ei antanut armoa, hiljaisuus otti, aivan kuten nekin ottivat – otti luvatta.
Oli ollut päivä, jona poika oli osannut puhua. Oli ollut päivä, jona poika oli osannut kävellä kaatumatta, kenenkään kaatamatta vasten seinää, kääntämättä ympäri, koskettamatta. Oli ollut päivä, jona poika oli osannut nauraa, päivä, jona poika ei ollut edes tiennyt, mitä itku on. Ei poika ennen ollut itkenyt, osannut itkeä. Ei poika ennen ollut kuivannut kyyneliä, ei ennen hiljaisuutta. Oli nimittäin ollut päivä, jona ei ollut ollut hiljaisuutta ja päivä, jona poika oli huutanut, osannut huutaa. Vasta hiljaisuus oli silponut pojan kurkun, vasta hiljaisuus oli vienyt tahdon huutaa. Vasta hiljaisuuden laskiessa pojasta oli tullut mykkä. Oli ollut päivä, jona poika oli odottanut odottamasta päästyään – poika oli tahtonut pelata, palata voitajana. Ja oli ollut päivä, jona pojan nimi oli lopulta leijaillut lasipallosta. Sinä päivänä poika oli hymyillyt – sinä päivänä poika oli jo tuntenut olevansa voittaja. Sitä päivää olivat seuranneet päivät, joina poika oli tahtonut tappaa, päivät, joina poika oli tappanut ja päivät, joina poika oli tappanut tahtomattaan, taistellut hengestään, joka jälkikäteen ei enää merkinnytkään mitään. Oli tullut päiviä, joina poika oli unohtanut hengittää, päiviä, joina poika oli jättänyt hengittämättä. Poika oli pelännyt, piilottanut pelon, viellyt kyynelet. Oli tullut päiviä, joina poika oli tahtonut luovuttaa, päiviä, joina poika oli osannut nukahtaa ja päiviä, jolloin poika oli herännyt painajaisesta. Ja lopulta oli tullut päivä, jona painajainen ei ollutkaan enää painajainen, vaan totta, päivä, jona poika oli päässyt pois sieltä, jossa kuolema oli korjannut jokaisen. Myös pojan, joka oli voittanut.
Ja silloin oli ollut vain poika suolaista vettä silmissään ja hiljaisuus, jolle poika oli myyty. Oli ollut vain hiljaisuus ja poika, joka ei enää oppisi huutamaan, ei koskaan, ei enää. Silloin oli ollut vain hiljaisuus ja poika, joka oli särkynyt sisältä, poika, joka oli korjauskelvoton. Silloin oli ollut vain poika, jota ei voinut auttaa – poika, jota kukaan ei tahtonut auttaa. Silloin oli ollut vain poika, jonka sydän oli unohtanut, kuinka lyödä, poika, jonka sydän ei enää edes tahtonut lyödä. Sillä pojan sydän tiesi, ettei poika tahtonut elää – syvällä sisimmässään poika oli jo astunut sinne, missä elävät eivät kulje. Silloin oli ollut vain poika, joka itki itsensä uneen, heräsi aamu toisensa jälkeen samaan painajaiseen, siihen, joka oli kaikki, mitä pojalla oli voitostaan jäljellä. Pojalle ei ollut jäänyt voitosta kuin hiljaisuus ja päivien piina – voittaja oli lelu, jolla leikkiä, kerran kesytetty, aina käytetty, käytetty hyväksi. Pojan ottivat kaikki, pojan otti jokainen ovelle eksyvä. Pojan tahtoivat kaikki, pojan tahtoi jokainen ovelle palaava. Pojan tahtoivat kaikki, jokainen, joka oli kerran saanut maistaa kurkussaan huudon, joka pojan huulilla kaikui. Ei kukaan säälinyt – niin minä kuin muut. Ja poika makasi aloillaan, poika oli unohtanut kuinka potkia. Kerran poika oli osannut pelata, kerran poika oli voittanut. Vaan kukaan ei selvinnyt pelistä, jossa tapettiin, pelistä joka tappoi. Kukaan ei selvinnyt pelistä, jota ei voinut voittaa.
Oli vain kokoon kursittu poika ja hiljaisuus, joka muistutti menneestä, siitä, mikä pojalta oli riistetty.Sitä kommenttia?