Nimi: Päivä viilenee illan tullen
Beta: amorito
Ikäraja: S
Paritus: Hermione/Pansy
Genre: fluff/romance/kaipauksensekainen angst
Summary: Hermione kaataa kiehuvan veden suureen, likaisenkeltaiseen teekannuun ja jättää kaksi teepussia höyryävään veteen. Sitten hän vetää kumisaappaat jalkaansa ja juoksee ulos ovesta. Keväänvihreä takki jää naulakkoon ja verhot liikkuvat laiskana tuulenvireessä. Ilta-aurinko tekee kaikesta kaunista.
A/N: Tämä on syntymäpäivälahja ihanalle Artelle! Taas on vuosi mennyt, tykkään susta ihan mielettömästi ja olet ihan mielettömän upea ihminen. Olen hyvin onnellinen, että tunnetaan toisemme ja pidetään semiaktiivisesti yhteyttä ja että voin aina pyytää sua kahville, kun eksyn Helsinkiin. Viel Erfolg, Arte! Hab dich lieb ♥ Ja sitten muuten. Tämä ficci sijoittuu Deathly Hallowsin jälkeiseen aikaan ja on hieman AU, sillä Ron ja Hermione eivät ole yhdessä. Tekstin lomaan olen sijoittanut Edith Södergranin runon Päivä viilenee.
Päivä viilenee illan tullen
Viisi kesää sitten joku oli tuonut suurelle niitylle penkin. Keskelle niittyä lähelle metsän laitaa, kaikkien kukkien ja heinäsirkkojen luokse. Se on kaunis ja koukeroinen penkki, laidat ja selkänoja mustanharmaata metallia ja istuttava osa puuta. Kukaan ei tiedä mistä se on tullut ja kuka sen on tuonut, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei penkkiä tarvitse viedä pois. Kesäaamuisin ennen auringonnousua saattaa nähdä jonkun aamuvirkun kävelevän kahvikuppi kädessä penkille, istuutuvan ja katsovan nousevaa aurinkoa. Penkki kuvastaa niityn läheisyydessä asuville ajattomia hetkiä ja kauniita muistoja.
Päivä viilenee illan tullen.
Hermione huomaa keittiöön kävellessään punaiset kengät eteisessä. Kello on jo yli kahdeksan illalla, satakieli laulaa jossain lähistöllä. Auki oleva ikkuna antaa kevätilman puhdistaa kesämökin tunkkaista, talventuoksuista ilmaa. Hän on täällä.
Aurinko ei ole vielä ehtinyt aloittaa matkaansa toiselle puolelle maailmaa. Ulkoilma on ihmeen lämmin kevätillaksi, ja jossain joku yksinäinen heinäsirkka virittää itseään kesän ääniin. Onko tällainen ilta edes mahdollinen? Hermione kaataa kiehuvan veden suureen, likaisenkeltaiseen teekannuun ja jättää kaksi teepussia höyryävään veteen. Sitten hän vetää kumisaappaat jalkaansa ja juoksee ulos ovesta. Keväänvihreä takki jää naulakkoon ja verhot liikkuvat laiskana tuulenvireessä. Ilta-aurinko tekee kaikesta kaunista.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Tie mökin ulkopuolella on tyhjä, pieni puutarha näyttää koskemattomalta. Jossain kaukana ajaa auto, mutta Hermione ei ole varma, kuuleeko vain harhoja. Joskus on liian hiljaista. Epäsymmetriset kivet isä oli upottanut sinä syksynä, kun he ensimmäisen kerran saapuivat viikonlopuksi mökille. Isä, äiti ja Hermione. Ne muodostavat kiemurtelevan polun takapihan suuremmalle ruohikkoalueelle, jonka reunassa kasvaa kehäkukkia, tulppaaneja, auringonkukkia ja lupiineja. ”Nopeammin, nopeammin” Hermione kuiskii itsekseen hypähdellen kiveltä toiselle, kiertäen talon taakse. Aidan hän on maalannut itse kolme viikkoa sitten. Se on ollut siinä jo ennen heitä. Valkoinen maali kylpee hiljalleen oranssiksi muuttuvassa auringon valossa ja varjo on alkanut heittää viittaansa ruohikolle. Penkillä istuu joku.
Maalin tavoin tummat hiukset kylpevät myös auringon valossa. Mutta aidan huokuessa tietynlaista puhtautta ja raikkautta, tytön hiukset kiiltävät tummanliilana luoden kuvan pysähtyneestä sekunnista, valtavasta voimasta. Aidan portti ei ole koskaan kitissyt, vaikka sitä ei ole aikoihin rasvattu. Puu tuntuu kylmältä kämmenen alla, yhtäkkiä aurinko ei olekaan enää niin lämmin. Mutta uudenlainen lämpö leviää varpaisiin ja hiusten latvoihin. Niitty on pehmeä, askeleet eivät kuulu eikä ruoho suhise. Mutta silti penkillä istuva tyttö kääntyy ja hymyilee. Hermionen käsi pyyhkäisee toisen paljasta niskaa. Se on yhtä pehmeä kuin aina ennenkin.
”Missä sinun kenkäsi ovat?”
”Kyllä sinä tiedät.”
”Eikö sinulla ole kylmä?”
”Aurinko laskee pian.”
Penkki on auringon lämmittämä. Toisesta huokuu lämpö ja Hermione istuutuu aivan viereen. Kun hän ottaa toisen kädet omiinsa ja pitää niitä tiukasti lähellään, niiden kylmyys saa hänet rypistämään kulmia.
”Älä viitsi.”
”Pansy, kiltti…”
”Sinun kätesi riittävät lapasiksi. Etkö sinä itse huomaa, kuinka lämpimät ne ovat?”
Pansy nostaa Hermionen kädet lähelle kasvojaan ja hengittää niiden tuoksua syvälle sisäänsä.
”Ja huomaatko: ne tuoksuvat aivan keväälle.”
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Auringon laskiessa on helppo istua hiljaa. Viimeiset neljä päivää Hermione on ajatellut satoja ja tuhansia keskustelunaiheita, asioita, joista hän todella haluaa puhua Pansyn kanssa. Mutta penkki kuvastaa hetken ajattomuutta saaden kaikki ajatukset katoamaan hänen päästään. On helppoa vain pitää toisen käsistä kiinni ja istua aivan vierekkäin. Aivan hiljaa. Aivan täydellisessä hetkessä.
Tummansinisen pitkähihaisen hihat on nostettu kyynärpäihin. Hermione katselee vaivihkaa talven aikana vaalenneiden käsivarsien arpia. Kaikki ovat vielä vaaleampia kuin vaalein iho ja jollain tapaa kovin kauniita. Satakieli laulaa kovempaa kuin tunti sitten. Katse kohoaa käsivarren arvista kasvoihin, jotka ovat jähmettyneet herkkään, lähes huomaamattomaan hymyyn. Silmät tuntuvat tuijottavan puun latvoja, mutta Hermione tietää Pansyn olevan syvällä oman päänsä sisällä. Miksi arvet eivät koskaan lähde pois?
”Pidä minua ihan lähelläsi.”
Pansy puhuu yhtäkkiä, ääni hieman karheana ja Hermione kuulee kaipauksen. Hän nostaa Pansyn paljaat jalat koukkuun omiensa päälle niin, että saa tytön mahdollisimman lähelle itseään. Kietoessaan kädet hänen olkapäittensä ympärille he molemmat värisevät hetken äkillisestä lämmöstä, mutta kääntävät katseensa jälleen auringonlaskuun. Kauniin päivän päätökseen.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
Kun aurinko on laskemaisillaan, Hermione tuntee kylmän tuulen. Tällaisen tuulen hän muistaa ja tunnistaa. Se tuoksuu uudelle ja raikkaalle, mutta vaaralliselle. Katsoessaan taakseen hän näkee mökin takaa kohoavat ukkospilvet ja painaa sitten suukon Pansyn poskelle. Toinen avaa kauniit silmänsä ja hetkeksi Hermione unohtaa, mitä haluaa sanoa.
”Tule, mennään sisälle. Kohta sataa.”
”Älä viitsi, sade ei ala vielä tunteihin. Istutaan vielä hetki.”
”Sinulla ei ole edes kenkiä. Teekin on jäähtynyt, se pitää lämmittää uudelleen. Ajattelin tehdä teeleipiä.”
”Mutta minä en jää yöksi.”
”Mikset?”
”Minun täytyy palata Pyhään Mungoon. Päästää muut hoitajat nukkumaan pitkän päivän päätteeksi.”
”Mutta luulin, että…”
”Jään yöksi, tiedän. Mutta en voi. Olisi niin kummallista viettää näin kaunis yö yhdessä, kun tiedän, että minun pitäisi olla muualla. Parantamassa ihmisiä ja auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua.”
Hermione nojautuu uudelleen penkin selkänojaa vasten. Yhtäkkiä ilta on viileämpi kuin hetki sitten ja olo painavampi kuin viikkoihin. Pansy nojautuu lähemmäs, leikkii hetken Hermionen hiuksilla ja puhaltaa sitten tämän kasvoihin.
”Kyllä sinä ymmärrät.”
”Nyt on kylmä, mennään sisälle.”
”Mennään vain.”
Lyhyt suudelma tuntuu hyvältä ja saa Hermionen hymyilemään hetken ajan vahvasta pettymyksestä huolimatta. Pansyn käsi on vieläkin kylmä, kun he kävelevät yhdessä mökille. Satakieli laulaa yhä kauniisti. Ja kaikki alkaa alusta, niin kuin aina ennenkin.
