Vanamo: Sama juttu minulla, itse en lue kuin vain muutaman fandomin tekstejä!
Kiitos kommentistasi, toivottavasti saan sinut jatkossakin vierailemaan tässä ficissä.
Penber: Arvaa vain inhoanko itsekin kyseisiä hahmoja!
Ja tässä sitä heistä kirjoitetaan.
Kyllä tässä varmasti suuri riski on (,mutta kun oli aivan pakko päästä kirjoittamaan tätä tekstiä!). Ohjelmassahan ei oikeastaan näiden kolmen tunteisiin kauheasti keskitytä, mutta minä kirjotan niistä sitäkin enemmän.
Enköhän keksi ties mitä hauskaa, sen verran ilkeän mielikuvituksen kun omaan! >D
A/N: Noniin, ja nyt lyhyt prologi!
Prologi Makasin huoneessani majatalossa, siellä oli hämärää ja hiljaista. Juuri täsmällinen paikka mielentilaani varten. Tunsin mustasukkaisuuden pistoksen, kun kuuntelin miehen ääntä tämän varmistaessa, ettei minua haittaisi hänen ulkomaille lähtönsä. Samantien kaduin mustasukkaisuuttani, tunsin itseinhoa, mieshän oli hyvän ystäväni mies, he olivat juuri menneet naimisiin. He rakastivat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. Vaikka mies olikin jättänyt heidän häämatkansa väliin minun takiani, se ei tarkoittanut mitään, vannotin itselleni. Hän oli jäänyt lapsen takia, sen pienen otuksen, joka kasvoi sisälläni.
”Cindy, pärjääthän nyt aivan varmasti?” Ossi kysyi huolenryppyjä silmäkulmissaan.
”Tietysti, ei minulla tai vauvalla ole mitään hätää. Lähde vain Jennin luokse”, vakuutin hymyillen kevyesti. Kai tuo mies oli niin onnensa kukkuloilla, ettei huomannut äänessäni selvästi paistavaa katkeruutta ja ivaa. Minun pitäisi lopettaa nämä ajatukset, enhän ollut edes ihastunut Ossiin!
”Selvä. Muistathan ilmoittaa heti jos jotain tapahtuu?” nyökyttelin päätäni Ossin kysymykselle. Hän oli jo varmasti varmistanut jo etukäteen, että Helena tai joku muu pitäisi minua silmällä, kunnes tulisi itse takaisin Roomasta.
”No hyvä sitten. Kai minä tästä lähden”, mies nousi seisomaan haroen hiuksiaan käsillään, äänestä kuulsi epävarmuus. Selvästikään Ossi ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta jos hän olisi jäänyt, Jenni tuskin olisi antanut ikinä anteeksi hänelle. Sitä en halunnut, se olisi varmasti pilannut myös minun ja Jennin ystävyyden.
”Hyvää matkaa sitten. Pidä hauskaa”, toivotin hymy kasvoillani. Sätin itseäni, minä en saisi ihastua Ossiin, vaikka hän olisikin lapseni isä.
