Nimi: Yksi pieni rukous
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Juoni: Luken lapsuutta kuvaava tarina.
Hahmot: Luke ja May Castellan
Vastuuvapaus: Luke ja May Castellan kuuluvat Riordanille ja tarina taas minulle.
Oma sana: Eli siis. Tämä osallistuu
Kolme ikärajaa -haasteeseen hahmolla Luke Castellan. Ja tämä on yllätys, yllätys se matala
Yksi pieni rukousLuke ei halunnut mennä kotiin.
Hän seisoi koulun pihalla vain katsellen sitä tietä, jota pitkin hänen olisi pitänyt kävellä joka päivä kotoa kouluun ja koulusta kotiin. Kouluun hän meni hyvin mielellään, mutta kotiin hän ei olisi koskaan halunnut mennä. Usein hänen onnistui mennä kaverin luokse koulun jälkeen ja olla viikonloppuisin yötäkin heidän luonaan, mutta kukaan ei jaksanut olla hänen kanssaan joka päivä eikä Luke painostanut. Hänellä ei ollut varaa menettää ainoita ystäviään.
Tänään oli kotipäivä. Tänään hänen olisi mentävä kotiin. Kotiin, jossa häntä odotti vain äiti.
Luke värähti ja kääntyi katsomaan kouluaan tuntien olonsa orvoksi ja hylätyksi. Hän puristi toisella kädellään repun toista olkahihnaa ja potkiskeli pikkukiviä. Joskus hän saattoi maleksia koulun pihassa parikin tuntia vain viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin hänen olisi pakko mennä kotiin. Jos olisi ollut vain hiukan lämpimämpää, olisi hän voinut viivytellä iltapimeään asti, mutta nyt oli kylmä syksy eikä Lukella ollut sormikkaita. Nytkin kylmä ilma nipisteli hänen käsiään. Hän veti turhaan liian lyhyitä hihansuita palelevien käsiensä suojaksi. Siitä oli aikaa, kun äiti oli viimeksi ostanut uusia vaatteita...
"Mutta herra Castellan, eikö sinun pitäisi mennä jo kotiin?"
Siinä oli Luken pelkäämä ääni. Avuttomana hän käänsi katseensa luokanopettajaansa, neiti Stoneen, joka katsoi häntä huolestuneena suorakulmaisten silmälasiensa takaa.
"Odotan kaveria", Luke yritti valehdella, mutta neiti Stone naksautti epäileväisesti kieltään.
"Kaikki ovat jo lähteneet. Menehän jo sinäkin, Luke. Äitisi varmaan jo odottaa sinua kotiin."
Äidin mainitseminen sai Luken värähtämään jo toistamiseen. Hänen silmänsä täyttyivät ahdistuksesta. Hänen suorastaan anova katseensa sai neiti Stonen tuntemaan olonsa odottamatta hyvin hämmentyneeksi.
Luke Castellan oli hauskannäköinen, mutta myös merkillinen poika. Hänellä oli hurmaavan siniset silmät, vaalea lyhyt tukka ja valloittava hymy. Mutta hän ei ollut hyvä koulussa. Itse asiassa hänellä oli paljon vaikeuksia lukemisessa ja muissa aineissa, jotka vaativat keskittymiskykyä. Hän oli kohtelias, mutta alati levoton, joka tarttui helposti muihin poikiin. Luke ei varmasti tahallaan aiheuttanut häiriötä, mutta niin hän teki, ja neiti Stonen oli joskus pakko pitää hänelle muutama puhuttelu koulun jälkeen. Kumma kyllä, herra Castellan ei vaikuttanut lainkaan närkästyneeltä vaan keskusteli ja kuunteli tarkasti opettajan sanoja. Hän tuntui ymmärtävän oikein hyvin ongelman ja koetti olla kunnolla. Hänen luontainen tarkkaavaisuushäiriönsä teki siitä kuitenkin hankalaa, mutta herra Castellan yritti kovasti ja neiti Stone oli päättänyt antaa hänelle mahdollisuuden. Silti Lukella tuntui olevan ongelmia kotona. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun neiti Stone tai muut opettajat saivat Luken kiinni koulun pihalla maleksimisesta. Kenestäkään ei ollut hyvä asia, jos 7-vuotias vaelteli yksin. He olivat huolissaan Luken turvallisuudesta. Näillä seuduilla oli viime aikoina kulkenut paljon jengejä, joilla oli pahat aikeet mielessä. 7-vuotias olisi helppo kiusaamisen kohde.
Mutta se ei tuntenut herra Castellania pelottavan. Ei, Luke tuntui olevan hyvin haluton menemään kotiin. Hänen ahdistuneet silmänsä toivat neiti Stonen mieleen takaa ajetun eläimen, joka oli ahdistettu nurkkaan ja halusi kiihkeästi vapauteen. Opettaja tunsi olonsa epävarmaksi. Hän oli tavannut Luken äidin. May Castellan oli kieltämättä omituinen, mutta silti aivan kykenevä huolehtimaan pojastaan. Itse asiassa hän tuntui rakastavan Lukea kovasti. Ehkä ne ongelmat, joita heillä oli, eivät näkyneet päälle päin. Mutta neiti Stonella oli kiire. Hänen pitäisi hakea oma tyttärensä päiväkodista, mutta hänestä tuntui, että Luken jättäminen olisi vastuutonta heitteille jättöä. Hän ei vain voinut kävellä tiehensä.
"Onko teillä kotona kaikki kunnossa?" neiti Stone kysyi lempeästi. Luke hätkähti ja näytti tajuavan kenen kanssa oikein puhui. Ahdistus silmistä katosi ja ne muuttuivat normaaleiksi. Neiti Stone räpäytti hämmentyneenä silmiään, kun herra Castellan hymyili pienesti.
"On joo, kiitos kysymästä, neiti Stone. Minua vain väsyttää", Castellan sanoi. Neiti Stone näytti epäilevältä, mutta ei löytänyt enää merkkiä äskeisestä mielentilasta, joka oli huolestuttanut hänet. Ei, Luke Castellan näytti aivan tavalliselta pojalta, joka oli menossa kotiin. Ei mitään kummallista.
Silti neiti Stone tunsi levottomuuden kaihertavan mieltään. Hänen piti tehdä valinta. Viola odotti jo häntä ja tyttö hermostuisi, jos äiti ei saapuisi ajoissa. Oliko herra Castellan kunnossa? Voisiko neiti Stone kävellä pois ja jättää hänet oman onnensa nojaan? Oliko pojalla varmasti kaikki hyvin?
"Siinä tapauksessa on paras, että lähdet nyt kotiin niin pääset nukkumaan", neiti Stone sanoi. Herra Castellan nyökkäsi eikä näyttänyt enää lainkaan vastahakoiselta. Ehkä se oli ollut vain hetkellinen mielentila. Lasten mielialat heittelehtivät nopeaan tahtiin. Se oli ihan normaalia. Kuuluihan se lasten kehitykseen.
"Niin. Moikka, neiti Stone! Nähdään huomenna!" herra Castellan sanoi reippaasti ja käänsi opettajalle selkänsä. Neiti Stone katsoi oppilaansa loittonevaa selkää hetken ennen kuin kääntyi ja suuntasi autolleen. Kyllä herra Castellanilla oli varmasti kaikki hyvin. Ei syytä huoleen. Hänen piti jo mennä, sillä Viola odotti häntä.
Korot kopisivat asfaltilla, kun opettaja kiirehti autolleen, käynnisti sen ja ajatteli vain ja ainoastaan kauppalistaa sun muita arjen askareita, joita hänen piti vielä sinä päivänä tehdä. Työasioihin hän voisi palata huomenna.
***
Luke hidasti välittömästi kuullessaan auton lähtevän parkkipaikalta. Hänen reipas kävelytahtinsa muuttui hitaaksi tallustamiseksi, joka sekin tuntui Lukesta aivan liian nopealta. Kotiin ei ollut pitkä matka. Kolmisen kilometriä ja ne hujahtaisivat hetkessä. Sen Luke tiesi kokemuksesta ja kokemuksesta hänen olisi myös pitänyt tietää, ettei hän saisi näyttää muille miten paljon hän kärsi. Sellainen sai opettajat soittamaan kotiin ja silloin äiti sai herkemmin kohtauksiaan. Huonot päivät muuttuivat viikoiksi ja kesti kauan ennen kuin äiti olisi taas normaali. Tai no... Niin normaali kuin äiti voisi koskaan olla.
Luke potkaisi tien reunalla olevan maitotölkin ojaan. Kotiin meno ahdisti häntä joka kerta. Hän ei kestänyt sitä tunnetta. Lukesta tuntui kuin hänet olisi verhottu umpinaisella muovipussilla, joka täyttyi joka hetki vedellä eikä ulospääsyä ollut. Vesi tukahduttaisi hänet voimattomaksi kasaksi eikä kukaan ollut siellä vapauttamassa häntä. Silti tämäkään mielikuva ei Luken mielestä riittänyt kuvaamaan sitä tunnetta, joka valtasi aina hänet niinä päivinä, kun hänen piti kävellä suoraan koulusta kotiin. Ahdistus ei suinkaan ollut yksin. Sillä oli kaverinaan viha, jota Luke tunsi isäänsä kohtaan. Kuinka isä oli saattanut jättää heidät oman onnensa nojaan? Millainen ihminen jättää lapsensa ja tämän sairaan äidin yksin?
Ihminen... Luken kulmat kurtistuivat. Äiti oli jo hyvin varhain kertonut hänelle, että hänen isänsä oli hyvin tärkeä mies. Itse asiassa hän oli niin tärkeä, ettei kukaan kuolevainen voisi koskaan olla hänenlaisensa...
***
"Kultaseni."
Äidin kasvot olivat uneksivat ja hän sekoitti kakkutaikinaa huolimattomasti jolloin sitä lensi hänen essulleen isoina roiskeina, jotka valuivat muovipäällysteistä essua pitkin kuin kermaiset sadepisarat. Nelivuotias Luke tuijotti likaantunutta essua suurin silmin odottaen sitä hetkeä, jolloin pisarat valuisivat lattialle.
"Mitä, äiti?" Luke kysyi katse essussa. Pisarat olivat jo reisien kohdalla. Taikina oli vielä niin juoksevaa, että se valui, mutta niin paksua, ettei se pysähtynyt essun ryppyihin vaan ylitti ne sulavasti hidastelematta. Ihan kohta ne putoaisivat. Ihan kohta...
"Mitä sinä tiedät isästäsi?" äiti kysyi. Kysymys sai Luken irrottamaan katseensa taikinapisaroista, jotka jatkoivat valumistaan piittaamatta lainkaan äidin ja pojan keskustelusta. Se oli Lukesta kummallista, mutta maailmassa oli monta kummallista asiaa. Äitikin oli kummallinen eikä hän yleensä puhunut isästä. Se sai äidin tuntemaan tuskaa ja tuska taas sai äidin silmät hehkumaan vihreinä ja sitä Luke pelkäsi. Kun äiti katsoi häntä niillä hehkuvilla silmillään ja huuteli hänen karmeaa kohtaloaan, kunnes sanat sekottuivat toisiinsa ja niiden tilalle tuli kimeää kirkunaa, joka jatkui ja jatkui ja jatkui...
"Hän oli hyvin tärkeä mies", Luke sanoi. Hän oletti, että isä oli taivaassa. Äiti ei ollut koskaan sanonut sitä suoraan, mutta Lukella oli sellainen kutina. Isä oli taivaassa ja suojeli heitä.
Äidin silmät suuntautuivat häneen ja hän hymyili lempeästi.
"Voi Luke kultaseni. Hän on yhä. Hän on jumala." Äidin ääni oli kaihoisa. Luke rypisti otsaansa.
"Ai se Jumala, josta puhutaan päiväkodissa?" Luke kysyi kummastuneena.
"Ei, ei, ei. Ei se Jumala. Hän on pienempi jumala", äiti selitti.
"Onko jumalia monta?" Luke kysyi ihmeissään. Se olikin uusi asia. Hän ei ollut koskaan kuullut sellaisesta. Päiväkodissa puhuttiin vain Jumalasta ja hänen pojastaan Jeesuksesta. Äiti tuntui puhuvan ihan eri asiasta.
"Totta kai! Odotahan siinä niin minä näytän", äiti sanoi ja kuulosti innostuneelta. Aivan kuin hän olisi odottanut sitä hetkeä, jolloin saisi kertoa pojalleen. Luke odotti ja huomasi siinä paikassa, missä äiti oli seissyt, pienen taikinalammikon, kun suuret pisarat olivat vetäytyneet yhteen. Luke kastoi sormensa taikinaan ja nuolaisi sen puhtaaksi. Se maistui hyvältä, mikä yllätti pojan. Viime kerralla äiti oli laittanut sokerin sijasta suolaa, mikä oli tehnyt taikinasta tosi pahaa...
"No niin!" äiti hihkaisi niin kimeällä äänellä, että Luke hätkähti. Hänen eteensä laskettiin kirja, jossa oli paljon väritettyjä kuvia. Äiti lehteili sivuja nopeasti eikä Luke erottanut monta kuvaa ennen kuin äiti lopetti lehteilemisen ja Luke huomasi katsovansa kahtatoista väritettyä kuvaa. Kuvan miehillä ja naisilla oli mekot ja sandaalit. Monen päätä koristi lehtiseppele ja heillä jokaisella oli sellainen tietynlainen ylväs ilme kasvoillaan.
"Tässä ovat Olympoksen 12 jumalaa. Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset palvoivat heitä aikanaan, mutta he elävät tänäkin päivänä meidän keskuudessamme. Sinun isäsi on Hermes, tässä näin!" äiti naputti tomerasti yhden miehen kuvaa ja nosti sitten sormensa pois, jotta Luke saisi katsoa kuvaa.
Kuvassa oli kiharatukkainen mies, jolla oli siivekäs kypärä, kummallinen sauva, jossa oli kaksi käärmettä ja hänen sandaaleissaan oli siivet. Mies näytti vakavalta, mutta ei kovin jumalalliselta.
"Tuoltako minun isäni näyttää?" Luke kysyi ja siveli peukalollaan kuvaa. Hän ei hahmottanut vieläkään kokonaiskuvaa.
"Ei toki!" äiti sanoi. "Sinun isäsi on paljon, paljon komeampi! Hän on oikea hurmuri. Sinusta tulee niin komea, kun kasvat vähän isommaksi!" äiti hehkutti ja pörrötti Luken vaaleaa tukkaa.
"Mikä tämä kuva sitten on?" Luke ihmetteli.
"Voi, se on vain yksi kuva hänestä. Hän näyttää siltä, miksi taiteilija on hänet kuvitellut. Kun on jumala, voi hän näyttää miltä haluaa. Minulla on hänestä paljon kuvia! Haluatko nähdä?" äidin ääni oli kohonnut ja hän puhui niin nopeasti, että Luke sai hädin tuskin selvää hänen puheestaan ja ennen kuin Luke ehti edes vastata, jatkoi hänen äitinsä puhumista.
"Ja sitten kun sinä kasvat isoksi, sinusta tulee sankari!" äiti tuntui olevan haltioissaan. Hän kääntyi selkä Lukeen päin ja painoi ristityt sormensa rintaansa vasten kuin rukoillakseen.
"Millainen sankari?" Luke uteli ja kohottautui polvilleen tuolillaan.
"Kaikkien aikojen suuri! Suurempi kuin Herakles, olen siitä aivan varma! Sinusta tulee -" äiti vaikeni äkkiä, mutta Luke oli liian innostunut huomatakseen vaaran merkit.
"Mikä minusta tulee?" Luke kysyi malttamattomana. Hänen äitinsä kääntyi ja Luke kohtasi vihreänä hehkuvat silmät. Poika kavahti tuoliltaan ja perääntyi keittiöön.
"Ei minun poikaani!" äiti rääkäisi. "Suojelkaa minun poikaani! Luke, missä sinä olet? Hermes, suojele poikaamme!"
Luke juoksi pois keittiöstä paeten ulos. Hänen pienet jalkansa kantoivat hänet tottuneesti yli mäen metsään, jonka suojaan hän katosi. Viimein hän seisahtui huohottaen ja nojasi nuoreen koivuun. Jos isä tosiaan oli jumala, miksei hän ollut parantanut äitiä? Ja miksei hän koskaan käynyt katsomassa heitä? Äkkiä Lukesta tuntui, että kaikki oli tuntunut paremmalta, kun isä oli ollut vielä kuollut. Nyt isä tuntui hänestä tosi tyhmältä. Kiva isä ei olisi jättänyt heitä. Isä oli ehdottomasti tyhmä. Äitikin oli tyhmä. Koko maailma oli tyhmä. Luke ei tykännyt kenestäkään.
Hiukan rauhoituttuaan hän alkoi ajatella ponnekkaammin. Sitten kun hänestä tulisi sankari, hän pelastaisi äidin ja antaisi isälle opetuksen. Sen tämä olisi ansainnut.
Joo. Niin hän tekisi. Sitten kun hänestä tulisi iso ja paljon komeampi kuin isä.***
Siitä päivästä lähtien äiti oli pysynyt tarinassaan. Isä oli yksi kreikan jumalista. Hän oli komea ja ihana. Lukella oli isän silmät ja hänestäkin tulisi isona komea, ihan niin kuin isä. Ja Luke uskoi äitiään. Ne hirviöt, jotka kävelivät ihmisten keskuudessa, olivat todellisia. Mikseipä siis jumalatkin? Mutta toistaiseksi jumalat eivät kylläkään tuntuneet yhtään sen paremmilta kuin hirviöt...
"Isä, auta meitä", Luke kuiskasi tottuneesti saman vanhan rukouksensa. "Jos rakastat meitä, edes pienen hitusen, ole kiltti ja auta meitä. Päästä minut pois äidin luota..."
Hän rukoili aina samoin. Pienempänä hän oli rukoillut, että isä tulisi kotiin, mutta sitten hän oli yksinkertaistanut rukoustaan. Joskus hän rukoili epätoivoisemmin, toisinaan vihaisemmin, mutta yhtä kaikki hän rukoili samaa asiaa. Pois pääsemistä. Vapautta äidistä.
Mutta hänen rukouksiinsa ei koskaan vastattu.
Se sai Luken aina vihaiseksi. Äiti sanoi, että isä oli kiireinen mies. Mutta kai nyt jumala voi järjestää itselleen hiukan aikaa? Miten niin pieneen rukoukseen vastaaminen voi olla niin hankalaa? Luke ei mielestään pyytänyt paljon. Hän halusi rakkautta. Eikö vanhempien kuulunut rakastaa lapsiaan? Jopa äiti rakasti häntä omalla tavallaan. Miksei hänen isänsä voinut antaa edes pientä merkkiä? Vai oliko isä unohtanut heidät? Voisiko jumala unohtaa lapsensa?
Luke pysähtyi kuin seinään huomatessaan olevansa valkoisen omakotitalon edessä. Miten hän jo nyt oli kotona? Miten kolme kilometriä olivat kadonneet näin nopeasti?
Poika katsoi taakseen, mutta hytisi, kun kylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojaan. Talossa ainakin olisi lämmintä. Luke sysäsi levottomuuden mielestään. Äiti oli voinut viime aikoina ihan hyvin. Hänen pitäisi vain olla hermostuttamatta äitiä. Kyllä hän siihen pystyisi.
Luke käveli pihatietä välittämättä hernepussieläimistä, joita hänen äitinsä oli alkanut keräillä. Äiti tarvitsi jotain tekemistä ja jos se piti hänet rauhallisempana, ei Luke vastustellut. Oven avaaminen oli aina epämiellyttävä kokemus. Hän näki monesti painajaisia siitä, miten äiti oli aivan oven takana hänen avatessaan sen ja hymyili hullun hymyä silmät vihreinä hehkuen. Luke pudisteli päätään. Ei, ei. Sellaista ei ollut koskaan sattunut oikeasti. Hän vain kuvitteli. Äiti olisi todennäköisesti keittiössä.
Luke avasi oven. Eteinen oli tyhjä. Hän huokaisi hiljaa helpotuksesta ennen kuin astui varovasti sisään ja riisui hiljaa kenkänsä. Hän ehti jo toivoa pääsevänsä huomaamatta yläkertaan, kun hänen äitinsä liihotti keittiöstä kädet levällään.
"Luke! Sinä tulit kotiin!" äiti hihkaisi ihastuneena. Luke jännittyi kesken portaiden nousemisen. Hitaasti hän käänsi katseensa äitiinsä, joka seisoi vähän matkan päässä valkoiset hiukset sojottaen. Äiti oli vuosien mittaan laihtunut ja kutistunut kovasti, mutta sillä ei ollut minkäänlaisia vaikutuksia äidin voimiin tai nopeuteen.
"Niin, äiti", Luke vastasi varovaisesti. Hänen jalkansa olivat ensimmäisellä askelmalla. Äiti ei onneksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Haluaisitko syödä jotain? Minulla on juuri pikkuleipiä paistumassa. Niitä suklaisia. Sinun suosikkejasi!" äiti sanoi ja astui lähemmäs. Luken teki vaistomaisesti mieli kavahtaa kauemmas, mutta sellaisesta äiti ei pitänyt, joten hän pysyi paikallaan.
"Ei kiitos, äiti. Minulla ei ole nälkä", Luke sanoi ja nousi toisen portaan hitaasti, mutta varmasti. Hänen äitinsä henkäisi.
"Mutta täytyyhän sinun syödä! Tule nyt, kultaseni. Äiti tekee sinulle mehua", äiti maanitteli, mutta jos Luke olisi halunnut mehua, hän olisi tehnyt sitä itse. Hän halusi vain pysytellä kaukana äidistä.
"Ehkä myöhemmin. Minulla on kamalasti läksyjä", Luke sanoi ja näytti pahoittelevalta. Se sulatti äidin joka kerta.
"Niin ahkera poika", äiti hymisi. "Sinusta tulee jotain suurta, kun kasvat isoksi. Minä tiedän sen!"
"Totta kai", Luke sanoi ja nousi kolmannen portaan.
"Haluatko, että autan sinua läksyissä?" äiti sirkutti vielä tullen lähemmäs. Luke salli äidin tarttua häntä kädestä. Äidin sormet olivat lämpöiset, mutta luiset ihon ollessa kiristynyt luiden päälle kuin tiivis tuorekelmu.
"Ei tarvitse. Minä olen edistynyt koulussa. En tarvitse enää apua", Luke vastasi ja puristi äidin kättä, joka hänen helpotuksekseen vaipui. Äidin kirkkaat silmät räpsyivät muutaman kerran. Sitten hän kääntyi kuin hyrrä palaten keittiöön hyräillen omaa kappalettaan. Hänen poikansa suorastaan syöksyi portaat ylös yläkertaan.
Huoneeseen päästyään Luke lukitsi oven, kaivoi kirjat esiin ja yritti keskittyä kaikkeen muuhun paitsi taloon ympärillään.
Minä en ole täällä, en ole. Olen jossakin muualla, Luke uskotteli itselleen ja yritti saada matikan tehtävistä selvää, mutta lukihäiriö ei antanut armoa numeroidenkaan kanssa. Pian Luke luovutti ja päätti vain katsella kirjan kuvia. Hän ei kuitenkaan ehtinyt selata sitä kovinkaan kauan, kun hän tajusi, että hänellä oli vessahätä. Hieman huokaisten Luke sulki kirjan, avasi ovensa ja tassutteli vessaan.
***
Hänen palatessaan hän huomasi äitinsä huoneessaan, mikä pelästytti hänet.
"Äiti", Luke sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana. Hänen äitinsä kääntyi. Hänellä oli käsissään kirja, joka käsitteli miekkoja ja aseita.
"Isäsi aina sanoi, että aseita olisi aina pidettävä lähettyvillä. Hirviöiden varalta. Miksi ihmeessä, minä ihmettelin, sillä sinähän tiedät, etteivät hirviöt koskaan tule sisään. Ne vain istuvat ulkona ja katselevat", äiti sanoi silmissään tyhjä katse.
"Mehän pidämmekin", Luke sanoi puhuen oikein varovasti. "Aseista on apua."
"Silti. Minä en pidä niistä. Ne muistuttavat minua jostakin... Voi mikä se asia nyt taas olikaan?" äiti mietti ääneen ja jostakin Luke vain aavisti sen. Hän liikkui nopeasti, kun äiti syöksyi häntä kohti. Hänen silmänsä hohtivat aavemaisen vihreinä, kuten aina kohtausten tullessa. Luke väisti ja kiiruhti tottuneesti komerolleen ja lukitsi sen sisäpuolelta. Hän kuuli äitinsä hakkaavan ovea nyrkeillään niin, että koko kaappi rämisi. Luke sen sijaan veti polvet rintaansa vasten ja painoi kädet korvilleen.
Myöhemmin hän sitoisi äidin kädet, kun ne olisivat verillä siitä hakkaamisesta. Äiti katsoisi tyhjyyteen eikä tuntisi edes kipua, kun Luke puhdistaisi hänen kätensä pudistusaineella. May Castellan pysyisi aamuun asti omassa maailmassaan ja Luken piti joka kerta peitellä hänet sänkyyn. Äidillä oli tapana hermostua tyystin, jos Luke ei peittelisi häntä...
"LUKE! MISSÄ SINÄ OLET?! Voi minun poikakultaani! Meidän pitää estää se! Kohtalo, Luke, kohtalo! Ei omaa kohtaloaan voi paeta!" Äiti hakkasi nyt kovempaa. Luke näki jo mielessään, kuinka ihon ohut kelmu halkeaisi tahraten äidin kädet verellä. Luke painoi kädet tiukemmin korvilleen ja alkoi hymistä. Hän hymisi sitä laulua, jota päiväkodissa hänen suosikkihoitajansa oli laulanut hänelle. Hänen hyminänsä voimistui siinä missä hakkauskin.
"LUKE!"
Nyt isä olisi hyvä hetki tulla kotiin. Olen varma, että äiti rauhoittuisi. Mutta sinä et koskaan tule, Luke ajatteli katkerasti ja tunsi kuinka hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Hän antoi niiden valua poskilleen. Niiden jättämä vana alkoi kirvellä hänen kuivaa ihoaan.
Koska sinä et rakasta minua.
