Nimi: Suloinen valhe
Kirjoittaja: Zino
Ikäraja: k-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus // Beyond lisäsi.
Fandom: Pokémon HeartGold/SoulSilver -pelit
Paritus: Ethan/Silver
Genre: Angst
Vapaudenvastuu: En omista. Poksut kuuluu Satoshi Tajireille ja kumppaneille.
Tiivistelmä: Silver on päättänyt löytää isänsä, mutta Ethan tietää tämän olevan mahdonta.
A/N: Halusin ensin kirjoittaa Red/Giovannia ja sitten erehdyin googlaamaan kaikkea Giovannista. Törmäsin sitten teoriaan, että Celebi -eventissä, Giovanni olisi tehnyt itsemurhan, ja niin tämä syntyi. Saattaa olla vähän sekava, kun nälkäisenä kirjoitin. : D
---------------
Olette huoneessa, jossa on vain yksi ikkuna. Sen lasin takana taivas on tummunut jo kauan sitten. Silti katsot yhä sitä ikkunaa, vaikka silmäsi eivät voi erottaa enää sen takana näkyviä yksityiskohtia. On vain pimeää, tummaa ja mustaa, mutta tällä hetkellä et välitä moisesta. Istut puisella tuolilla, joka on pienen työpöydän takana. Ikkuna on aivan edessäsi ja jos ojentaisit kätesi, voisit koskettaa sen kylmää ruutua. Et kuitenkaan kosketa, vaan ojennat kätesi kohti pöydällä lepäävää mustakeltaista lippalakkia laittaen sen sitten päähäsi. Hattu on nykyään kulunut ja rispaantunut, onhan se palvellut sinua jo reilut seitsemän vuotta, mutta silti sinä et halua käyttää mitään muuta. Hattusi on täynnä muistoja matkoiltasi, aina siitä asti kun se alkoi. On kotikaupunkisi tuoksu, ruohotahroja ensimmäisestä pusikosta, jossa villi Pokémon hyppäsi tiellesi. Suolaa kuohuvan meren aalloista ja pölyä pimeistä luolista sekä sulaneen lumen tahroja vuorelta, jossa kohtasit viimeisen haasteen. Hattusi kantaa noita kaikkia kokemuksia ja ne asiat tekevät sinut onnelliseksi.
Mutta hatussasi on myös tahra, näkymätön sellainen. Se on ollut siinä jo seitsemän vuotta, eikä sitä voinut kokonaan puhdistaa, ei vaikka kuinka hankaisi. Tahra on siirtynyt jo kauan aikaa sitten hatusta sisällesi. Aluksi et tajunnut koko asiaa, olit niin nuori, reilu kymmenen vuotta. Päähäsi mahtui vain hallitsevan Pokémon mestarin kukistaminen, seikkailut, uudet ihmiset ja Pokémonit. Olit ollut niin naiivi, että se melkeinpä nolottaa, kun mietit sitä. Mutta samalla kaipaat sitä aikaa kun olit tahraton.
Nyt se syö sinua sisältä, pahemmin kuin koskaan. Vain koska hän mainitsi siitä tänään.
Lasket viimein katseesi ikkunasta ja käännät sen hämyiseen nurkkaan, johon ei työpöydällä loistavan lampun valo yllä. Peitteen seasta näet tutut hehkuvan punaiset hiukset, vahvat käsivarret ja kalpeat jalat. Siitä on seitsemän vuotta, kun tapasit tuon pojan. Hän oli ollut vihainen lapsi, katsonut haastavasti silmiisi ja haastanut taisteluun. Lopulta olit päihittänyt hänet, jokainen kerta. Nähnyt kuinka hänen kasvoiltaan viha oli muuttunut epätoivoksi ja sitten päättäväisyydeksi. Minun täytyy tulla vahvemmaksi, vahvemmaksi kuin sinä, vahvemmaksi mitä hän! Poika oli huutanut silmät leimuten ja olit luullut nähneesi hänen punaiset hiuksensa viimeistä kertaa tämän lentäessä pois näköpiiristäsi.
Mutta sinä olit löytänyt hänet uudelleen, vuorilta harjoittelemasta. Olittehan te vähän jo kavereitakin, vaikka hän ei halunnutkaan sitä myöntää. Mutta kyllä sinä muistit, kuinka hän oli tarttunut kiivaasti käsivarteesi ja vetänyt rinnalleen ilmoittaen, että te kaksi taistelisitte Lancea ja Clairea vastaan, ettekä varmasti häviäisi.
Olit käynyt tapaamassa poikaa aina keskiviikkoisin tämän harjoittelupaikassa, sillä sinulla oli ollut outo halu nähdä hänen punainen tukkansa. Poika ei ollut aluksi pitänyt siitä, mutta vuosien saatossa hän oli töninyt sinua yhä vähemmän, oli ollut sinulle vähemmän vihainen, eikä enää ollut muistanut kieltää sinua tulemasta. Kun olit ollut kuudentoista, olit ottanut tämän kutsuna vastaan teidän istuessa taas jonkin kivisen luolan sisällä uupuneina hikisen Pokémon taistelun jälkeen. Olit tarttunut poikaa tämän pitkistä punaisista hiuksista ja suudellut häntä röyhkeästi suoraan suulle. Pojan luonteen tuntien olit odottanut iskua kasvoihin. Sen olit myös saanut, mutta mitä et ollut odottanut, seurasi perässä. Poika oli vetänyt sinut heti uuteen suudelmaan, etkä ehtinyt edes miettimään oliko nenäsi ehkä murtunut vai ei. Sinua ei ollut haitannut, vaikka myöhemmin olitkin toivonut Poképallojen olevan äänieristettyjä, suustasi päästyä luolan seiniä pitkin kaikuva äänekäs voihkaisu. Eikä se ollut jäänyt ainoaksi.
Siitä oli nyt vuosi ja sinä olit jo lähes unohtanut tuon sängyssäsi makaavaan pojan taustan, kunnes hän oli tänään ohimennen ottanut sen puheeksi.
”Aion lähteä etsimään isääni. Olen päättänyt antaa hänelle anteeksi hylkäämiseni.”
Sanat muistaessasi sinun valtaa niin paha olo, että haluaisit vain kääntää katseesi pois nukkuvasta pojasta ja oksentaa lähimpään roskapönttöön. Mutta et voi olla niin heikko, et vaikka tämä syyllisyys kuinka yrittäisi listiä sinut. Olit hädin tuskin muistanut enää koko asiaa. Tai pikemminkin olit kieltänyt itseäsi ajattelemasta sitä. Mutta tietysti se oli mahdotonta, sinä makasit hänen poikansa kanssa. Pojan, joka oli tänään kertonut sinulle päättäneensä lähteä etsimään isäänsä ja haudanneensa vihan kirveen tätä kohtaan. Hän oli myös kysynyt halusitko lähteä mukaan...
Kyyneleet juuttuvat silmäkulmiisi ja kurkku tuntuu kuivalta. ”Silver”, kuiskaat ihan vain tarkistaaksesi Silverin olevan todellakin unessa. Nouset hiljaa tuoliltasi kävellen sängyn luo. Istut Silverin viereen vieden kätesi hänen hiustensa sekaan. Kuinka voisit koskaan kertoa hänelle? Ei ollut mitään isää, ei ollut Giovannia, ei enää.
Kiitos sinun.
Olit koettanut vakuuttaa itsellesi, ettei se ollut ollut sinun syysi. Celebi oli vienyt teidät ajasta ja paikasta toiseen. Yhtäkkiä olittekin Lyran kanssa olleet Rakettiryhmän johtajan edessä tämän piilopaikassa Tohjo – vesiputouksen takana. Et ollut ehtinyt reagoida kunnolla, hän oli jo haastanut sinut taisteluun. Olit ollut niin nuori ja kunnianhimoinen, ettet ollut ajatellut sen enempää. Mies oli ollut vain yksi päihitettävä kouluttaja lisää. Ja niin sinä olit myös päihittänyt hänet.
Taistelun jälkeen Giovanni oli ollut murtunut mies. Hän ei näyttänyt sitä, mutta nuoresta iästäsi huolimatta olit pystynyt aistimaan sen. Tummaan pukuun pukeutunut mies oli viimein päässyt yli viime tappiosta ja oli ollut astumassa pois piilopaikastaan valmiina jälleen johtamaan Rakettiryhmää. Niin, kunnes sinä, toinen yli-innokas kakara, olit taas laittanut hänet maistamaan katkeraa tappiota.
Sinun olisi pitänyt tajuta ajoissa mitä mies aikoi. Sinun olisi pitänyt pelastaa hänet. Mutta sinä olit ollut niin hemmetin tyhmä ja nuori, ettet ollut nähnyt tulevaa.
Giovanni oli kävellyt hiljaa ulos piilopaikastaan. Olit olettanut hänen menevän lähimpään Pokémon keskukseen hoitamaan taintuneet Pokémoninsa kuntoon. Kesken kaiken hiljaisuuden korviisi kantautui äänekäs loiskahdusta muistuttava ääni. Olit niin keskittynyt kuuntelemaan milloin pienen laatikon päällä olevasta radiosta tulisi taas uusi kuulutus, joka toistaisi Rakettiryhmän vallanneen radioaseman ja toivovan näkevänsä viimein johtajansa, että hädin tuskin kuulit loiskahdusta. Ja vaikka olisit kuullutkin, et olisi välittänyt siitä – Giovanni oli todennäköisesti vain käyttänyt jotain Pokémoninsa vesiliikettä päästäkseen alas vesiputousta.
Olit kuitenkin kuullut kiihkeän henkäyksen vierestäsi, samalla kun Lyra oli tarttunut käsivarteesi katsoen sinua kauhuissaan.
”Giovannilla ei ollut yhtään vesipokémonia! Hän... hän...”
”Hän hyppäsi ikuiseen kadotukseen, häpeissään ja nöyryytettynä. Minun takiani. Jos minä vain en olisi päihittänyt häntä siellä luolassa... Silver, sinulla olisi yhä isä.” Kuiskasit tukahtuneella äänellä haudaten kasvosi vasten Silverin paljasta rintakehää. Hän oli niin toiveikas näkemään isänsä. Vaikka tämä oli jo kerran hylännyt poikansa musertavan tappion jälkeen, tehnyt Silveristä vihaa ja katkeruutta täynnä olevan lapsen. Mutta sinä olit ajanut Giovannin itsemurhaan, kaikki oli vain ja ainoastaan sinun syytäsi. Ja silti sinä kehtasit suudella Silveriä, olla hänen ystävänsä ja enemmän, tuottaa hänelle nautintoa ja puhua lupaavia tulevaisuudesta.
Vihasit itseäsi. Tiesit, että kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä luolassa tapahtui. Lyra oli vannonut ettei kertoisi. Ja ettehän te periaatteessa olleet koskaan nähneet Giovannin ruumista. Ehkä hän olikin selvinnyt jotenkin ihmeellisesti ja vietti aikaansa uudessa piilopaikassaan. Valitettavasti vain Lyra uskoi tähän, sinä tiesit Silverin isän olevan kuollut. Ja sinun ajaneen hänet siihen.
”Ethan?” Unenpöpperöinen ääni kysyy ja hetkeksi kohtaat Silverin punaiset, vain puoliksi auki olevat silmät. Olet herättänyt hänet, voisit samantien kertoa, että Giovannin etsiminen on turhaa. Voisit tunnustaa, millainen hirviö sinä olet, miten tahrainen ihminen. Repäistä laastarin kerralla, antaa Silverin vihata sinua, puhdistaa omatuntosi ja saada itsellesi taas tahrattomamman hatun.
Avaat suusi valmiina vastaamaan hämmentyneen näköiselle punatukkaiselle pojalle.
”Päätin lähteä mukaasi etsimään isääsi”, hymyilet ja heität likaisen hattusi lattialle kaivautuen peiton alle Silverin viereen. Tämä on väärin ja joskus sinun kerrottava hänelle, mutta ei tänään. Et ole vielä valmis menettämään häntä. Annat Silverin uskoa hänen isänsä olevan vielä elossa ja toivoa, että löydätte hänet joku päivä.
Sinulla on kuitenkin vielä monta kuukautta jäljellä Silverin vierellä, ennen kuin tämä syyllisyyden ja valheen tunne syö sinut kokonaan muuttaen sinut sisältä yhtä mustaksi, mitä taivas on tämän huoneen yhden ainoan ikkunan takana. Mutta siihen saakka, sinä suutelet Silverin huulia ja annat hänen elää suloisessa valheessa.
FIN.
