Salaisuuksia
Beta: Sädekehä
Paritus: Harry/Sirius
Genre: angst, drama
Ikäraja: S
A/N: Itse henkilökohtaisesti tykkään tästä ficistä, toivottavasti tekin tykkäätte. ♥ FF100:een sanalla 086. Valinnat, sekä perpektiiviä parittamiseen -haasteeseen VÄÄRIN! -parituksella, sekä Slash10:een. Warning! Vanhemman ja nuoremman välinen suhde
*
Hän oli minulle kuin isä, ja kuitenkin paljon enemmän. Hänen olemassaolonsa merkitsi minulle kaikkea sitä, mitä en ollut saanut. Hän oli turvasatama ja tarjosi tukeaan aina, kun sitä tarvitsin. Minä rakastin häntä. Rakastin ehkä enemmän kuin oli sallittua, mutta minä tiesin, että Sirius rakasti minua takaisin. Olin hänelle enemmän kuin vain Jamesin poika. Ja hän tiesi, että rakastin häntä liikaa, jotta hän olisi voinut olla minulle vain kummisetä.
Aamut Kalmahanaukiolla olivat vain meille. Muiden korviin ei kantautunut salaisuuksia, joita kuiskimme toistemme korviin aamukahvin ääressä. Suudelmat, joita toisillemme annoimme, olivat muiden katseilta ulottumattomissa. Ne hiljaiset hetket, kun me vain olimme. Ne olivat minulle tärkeämpiä kuin mikään muu.
Joskus Molly rikkoi meidän kahdenkeskiset hetkemme. Hän katsoi meitä molempia silmiin, muttei sanonut mitään. Silti tiesin hänen tietävän meistä, Siriuksesta ja minusta.
"Hän on vasta lapsi, Sirius", Molly sanoi eräänä iltana Siriukselle, kun luuli minun olleen jo nukkumassa. Se ei ollut ensimmäinen yö, kun olin menossa Siriuksen huoneeseen, eikä se myöskään jäänyt viimeiseksi. Näkymättömyysviitan alta näin Mollyn tulisen katseen poraavan suoraan Siriukseen. Katumusta, sitä näkyi Siriuksen kasvoilla usein.
"Minä tiedän", Sirius vastasi Mollylle, mutta me jatkoimme sitä silti.
Mollyn lähdettyä näkymättömyysviittani putosi lattialle. Minä menin Siriuksen viereen ja jaoimme suudelmia keskenämme. Aina herätessäni Siriuksen vuoteesta, hän oli jo keittiössä valmistamassa aamiaista. Hän keitti kaksi kuppia kahvia, itselleen ja minulle. Vain me kaksi, ajattelin ja rakastin Siriusta täydestä sydämestäni.
Jossain välissä Remus huomasi meidän käyttäytymisessämme jotain outoa. Tai ehkä Molly oli kertonut hänelle. Eräänä aamuna minä kuitenkin heräsin siihen, että Remus seisoi huoneemme ovella. Sirius oli myös hereillä, seisoi keskellä huonettaan kalvenneet kasvot kohti parasta ystäväänsä.
"Remus, minä voin selittää", Sirius sanoi hätääntyneenä. Remuksen katse oli pelkkää terästä. Inho oli vallannut hänen kasvonsa ja se katse satutti myös minua. Sirius ei ollut ansainnut kantaa kaikkea vastuuta yksin, ajattelin, mutta pysyin hiljaa.
"Hän piti sinua isänään, niin minä asian olin ymmärtänyt", Remus sanoi ääni väristen raivosta. "Mitä James sanoisi, jos olisi vielä elossa?"
Sirius pudisti päätään, osaamatta vastata. Hän kyllä tiesi vastauksen, James ei olisi koskaan hyväksynyt meitä kahta yhdessä. Mutta jos James olisi ollut elossa, me emme olisi koskaan rakastaneet toisiamme niin paljon kuin nyt rakastimme.
"Tämän on loputtava", Sirius sanoi minulle jo samana päivänä, kun Remus oli löytänyt meidät samasta sängystä. Minä pudistin päätäni nähden epätoivon ja tuskan väreilevän kummisetäni kasvoilla.
"Minä en välitä muiden mielipiteistä", sanoin kiivaasti, mutta Sirius ei hymyillyt, kuten hän yleensä hymyili. Hänen kasvonsa olivat synkät, jopa vihamieliset. Hän näytti juuri siltä, miltä henkilö voi näyttää, kun on virunut kaksitoista vuotta Azkabanissa.
"Sinä olet aivan liian nuori, minä olen liian vanha", Sirius yritti keksiä tekosyitä. "Minun pitäisi olla sinulle kuin isä, eikä yhtään enempää."
Minä hymähdin. Sirius ei pyyhkisi meitä kahta pois pelkillä sanoillaan. Me olimme tienneet nuo asiat, emmekä me olleet välittäneet niistä aiemminkaan.
"Sirius, sinä tiedät, mitä minä olen kokenut", sanoin ja katsoin häntä silmiin. "Sinä tiedät, etten ole mikään tavallinen pikkupoika, joka kaipaa huomiota. Minä tiedän, ettet sinä ole tavallinen mies. Me molemmat olemme kokeneet liikaa pahoja asioita yhden elämän ajaksi, joten onko se väärin, jos haluamme kerrankin vain olla ja rakastaa?"
Katumus ei koskaan kadonnut Siriuksen katseesta, mutta hän antoi asian olla.
Me molemmat halusimme sitä. Emme välittäneet muiden epäilevistä ja huolestuneista katseista, joita he meihin loivat. En välittänyt Ginnyn kyynelistä, kun hän tajusi asian. En välittänyt ystävieni inhosta minua kohtaan.
Minä halusin vain rakastaa ja olla rakastettu. Meidät oli tarkoitettu toisillemme, eikä kukaan voisi meitä erottaa, niin minä silloin ajattelin. Välillä Sirius katui, ettei lopettanut sitä, vaikka olisi siihen pystynyt. Hän ajatteli olevansa liian vanha, mutta minä väitin vastaan ja rakastin häntä entistä enemmän.
Silloin en tiennyt, että se kiintymys ja rakkaus, mitä toisiamme kohtaan tunsimme, tulisi viemään Siriuksen hengen. Se rakkaus tuhosi meidät, sai minut kärsimään entistä enemmän.
Jos olisin tiennyt sen ennalta, olisinko voinut lopettaa sen siihen? Se kysymys pyöri mielessäni silloin ja joskus ajattelen sitä vieläkin. Me olimme liian kiinni toisissamme, rakastimme toisiamme liikaa. Olimme riippuvaisia toisistamme ja kaikesta siitä, mitä meillä oli.
Vielä nytkin, mietin meitä kahta ja sitä, mitä meistä olisi voinut tulla. Sirius olisi hajonnut käsiini, minä olisin särkynyt palasiksi sodan keskellä. Olimme jo silloin liian rikki, jotta se olisi voinut toimia pitkään.
Halusin kuitenkin uskoa, toivoa, haaveilla. Ehkä me olisimmekin selvinneet kaikesta ja jatkaneet elämäämme yhdessä. Ehkä.
