Valkoisen kuoleman maassa (K11, HP, drama, Teil 17/17 21.10.)

[Millijoona]

Vivian vai Bibiana, sama se kumpi on. Minua ei ainakaan häiritse.

Edellisessä luvussa oli ainakin tapahtumia. Toivottavasti se Haukka nyt ei sentään niitä lahtaa, siitähän vasta soppa syntyisi (ja rakkaan Kalkaroksen pää joutuisi vadille)!

Mitenkäs tämän nyt sanoisi... No, sinulla tuntuu olevan jonkinlainen teema näissä lukujen nimissä. Kasvottomissa jokainen luku oli jonkin kaupunki. Kyyhkysten kaupunki jne. Tässä taas kaikki on valkoista. Valkoiset illat, Valkoinen talo... Ei siinä mitään pahaa ole, pisti vain vähän silmään.

Ja lisäksi on pakko kysyä, että lienetkö koskaan lukenut Rosvoruhtinasta? Mainio kirja, ja olin huomaavinani siinä jotain tuttua. Mutta lieneekö oman mielikuvitukseni tuotetta?

Noin. Anteeksi ettei kovinkaan asiatekstiä, itsetunto lahaa mudassa juuri nyt.

[Elfalas]

Mj; Rosvoruhtinas on kyllä luettu, mutta siitä on jo sen verran aikaa, etten muista koko kirjasta mitään. Olisinko ottanut alitajuisesti vaikutteita? Non lo so. Anyway, kiitos kommentista. Lukujen nimissä on tosiaan kaava, jonka otin käyttöön hetken mielijohteesta enkä voi nyt hyvän maun nimissä sitä katkaistakaan. Tähän toiseen osaan on kuitenkin ollut vaikea keksiä nimiä.

Tässä olisi taas yksi luku, jonka kirjoittamista odotin innolla. Siitäkin tuli hiukkasen sekava, koska en ollut miettinyt asioita valmiiksi. Yrittäkää saada selkoa jutuista. Tämä on oikeastaan lähinnä lyhyt selitysluku, hengähdystauko, jonka jälkeen lähinnä räiskitään ympäriinsä. Lisää selityksiä seuraa siis kahdessa viimeisessä luvussa.

10.
Valkoinen kansa

Vivian istui onkalon syvimmässä nurkassa jalat ristissä ja turkisviitta harteillaan. Hän oli ajatuksissaan. Hän hymyili itsekseen ja löi epäsäännöllisin väliajoin vaimeita säveliä kellopelin kaltaisesta soittimesta edessään. Kaikesta päättäen hänen päästään ei ollut taitettu hiuskarvaakaan.
Luolan suuaukon jälkeen oli tullut kapeampi osuus, jonka aikana Markuskin oli joutunut kumartumaan, mutta täällä perällä katto kohosi korkeammalle kuin kukaan erotti. Kammiota valaisi yksi ainut tulenliekki, joka oli sijoitettu paksuun, puiseen soihdunjalkaan seinän vierelle. Siitä lähtevä valo oli punertavanoranssia, ikään kuin se olisi ollut kuolemaisillaan. Ensi töikseen astuttuaan sisään Kettu kaivoi palttoonsa taskusta kourallisen sytykkeitä ja heitti ne tulelle ruoaksi. Liekki virkistyi välittömästi. Elämäänsä kaikesta päättäen täysin tyytyväisen pikkutytön kasvoilla leikkivät valoläntit vaalenivat kullankeltaisiksi, kirkkaammiksi kuin hänen hiuksensa. Vivianin herttaiset korkkiruuvikiharat heijastivat valon takaisin kullanpunaisena, auringonlaskun värisenä. Hänen vaalean oliivinvärinen ihonsa oli yhä puhdas ja virheetön.

Vakuututtuaan siitä, että lapsi todellakin oli viimeistä varpaankynttä myöten ehjä, Markus harppoi ensimmäiseksi Even luokse. Tämä katseli häntä takaisin tavallisen välinpitämättömänä, niin kuin he olisivat tulleet tänne rutiinivisiitille, saaneet kutsun ja vastanneet pelkästä kohteliaisuudesta.
“Mistä on kyse?” Markus tiukkasi.
“Te olitte huolissanne tipusesta. Minä etsin hänet teille.” Eve kohautti olkapäitään. “Jos se teitä miellyttää, voin eksyttää teidät niin, ettette enää löydä tänne takaisin.”
“Mutta…” Markusta epäilytti enimmäkseen se, että hänelle tuttu Eve ei olisi suurin surminkaan liikauttanut eväänsäkään muiden huolta lieventääkseen. Hänen mielialansa saattoi vaihdella yrmeästä nauravaiseen, mutta koskaan häntä ei voinut sanoa huomaavaiseksi. Hän ei ollut suostunut edes noutamaan keittiöstä vesipannua heidän ollessaan Schwarzin talolla - mistä siis tämä yhtäkkinen ystävällisyys? Ei se voinut johtua pelkästään siitä, ettei Eve uskonut jaksavansa Essyn valitusta kokouksen viimeisiä päiviä. Tämä ei ollut hänen tapaistaan. Markuksella ei kuitenkaan ollut aikaa pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hänet keskeytti Kaarne, yksi kummista, karvahattupäisistä muukalaisista.

“Se siun sopisikin tehdä”, nuorimies sanoi rauhallisesti, “eksyttää nämä siis. Haukka sisuuntuu oikein tosissaan jos nämä jää tänne kauaksi.”
“Se on sen ajan ongelma”, sanoi Eve. Hän katseli ympärilleen, kunnes äkkäsi seinustalta Adriannan, joka oli kai vetäytynyt sinne suojaan vierailta miehiltä. Eve viittasi hänelle. “Osaat italiaa. Mene puhumaan tytölle.”
Adriannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä; hän pyrähti viitanhelmat tupruten suoraan pikkutytön luokse ja kyyristyi tämän viereen. Vivian nosti katseensa yllättyneenä, hymyili sitten ja tervehti iloisesti. Tytöt alkoivat pulputtaa matalalla äänellä yhteistä kieltään, jota Markus ei ymmärtänyt sitten millään. Niin ainoastaan Markus ja MacKenzie jäivät seisomaan Even rinnalle enemmän tai vähemmän närkästyneinä.
“Sanopa yksi asia, Kettu.” Eve osoitti kai tietoisesti sanansa sille veljeksistä, joka ei puhunut enempää kuin täytyi, ehkä asiallisempien vastausten toivossa. Tyhjät tynnyrithän kolisivat eniten, niin kuin Vivian olisi sanonut. “Mitä varten te yleensä vaivaudutte hinaamaan tuollaista pikkutirppaa ympäriinsä? Sehän osaa hädin tuskin syödä itse!”

Kettu mietti hetken käsi poskella samalla tulta kohennellen. “Kyllä hää on yllättävän nokkela”, hän sanoi lopulta, “eikä pelkää sitten mitään. Kiltisti tuli mukaan kun pyydettiin, ei tarvinnut uhatakaan. Kumman nätti luonto on, vaikka on sellainen äiti.”
Eve rypisti kulmiaan. “Onhan Arielle ilkeä, mutta en silti oikein ymmärrä, mitä tarkoitat.”
“Ei se punapäinen korppu meitä kiinnosta”, huoahti Kaarne päätään pudistaen, “vaan typpänän oikea äiti. Se noita.”
“Jos tyttö on noita, eikö ole syytä olettaa, että ainakin jompikumpi hänen vanhemmistaan on samanlainen?”
“Ei sillä tavalla noita!”

Silloin Vivian äkkiä nosti päätään. Adrianna vetäytyi turhautuneena kauemmaksi. “Minä olen Bibiana Kuukoski”, pikkutyttö sanoi herttaisesti, “Arcangelo ja Desideria Kuukosken tytär.”
Kettu ja Kaarne vaihtoivat yhden pikaisen katseen ja nyökkäsivät.

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin koko kylästä saapunut seurue istua kyhjötti tummanpunaisen leiritulen ympärillä. Karvalakkipäiset miehet ja naiset hääräsivät ympärillä: yksi nylki jänistä, toinen vuoli sytykkeitä ja kolmas sulatti kahden karkean taikasauvan avulla lunta pataan. Toisinaan he loivat ihmetteleviä katseita Markukseen ja muihin. Kaikki tuntuivat olevan kahden vaiheilla, mennäkö lähemmäs muukalaisia vai loikkiako karkuun kuin kaniinilauma. Markus tunsi olonsa vähintäänkin vaivautuneeksi tällaisessa syynissä, varsinkin, kun Haukaksi kutsuttu mies oli kieltänyt häntä enää kertomasta Grindelwald-vitsejä. Ne kuulemma hermostuttivat hänen heimoaan. Vivian istui polviensa päällä lumessa ja puuhasteli jotain apunaan paksu kaarnalohkare ja pikkuinen, tylsä puukko, jonka Kettu oli antanut hänelle viihdykkeeksi. Markus ihmetteli, miten joku yleensä saattoi olla noin rauhallinen.

Kohta heitä lähestyivät varmat ja reippaat askeleet; Kaarne tepasteli nuotion äärelle ja viskasi sylistään muutaman kuivan oksan tuleen. Sitten hän istahti rempseästi puupöllille Even viereen. “Mitä siu siis haluat tietää?” hän kysyi Eveltä.
“Kaiken”, vastasi tämä, “nuo kolme eivät tiedä mistään mitään. Ja minä puolestani kuulisin mielelläni, missä ne kaksi juoksevat.”
“Kaipa ne Mäyrää etsii”, Kaarne murahti ja kohautti hartioitaan, “tiedäthän. Jos joku putoaa jäärailoon, se voi elää siellä viikkokausia sulattamalla lunta. Ne pitää vieläkin toivoa yllä.”
“Mäyrä?” kysyi Markus, kun ei tiennyt, puhuttiinko eläimestä vai ihmisestä.
“Pää kiinni”, Eve tokaisi. Markus vaikeni suosiolla; Kaarneen käsivarret vaikuttivat paksummilta kuin hänen oma kaulansa. Oli paras olla ketkuilematta tytölle, joka istui sellaisen körilään vieressä.

Kaarne nyökkäsi leppoisasti, vaikka tunnelma oli kiristynyt entisestään. Markus vavahti äkkiä tuntiessaan jonkin koskettavan ohimennen kämmenensä sivua; Vivian oli jättänyt leikkinsä ja nojautunut maasta käsin penkkiin. Hän piteli kyynärvarttaan penkillä ja leukaansa sen varassa ja katseli tavanomaisen tyynenä, kohteliaan kiinnostuneena hulinaa ympärillään.
“Me ollaan atsuriliike”, Kaarne lopulta totesi. Hän lausui nimen sellaisella kunnioituksella, että Markus jo ihmetteli, mikseivät kaikki läsnäolijat langenneet polvilleen. “Ketun te jo tiedätte. Tuolla on Karhu, Lokki ja Piiskujänis”, hän osoitti ohimennen miehiä, jotka olivat kerääntyneet takaseinälle kuiskuttelemaan, “ja tytöt on Supi ja Hirvi. Haukka tuolla on meidän presidentti. Vaaleihin ei ole kamalasti aikaa, siksi hää on niin kärttyinen. Sitten on Mäyrä, mutta hää on ollut kateissa melkein kaksi viikkoa. Ei paljon toivoa enää.” Hän nojautui taaksepäin, kun Kettu heitti hänen polvilleen pienen turkispeitteen. “Meitä oli vähän aikaa sitten enemmän, mutta meitä on viime aikoina verotettu oikein olan takaa. Ansoja. Onnettomuuksia. Vain yhdellä on vielä kaikki sormet tallella - mutta Pika nyt onkin semmoinen vilukissa.”
“Ja mitähän atsuriliike sitten päätoimisesti tekee?” pisti Eve väliin lähinnä ohjatakseen luentoa oikeaan suuntaan.
Kaarne nosti ylväästi nenänsä pystyyn. “Me suojellaan sitä, mikä tässä maailmassa on vielä jäljellä hyvää”, hän täräytti.

“Mahtipontista, kovin mahtipontista”, huomautti ääni jostain kauempaa. Kaikki päät kääntyivät automaattisesti äänen suuntaan - Markuksen ehkä hieman hitaammin kuin muiden, sillä hän luuli tunnistaneensa äänen. Eikä hän voinut uskoa kuulemaansa. Hän joutui hieromaan silmiäänkin pari kertaa, ennen kuin käsitti näkymän todeksi. Siinä hän seisoi pörröisine peikonhiuksineen ja kaikkine viisine puseroineen ja hymyili, eikä Markus voinut enää kieltääkään.
“Dirk!”
Sen huudahtivat yhtaikaa Markus ja Eve. Viimeksi mainittu ponkaisi samassa jaloilleen, juoksi suoraan tulokkaiden luokse ja halasi Dirkiä tiukasti. Tämä sävähti ja nytkähti taaksepäin kuin olisi ollut lähdössä pakoon, mutta iski sitten päättäväisesti kantapäänsä hankeen. Hän hymyili tavanomaista kolkonpuoleista hymyään ja taputti toverillisesti Even selkää. MacKenzie tirskahti tahtomattaankin - seuraavaksi kuului vaimea tussahdus ja ähkäisy, kun Adrianna muksautti häntä varoittavasti kylkeen.
Riemukkaan jälleennäkemisen vielä kestäessä Dirkin niskan takaa ilmestyi näkyviin toinen pää. Tämä kuului vaaleapäiselle, hoikalle tytölle, joka katsahti Eveä tutkimattomasti ja harppasi sitten askeleen eteenpäin niin, että Markus saattoi erottaa hänen taivaansiniset silmänsä. Markus irvisti; hän saattoi vain kuvitella, mikä oli vienyt tytöltä tämän oikean käden. “Eva”, tämä lausahti muodollisesti ja kumarsi pienesti, melkein nyökäten.

Eve irrotti otteensa Dirkin hartioista ja loi toiseen katseen, johon sekoittui kiinnostusta ja ärsyyntymistä. “Kiisla.”
Markus ei ollut pysyä nahoissaan. Mitä ihmettä Dirk täällä toimitti? Hän paloi halusta pommittaa tätä kysymyksillä niin kauan, että tämä lopulta kyhjöttäisi voimattomana nurkassa. Hän halusi tietää mitä oli meneillään, eikä tahti, jonka mukaan asioita nyt paljastui, miellyttänyt häntä alkuunkaan.
Dirk kai huomasi hänet ja luki hänen ilmeensä, sillä tämä ehdotti pian: “Istutaanko puhumaan?”


“Atsuriliike”, Dirk aloitti, “koostuu kokonaisuudessaan omien heimojensa hylkiöistä. He ovat nähneet kaikkea perheväkivallasta suoranaisiin murhiin”, hän vilkaisi yhtä leirin kodista ja Haukkaa, joka säpsähti, “mutta kokeneet olevansa viattomia. Heidät on tavalla tai toisella häädetty kotoaan, ja ennen pitkää… no niin, heitä alkoi vaellella vuorilla niin paljon, että he pakostakin törmäsivät toisiinsa ja alkoivat muodostaa liittoja. Varsinaisen ‘atsuriliikkeen’ perusti Haukan nyttemmin edesmennyt veli.”
“Suojelemaan sitä, mikä tässä maailmassa on hyvää”, keskeytti Kaarne niin kuin olisi pelännyt, että Dirkiltä jäisi koko tarinan pointti kertomatta.
“Itse asiassa”, Dirk ynähti purevasti, “atsuriliikkeen pääasiallinen tarkoitus oli levittää yleistä suvaitsevuutta; että tytöllä saa olla vain yksi käsi ja poika saa tykätä toisesta pojasta sillä tavalla - sitä tavallista sateenkaari- ja antaa-kaikkien-kukkien-kukkia-tyyppistä liirumlaarumia - mutta jonkin ajan kuluttua he löysivät kutsumuksen: puoliveriset ja jästisyntyiset velhot, maailman epäreiluuden huippu.”
“Mintz on meidän kohteena”, jatkoi Kiisla, “koska sen tunkkaisempaa porukkaa ei löydä mistään maailmankolkasta. Me halutaan, että ne näyttää esimerkkiä muille!”
“Tämä tarkoittaa selkokielellä sitä, että Kiisla on katkera koska hänet itse karkotettiin juuri Mintzistä”, totesi Dirk tarkkasilmäisesti.
“Ole siu hiljaa!” Kiisla kivahti ja piilotti kasvonsa isoveljensä olkapäähän. Kettu taputti lohdullisesti hänen selkäänsä. Dirk ynähti myötätuntoisesti ennen kuin jatkoi kertomustaan.

“Atsurit ovat kaikki karkulaisia. Kenelläkään ei ole kotia tai siteitä; kaikki ovat kuin sisaruksia keskenään. Paitsi Kettu, Kaarne ja Kiisla - he ovat melkein läheisempiä. Jollei olisi Kettua ja Kaarnetta, tuskin olisi Kiislaakaan.”
“Miten niin?” kysyi Markus. Eve hänen vieressään pyöritteli silmiään, niin kuin tarina olisi ollut ikivanha.
Kiisla nyyhkäisi katkerana. “Miu en kelvannut pienenä Mintziin, ja ne lähetti miut vuorille kasvatettavaksi. Miua hoiti joku vanhus, jolla ei parempaakaan tekemistä ollut. Mutta kun miu olin kolme, miun veljet pelasti miut sieltä! Siitä lähtien ne on holhonneet miua väsymättä, vaikka miu olen kaikista nuorin, nuorempi kuin Mäyrä jopa. Ne ei jättäneet vaikka miu tein mitä ja vaikka Kotka vastusti, käski viemään miut takaisin.”
“Miksi sinä et kelvannut?” kysyi Markus. Häntä puistatti; oliko joku hänen kylänsä asukkaista ollut seitsemäntoista vuotta sitten kyllin julma hylätäkseen pikkutytön? Hän kävi mielessään läpi läheisiään. Ei varmasti kukaan hänen perheestään. Arielle Schäärgist taas olisi ottanut lapsen mieluummin kuin mitään muuta. Sokeaskit sen sijaan… No, heistähän ei koskaan tiennyt pintaa syvemmälle.
“En miu tiedä!” Kiisla kivahti. “Ehkä miu olen jonkun puoliverisen äpäräpentu ja häpeä koko kylälle! Mutta te olette nähneet ne kaikki - ne on pahoja!”
“Ne lähetti meidät siihen samaan koppiin kasvamaan”, Kettu murahti. “Ei olisi päästäneet ennen kuin miu olisin seitsemäntoista, ellei olisi karattu. Ei haluttu Kiislalle samaa.”

“Selvennys”, keskeytti Dirk taas, “meillä ei ole mitään henkilökohtaista hampaankolossa Mintziä vastaan. Tai kaikilla meistä. Mutta me tahdomme tehdä lopun kaikesta siitä ahdasmielisyydestä. Tiedätte, millaista siellä on - kumma kun eivät ole vielä polttaneet minun perhettäni roviolla siksi, että olemme muualta!”
“Eikä se noita yhtään auta asiaa”, tokaisi Kaarne.
“Eläs siu taas aloita siitä noidasta!” Kiisla tokaisi, ja Vivian melkein purskahti itkuun tajutessaan, että puhe oli hänen äidistään. Adrianna riensi rauhoittelemaan häntä italiaksi, mutta tuttu kieli tuntui vain pahentavan koti-ikävää.
“Atsuriliike ei katso hyvällä Kuukoskien tunkeutumista kylään. Ikään kuin he yrittäisivät ottaa sen valtaansa”, Dirk selvensi sillä välin, kun toiset tohisivat pikkutytön ympärillä, “se on epäilyttävää. Ja kun he vielä kannattavat samoja arvoja…” Pahaenteinen hiljaisuus. “Ette ehkä usko, mutta Mintziin kätkeytyy kaikkea salaperäistä, eikä sen välttämättä ole hyvä levitä ulkomaailmaan.”
“Räyhähenget, itsekseen liikkuvat esineet, munkkivelho”, oivalsi Adrianna äkkiä, ja Markus säpsähti kuullessaan omaa kotiaan hallinnoivan aaveen mainittavan.
“Niin”, Dirk sanoi ja näytti helpottuneelta. “Minä tiedän, mitä on meneillään, enkä pidä siitä alkuunkaan. Olen auttanut liikettä - se on ehkä ainut tapa.”

“Muuten”, sanoi Eve, joka oli suurimman osan aikaa kuunnellut hiljaa, “jollei meillä olisi Dirkiä, olisimme hyvin todennäköisesti jo kuolleita.” Markus jäykistyi paikalleen. Adrianna ja MacKenzie höristivät korviaan. Eve puolestaan näytti täysin tyyneltä, niin kuin olisi valmistautunut juomaan teetä. “Niin. Vasta Dirk onnistui vakuuttamaan kaikki. Ulkopuoliset ovat olleet useammin uhka kuin liittolaisia. Siksi käytäntö on, että ulkolaiset tapetaan.”
“Jos ne ei pysty osoittamaan arvoaan”, huomautti Haukka, joka ei myöskään ollut puhunut pitkään aikaan.
“Se on suurin piirtein sama asia!” Eve sähähti.
“Mutta hetkinen!” huudahti silloin Adrianna. “Miksi te sotkette tähän lapsen? Bibiana ei ymmärrä mitään äitinsä kieroiluista, tai isänsä, miten tahansa!”
“Sitä paitsi”, lisäsi Eve, “mies se tässä varsinainen pääpiru on.”
“Mistäs tiedät?”
“Minulla on lähteeni.”
“Sopimus”, Haukka kajautti äkkiä, kuin estääkseen alkavan väittelyn. “Me haluamme tehdä sen naisen… miehen kanssa sopimuksen.”
“Ei mutta nyt minulle riittää!” tokaisi MacKenzie äkkiarvaamatta englanniksi. “Nyt te saatte selittää minulle ihmisten kielellä, mistä on kyse!” Adrianna huokasi syvään ja kumartui tulkkaamaan koko keskustelun englanniksi.

-

“Esmeralda”, ääni kuiskasi, “oletko täällä?”
“Mene tiehesi”, Essy inahti, “minä olen arestissa.”
“Et taatusti ole”, sanoi ääni. “Heillä on muuta ajateltavaa.”
Essyn huone Schäärgistin talossa oli pimeänä. Essy itse makasi sängyllä turhautuneempana kuin ikinä. Hän olisi rynnännyt ulos saman tien, jolleivät opettajat olisi varmistaneet lukkoja taioilla. Niin olisi pitänyt tehdä vain äärimmäisessä hätätilanteessa - sehän soti ihmisoikeuksia vastaan - mutta molemmat olivat tehneet selväksi, etteivät halunneet joutua minkäänlaiseen kärhämään Pimennon kanssa. Essy pysyisi siellä, missä oli. Niin hän oli siis sulkeutunut huoneeseensa ja rääkännyt kitarasta riitaisia sointuja, kunnes korkea e-kieli oli jälleen räpsähtänyt poikki. Hän oli yrittänyt korjata sen taikasauvallaan, mutta kitarankielistä ei sitten millään saanut uudenveroisia korjausloitsulla. Kun vire ei vain ollut ottanut asettuakseen kohdalleen, Essy oli viimein luovuttanut ja lysähtänyt sängylle toivoen, että lisätietoja saataisiin mahdollisimman pian.

“Esmeralda?”
“Kukaan ei sano minua Esmeraldaksi!” Essy kivahti.
“Minä sanon.”
Silloin ovi raottui hitaasti. Lukko ei pannut vastaan - ei pienintäkään kalahdusta - ja saranat vain nitisivät hiukkasen. Aulasta tunkeutui Essyn turvalliseen pimeyteen yksi surkea valojuova, ja sen valossa hän erotti Danae Dimitrakopouloun syvänruskean hiuspilven. Tämä seisoi ovensuussa verhonaan paksu kaapu, jonka hihansuissa ja kauluksessa oli turkista. Hän ei varsinaisesti näyttänyt anteeksipyytävältä, enemmänkin siltä, että tungettelu oli hänen elämänsä suola.
“Mitä asiaa?”
“Tulin hakemaan sinut akatemialle. Justinianus ja Aristofanes ovat palanneet.”
“Ketkä niin?”
“Ariellen puoliso ja hänen veljensä.”
Essy vääntäytyi jaloilleen. Itse asiassa hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kahden maailmanmatkaajan paluu kylään vaikutti hänen elämäänsä, elleivät he sitten olleet nähneet Bibianaa matkalla, mutta jos se oli tarpeeksi merkittävää keskeyttämään hänen vankeustuomionsa, oli kai paras katsastaa, mistä oli kyse. Toisaalta lähteminen kuvotti. Arielle ja hänen vatsansa olivat epäilemättä siellä missä mieskin, eikä Essyä huvittanut tavata kumpaakaan. Mutta mitäpä hänellä oli menetettävänä?
Danae virnisti itsetietoisesti, ojensi Essylle kätensä ja puolittain ohjasi, puolittain raahasi hänet eteisaulaan. Siellä hän sai niskaansa Ariellen vanhan talviviitan, joka ei tämän nykyisessä tilassa tälle sopinut. Essyn oma viitta oli tiessään - Kalkaros oli kai ottanut sen mukaansa ihan piruillakseen. Essy melkein toivoi, että Pimento antaisi professorille potkut.

Matka akatemialle oli lyhyt ja yllättävän tuskaton. Kalkaros ei ollut sittenkään kironnut ovenkarmeja romahtamaan Essyn niskaan kun hän kulkisi ulos - tai kenties hän oli yrittänyt, mutta unohtanut, että Schäärgistin ovenkarmit olivat umpikiveä - eikä hän lopultakaan tuntenut kaipaavansa takaisin suojaisaan kamariinsa. Loppumatkasta hän huomasi juoksevansa, jättävänsä rauhallisesti käveleksivän Danaen kauaksi taakseen. Hän tempaisi akatemiarakennuksen oven auki käsittämättömän hengästyneenä, posket punaisina ja selkä mutkalla pelkästä rasituksesta.
Koko pitkä huone kihisi tyrmistyneistä mintziläisistä. He olivat siellä kaikki, tai ainakin yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia heistä; Markusta ja Dirkiä ei sentään näkynyt. Lisäksi siellä täällä vipelsi jokunen kokouksen osanottaja - he yrittivät parhaansa mukaan pelastaa tavaroitaan rymisteleviltä aikuisilta. Essy huokasi syvään ja survoi itsensä kyynärpäätaktiikalla väkijoukon sekaan.
Veljekset Schäärgist verenpunaisine hiuspehkoineen seisoivat opettajankorokkeella liitutaulun edessä. Toinen puristi puolityhjää liitupakettia kourassaan, toinen huitoi kiivaasti käsillään ja selitti jotain hyvin paksulla sveitsinmurteella. Essy runnoi itsensä lähemmäksi kuullakseen, mistä oli kyse - sitä päätöstä hän tosin katui saman tien, sillä Arielle Schäärgist istui kaikkine mahoineen korokkeen reunalla ja näytti happamelta. Välillä hän kurottautui vaihtamaan sanasen miehistä huitovaisemman kanssa; tämä oli kai hänen puolisonsa.
“Oletko varma?” Essy kuuli naisen kysyvän.
“Vuorenvarma”, vastasi Justinianus.
“Sitten meidän täytyy kertoa muille.”
“Kerro heille, Aristofanes.”

Veljeksistä pitempi rykäisi, rykäisi toisen kerran ja kolmannenkin, ennen kuin viimeinenkin hölöttävä mintziläinen saatiin vaikenemaan. Sitten hän painoi arvokkaasti sormenpäänsä yhteen. “Arvon toverit”, hän lausui mahtipontisesti, “me olemme palanneet kaukaa. Olemme oppineet matkallamme paljon, ja osa saamastamme tiedosta tuottaa meille suurempaa tuskaa kuin arvaattekaan.” Hän veti syvään henkeä; Essyn mielessä käväisi, että kylä oli joutumassa maantiejyrän alle. Mutta ei: “Vaikuttaa siltä, että me olemme koko tämän ajan hoivanneet kylässämme puoliveristä.”
Sellaista äläkkää Essy ei ollut vielä ikänään nähnyt. Pelkästään kuullessaan sanan “puoliverinen” mintziläiset kavahtivat kannoilleen, alkoivat äänekkäästi karjua vastalauseita, ehdotuksia puoliverisen kohtaloksi tai aivan karjumisen vuoksi ja tömistelivät lattiaa niin, että seinähirret hädin tuskin pysyivät liitoksissaan. Kuului sanaharkkaa, kiljahtelua - riitelyä! Ikään kuin nämä yllättävät uutiset ulkomaailmasta olisi tuonut jonkinlainen riidankylväjä. Jossain kuulosti orastavan kunnon nyrkkitappelukin.
“Ahdasmielisyys” oli aiemmin juolahtanut ensimmäisenä Essyn mieleen; nyt sen paikan sai viedä “vaino”. Ilmeisesti puoliverisen luikkiminen heidän ylimmän luottamuksensa piiriin oli sellainen petos, että sen edestä oli soveliasta joutua giljotiiniin saakka. Essy tunsi hiljaista sääliä tuota onnetonta kohtaan, yritti etsiä katseellaan yksiä kasvoja, jotka eivät olisi ilmentäneet vihaa vaan kauhua… mutta ainoa muista poikkeava ilme kuului Danae Dimitrakopouloulle, joka seisoksi ovensuussa ja seurasi tapahtumia kohtelias hymynkare huulillaan.
“Arvon toverit”, kajautti Aristofanes Schäärgist vielä kerran, “millä hinnalla hyvänsä: meidän täytyy löytää Vivian Schäärgist!”
Essyn silmissä pimeni.

[Millijoona]

Krääh, kerkeänkö vielä?

Mitämitä, enää kaksi lukua? Saaaaaad...... Niin surullista. Tätä on ollut niin ilo lukea. Olen pitänyt jopa enemmän kuin Kasvottomista, joka oli huippu myös.

Kröh, juu. Edellisessä luvussa tosiaan seliteltiin asioita vaikka miten paljon, mutta nyt sain minäki jotain tolkkua asioihin. Ymmärsin tiettyjä juttuja paremmin jne.

Enempää en nyt laita, mutta pahoittelen kommentin viivästyneisyyttä.

[Elfalas]

Mj; Kiitos kun jaksat aina kommentoida meikäläistä. Olisin kyllä tosi hilpeä, jos joku muukin hahmon tehneistä välillä pistäytyisi tarkistamassa tilanteen (hint, hint), mutta sinä pidät meikäläisen pinnalla tässä. Itse asiassa on suunniteltuna vielä seitsemän(kö? - pitää tarkistaa) lukua. Olettaen tietysti, että minä pääsen ikinä eteenpäin neljästätoista ja puolesta.

Tämä oli taas niitä outoja lukuja. Mintziläiset ovat kummia, Markuksen isä tekee visiitin ja Seve on epäseve. Toisaalta tämä  on taas kerran alkusoittoa tilanteelle jonka kirjoittamista odotin innolla. Mesmerin idea hukkui johonkin. O____o Anyway. Ja kommentoikaa nyt hyvät kansalaiset ihan tosissaan. Tarvitsen palautettanne.


11.
Valkoisten kapina

“Esmeralda! Älä nyt viitsi! Avaa silmät!”
“Gib uf! Si hört gar nix!”
“Was wisst du darüber? Sei still.”
“I säge nur was war isch!”

Tällä kertaa herääminen oli hidas ja vastahakoinen. Jokin osa Essystä olisi halunnut jättää kuulemansa kutsut huomiotta ja vaipua takaisin unenkaltaiseen horteeseensa, todellisuutta pakoon. Ensimmäistä kertaa häntä ei huvittanut herätä ja nähdä, mikä ulkopuolella odotti. Muisto hälisevistä mintziläisistä riitti hyvin.
“Esmeralda!”
Sitten hän tunnisti toisen äänistä. Hän ei edes hallinnut reaktiotaan; silmät rävähtivät itsestään auki vain nähdäkseen Mesmer Schwarzin turhautuneen ilmeen. Tämä kyyristeli Essyn yläpuolella sauvakäsi puoliksi koholla, hiukset sekaisina ja märkinä roikkuen, kuin hän olisi tullut suoraan ulkoa. Kun Essy sai tarkennettua katseensa, hän erotti korkeuksissa Danaen kasvot. Taustahäly ei ollut muuttunut; tuskin kukaan muu oli edes huomannut hänen pyörtymistään.
“Sanopas se nimi vielä kerran ja kuole”, Essy ähkäisi. Mesmer nytkähti ensiksi taaksepäin ja hänen silmänsä laajenivat; sitten hän taas virnisti ylenkatseelliseen tapaansa.
“Onko hän hereillä?” Danae vaihtoi samassa englantiin.
“Ja murhaavassa mielentilassa”, valisti Mesmer.
“Ole sinä vaiti ja hae jotain syötävää”, Danae komensi, tyrkkäsi Mesmerin syrjään ja kumartui Essyn ylle. Essy irvisti jonkinlaisesta vastentahtoisesta väsymyksestä noustessaan istumaan - ja Danae painoi hänet saman tien hartioistaan seinää vasten. Hän teki sen itsetietoisesti, ylpeästi, muttei oikeastaan vihamielisesti. Se tavallaan riitti pitämään Essyn temperamentin aisoissa.

“Milläs minä nyt ruuaksi muutun?” Mesmer mutisi.
“Ei ole minun ongelmani”, sanoi Danae ja kohautti olkapäitään. “Siirrä hunajapurkki kotoa. Kunhan keksit jotain.” Mesmer vastusteli, mutta Danaella tuntui olevan yliote häneen; pari mutistua vastalausetta, jotka tyttö jätti kylmästi huomiotta, ja sitten hän olikin poissa.
“Sinä pysyt siinä”, Danae tokaisi.
“En ollut lähdössäkään”, mumisi Essy vastaan. Ohimoita kivisti niin kuin hänen päänsä olisi isketty ruuvipenkkiin, ja sisäinen ääni kutsui häntä kaiken aikaa takaisin vapauttavaan pimeyteen. Hän joutui suorastaan taistelemaan, jotta hänen vajoava tietoisuutensa olisi pysynyt pinnalla. Ehei, hän ei olisi pikku hetkeen menossa minnekään!
“Hyvä. Haluat ehkä kuulla, mitä he puhuvat.”

Vasta nyt Essy ymmärsi kiinnittää huomionsa mintziläisten järjestämään metakkaan. He eivät olleet rauhoittuneet sitten alkuunkaan - päinvastoin, meteli oli vain yltynyt! Yleinen vihamielisyys oli niin voimakasta, että sen saattoi suorastaan maistaa kitkeränä ilmassa. Vaikutti siltä, että tilanne oli kerta kaikkiaan riistäytynyt käsistä.
“Mistä on kyse?” Essy supatti - tai metelin vuoksi pikemminkin kailotti - Danaelle, kun ei ollut varma, kuinka kauan oli ollut tajuttomana.
“He yrittävät päättää, mitä tekisivät”, Danae kuiskasi vastaan. Hän tuijotti huolestuneena opettajankorokkeelle päin; siellä muuan Sokeaskin suvun aliedustetuista miehistä selitti, miksi heidän olisi ollut viisainta jäädä sinne, missä he olivat, ja odottaa, että heidän etsintänsä kohde palaisi takaisin omia aikojaan. Essy pudisti tiukasti päätään siitä huolimatta, että se sai aikaan viiltävän kivunväläyksen hänen takaraivossaan.
Väkijoukossa kuhistiin hetken aikaa. Sitten lavalla seisovan Sokeaskin syrjäytti yksi Schwarzin perheen mustatukkaisista - jos Essy oikein muisti, mies oli isänsä puolelta kohtalaisen läheistä sukua Markukselle, serkku tai pikkuserkku ehkä. “Kyllä me kaikki tiedämme, mistä tässä on kyse!” hän huudahti, ja melutaso salissa laski lievästi, kun kyläläiset pohtivat hänen sanojaan. “Ne toiset tuolla vuorilla, ne tämän takana ovat!”
Essy valpastui. “Ne toiset” tuntui viittaavan johonkin aivan muuhun kuin vanhan kansan tarinaan vuorten aaveista. Saman tien kaksi ajatusta lukkiutui yhteen hänen päässään: henget ja ne vuoristosissit, joista hän oli aiemmin lähinnä vitsaillut. Hän räpytteli typertyneenä silmiään - sehän oli ollut pelkkä heitto!

“Ei lasten kuullen!” Arielle Schäärgist elämöi. Hänet jätettiin kylmästi huomiotta.
Ilmeisesti kuitenkin hyvin osuva heitto, Essy totesi itsekseen. Jotkut Mintzin nuorison edustajista korottivat äänensä vastalauseeseen: heille ei ollut kerrottu mitään “niistä toisista”! Essyn mielestä kaikki kävi jotenkin järkeen. Jos Mintzin asukkaat olivat tietoisia jostakin, joka edes mahdollisesti uhkasi heidän turvallisuuttaan, oli pelkästään odotettavissa, että he peittivät sen lapsiltaan kertomalla satuja. Niin asia jätettiin huomiotta. Kukaan ei vaivautunut tutkimaan sitä. Se oli mintziläisille refleksi. Kieltäminen.

“Mitä sitten ehdottaisit?” loilotti joku Schäärgistin seurueen keskeltä. “Ratsiaa vuorille?”
Mies korokkeella hymyili kylmästi. “Aivan niin.”
Jotenkin Essy osasi odottaa yleisön reaktiota. Yhtä ainutta vastustavaa lausetta ei kuulunut, korkeintaan tarkentavia kysymyksiä! Haluttiin tietää, mistä “ne toiset” löydettäisiin, miten heidät saataisiin yllätettyä, kun heillä oli niin paljon taikuutta hallussaan, ketkä lähtisivät matkalle, millä tavalla pitäisi varustautua! Jostakin syystä Essy tunsi kannattavansa ajatusta. “Ne toiset”, keitä olivatkaan, olivat vieneet Bibianan - ja päällimmäisenä hänen mielessään oli nyt ajatus lapsen hakemisesta takaisin.
Nyt korokkeelle kapusi tummatukkainen, pitkä mies, jolla oli juhlallinen, sininen virkakaapu yllään. Puku ei ollut tuttu, mutta paksuista viiksistä Essy tunnisti Waldo Schwarzin, Markuksen isän ja kylän poliisipäällikön. Tämä rykäisi äänekkäästi ja tyrkkäsi kanssapuhujansa vaivihkaa syrjemmälle. Mintziläiset mutisivat närkästyneinä, mutta vaikenivat kuitenkin.
“Kaikki seitsemäätoista vuotta nuoremmat jäävät tänne”, Schwarz ilmoitti. “Joka perheestä jääköön yksi aikuinen huolehtimaan heistä. Muut ovat vapaita seuraamaan meitä ylös - ja me teemme, mitä meidän täytyy.”

Danae sähähti omalla kielellään jotain, jonka äänensävystä tunnisti painokelvottomaksi. Essy hätkähti, väänsi selkänsä irti seinästä ja kumartui tämän puoleen.
“Mitä nyt?”
“Meillä on iso ongelma”, Danae urahti ja peitti silmänsä kämmenellään.
“Mutta he hakevat lopultakin Bibianan takaisin!” Essy muistutti näreästi. Olisi pitänyt olla tyytyväinen! Hän oli lopulta saanut tahtonsa läpi, tytön ei tarvitsisi paleltua itsekseen jossain kaukana kaikesta.
Danae katsoi takaisin silmät tummina kiukusta, ja ehkä huolestakin. “Ja mitähän kuvittelet heidän tekevän, kun he löytävät hänet?”

Lause jäi leijumaan ilmaan, kun mintziläiset alkoivat  kiivaasti organisoida ryöstöretkeään. Kaiveltiin taikasauvoja viittojen kätköistä, järjesteltiin pikkulapsia ryhmiin vastahakoisten lapsenvahtien silmien alle. Taikasauvan puutteessa tempaistiin välillä esille lumilapio tai harava. Silmittömän raivon tuoksu ilmassa tiheni entisestään - alkoi tuntua, ettei vihalle ollut enää syytä, että se oli vain vuosisatojen aikana kertynyttä patoutumaa, joka nyt purkautui edes piittaamatta kohteestaan. Toiset kirosivat Kuukosken perheen, joka oli tuonut ulkopuoliset kylään, toiset taas pikku Bibianan itsensä. T.O.S.I-kokouksen osanottajat oli sentään unohdettu, sillä viimeisetkin heistä olivat viimein ottaneet vaarin Danaen äänettömistä vihjeistä ja paenneet rakennuksesta odottamaan parempaa hetkeä. Ainoina ulkopuolisina akatemialla pysyttelivät Essy, joka ei pystynyt liikkumaan vapinaltaan, ja Danae, joka ei ilmeisesti ollut aikeissa lähteä minnekään muuten kuin jalat edellä. Opettajankorokekin tyhjeni, kun Schwarz pakotti seurueensa alas lattiatasoon joukkoja järjestelemään.
Essy tunsi lamaantuvansa, niin kuin myrkky olisi levinnyt hitaasti sormenpäistä sydäntä kohti. Hitaasti raivoon sekoittui toinenkin haju. Toivottomuus.

Sitten, äkkiä, alkoi kuulua ryminää ja kaatuilevien mintziläisten elämöintiä. Oven suunnasta lenteli ilmaan hattuja, takkeja ja kirkkaankeltaisia kipinöitä, kun tulijat - kaksi kappaletta - raivasivat tietään kohti salin takaseinää ja liitutaulua. Essykin unohti hetkeksi kaiken heikkoutensa ja nousi seinään tukeutuen ylös nähdäkseen, mistä päin tuuli. Danae siristeli silmiään lähinnä epäuskoisena. Sitten hän puristi luomensa umpeen kuin sanoakseen: “Nyt tuli ruumiita.”
“Maldini!” Matala ääni erottui mintziläisten hurmeen kiristämien kiljaisujen joukosta kuin alppitorven töräys vuorenrinteellä - professori Kalkaros! “Mitä sinä toimitat täällä?”
“Olen vihainen!” Essy täräytti takaisin.
“Ala sitten vaihtaa olemusta ja kiireellä!” Kalkaros varoitti. Essy ehti juuri ja juuri nähdä hänen kätensä kohoavan mintziläisten päiden ylle, kun hän osoitti taikasauvallaan ulko-ovea. Essy puisti päätään edes muistamatta päänsärkyään. Vieressä Danae hiveli mietteliäästi taikasauvaansa etsien loitsua, jolla tämän kaiken voisi lopettaa.
“Maldini!” huusi Kalkaros uudestaan. “Sinulla on viisi minuuttia aikaa hankkiutua takaisin kartanolle, ennen kuin tyhjennän Rohkelikon pistesaldon koko lukuvuodelta, onko selvä!?”

“Minä…” Essy aloitti. Hetken hän pyörähteli kahden vaiheilla - pelastaako tilanne tupamestaruuden kannalta vai Bibianan kannalta? Oppilaat, joiden kanssa hän joutuisi elämään vielä puolitoista vuotta, vaiko pikkutyttö, jonka elämästä hän viis veisaisi muutaman päivän kuluttua? Merkityssuhteet alkoivat haipua, muuttaa suuntaa.
Sitten arpea Essyn kämmenselässä vihlaisi - “Minun täytyy pitää suuni kiinni” - ja samassa hän näki edessään Dolores Pimennon kasvot yhtä elävinä, kuin tämä olisi seissyt samassa huoneessa koko rupikonnamaisessa olemuksessaan.
Hän ei välittänyt Tylypahkasta enää.
Essy puristi kätensä nyrkkiin, ja pari kyyneltä pusertui hänen silmänurkistaan. Hän ei menisi minnekään.

Tällä välin molemmat Tylypahkan professorit olivat tyrkkineet tieltään kylliksi mintziläisiä ja kavunneet liitutaulun eteen. Verso, lyhyt kun oli, pomppasi opettajanpöydälle. Kalkaros pölähti aivan korokkeen reunalle runsaassa, mustassa kaavussaan ja onnistui muistuttamaan niin elävästi ankeuttajaa, että lähimmät mintziläiset loikkivat vaistonvaraisesti kauemmaksi. Essy painautui muuatta pystyhirttä vasten ja yritti näyttää niin huomaamattomalta kuin suinkin. Kalkaros suorastaan ärisi.
“Mikä hyvänsä tämän äläkän takana onkin”, aloitti Kalkaros englanniksi ja näytti arvuuttelevan, oliko kiistakapulana koira vai paistettu kalkkuna, “se, mitä te juuri nyt teette, vaarantaa oppilaidemme turvallisuuden. Sitä me emme salli!” Opettajan ikirasvaiset hiukset leyhähtivät, kun hän käänsi päätään, kiepsahti ympäri ja harppoi opettajanpöydän taakse.
“Olkaa ymmärtäväisiä”, yritti Verso, jolla tuntui olevan jonkinlainen käsitys kiistan luonteesta, “asiat voidaan ratkaista toisellakin tavalla! Tyttö voidaan hakea takaisin rauhanomaisesti ja…”
“Ja me voimme hyvin jättää rauhaan puoliveriset sekä jästisyntyiset velhot, joille Sveitsin taikaministeriö takasi täydet ihmisoikeudet vuonna 1890, sivumennen sanoen viimeisenä Euroopan maana”, Kalkaros lisäsi kylmästi.
“Severus, sinä yllytät heitä”, Verso tokaisi.
“Tiedän. Minua vain sapettaa”, sanoi Kalkaros ja nyhti yllättävän tyynesti viittansa kaulusta leukansa peitoksi. Verso pudisti toivottomana päätään.

“Nämä nuoret”, hän viittoi, “ovat meidän tulevaisuutemme, teidän tulevia hallinnoijianne, meidän yhteiskuntamme kulmakiviä - joten millaista esimerkkiä me tahdomme heille näyttää? Haluammeko me, että he pitävät meitä vanhoina käpyinä, joille ajatus pienimmästäkin muutoksesta merkitsee kuolemantuomiota? Ja ennen kaikkea: haluammeko heidän kasvavan samanlaisiksi?” Tämä synnytti lähinnä seisovien joukossa vaitonaisuuden hetken, mutinaa, jonka luonteesta Essy ei ottanut selvää. Danae, joka oli lähempänä, kuitenkin puristi pakonomaisesti paksua kaulahuiviaan huomaamatta edes, että paksu tukko hänen hiuksiaan oli kiertynyt sen ympärille.

Waldo Schwarz nousi ylös taluttaen käsipuolessaan hurmaavaa Schäärgist-vaimoaan Sofiaa. Hän kallisti päätään katsoessaan professori Versoa, silmäili tätä melkeinpä hellästi ja vei kätensä sille rintataskulle, jossa säilytti taikasauvaansa. “He ei voi ymmärtää sanaakaan”, hän sanoi sametinpehmeällä äänellä kömpelöksi englanniksi, “tuo on hyödytöntä.”
“Siinä tapauksessa te voitte epäilemättä toimia tulkkina”, pisti Kalkaros tietäväisellä nenä-äänellä.
Schwarz ei menettänyt itsehillintäänsä, vaikka Kalkaroksen ääni suorastaan tihkui sarkasmia. “Jospa me aloittaa sillä”, hän sanoi, “että te ojentaa minulle taikasauvanne. Te molemmat.”
“Syystä että?” sanoi Kalkaros.
“Syystä että me sulkee teidät arestiin. Te vaarantaa kylähengen kapinoitsijan puheilla. Olkaa ystävällisiä ja luovuttakaa sauvanne.”

Kalkaros katsoi Schwarzia pitkään, näytti harkitsevan. Hänen silmänsä vaihtoivat ilmettä tiuhaan tahtiin. Muutaman sekunnin Essy ehti jo luulla, että tämä hyväksyisi tarjouksen, tottelisi kauniisti kuin ensiluokkalainen puuskupuhtyttö. Mutta sitten professori Kalkaros lausui jotakin niin ennenkuulumatonta, että pelkkä sanavalinta oli suistaa Essyltä jalat alta:
“Älä - unta - näe.”
“Hyvä on.” Schwarzin ilme oli melkeinpä murheellinen. Sitten hän veti esiin taikasauvansa. “Accio Zuuberstab!”
Mutta Kalkaros oli valmiina. “Antaa mennä, Pomona!” hän huudahti, ja tarkalleen samaan aikaan hän ja professori Verso iskivät sauvansa tanaan. Verso huusi jotain sensuuntaista, että tekisi mitä tahansa oppilaita suojellakseen, Kalkaros mainitsi jotain Dumbledoresta, mutta mikä tärkeintä, he ärjäisivät yhteen ääneen: “Karkotaseet!”
Waldo Schwarzin käsi irtosi vaimon käsipuolesta, kun hän lensi komeassa kaaressa vastapäiseen seinään.
Mutta seuraava Schwarz odotti jo tilaisuutta seivästää Kalkaros. Tämä hyppäsi eteenpäin, kun Kalkaros väisti näppärästi tähdätyn kirouksen ja tähtäsi takaisin karjuen: “Keholeijus!” Onneton uhri kohosi korkealle lattian yläpuolelle, keikahti ylösalaisin ja menetti itsekontrollinsa silkasta hämmästyksestä. Sauva kolahti lattiaan. Samaan aikaan joukko äkämystyneitä Schäärgistejä lakosi Verson estokirousten edessä.

Tässä vaiheessa Essyn lihasten hallinta palautui, ja hänkin tempasi taikasauvansa viitanlaskoksista. Kalkaros ja Verso eivät koskaan olisi menneet näin pitkälle toimissaan, elleivät olisi käsittäneet, että kyse oli jostain todella pahasta - kuin kuolonsyöjäliike olisi syntynyt uudelleen Sveitsin syrjäseuduille ja pitänyt siellä yllä pientä, julmaa oligarkiaansa. Koko kylä oli yksi huutava vääryys! Essy ehti tainnuttaa yhden epäonnisen mintziläisen, ennen kuin hänen hartiaansa tartuttiin kovakouraisesti. Hän oli vähällä räjäyttää Danaen pään irti.
“Kuuntele, kuuntele, Esmeralda!” kreikkalainen kimitti. “Heitä on kaksi, heistä ei ole vastusta kaikille. He voittavat sinulle aikaa - mene kun vielä pystyt!”
“Lakkaa olemasta noin pahuksen järkevä!” Essy älähti.
“Ala painua!”
Ja Essy juoksi. Hän koikkelehti mennessään ties kuinka monen mintziläisen yli - osa oli tajuttomia saatuaan harhaan osuneen kirouksen päälleen, osa taas tappeli maan tasalla, epäilemättä silkkaa juopumustaan - töni seinää vasten koko Monnhuus-akatemian kuudennen vuosikurssin ja ryntäsi ovelle. Hän ehti juuri ja juuri pamauttaa tajun kankaalle nuorelta Sokeaskilta, joka esti häntä, ja kaataa tämän suoraan Sokeaskin vanhantädin syliin, ja sitten hän oli ulkona. Ovi pamahti kiinni hänen perässään, ja päätellen siitä, miten seinät pullistelivat sisäpuolelta, ketään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mihin hän oli juossut. Hän veti Ariellen talviviitan hupun korvilleen, puristi tiukemmin taikasauvaansa ja kompuroi eteenpäin.

Ikäväkseen hän ehti kulkea noin kolme metriä, ennen kuin törmäsi oikopäätä Mesmer Schwarzin rintaan. Hän hyppäsi vaistomaisesti ainakin kaksi pitkää harppausta taaksepäin ennen kuin jäi paikalleen haukkomaan henkeään. Tauko tuli tarpeeseen, se oli pakko myöntää. Mesmerillä oli käsissään kulhollinen kotitekoista suklaata, johon upotetut minttukiteet räjähtelivät suussa.
“Mitä siellä tapahtuu?” tämä tiukkasi.
“Pahoja, pahoja asioita”, Essy kuittasi nopeasti, “täytyy kiirehtiä!”
“Mitä? Mihin sinä olet menossa? Sinun suklaasi…” Mesmer oli enemmän kuin ymmällään, vaihteeksi unohtanut kaiken yliolkaisuutensa.
“Sinne mihin täytyy!”
Essyn kädet jähmettyivät puolimatkassa kohti taivasta. Hitto, eihän hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli lähdössä! Schäärgistin talo ei tullut kysymykseen, kotihenget kavaltaisivat hänet tuossa tuokiossa, ja matka kylästä alas oli liian pitkä tehtäväksi silloin, kun taustajoukkoja tarvittiin heti. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät siis… “Ne toiset.”
“Mistä sinä yleensä puhut?” Mesmer vänkäsi hiven tavanomaista ylenkatsetta äänessään. “Selitä äläkä vain kailota kuin päätön!”
Essy ravisti lumipuuterin olkapäiltään. “Mesmer, minä inhoan sinua ja niin edelleen, mutta tämä on tärkeää. Sinun pitää ilmiintyä vuoren juurelle, etsiä lennätin ja ilmoittaa reht- jollekin, että täällä on helvetti irti. Tämä kylä tarvitsee apua!”
“Hetkinen. Mitä sinä aiot tehdä?”
“Minä etsin Bibianan!” Tämän sanoessaan Essy juoksi jo kaukana. Hänen jalkansa pöllyttivät lunta mahtavaksi sumupilveksi, ja hän tunsi juoksevansa keskellä suunnatonta, jäätävää pensaspaloa. Taikasauvaa hän puristi yhä kaikin voimin - siitä riippuisi nyt hänen elämänsä. Alkoi olla iltapäivä. Ehkä hän löytäisi etsimänsä ennen iltaa.

Mesmerin ääni kuului jostakin kaukaa, toisesta maailmasta, kylästä, kun Essy painoi jo täyttä kaasua kohti vuorenhuippua. “Mutta Esmeralda!” se pauhasi. “Eihän Hopeahampaalla voi ilmiintyä!” Sitten, kun vastausta ei kuulunut: “Esmeralda!” Ja vielä: “ESMERALDA!”
Ääni kaikui yksinään vuorenseinämistä, ja sekin hukkui pian akatemiarakennuksesta kantautuvaan rytinään.

Essy pysähtyi vasta kaukana kylän yläpuolella, kun hänen uskolliset jalkansa vihdoin tekivät lakon ja lakkasivat kantamasta. Hän soi niille tauon; olivathan ne sentään tehneet kaikkensa ja kestäneet pitkälle, vaikkei Essy ollut aina kohdellut niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Nilkkoja kivisti, kengät tuntuivat hiertäneen ihoa ja lihaa luuhun saakka. Keuhkot olivat tulessa. Jos Essy ei tämän jälkeen kärsisi astmasta, hän joutuisi ehkä liittymään kirkkoon ihmeen varjolla. Polvet olivat vetelät ja jalat tuntuivat turvonneen. Hän lysähti rintaansa painaen lumeen. Sydämenlyönnit tuntuivat koko kehossa, ja Essy tärähteli kauttaaltaan niiden tahtiin. Hän yritti hengittää syvään niin kuin isä oli opettanut aina joogatunneilta palattuaan, pallea sisään ja uloshengitys keuhkojen pohjia myöten, jotta olisi rauhoittunut. Pian häntä alkoi kuitenkin huimata - hän hengitti liian nopeasti. Oli pakko painaa pää polviin.
Vasta vähitellen laukkaava sydän alkoi osoittaa tyyntymisen merkkejä.

Seuraava ongelma: missä hän nyt oli? Essyllä ei ollut aavistustakaan, kauanko hän oli juossut. Se oli tuntunut ikuisuudelta, mutta toisaalta hän oli kivunnut ylämäkeen koko ajan ohenevassa ilmassa. Joka suunnassa näytti samalta. Lohkareita, lunta, liukkaita, jäisiä penkereitä, ei polkua missään. Hän oli ilmeisesti kulkenut jonkin verran sivuun kylää suojaavasta kielekkeestä. Missä ilmansuunnassa se oli? Idässä ehkä. Jos hän siis oli vuoren itärinteellä…
Hetkinen. Ilmansuunnista ei ollut apua, jollei hän tiennyt, minne ylipäätään oli menossa.

Turhaan Essy etsiskeli ympäriltään pikkuisia jalanjälkiä; hanki oli koskematon ja heijasti sitä paitsi aurinkoa niin voimakkaasti, että näkökentän reunamilla alkoi hyppiä pieniä, sateenkaarenvärisiä pisteitä. Tai saattoihan se tietysti johtua vuoristotaudistakin. Tosiasia oli kuitenkin, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan hän oli matkalla.
Pieni epätoivon terä välkähti jossakin hänen sydämensä tuntumassa; tähänkö matka nyt jäisi? Hän oli sentään yrittänyt - paljon - rikkonut luultavasti ainakin kolmea alaikäisten velhojen taikuudenkäytön säädöstä, mikä ei tietysti vaikuttaisi mihinkään, koska Sveitsi ei ollut kansainvälisen noitaneuvoston jäsen, ja hankkinut itselleen hyvin todennäköisen porttikiellon Mintzin kylään. Sepä olikin sen arvoista.
Mutta luovuttaa ei saanut! Essy tajusi sen yllättäen. Ensimmäistä kertaa Tonyn jälkeen hänen elämällään oli jotain muutakin merkitystä kuin pojan vanha kitara, josta hän ei mitenkään saanut ulos siedettävän kuuloisia sointuja. Hän saattoi olla sekava, käyttäytyä kuin vieras ja kärsiä kroonisesta vuoristotaudista, mutta Bibiana oli auttanut häntä kömpimään sen kaiken yli. Oli pakko yrittää.
“Bibiana!” hän huusi kokeeksi. Muutamaa sekuntia myöhemmin kaiku vastasi jostain kaukaa, sieltä, missä viereinen huippu kajasteli kirkasta taivasta vasten. “BIBIANA!”

Ylhäällä oli aavistamattoman lämmintä. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta, ja vitivalkoinen lumi heijasti sen jokaisen säteen takaisin. Harmillisen suuri osa niistä imeytyi Essyn ruumiiseen. Kun kaiku vielä lopetteli puheenvuoroaan, hikikarpalot alkoivat hiljakseen norua hänen kasvojaan pitkin. Hän huokasi syvään, veti lakin päästään ja aukaisi viittansa kauluksen. Nyt oli helpompi hengittää. Hän kutsui Bibianaa vielä kerran.
Tällä kertaa vastasi kaiku - ja vaimea jyrähdys kaukaa ylhäältä.

[Millijoona]

Yes yes, hear again. Mikä pakkomielle mulla oikein on jättää kommentointi näin viimetinkaan? Omituista.

Seitsemän lukua vielä? Hyvä, olen siis lukenut jossain kohtaa erittäin väärin. Sellaistakin sattuu aina välillä, varsinkin kun ajatukset ovat jossain muualla.

Mutta edellisessä luvussa oli ainakin äksöniä! Suloinen pikku vuoristokylä paljastuuki rasistiseksi pieneksi vuoristokyläksi, ja pääpiruna on itse yhden päähenkilön isä. En kyllä olisi uskonut, että Waldon on niin ilkeä hemmo. Mutta perhettään ei voi valita, joten mitä sille sitten voisi tehdä?

Kalkaros sai minut nauramaan. Erittäin hilpeä tyyppi.

[Elfalas]

Mj, kiitos taas kommentista. En sanoisi, että Waldo on varsinaisesti pääpahis. Se nyt vain ylimmäisenä kurinpitäjänä heijastaa kylän yleistä mielipidettä.

Noniin, tässä luvussa tapahtuu sitten taas jotain. Tapaamme uuden henkilön (TAAS yhden), kärsimme sanoinkuvaamattomia tuskia ja teemme läpimurtoja. Olkaapa hyvät!

12.
Valkoisessa helvetissä

Jyrinää.
Pakonomainen ärjäisy, jota ei voinut päästää mikään inhimillinen olento, ja kirkunaa kuin kallio itse olisi antanut periksi.
“Onko tuo ukkonen?” MacKenzie kysyi.
Ääni sai koko atsuriliikkeen leirin kavahtamaan pystyyn. Kiisla kaapaisi saman tien laukkunsa rintaansa vasten ja alkoi kääriä turkispeitettään rullalle. Joku vanhemmista miehistä sammutti tulen ja veti kasaan lähimmän teltan. Viereisestä kömpi esille Haukka, joka alkoi kiireesti osoitella ihmisiä ja komennella matalalla äänellä. Toiset vetivät kukin palttoonsa kätköistä kaksi taikasauvaa ja alkoivat niillä viuhtoen pakata leiriä kasaan.
“Mitä nyt tapahtuu?” halusi Markus tietää. Kukaan ei vastannut.
“Voi hemmetti”, kuittasi Kiisla, “voi hemmetin hemmetin hemmetti.”
“Anna siu nyt olla ja katso tyllerön perään vähän aikaa”, Kaarne komensi. Tavanomainen hilpeys oli kadonnut hänen kasvoiltaan, otsa oli rypistynyt ja vaaleat kulmakarvat sulautuneet yhdeksi. Toinen hänen taikasauvoistaan pakkasi jo lähintä kotaa kasaan. Kettu ujutti tottuneesti suksia jalkaansa.

Evellä oli hatara aavistus siitä, mitä oli meneillään, mutta häntä raivostutti tapa, jolla hänet jätettiin huomiotta. Hän nappasi Vivianin Adriannan sylistä helmoihinsa ja alkoi kiivaasti tökkiä Kiislaa tavalla, joka olisi voinut sopia Essylle, jos tämä olisi ollut paikalla. “Mitä te teette?” hän tiukkasi.
“Lumivyöry”, selitti Kiisla poissaolevasti. “Pitää suojautua.”
Markus ähkäisi. “Ettekö te hallitsekaan niitä?” Eve pyöräytti silmiään moiselle taikauskolle; eikö tuolle nyt vieläkään ollut valjennut, etteivät he olleet tekemisissä minkään maailman haltioiden tai henkien kanssa? Mutta Kiisla ei kuunnellut: hän tallasi tulta sammuksiin pelastaakseen polttopuista ne, joista vielä saisi jotain irti. Dirk naurahti kuivasti ja selitti hiljaa:
“Joskus, mutteivät aina. Joskus vyöry iskee ilman ennakkovaroitusta, ja niistä me tiedämme, että on aika vaihtaa leiriä. Tuo ei tule enää tänne - jos tulisi, olisimme jo kuolleita kaikki. Mutta ne tulevat usein peräkkäin.”
“Miksette te asetu vaikka luolaan?”
Dirk jäykistyi, kiepahti nopeasti ympäri, laski kätensä raskaasti Even molemmille olkapäille ja katsoi häntä suoraan kasvoihin hehkuvilla silmillään - vasta nyt Eve käsitti, että nekin olivat atsurinsiniset! Hänen suunsa oli tiukka viiva, ja hän puhui käheällä, karhealla äänellä: “Ajattele, miltä tuntuu, kun vyöry iskee ja jäät loukkuun pikkuruiseen onkaloon, kun ilmaa on vähän ja ruokaa vielä vähemmän, ja lumikerros kovettuu paksuksi jääksi eikä kukaan tässä maailmassa tiedä, että olet siellä…”
Eve nielaisi; puolittain mielikuvan pelossa, puolittain siksi, että Dirkin taivaansiniset silmät hermostuttivat häntä lähietäisyydeltä katsoen. “Ymmärrän.”

Kaikeksi onneksi - tai onnettomuudeksi - Kiisla sai urakkansa valmiiksi, kuuli Dirkin viime repliikin ja nyökkäsi lyhyesti. “Melkein parempi luistella suoraan surman suuhun kuin jäädä sinne vangiksi.” Samalla hän veti sukset jalkaansa. “Osaatko siu hiihtää?”
“En.”
“Nyt pitäisi opetella. Me ei voida jättää teitä alankolaisia tänne, teette kumminkin jotain typerää. Eikä me teidän takia kävelemään ruveta.” Hän ripusti rinkan selkäänsä.
“Osaathan sinä“, sanoi Dirk rauhallisesti. “Sen verran uskallan luottaa omiin kykyihini.” Samassa hän nappasi yhdet yksinäiset sukset seinustalta ja alkoi sovittaa niitä Even jalkoihin. Ne olivat kummalliset sukset: ne kiinnitettiin suoraan jalkoihin, eikä monoja ollut laisinkaan. Evellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että Dirk puuhasi hänen nilkkojensa parissa; siksi hän ei väittänyt vastaan eikä valittanut edes siitä, että muu seurue tuskin lasketteli aivan yhtä hyvin.
“Kettu, otatko siu tenavan?” kysyi Kiisla. “Hää kulkee varmaan ihan kätevästi selässä, tuommoinen tirriäinen. Miu jätän Mäyrälle viestin.”
Vain muutamaa minuuttia myöhemmin paikalla ei ollut jälkeäkään siitä, että siellä joskus olisi ollut atsuriliikkeen säntillinen leiri. Lumikinos oli tasainen, tuhkaakaan ei ollut. Jäljellä oli enää siisti latu, jota pitkin olisivat voineet kulkea yhtä hyvin yhdet kuin kymmenetkin sukset. Kauempana jytisi jo.

-

Essy makasi, seisoi, istui syvällä valkoisessa helvetissä. Kädet ja jalat, jokainen sormi, kaikki olivat nauliutuneet paikoilleen. Raskas, valkoinen massa ympäröi häntä joka puolelta, puristi rintakehää, rusensi keuhkot rusinoiksi ja esti hengittämästä. Valkoista oli silmänkantamattomiin: kaikkialla paksuja, hehkuvia lumilohkareita, joiden kyljistä vääristyneet kasvot virnuilivat hänelle. Tuntemukset olivat kerta kaikkiaan ristiriitaisia. Päätä kivisti kuumuus, ohimot hikoilivat ja hiukset liimautuivat märkinä poskia vasten - hiusvärikin valui - ja alaruumista taas poltteli kylmä. Essy tunsi niin kirvelevää pakotusta jokaisessa ruumiinosassaan, että olisi voinut heittää henkensä siinä paikassa, mutta toisaalta, kun hänelle vihdoin alkoi valjeta, mitä oikein oli tapahtunut, hän oli käsittämättömän iloinen siitä, että oli yleensä selvinnyt hengissä.
Kysymys kuului, kuinka kauan tätä tuuria jatkuisi.

Hän ei enää uskaltanut huutaa, eikä hänestä olisi ääntä lähtenytkään. Hän muisti jyrinän, kuinka koko vuori oli vavahdellut ja maa pettänyt alta, ja sitten valtaisan, valkoisen pyörteen, lumisen hyökyaallon, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän oli kieppunut ympäriinsä kivenlohkareiden seassa, lyönyt päänsä useaan niistä ja viiltänyt poskensa neulasiin. Hetkiin hän ei ollut saanut happea lainkaan, ainoastaan suunsa täyteen polttelevaa, pistelevää lunta. Hän oli jo ehtinyt luulla, että peli olisi ohi.
Sitten vyöry oli pysähtynyt, ja Essy oli havainnut retkottavansa äärimmäisen epämukavassa asennossa selkäranka kiveä vasten, vasen käsi ojossa lumen puristuksissa ja jalat tiukasti yhteen pakkautuneina, mutta pää - taivaan kiitos! - hangen yläpuolella. Hän haukkoi henkeä ja yritti saada ruumiintoimintonsa uskomaan, että oli yhä elossa. Toinen silmäkulma oli osunut ilkeästi särmikkääseen kiveen, ja nyt se turposi kovaa vauhtia. Olo ei ollut hyvä, mutta pahempi olisi ollut hangen sisällä. Ainakin hän pystyi yhä hengittämään.
Essy harvemmin myönsi virheitään, mutta vuorille juokseminen aivan omin päin oli saattanut olla pienenpieni harha-askel.
Taikasauvasta ei ollut tietoa; se oli saattanut särkyä, tai sitten se oli vain jossain lumen seassa. Vyöry oli iskenyt niin nopeasti, ettei hän ollut edes saanut vedettyä sitä esille.
Sääriluu oli saattanut murtua. Kaikki raajat olivat jumissa; Essy pystyi liikuttamaan korkeintaan oikeaa peukaloaan, ja sitäkin vain ihan hiukkasen. Hän keskitti kaiken voimansa liikkeeseen, jotta sormi raivaisi liikkumatilaa itselleen ja ehkä koko kädelle. Ainakin olo helpottuisi hiukkasen, kun pääsisi verryttelemään sormiaan.
Kun lumi kämmenen ympärillä alkoi tiivistyä valkoiseksi jääksi, Essy alkoi miettiä, oliko henkiinjääminen ollut enemmän kirous kuin siunaus.

Hän makasi siinä ikuisuuden, katseli silmäkulmastaan auringon lipumista itäiselle taivaalle ja yritti kaikkensa saadakseen lumen sulamaan koko ajan hiipuvalla ruumiinlämmöllään. Hän toivoi sydämestään, että olisi joskus onnistunut kasvattamaan itselleen edes jonkinlaisen rasvakerroksen, niin kuin hylkeillä, jottei kylmä olisi tuntunut niin purevana.
Essy makasi hiljaa ja ajatteli, ajatteli kotia, isää ja äitiä, pikkuveljiä, heidän bändiään, Tylypahkaa ja kaikkea. Hän muisteli varhaisia vuosiaan, kun äiti oli vielä ollut kotona ja kertonut tarinoita siitä, kuinka taikaministeriö oli pakottanut hänet konttorirotaksi, syyttänyt niitä unelmiensyöjiksi, ankeuttajien kädenjatkeiksi. Kuinka äiti oli tuonut Michaelin sairaalasta ja hiljennyt kahdeksi vuodeksi, kunnes Austinin syntymä oli taas herättänyt hänen sisäisen purnaajansa. Hän näki isän kuvankauniit kasvot ja pehmoiset, ruskeat silmät, joihin teki aina mieli upota. Austinilla ja Jessellä oli rehellisen ruskeat silmät, niin kuin isällä. Essyn silmät olivat siniset ja ruskeat, tummat, kuin eivät olisi osanneet päättää. Koripallopelejä isän kanssa etupihalla. Pojat pelasivat aina isää ja Essyä vastaan, ja isä halusi antaa pienten voittaa. Michael oli jo kyllin iso tajuamaan petkutuksen, mutta teeskenteli, ettei ymmärtänyt, jottei Jesse olisi alkanut itkeä.
“Kylläpä sinä soitat kauniisti, Esme. Haluaisitko aloittaa soittotunnit?”

Hän ajatteli musiikkia. Miten bändille kävisi ilman häntä? Kun ei enää ollut ketään soittamassa kitaraa, eikä kohta olisi enää basistia ja laulajaakaan. Ja opettajat Tylypahkassa - he olisivat kai helpottuneita! Pimento ei ainakaan kaivannut ketään huutelemaan vastauksia viittaamatta, muistuttelemaan pimeyden lordin olemassaolosta ja vaatimaan, että tunneilla opetettaisiin pimeyden taikojen torjuntaa. Ehkä oleskeluhuoneessakin olisi hiljaisempaa.
Sitten hän ajatteli Harry Potteria, poikaa, joka oli häntä vuotta nuorempi ja joka ei ikinä väsynyt panemaan vastaan Pimennolle. - Essyn perhe oli alusta asti ollut Potterin puolella. Heillä ei luettu Päivän Profeettaa, eikä yksikään heistä ollut epäillyt, kun huhu hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluusta oli alkanut levitä. Cedric Diggory oli kuollut; Cho Chang, jonka Adrianna melkein tunsi jonkin mutkan kautta, oli seurustellut hänen kanssaan, ja hänkin uskoi Potteria. Essy toivoi, että heillä kaikilla olisi kanttia taistella häntä-jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vastaan.
Koska ei ollut alkuunkaan varmaa, kannattiko sellaiseen maailmaan palata.
Viimeiseksi hän ajatteli Bibianaa, tämän leikkitovereita - ja vanhempia. Rikas isä, joka lennätti tyttärensä kauas pohjoiseen astmaansa parantelemaan - pystyisikö tämä ostamaan jostain korvikkeen Bibianalle, jos kyläläiset nyt heittäisivät hänet lähimpään rotkoon? Tai ehkä hänet vain lähetettäisiin kotiin, tunkkaiseen Venetsiaan, jossa homesienen hiukkaset tukkisivat hänen keuhkorakkulansa…

Aurinko oli jo laskenut, kun viimeinenkin lämmönhitunen alkoi vedellä viimeisiään Essyn ruumiissa. Hän ei enää tuntenut vasemman kätensä sormia - oikea oli pysynyt pitempään lämpimänä, sillä se oli lukkiutunut kylkeä vasten. Mutta nyt, kun tuli pimeää, alkoi tuulla jäätävästi alarinteiltä päin, ja Essyn paljaat korvanlehdet alkoivat sinertää. Sen suorastaan tunsi, kun veri virtasi mahdollisimman kauas kudoksista, jotka ehkä oli jo menetetty. Korvat tuntuivat käpristyvän kokoon. Hän yritti liikauttaa päätään, mutta hiukset olivat jo jäätyneet kiinni kinokseen.
Sitten jostain kauempaa alkoi kuulua rasahtelua, kun lumihankeen kasvanut ohut kuori antoi periksi. Kulkija ei tullut lähelle, vaan kierteli turvallisella etäisyydellä kuin saalistaja, joka varmisti uhrinsa olevan kyllin heikossa tilassa. Tästä Essy olisikin ollut helppo poimia kuin kypsä hedelmä!  Tulijalla tuntui kuitenkin olevan muuta mielessä. Hetken hiippailtuaan tämä löysi aseman sopivan lumikumpareen takaa, nojautui siihen ja puhui vaimealla äänellä leveää sveitsinmurretta:
“Wer bist?”
Essyn mielestä se oli ehkä typerin mahdollinen kysymys tässä tilanteessa, mutta hänellä ei toisaalta ollut paljon vaihtoehtoja. “Nimeni on Essy Maldini”, hän sopotti vaimeasti - äänijänteetkin olivat jäässä - ja jatkoi, “olen täällä pienessä liemessä.”
“Kai miu nyt sen näen”, vastasi toinen. Kun Essy oikein pinnisti korviaan, hän saattoi päätellä äänen kuuluvan tytölle tai nuorelle pojalle; se oli matala muttei möreä, ja siinä oli jonkinlainen soiva poljento. Tämä mietti hetken. “Pysy siinä”, hän lopulta lausahti.
“Yritän parhaani”, Essy mutisi sarkastisesti. Kuului pari rasahdusta, ja samassa vieras oli poissa.

-

Atsuriliikkeen uusi, väliaikainen leiri koottiin vuoren alemmalle rinteelle, lähemmäksi kylää kuin ikinä ennen. Paikka oli eräänlainen kapea sola, jonka suu oli sortunut umpeen - siellä he olivat suojassa tuulelta. Nuotiota he eivät tehneet; he loihtivat jäljellä oleviin polttopuihin siniset liekit, jotka eivät tietysti lämmittäneet niin kuin kunnollinen leirituli mutta jotka eivät toisaalta kavaltaneet heitä savulla.
Kielekkeeltä näki alas laaksoon. Pikkuisen alppijuustolan ja sen ympärille kasvaneen kyläpahan katot erottuivat punertavina ja tummanruskeina pikku pisteinä. Siellä alhaalla ei ollut luntakaan, ainoastaan vihertävänruskea - nyt yön tullen tummansininen - maa. Vasta nyt Evelle todella valkeni, kuinka korkealla Mintz loppujen lopuksi kituutti, eikä hän voinut kuin miettiä, millainen hullu meni perustamaan asumuksensa tällaiseen paikkaan.
Dirk oli lähtenyt tiedusteluretkelle ja noutamaan lisää polttopuita.
MacKenzie ja Adrianna tuntuivat olevan entistä enemmän kylmissään, ja Markuskin loi kaihoisia katseita kotikylän suuntaan, sinne, missä kallionseinämä peitti näkyvyyden. Vivian ainoana vaikutti tyytyväiseltä. “Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku”, hän oli julistanut ja vetäytynyt omiin oloihinsa kellopeleineen. Jossain vaiheessa hän oli kysynyt Essyn perään, mutta kun kukaan ei ollut osannut vastata, hän oli jatkanut soitantoaan. Kettu oli huolekkaasti vuorannut koko kellopelin nahalla, jotta sen sävelet pysyisivät kyllin vaimeina.
Kiisla puolestaan vaikutti vaipuneen jonkinasteiseen horrokseen: hän istui tulen ääressä nojaten leukaansa kämmeneensä ja tuijotti liekkeihin. Hän näytti aavemaiselta siinä kyyhöttäessään, kun nuotio maalasi hänen kasvoilleen ohuita, sinisiä varjoja. Kukaan muu ei kiinnittänyt häneen huomiota. Atsuriliike jatkoi arkisia toimiaan niin kuin he eivät olisi koskaan muuttaneet paikkaa.

“Miu tiesin!” kuului jostain äkkiarvaamatta. MacKenzie kavahti kahdelle jalalle saman tien, mutta Eve ei vaivautunut kulmakarvaansa kohottamaan. Tuollaista murretta puhuivat ainoastaan atsuriliikkeen jäsenet. Jos joku tiesi maagisen miu-sanan, hän ei voinut olla vaaraksi.
Kiislan reaktio kuitenkin onnistui yllättämään heidät kaikki. Sillä sekunnilla, kun ääni saavutti hänen korvansa, hänen silmänsä laajenivat teevadinkokoisiksi. Hetken hän näytti kaniinilta, joka oli huomannut ketun vaanivan itseään: silmät selällään, suu aavistuksen verran raollaan, jokainen lihas ruumiissa värähdellen. Sitten hän poukkasi pystyyn kuin jännittynyt jousi, kompuroi tuhatta ja sataa kallionseinämän suuntaan ja näytti ensimmäistä kertaa unohtavan, että häneltä puuttui käsi. Matkan varrella hän ehti tyrkätä kumoon molemmat veljensä, Haukan sekä MacKenzien, joka tosin nousi saman tien tolpilleen, ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin hän heittäytyi pitkänhuiskean, korkeintaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön käsivarsille.
“Mäyrä!” hän huokasi.
“Mäyrä!” hihkaisi Kaarne.
“Mäyrä”, mutisi Haukka ja rypisti kulmiaan.

Mäyrä, kauan kadoksissa ollut lapsi, oli tummahiuksinen, ruskeaihoinen tyttö, jolla oli poikamainen käytös ja äänensävy. Hän oli kauttaaltaan hyvin tummanpuhuva - lukuun ottamatta leveää, valkoista raitaa, joka kulki hänen hiuspehkonsa poikki. Siitä hän oli kai saanut nimensä. Hänen tunikansa oli puolet kärsineempi kuin kenelläkään muulla, mutta siihen nähden, että hän oli ollut kaksi viikkoa hakoteillä, hän näytti olevan harvinaisen hyvässä kunnossa. Eikä hän arastellut haudatessaan kasvonsa koko leveydeltään Kiislan hiuksiin. Kaarne irvisti vaivautuneena ja poimi Kiislan karvalakin maasta.
“Missä siu olit?” Kiisla henkäisi heti irrottauduttuaan syleilystä.
“Nyt ei ehdi”, sanoi Mäyrä, “tuolla ulkona on yksi - vieras, ulkolainen, en miu tiedä - lumessa kiinni. Se jäätyy sinne heti kohta. Se pitää hakea kuin olis jo, muuten se kuolee sinne.”
Atsuriliike tuijotti tyhjin ilmein, kun Mäyrä esitelmöi pelastussuunnitelmastaan. “Pää sillä on ulkona, se hengittää kyllä, mutta haipuu koko ajan - se tuskin puhui kun miu sen löysin. Miu tarvitsen kolme: kaksi auttaa kaivamaan ja toiset pitää vahtia. Mitä siinä pällistelette?”
Haukka rykäisi. “Miksi meiän pitäisi välittää? Se on ulkolainen.”
“En miu tiedä, mutta ei sitä voi sinne jättää!” Mäyrä puuskahti takaisin.
“Tuon takia oltiin melkein iloisempia, kun se oli pois”, mutisi joku vanhemmista atsurilaisista toverilleen. Eve kurtisti epäuskoisena kulmiaan - luulisi nyt atsuriliikkeen edes haluavan tarkistaa, mistä oli kyse! Mutta ennen kuin hän ehti asiaa tarkemmin pohtia, hänen kasvoilleen lensi aika tuprahdus lunta, kun Adrianna yhtäkkiä pyrähti liikkeelle ja paiskautui Mäyrää vasten.
“Miltä hän näytti? Se ulkolainen?”

Mäyrä, joka näytti lievästi hämmentyneen tästä äkillisestä huomionosoituksesta, puhumattakaan siitä ettei ollut koskaan ennen nähnyt Adriannaa, kangerteli: “En miu tiedä, siellä oli pimeää! Pieni, kylmissään. Pitkä, punainen tukka.”
Adrianna kääntyi kasvot graniitinharmaina. “Se on Essy”, hän sanoi.
“Eikä!” MacKenzie huudahti.
“Ei kai hän lähtenyt yksinään kylästä?” huolestui Markuskin.
Eveä sapetti. Hänellä ei oikeastaan ollut suunnitelmaa tämän retken suhteen, mutta jos hänellä olisi sellainen ollut, asiat eivät takuuvarmasti olisi menneet sen mukaan. Nyt, kesken kaiken, heillä olikin niskoillaan yksi lumivyöryn uhriksi joutunut rohkelikko. Niin, rohkeitahan ne olivat, mutteivät vain osanneet pysyä erossa vaikeuksista! “Varmaan aloitti omia aikojaan koko vyöryn”, hän murahti ja naksautti niskojaan.

Mutta silloin Adrianna kasvatti itselleen selkärangan kuudessa sekunnissa, toista kertaa kokouksen aikana. Eve ei osannut odottaa vastarintaa, ei edes minkäänlaista kielteistä kommenttia, sillä hänet oli totuttu jättämään huomiotta. Mutta tällä kertaa - ennen kuin Eve itse ehti edes ymmärtää, mikä häneen iski - Adrianna oli jo marssinut parilla harppauksella hänen luokseen ja tarrannut hänen viittansa kauluksiin. Hänen silmänsä kipinöivät nyt ennennäkemättömällä tavalla, ja ei, hän ei hymyillyt. Even ylähuuli alkoi yllättäen nykiä.
Adrianna puhui nopeasti ja niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut, mutta ehdottomasti hänen äänensävynsä tihkui myrkkyä. “Minä olen kyllästynyt kuuntelemaan sinua”, hän sähisi, “minä en jaksa enää sanaakaan. Tästä eteenpäin sinä olet vaiti - selvä? Ja nyt me menemme hakemaan Essyn takaisin - selvä?”
Asia ei missään nimessä ollut selvä, mutta Eve joutui myöntämään olevansa liian häkeltynyt panemaan vastaan. Adrianna irrotti otteensa, ja hän rojahti maahan kuin puolityhjä perunasäkki. Sitten tämä kääntyi uudelleen Mäyrän puoleen. “Montako sanoit tarvitsevasi?” hän kysyi sievällä, kirjakielisellä saksallaan.

-

Kun äänet alkoivat lähestyä, Essy luuli niiden kuuluvan unimaailmaan. Energia oli valunut hänen ruumiistaan kuin elohopea pakkasella, ja ennen pitkää häntä oli alkanut nukuttaa, eikä oikeastaan vain nukuttaa, vaan unettaa aivan sietämättömästi! Silmäluomet, niin jäiset kuin olivatkin, pyrkivät vain painumaan yhteen. Essy tiesi sen johtuvan korkeintaan hypotermiasta; hän oli korkealla vuorilla, keskellä lumihankea, kohtalaisen kevyissä vaatteissa ja sitä paitsi ilman hattua. Huulten iho hilseili jo pois. Jos hän nyt nukahtaisi, uni veisi hänet pitemmälle kuin hän arvaisikaan.
Mutta kapinointi ei auttanut kauaa. Ei ollut ketään, kenen kanssa puhua. Jollei hän olisi pelännyt toista lumivyöryä, hän olisi laulanut pysyäkseen valveilla. Oli jo aivan pimeää; hangesta heijastuivat enää tähdet.
Sitten äänet alkoivat. Osa niistä oli tuttuja, osa uusia, ehkä hänen itse keksimiään. Oli askeleita ja vaimeaa puheääntä. Ne puhuivat saksaa vahvalla murteella, mutta sanoja hän ei erottanut. Viimeiseksi hän kuuli saman hiipparin äänen, joka oli yksi ikuisuus aiemmin kulkenut ohi.
Essy ihmetteli, miksi juuri hänen äänensä.

-

“Täällä näin!”
“Drina kiltti, antaisitko siu sen lapion?”
“Mikset käytä taikasauvaasi?”
“Ei lumeen! Varo lunta! Anna vain se lapio!”
“Näkyykö siellä mitään?”
“Nix.”
“Lapio, kiitos - meillä ei ole paljon aikaa enää. Se tuskin hengittää!”
“Essy? Essy, kuuletko sinä minua? Minä tässä, Adrianna!”
“Oles nyt kiltti ja anna se lapio!”
“Tässä.”
“Kiitos paljon, Eva.”
“En tunne hänen pulssiaan.”
“Jos miu olisin maannut lumessa yhtä kauan kuin tämä tyär, miu en tuntisi edes omaa pulssiani! Auttakaa kun miu nostan tämän - varo sormia, ne voi mennä rikki jos ne on jäässä -”
“Auuh!”
“Älä viitsi olla neiti.”
“Hänet pitää saada leiriin ja lämpimään. Nopeasti.”
“Eva on oikeassa. Miu en tiedä, ollaanko me myöhässä.”

[Elfalas]

Keskeytämme lähetyksen tärkeän tuplapostaustiedotuksen vuoksi.

3.9.2007 kello 23:25 Valkoisen kuoleman maassa valmistui. Lopputuloksena oli
17 osaa
119 sivua
48366 sanaa

Se on siis todellakin pitempi kuin Kasvottomat, vaikka lukuja on vähemmän. Ja ei, en ole painellut liikaa enteriä. Julkaiseminen jatkuu sitä tahtia kuin on jatkuakseen, sillä minä vaihdan asemapaikkaa Saksanmaalle tuossa viikonloppuna, enkä tiedä varmasti kuinka tolkuissani olen tämän jälkeen.

Kiitos.

[Millijoona]

Eräs Elle-niminen tonttu (tai mikä nyt oletkaan) on tehnyt paljon töitä! Pakko nostaa hattua sinulle, minulla kuluisi ikuisuus kirjoittaa noin paljon. Ja hatunoston jälkeen Suoraan eteenpäin! (Enkä ole lukenut One Pieceä viime aikoina. Ainakaan kovin paljoa.)

Se hivenen rasittavaa olla ainoa kommentoija. En voi olla samaa enkä eri mieltä kenenkään kanssa, en voi quottailla tai mitään. Ja käyn nykyään muutenkin harvoin finissä.    Mistäköhän se johtuu?

Aah, siirryn viimein edelliseen lukuun. En järkyttynyt kovinkaan paljon, kun Essy jäi lumivyöryn alle. Olin osannut jo odottaa sitä. Mutta Adrianna! Se tyttö otti itseään viimeinkin niskasta kiinni, ja Eve jäi sanattomaksi.    Hatunnosto Adriannallekin.

Lopussa ollut dialogiosa oli ihmeen piristävä. Jaa, miksikö? Enpä tiedä. Se vaan oli.

Mj aka Riia painuu tanssien yläkertaan. (Sitä se väsymys teettää...)

[Carabella Lëralondîr]

Meikä ilmoittaa vain, että on lukenut tähän asti ja pitänyt. Tulen väkertämään isompaa ja kattavampaa kommenttia, kunhan olen selvinnyt enkunkirjoituksista.

[Afael]

Tulinpahan ilmoittamaan että luen ficciäsi, ja tykkään siitä!
Sinäkin osaat kirjoittaa pitkiä lukuja. Miksiköhän huomauttelen tuosta kaikille? En itse saa kirjoitettua kovin pitkiä lukuja kerrallaan - se johtuu kyllä osittain koneen huonosta tallennus kyvystä, joten kaikki pitäisi periaatteessa kirjoittaa yhdeltä istumalta.
Joka tapauksessa takaisin asiaan.
Ficci on hyvä ja pidän tästä pääinkvisiittori Pimennosta. Jos kirjoitin sen nyt oikein. Kaikin puolin hyvä ficci, ja saksa on mielenkiintoinen lisäys - vaikken sitä osaakkaan.

Parhaat kohdat ovat tosiaankin:

"Älä - unta - näe"

"Antaa mennä Pomona!"

ja

"Ala painua!"

Miksiköhän minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tämän aiemminkin?

[Elfalas]

Pikainen informaatio tähän väliin; muutin juuri Saksaan enkä kykenen juuri nyt lisäämään seuraavaa osaa. Täytyy vielä pikkuisen säätää tuolla omalla läppärillä. Vaihto-oppilaat eivät muutenkaan paljon koneella hengaa, ja tuo host-äiti on pikkuisen epäluuloinen kun en osaa saksaksi selittää mikä tämä sivusto on. (Ei osaa englantia.) Anyway, tämän angstin pointti oli nyt että lisään uuden osan sitten kun elämäntilanne ja WordPad sen sallivat, ensi viikon mittaan luullakseni. Kiitos kärsivällisyydestä ja kommenteista, joihin vastaan henkilökohtaisesti kunhan aivoni toipuvat viidentoista tunnin reissaamisesta.

[Carabella Lëralondîr]

[off]Est ist ein plats wohin man schreibst fanfiction

nimim. en mä saksaa osaa mut sovellan....[/off]

[Elfalas]

Jesh, tää toimii! n_____n Tällä koneella on ihan väärä kirjoitusohjelma ja saksalainen näppis sukkaa, mutta edistyn. Nyt niihin kommentteihin.

Mj; Hm, eikö tähän sitten kulunut ikuisuus? Alkukesästä ajattelin että kirjoitan alta kuukauden koko jutun, mutta nöööö.
Carabella; Aijoo, kirjoitukset. Pitäisi kieltää. -___-  Onnea matkaan!
Afael; Kiitos paljon kommentista! Tässä on vähän OOC-Seve, koska opettajat näissä teksteissä on vähän niin kuin huumoriobjekti.

Tässä osassa päivitellään, riidellään ja sössötetään - oikeastaan aika paljonkin juttuja. Mutta noteeraattehan sitten kanssa, että seuraava luku sisältää hieman tavallista shokeeraavampaa materiaalia. Bitte schön.

13.
Valkoiset kasvot

“Ei, yksinkertaisesti ei! Minä en käy nukkumaan ennen kuin…” MacKenzien kasvot olivat valkoisemmat kuin Essyn konsanaan.
“Ennen kuin mitä? Näet sen puoleksi vainaana teltannurkassa?” Kiisla oli tyyni kuin viilipytty, oli ollut siitä saakka, kun kalmankylmä, sinertävä Essy oli kannettu vierasvoimin leiriin. Hän oli valmistanut sairaalle teltan ja ryhtynyt omakätisesti lämmittämään tätä varpaista alkaen; hän ja Mäyrä olivat käyttäneet siihen vähintään tunnin. Eveä hämmästytti moinen huolehtivaisuus; mitä se heitä liikutti, mitä tyhmänrohkealle alankolaistytölle tapahtui? Silti hänkään ei voinut välttää kurkkimasta telttaan aina silloin tällöin, kohottamasta turkispeiton kulmaa nähdäkseen, että vitivalkoinen rohkelikkotyttö yleensä oli siellä. Hän oli joko tajuton tai hyvin, hyvin syvässä unessa. Kiisla väitti, että hänen piti antaa nukkua niin kauan, että ruumiinlämpö tasaantuisi. Siihen saakka atsuriliikkeen jäsenet valvoisivat hänen vierellään. Juuri nyt Kiisla piti vapaata, kun Kettu ja Kaarne tutkivat potilasta. Eikä ollut mitään takeita siitä, että Esmeralda Maldini yleensä eläisi aamuun.

Adrianna oli kuluttanut loppuun kaiken tarmonsa ja vetäytynyt saman tien omiin oloihinsa, mutta MacKenzie oli ottanut vallan kärkkäästi hänen paikkansa. Ensimmäistä kertaa retken aikana kaikki korpinkynsistä alkaen tölvivät Eveä ympäriinsä; aiemmin hän oli saanut olla rauhassa, jollei kunnioituksesta, sitten puhtaasta pelosta. Joka kerta, kun hän yritti puuttua keskusteluun, MacKenzie käski hänen olla vaiti ja jatkoi riitelyään Kiislan kanssa tämän huonoa englantia manaillen. Markus lateli väliin enemmän tai vähemmän ällistyneitä kommentteja. Mäyrä istui sivummalla kasvot haudanvakavina ja vuoli sytykkeitä epämuodostuneesta polttopuusta. Ohuiden puulastujen pino oli noussut jo miltei hänen polviensa tasalle, mutta loppumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Vaikka kenelläkään seurueesta ei kai ollut kelloa, sekuntien tikityksen saattoi miltei kuulla.
He olivat istuneet ja palelleet kotien keskellä puolisen tuntia, kun Kaarne lopulta laahusti ulos sairasteltasta molemmat taikasauvat kyynärtaipeeseen niputettuna. Kettu seurasi perässä kiinnittäen huolellisesti paikalleen oven virkaa toimittavan nahankappaleen. Tämä näytti tavalliselta itseltään, rauhalliselta ja analyyttiseltä, mutta Kaarneen kasvot olivat hälyttävän jäiset, graniitinharmaat. Kiisla jätti äkisti MacKenzien huomiotta ja katsahti veljiään kysyvästi. Kaarne naksautti kieltään ja teki pikkuisen eleen vasemman olkavartensa poikki. Kiisla irvisti kuin häneen olisi äkkiä iskenyt fyysinen kipu.

“Mitä? Mikä nyt?” tiukkasi MacKenzie. Hänen päänsä pyöri kuin ylienergisellä varpuspöllöllä. Evekin paransi asentoaan pukkipenkillä.
“Onko kaikki kunnossa?” kysyi Markus.
“Kaikki hyvin”, Kettu sanoi, ja hänen joka eleestään näki, että jollei hän suoranaisesti valehdellut, hän ainakin jätti jotakin oleellista kertomatta. Eve ei mennyt halpaan, eikä edes vanha terrieri MacKenzie; tämä alkoi saman tien räksyttää ääneensä pyörähdellen kiivaasti Ketun ja Kaarneen ympärillä. Nämä hakivat apua Kiislalta, joka vain kohautti avuttomana olkapäitään. Kukaan ei ollut liki kahden viikon aikana onnistunut löytämään MacKenziestä virtakatkaisinta.

Häly lakkasi vasta, kun Mäyrä nousi ylös niin kiivaasti, että pukkipenkki, jolla he Even kanssa istuivat, keikahti vaarallisen lähelle tulta. Eve katsoi parhaaksi seurata esimerkkiä.
“Selviääkö hää?” tiedusteli Mäyrä pehmeällä äänellään. Näennäisen rauhallisuuden takaa kuulsi kuitenkin kireys. Eve tunsi merkit: sitä sanottiin empatiaksi. Se tarkoitti sitä, ettei joku voisi antaa itselleen anteeksi, jos jollekin toiselle sattuisi jotakin.
Kaarne nyökkäsi vakaasti. “Hää ei kuole. Mutta me joudutaan tekemään sille…” Hän piti pienen tauon ja vilkaisi huolestuneesti korvat höröllä kuuntelevia vieraita. “… Pieni toimenpide.” Repliikillä oli toivottu vaikutus. Eve ja seurue eivät käsittäneet, mistä oli kyse, mutta kaikki kuulolla olevat atsurilaiset irvistivät kovin samaan tapaan kuin Kiisla aiemmin ja naksauttivat kieliään.
“Mikä toimenpide?” Markus kysyi.
Silloin Kiisla tarttui häntä olkapäästä; kauempaakin näki, että otteella oli muutakin sanottavaa kuin: “Pysy siinä.” Markus ei ottanut uskoakseen vihjettä, mutta Kiisla piti ohjat tiukasti käsissään ja sanoi varmasti: “Teidän ei ole hyvä kuulla sitä. Menkääs nukkumaan. Kettu ja Kaarne huolehtii sillä välin kaikesta.”

Niinhän siinä lopulta kävi, että he kaikki joutuivat nukkumaan; kello oli kenties neljä tai viisi aamulla. Haukka ja muut vanhemmat patistivat tylypahkalaiset omaan telttaansa. Mutta Eve jäi huomaamattomana jälkeen niin kauaksi, että Kiisla lopulta laski kätensä Mäyrän käsivarrelle johdattaakseen tämän heidän yhteiseen telttaansa. Silloin Eveenkin tuli liikettä. Hän teeskenteli keräävänsä kiireellä petitarpeita itselleen, kyyristeli tulen ääressä muka puolivalmiina ryömimään telttaan.
Äkkiä hän tunsi olallaan vakaan käden. Hän käänsi pikaisesti päätään; Mäyrän tumma katse oli vanginnut hänet paikalleen. Kiisla näytti siltä, että olisi mieluummin jo painunut pehkuihin, mutta itsepäisesti hänen toverinsa kumartui kuiskaamaan Evelle:
“Äläs huolehdi. Siu olit hyvä ja rohkea siellä lumen seassa. Miu olen ylpeä.”
Sitten he molemmat kääntyivät ja olivat poissa ennen kuin Eve ehti edes käsittää, mitä Mäyrä oli sanonut.

Kaarne ja Kettu olivat saaneet toimensa loppuun nuotion äärellä. He katselivat ympärilleen, tarkkailivat iltapuuhiaan suorittavia atsurilaisia. Haukka oli vahtivuorossa; hän oli kiivennyt kallionseinämän huipulle ja piti katseensa tiukasti Mintzissä. Hänen hartiansa olivat pingottuneet. Alhaalla oli jotain meneillään.
“Aloitetaanko?” kysyi Kettu veljeltään.
“Nyt tai ei koskaan”, Kaarne myönsi jonkinlaista peiteltyä inhoa äänessään. He nousivat ylös rinta rinnan; tämän Eve todisti jo vierasteltan oven raosta. Kettu punnitsi huolellisesti taikasauvojaan kuunvalossa. Kaarne taas kokeili karkean kirveen terää pukkipenkin kulmaan. Sitten he katsahtivat toisiaan, nyökkäsivät ja astuivat Essyn telttaan.
Eve nielaisi äänekkäästi ja veti nahkaisen makuupussinsa hupun päänsä yli.

-

(A/N: Seuraavan kappaleen materiaali saattaa järkyttää herkempiä lukijoita. Pidäthän järjen kädessä.)

Essy heräsi. Ehkä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa kuului: Näinkö minua nyt rangaistaan? Hänen kehonsa jokainen neliömillimetri kihelmöi, särki, tykytti tai muuten vain hohkasi nimeämätöntä tuskaa. Tuntui kuin kipu olisi ollut hänen ruumiinsa, ja hän itse olisi vain leijunut sen ulkopuolella. Tuska kumpusi jostakin syvältä sisäelimistä ja jäi kihelmöimään ihon pintaan. Varpaita pisteli vähintään kaksituhatta neulaa, ja pääparasta tuntui, kuin sitä olisi kaiken aikaa viillelty veitsellä! Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oli, oliko turvassa vai vaarassa ja oletettiinko hänen tekevän asialle jotakin, mutta päätellen siitä, että hän kärsi kaiken aikaa helvetillisiä tuskia, hän oli mitä suurimmassa määrin elossa.
Essy räpsäytti silmiään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä - valo, vaikka himmeää olikin, iski verkkokalvoihin kuin rypäs tulinuolia. Hän nipisti taas luomensa kiinni, mutta se puolestaan sai poskien ihon pistelemään kuin ihosolut olisivat yksi kerrallaan ottaneet hatkat.

“Hää on hereillä”, kuului jostain. Ääni puhui saksaa vahvalla murteella. Essy ymmärsi, mutta vain vaivoin. Jos joku olisi muutamaa sekuntia myöhemmin kysynyt häneltä, mitä oli sanottu, hän tuskin olisi kyennyt vastaamaan.
“Hemmetti”, sylkäisi toinen ääni. Essy, joka erotti himmeänoranssin valon vielä luomiensakin läpi, tunsi varjon kumartuvan ylleen. “Olisit vaan pysynyt tajuttomana”, se sanoi, “se tekisi tästä siulle niin pirun paljon helpompaa.”
Essy yritti väittää vastaan - oliko hän panttivankina? Ympärileikattavana? - mutta huulet eivät liikkuneet.
“Sattuuko siuun?” kysyi ensimmäinen ääni äskeistä lempeämmin.
“Kaikkialle”, Essy inahti heikosti. Hänen oli ollut tarkoitus sylkäistä se mahdollisimman temperamenttisesti, sarkastisesti jopa, mutta äänijänteet tuntuivat jäätyneen.
“Sen parempi, usko vain”, ääni tyynnytteli, “se meinaa että siu olet toipumassa. Mitä enemmän sattuu, sen vähemmän paleltumia.”
Tämän innoittamana Essy tunnusteli oloaan. Hän saattoi tuntea jonkin liikkuvan vasemman olkapäänsä tuntumassa. Se oli viileä möhkäle, ikään kuin hyvin suuri ja painava makkara suoraan jääkaapista. Se ei liikkunut itsekseen, vaan joku nosteli sitä. Essy pohti, mitä tekemistä sillä mahtoi olla hänen olkapäänsä kanssa, mutta silmiään hän ei voinut avata.
Joku piirsi sormella viivan aivan olkapään juureen. “Se täytyy ottaa tästä”, sanoi ääni jostain kaukaa, “muuten kuolio leviää.”
Äkkiä Essy oli täysin hereillä. Hänen ruumiinsa alkoi sätkiä kauttaaltaan, silmäluomet halusivat väkisin avautua ja pää tahtoi esittää tuhannen tuhatta kysymystä, päällimmäisenä “kuka mikä missä miksi ja minkä hemmetin takia minä olen täällä!?”

TSAK.
Ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi iskenyt lihaveitsen puupöytään. Essy kurtisti kulmiaan; tehtiinkö hänelle makkaravoileipää?
“Ei mennyt läpi asti”, kuului ylhäältä.
“Miu olen sanonut, että se pitää vetää kerralla”, vastasi toinen ääni, “pian nyt uudelleen!”
TSA-TSAK.
Essy tunsi ruumiiseensa leviävän jonkinlaisen valheellisen hyvänolontunteen. Pistely laantui ja hän alkoi turtua kauttaaltaan. Toisaalta hänen voimansa tuntuivat hupenevan hiljakseen, kuin joku tai jokin olisi valuttanut häntä kuiviin.
“Anna taikasauva, miu tyrehdytän tämän.”
Tyrehdytät minkä?
Sitten tuli kipu.
Ja pimeys.

***

(A/N: Vaara ohi.)

“Esmeralda. Come sta?”
Jokin kosketti Essyn vasenta olkapäätä. Kipu sinkosi aaltona solisluihin ja koko rintakehään. Tällä kertaa Essy hätkähti todella hereille. Joku puhui hänen isänsä kieltä.
“Come?” hän äännähti heikosti ja kohotti oikeaa kättään silmiensä peitoksi. Joku painoi sen kärsivällisesti alas.
“Sono Bibiana. Tutto bene.”
Essyn silmät rävähtivät auki. Bibianan pehmoiset pöllönkasvot leijuivat jossakin kaukana ylhäällä. Välillä niitä oli vain yksi, välillä taas kaksi. Essy painoi silmäluomensa lähes umpeen tarkentaakseen katseensa.
“Dove sono?” hän kysyi. Hetken mietittyään hän vielä lisäsi: “Mitä on tapahtunut?”
Bibiana päästi otteensa hänen kädestään ja asettui polvilleen Essyn viereen. “En minä tiedä. Sinut tuotiin tänne yöllä. Heräsin. Sanottiin, että sinulle kävi pahasti. Ja nyt sinusta puuttuu iso palanen.”
Muistot hetkistä ennen kuin hän oli jälleen kerran vaipunut tiedottomuuteen palasivat rytinällä Essyn mieleen, ja sitä mukaa, kun hänen päänsä selkeni, asioiden välille alkoi muodostua järkiyhteyksien verkko. Ketjun muotoutuminen vei muutaman sekunnin. Sitten hän jo kavahtikin puoliksi istualleen, haparoi tukea mistä hyvänsä ja päätyi lopulta puolittain Bibianan syliin, johon hänen päänsä tuskin mahtui. Oikea käsi eksyi kuin itsestään kohtaan, josta kipu säteili kaikkialle yläruumiiseen; siihen, missä vasen käsivarsi liittyi olkapäähän.

Sitä ei ollut. Pelkkä tyhjä paikka. Puseron hiha roikkui tyhjänä. Puristava tunne rinnassa johtui kaikkialle kiedotuista siteistä.
“Älä koske siihen”, Bibiana varoitti, “toiset käskivät olla varovainen.”
“Ketkä toiset?” kysyi Essy, mutta tiesi sen turhaksi jo avatessaan suunsa. Bibianan ilmeestä oli mahdollista nähdä, milloin hänestä ei saisi irti järkevää vastausta.
“Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”, pikkutyttö lausui juhlallisesti ja kumartui silittämään Essyn otsahiuksia. He lepäsivät siinä hetkisen ja odottivat, että Essyn hengitys tasaantuisi. Essy huomasi pian, että kipu laantui, jos hän kykeni olemaan täysin liikkumatta. Niinpä hän tuskin liikutti palleaansa, vaikka isä aina sanoikin, ettei pinnallinen hengitys ollut hyväksi. Tällä kertaa se auttoi; Essyn näkö sumeni entisestään, mutta ainakin pakotus keskittyi käsivarren tynkään. Koko ajatus “tyngästä” ällötti. Makuulla ei tosin voinut tuntea huimaustakaan.

Oviaukko rasahti ja muutama valonsäde tunkeutui sisään. Vasta nyt Essy huomasi, että tilassa yleensä oli ovi. Jossakin sanomattoman kaukana oli kellertävänharmaa katto, ehkä nahkainen, ja seinät olivat niin lähellä, että hän tuskin olisi kunnolla mahtunut suoristamaan raajojaan.
Mies kurkisti sisään - korkeintaan kolmenkymmenen vanha, vaaleatukkainen mies, jolla oli huolimattomasti ajettu parransänki. Hän katsahti Essyä nopeasti ja hymyili. Hän puhui murretta, jota oli entistä vaikeampi ymmärtää. “Wie goht’s dir? Tuet ‘s weh?”
“Doch”, Essy vastasi, kun ei oikein muutakaan osannut. Sattuihan häneen. Vieläpä aika pirun paljon. Hän ei edes jaksanut miettiä, oliko tämä nyt oikein - tunsiko hän tämän miehen, tämän paikan, oliko tämä kaikki olemassa ainoastaan hänen päässään. Tärkeintä oli nyt pitää tuska etäällä.
“’S tuet ma leid”, sanoi mies, “meidän oli pakko tehdä se. Siun käsi paleltui, olisi vaan mädäntynyt siihen, jollei olisi leikattu pois.”
Essyä puistatti pelkkä ajatuskin! Hän tärisi kauttaaltaan. Ei enää kättä. Ei enää koskaan “Minun täytyy pitää suuni kiinni.”
“Olkaa vaan rauhassa”, mies totesi, “miu kerron muille että siu olet hengissä.” Kasvot katosivat ovensuusta. Ja niin oikeastaan teki kaikki muukin, sillä Essy upposi taas kerran syvälle tiedottomuuteen.

Kun hän heräsi, Bibiana katseli häntä. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta jokin hänen ilmeessään sai Essyn värisemään. Hänet oli tuettu puoleksi istuvaan asentoon muutaman säkkikankaisen tyynyntapaisen varaan. Yksi tyynyistä taisi olla jonkun reppu. Kaikki tuntui kovin improvisoidulta, aivan kuin he olisivat olleet tutkimusretkellä jossakin Siperian takamailla.
Paitsi että he olivat - ehkä - yhä Sveitsin Alpeilla.
“Tiedätkö mitä?” sanoi Bibiana.
“No mitä?”
“Äitini sanoi minulle joskus, että silloin kun on sisällä oikein paha olla ja yrittää väittää, että niin ei olekaan, ruumis alkaa joskus tehdä kummia juttuja. Se on psykosomaattista.” Bibiana puhui kasvot täydellisen ilmeettöminä, silmät suurina ja tarkkaavaisina. Essy ei ensiksi tajunnut, mistä tämä puhui.
“Sinä tiedät, miksi pyörtyilet.” Hetkeksikään pikkutyttö ei irrottanut katsettaan Essyn silmistä. Essy olisi kääntänyt katseensa, jos olisi pystynyt liikuttamaan päätään ilman viiltävää kivunpuuskaa. Terävät, valppaat pöllönsilmät lävistivät hänet kuin kaksi minikokoista vakoilusatelliittia, skannasivat hänet päästä varpaisiin.
“Hän oli minun paras ystäväni”, hän lopulta puuskahti.
Bibiana risti kätensä syliinsä ja katsoi odottavasti takaisin.

Essyyn koski ehkä vielä käden amputoimistakin enemmän, kun hän lopulta avautui siitä, minkä oli tottunut piilottamaan hinnalla millä hyvänsä - oli kuulija sitten pikkutyttö tai ei. Hetkittäin hän tuntui menettävän ruumiinsa hallinnan, mutta Bibianan tiukan tuijotuksen alla hän jatkoi juttuaan. Tämä tilapäinen heikkouden hetki, kuka tietää, saattoi koitua hänen pelastuksekseen.
“Minä tutustuin häneen hyvin pienenä, paljon nuorempana kuin sinä nyt. Hänen nimensä oli Tony.” Nimen lausuminen poltti huulia. “Me olimme erottamattomia. Meitä kammottiin alakoulussa, ja myöhemmin Tylypahkan opettajat saivat harmaita hiuksia takiamme. Kun minun runosuoneni ehtyi, hänellä oli aina jokin sutkaus varastossa. Olimme… läheisempiä kuin ystävät.” “Rakastavaisia” kuulosti liian rajulta lausuttavaksi tässä tilanteessa, ja Essy arveli, ettei Bibiana käsittäisi seurustelun päälle. Kunhan pääpointti tulisi selväksi. “Silloin oli lunta, ei niin paljon kuin täällä, mutta kuitenkin. En edes muista paljoa.”
Niin - pari kermakaljaa liikaa, mutta sitä ei tarvinnut sanoa lapsen kuullen.
“Tony lähti yksin jäälle - minä yllytin. Haastoin hänet siihen, me löimme vetoa. Kaikki sujui hyvin, hän olisi taatusti kulkenut minun puolestani koko hemmetin järven poikki. …. Mutta puolimatkassa jää petti. Hän joutui jään alle. Apu ei ehtinyt ajoissa.”

Hetken hiljaisuus.
Alkuaikoina Essy oli syyttänyt Tonyn kuolemasta kaikkia paitsi itseään: rehtoria, opettajia, jotka eivät olleet estäneet heitä livahtamasta yöllä ulos, jättiläiskalmaria, joka oli ollut jonkinasteisessa talvihorroksessa. Vasta useita viikkoja myöhemmin hänelle oli valjennut, että kaikki oli alkanut hänestä. Hänen kermakaljansa, hänen typerä vetonsa ja…
“… ja kaikkein pahinta oli se, että kun hän katosi näkyvistä, minä en tehnyt mitään! Minä tunsin, että olisi pitänyt toimia, mutta jokin osa minusta ajatteli, että ehkä löytyisi jokin muu keino, ehkei minun tarvitsisi ryhtyä sankariksi!”
Kitara ei ollut koskaan ollut Essyn soitin. Hän oli perehtynyt siihen vain ja ainoastaan Tonyn muistoksi. “Hänen” vanha kitaransa oli ollut aiemmin Tonyn.
Essy oli lukuisia kertoja käynyt tarinan mielessään läpi. Tavallisesti hän alkoi itkeä tässä vaiheessa. Mutta tällä kertaa Bibianan tuijotus piteli häntä aloillaan, ja hetken kuulosteltuaan hän totesi, ettei kyyneliä ollut. Hän oli tyhjä.
Bibiana kumartui lempeästi hänen puoleensa ja otti hänen ainokaisen kätensä omiensa väliin. “Rakkaus ja hernerokka ovat ruumiille häiriöksi”, hän lausui painokkaasti, ja kerrankin hän oli pahuksen oikeassa.

-

Kun Kaarne kääntyi teltan suulta, koko leiritulen ympärille kokoontunut joukko kohahti odottavasti. Tämä hymyili pienesti, ehkä huvittuneena, ehkä helpottuneena. Eve tuuppasi pelkästään paineita purkaakseen Adriannaa kylkeen - pahus sitä kirjoitusvihkoa, joka oli jäänyt Sokeaskin talolle!
“Hää on nyt hereillä”, Kaarne ilmoitti, ja tämä kirvoitti hermostuneista ulkolaisista koko joukon huokauksia ja hihkaisuja. MacKenzie oli jo valmiiksi jaloillaan.
“Tuskin hää vielä vähän aikaan on ihan oma itsensä, mutta hää ei menettänyt verta juuri ollenkaan, joten hää toipuu kai pian. Kiisla, vietkö kiltti sille ruokaa?”
“Aina”, lausahti Kiisla ja irrotti vastahakoisesti kätensä Mäyrän käsipuolesta.
“Voin miukin viedä”, yritti Mäyrä väliin. Kiislan katseessa välähti jokin tutkimaton, joka sai Ketun yhtäkkiä ryhdistäytymään.
“Miu hoidan!” Kettu tokaisi äkkiä, ja ennen kuin vastaväitteitä ehdittiin esittää, hän oli kadonnut kaivelemaan ruokavarastoa. Kiisla ja Mäyrä seisahtuivat väräjävään välitilaan, miltei koskettivat toisiaan, mutteivät aivan. Even mielestä oli hyvä idea vetäytyä vähän syrjemmälle ja antaa pariskunnalle hieman omaa rauhaa, ja muut olivat enimmäkseen samaa mieltä - mitä nyt MacKenzie olisi vaatinut päästä Essyn telttaan.

“Nyt”, sanoi Kiisla kuuluvasti ja tarttui molemmin käsin Mäyrän hartioihin, “missä siu olet ollut kaiken tämän ajan?”
Mäyrä virnisti nolona. “Miu tein vähän tutkimusta.”
“Tutkimusta!?” Kiisla ärjäisi.
“Ethän ole vihainen?” Mäyrä yritti näyttää mahdollisimman viattomalta kosteine, ruskeine silmineen. Kiislaa ei kuitenkaan hämätty.
“No totta hemmetissä miu olen vihainen! Me on huolehdittu itsemme kipeiksi siun takiasi, ja siu olet taas pyörinyt ties missä! Siu kuulit mitä Haukka viimeksi sanoi! Sen pitää loppua!”
“Me luotettiin siuun”, täydensi Kaarne luonnottoman synkästi.
Koko atsuriliikkeen seuratessa syyttävin ilmein Mäyrän puolustus alkoi viimein horjua. Hän vetäytyi kauemmas Kiislasta, irrotti kätensä tämän hartialta ja laski katseensa. “Mutta kun piti mennä”, hän mutisi.
“Siu et saa”, sanoi Kiisla, “koska miu en aio menettää siua. En millään.”
“Kiisla on etsinyt sinua tauotta kaksi viikkoa.” Päät kääntyivät; ääni oli Vivianin. Tämä oli putkahtanut kenenkään huomaamatta ulos teltasta ja takoi nyt jo kellopeliään osoittamatta millään tavoin, että oli yleensä huomannut ympärillä vellovan suuttumuksen.
Mäyrän silmät kapenivat. “Siu!” hän sähähti ja otti pari pitkää askelta pikkutyttöä kohti. Kiisla kiirehti estämään häntä kiertämällä kätensä hänen kaulansa ympäri. Havaittuaan, ettei eteenpäin ollut menemistä, Mäyrä kääntyi ja silmäili toden teolla ympärilleen. Hänen katseensa kiersi Even, turkiksiin kääriytyneen Adriannan, pomppivan MacKenzien sekä Markuksen, joka epäilemättä yritti keksiä vitsiä, joka ei mainitsisi nimiä “Grindelwald“ ja “Voldemort“.
“Siullakin on selitettävää.”
“Miu selitän kyllä”, Kiisla rauhoitteli, “istu.”

Eveä raivostutti - ei siksi, että hän olisi piitannut asiasta, vaan siksi, että Mäyrän käytös yleensä otti häntä kovasti pannuun. Aiheuttaa sillä tavalla huolta läheisilleen, ja olla sitten kuitenkin vain liesussa kaksi viikkoa! Ja kaikesta päättäen tämä vielä harrasti sitä - millä perusteella muut yleensä olivat uskoneet, että yksi heistä oli kuolemanvaarassa? Jos Mäyrän tapaus olisi millään tavoin liikuttanut häntä, hän olisi luultavasti järjestänyt karkulaiselle pari ilkeää mustelmaa!
Ennen kuin hän ehti ryhtyä tuumasta toimeen, askeleet takaapäin havahduttivat hänet. Piiskujänis, käyräselkäinen mieshenkilö, joka sattui olemaan vahtivuorossa, vihelsi, ja joku leiristä vastasi matalasti. Eve kääntyi Dirkin puoleen saman tien, kun tämä saapasteli muina miehinä paikalle. Hän hymyili yhä sitä raivostuttavan kolhoa hymyään, mutta tänään siinä oli melkeinpä ironinen säväys.
“Huomenta”, Eve tervehti tasaisesti.
Dirk jätti hänet huomiotta. “Tiesittekö te, mitä kylässä tapahtuu?” hän kysyi ei keneltäkään.
“Mitä nyt?” lausahti Kettu, joka pyyhkäisi ohitse keittokulho käsissään.
“En osaa sanoa. Kaikki ovat olleet valveilla koko yön, eikä kukaan puhu minulle mitään!”
Mitä sellaisesta olisi pitänyt päätellä? Että mintziläiset olivat kaiken lisäksi tulleet kuuhulluiksi? Eve olisi sanonut tämän ääneen, jollei omatunto olisi äkisti puuttunut asiaan. Vastahakoisesti hän antoi vallan paremmalle puoliskolleen, kun Dirk viittasi hänet luokseen ja johdatti hänet loitommaksi, sinne missä muut eivät kuulleet. He istuivat vieretysten kohtalaisen lumettomille kivenlohkareille.

Hetken aikaa kumpikin oli vaiti - sitä, mitä he molemmat osasivat parhaiten. Tuuli puhalteli vaihteeksi tavallista hiljaisemmin, ja aurinkokin tirkisteli vuorta tavallisesti verhoavan pilvipeitteen lomasta.
Dirk rikkoi hetken ensiksi. “Toin sinulle jotain”, hän sanoi samettisella äänellä.
“Todellako?” sanoi Eve, kun ei muuta sanottavaa keksinyt. Ei saanut olla liian innokas - se vaikutti ahneelta - mutta välinpitämättömyys olisi ollut kohtalokasta. Oli edetty vaiheeseen, jossa ei aivan riittänyt se, että oli oma itsensä.
Dirk penkoi laukkuaan. Se, mitä hän siellä säilytti, oli kuitenkin huolella järjestetty, sillä Eve pani merkille, että tämä otti haluamansa syrjään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Muu oli pelkkää lavastusta, yritystä vaikuttaa sopivasti välinpitämättömältä. Eve olisi halunnut sanoa, ettei Dirkin olisi tarvinnut vaivautua.
“Tässä”, sanoi Dirk, “toin tämän Sokeaskin talolta. Taitaa olla sinun.”
Even pimeämpi puoli olisi siepannut hänelle ojennetun esineen rintaansa vasten ja sähissyt kiukkuaan, mutta tämä Eve oli kärsivällisempi. Hän kiitti, hymyili hiukan ja otti vastaan tutun, ruutukantisen vihkon - hänen ikioman salaisen päiväkirjansa. Hän ei huolehtinut siitä, oliko Dirk kenties lukenut sitä. Sen verran piti itse kunkin lähimmäisiinsä luottaa.

“Mistä tiesit, että kaipaisin tätä?” Eve tiedusti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Dirk kohautti hartioitaan. “Näin sinut usein sen kanssa. Olen tarkkaavaisempi kuin arvaatkaan.”
Eve hymähti. “Mistä tiedät, etten arvannut?”
“Kuten sanoin”, Dirk äännähti, ja hänen silmänsä pilkahtivat, “olen tarkkaavainen. Tiedän asioita.”
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
“Miten sinä päädyit atsuriliikkeen mukaan?” Eve kysyi äkkiä.
“Samalla tavalla kuin sinäkin”, Dirk sanoi, “törmäsin yhteen täkäläiseen kiipeillessäni. Sen sijaan, että olisivat teloittaneet minut, he aivopesivät minusta liittolaisen.”
“Aivopesivät?”
“Vitsi, vitsi.”

Seuraava hiljaisuus kesti kauan - vähän liian kauan Even pimeän puolen sietää. Taas kerran tämä alkoi muistutella heidän vetonsa määräajan umpeutumisesta, josta oli sentään jo kolme päivää aikaa. Eikö Eve jo ollut tehnyt selväksi, ettei aikonut antaa periksi?
Sinähän harrastat lupausten pitämistä, paha puoli intti.
“Hitot!” ärähti Eve ääneen ja nousi saman tien jaloilleen. Dirk katsoi häntä hyvin samaan tapaan kuin autonvaloissa yllätetty peura, kun hän laski molemmat kätensä tämän hartioille ja painoi huulensa lujasti tämän huulia vasten.
Hämmästys muuttui hetkessä joksikin muuksi - ei ehkä kiihkeydeksi, uteliaisuudeksi korkeintaan, mutta joka tapauksessa pojan huulet raottuivat aavistuksen verran, ja ylimääräinen käsipari kiertyi Even vyötäisille. Hetkeä kesti ikuisesti.

Sitten äkkiä:
“Dirk! Eva!”
He vetäytyivät erilleen melkein vaivaantuneina - tosin lähinnä siksi, että tulija oli Kiisla. Tämä laukkasi muutamalla askeleella heidän väliinsä mulkoillen heitä epäluuloisesti.
“Teidän pitää tulla heti. Se tyttö kertoi kylästä - meidän pitää vaihtaa leiripaikkaa. Juuri nyt.”

[Millijoona]

Saksaan vaihtariksi? Epistä, minäkin haluan! En Saksaan, mutta vaihtariksi kylläkin! Nykkiin tai jonnekin.

Eve pääsi viimeinkin asiaan. Eikä se enää taida edes vihata toista minäänsä (Kuulostaa Yuugilta, vaikka se on kyllä ihan kirjaimellisesti jakautunut kahtia, kun taas Evellä on periaatteessa kaksi mieltä yhdessä ruumissa). Taitaapi tyttönen pitää pehmo-Eveä lähinnä rasittavana. Tai pitäisikö sanoa vain? Ihansama.

Essy parka. Mutta pakko on pakko, kaiketi?

Sori, kommentissa ei ole mitään järkevyyttä. Olen tänään katsonut Kellopeliappelsiinin, rakastunut Kirjasto kymppiin, ollut sarjakuvafestareilla ja siellä sortunut überkalliiseen Death Noteen. Mutta kaippa se oli sen arvoista.

[Vodkamartini]

Ag. Ilmoittaudun lukevaksi. En vain ole saanut mitään järkevää kommenttia aikaiseksi, enkä saa nytkään :/ Mutta kirjoitan oikein pitkän palautteen sitten viimeistään viimeisen luvun jälkeen.  

[Elfalas]

Mj; Sullahan on hei hyvin aikaa. Ala nyt jo puhua porukoita ympäri niin järjestyy. n____n
Vodkis; Kiitos noteerauksesta, se ilahduttaa minua kovin. Syvempää kommenttia jään innolla odottelemaan.

Väsytiväsyti, tässä on luku, siinä tapahtuu jotain ja se on todennäköisesti aika kamala, mutta mää en jaksa piitata, öitä. x____X ßßß

14.
Valkoisten varjot

Niin kuin Bibiana oli ennustanutkin, Essystä tuntui kuin hänen rintakehänsä päältä olisi nostettu paino. Lisäksi nämä vuoristolaiset, jotka olivat ottaneet heidät huostaansa, tuntuivat osaavan asiansa aika pirun hyvin. Juotuaan pari mukillista kummaa, kitkeränmakuista teetä Essy alkoi jo tuntea olonsa paljon paremmaksi. Kipeä olkapää turtui, eikä käden menetys enää tehnyt niin kipeää. Vähän niin kuin hän olisi jo pitänyt sille hautajaiset mielessään. Kaarneeksi esittäytynyt mies oli kysynyt, halusiko hän nähdä käsivarsivainaan, mutta hän oli vastannut kieltävästi. Oli paras vain jatkaa eteenpäin suunnitelman mukaan - sikäli kuin hänellä suunnitelmaa oli - nyt kun menneistä oli kerran päästy irti.
Reilut seitsemän tuntia sen jälkeen, kun hänen kätensä amputoitiin, Essy Maldini oli jo jalkeilla ja pyöri atsuriliikkeen pienen, huomaamattoman nuotion tuntumassa mukillinen kuumaa maitoa ainoassa kädessään. Adrianna, Markus ja MacKenzie, jotka kaikeksi yllätykseksi olivat löytyneet teltan ulkopuolelta, seurasivat häntä katseellaan ja tuijottivat suut auki roikkuen kohtaa, jossa hänen kätensä oli ennen ollut. Töllötys lakkasi vasta, kun Essy tiuskahti, että hän oli tietoinen asiasta ilmankin, ja vetäytyi kauemmaksi mutisten jotain liikuntarajoitteisten syrjimisestä.
Vähän tämän jälkeen Kaarneen Kiislaksi esitelty sisar palasi ystävineen. Essy ei erityisemmin pitänyt tästä, vaikka tämä olikin ikätoveri ja lisäksi menettänyt vielä kätensäkin, mutta yhdessä hän ja hänen tumma ystävänsä selittivät juurta jaksain, minkä takia he kaikki olivat nyt täällä. Atsurilaiset muodostivat jonkinlaisen piskuisen vastarintaliikkeen, joka yritti Essyn suureksi iloksi murtaa Mintzin keskiaikaista pikku tyranniaa etäältä käsin. Bibiana oli tuotu ylös vuorille esimerkkinä ja varoituksena hänen puhdasverisille vanhemmilleen.

“Mutta Bibiana on puoliverinen!” Essy huomautti räväkästi, ja kuullessaan sanan lapsikin pongahti entistä hienostuneempaan istuma-asentoon. Todettuaan, ettei vaaraa ollut, tämä kuitenkin jatkoi hiljaista soitantoaan. Kellopeli oli Kaarneen isoveljen, Ketun, omakohtainen mestariteos, ja Bibiana oli ilmiselvästi korviaan myöten rakastunut siihen.
Atsuriliikkeelle Essyn ilmoitus tuntui kuitenkin olevan enemmän kuin uutinen. Kun Essyn sanat upposivat muiden tajuntaan, vaihdettiin paljon hätäisiä katseita ja kiireisiä sanoja. Etäämmällä joku kirosi niin raskaasti, että Essy olisi peittänyt Bibianan korvat, jollei tämä olisi jo kuurouttanut itseään ympäröivältä maailmalta pimputtamalla kellopeliään. Kiisla pisti kuin huomaamattaan ainokaisen peukalonsa kynnen hampaidensa väliin ja puri ne yhteen niin lujaa, että kynsi päästi ilkeän raksahduksen. Välinpitämättömästi toinen pyyhki lohjenneen kyntensä palaset lumeen.

“Näinkö on?” tarkensi Kaarne. “Miten ihmeessä?”
“Ei voi olla”, Markus täydensi, “olen nähnyt hänen vanhempansa!”
“Mistäs minä tiedän”, Essy sanoi kohauttaen olkapäitään, “mutta tuolla alhaalla ne tuntuvat olevan aika äkeissään siitä faktasta. Saivat ihan vasta tietää itsekin…” Seurasi noin kolmen sekunnin mittainen tauko, jonka aikana Essyn lumivyöryn pehmentämä mieli äkkiä havahtui, kokosi itsensä ja järjestäytyi jälleen siksi piinkovaksi veitseksi, joka se yleensä oli. Muistot liittyivät yhteen kuin rautamolekyylit metallihilaan. Heti kohta Essyllä oli tarkentunut kuva koko edellisillasta.
Se ei ollut kaunis.
Ensimmäiseksi muistot herättivät hänessä puhdasta ärtymystä, melkein raivoakin. Epäreiluus paistoi tarinan joka käänteestä… mutta seuraavaksi hänelle välähtikin, että jollei pian ryhdyttäisi toimiin, kaikki muuttuisi vielä entistäkin epäreilummaksi.
“Oletko siu nyt ihan kunnossa?” kuului Kaarne kysyvän. Essy pudisti päätään niin kuin turtumus olkapäästä olisi levinnyt koko ruumiiseen. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään vaikutti siltä, että hänen pienestä pelistään saattoivat olla elämät vähissä. He olivat heittäytyneet ylen väkivaltaisiksi Kalkarosta ja Versoa, täysinoppinutta velhoa ja noitaa, kohtaan - entäs sitten pari kuudesluokkalaista oppilasta? Heidäthän pyyhkäistäisiin hetkessä tieltä!
“Meillä on pieni ongelma”, hän sanoi ääneen. Toiset killistelivät häntä kuin kotieläintarhan ponia, joka oli yhtäkkiä alkanut puhua. Ja Essy selitti.

Mintziläiset olivat suunnitelleet ratsiaa jo edellisenä iltapäivänä. Siitä oli nyt lähes kaksikymmentä tuntia aikaa. Heillä oli ollut mielin määrin aikaa järjestää jäljitysloitsu, naarata vaikka koko vuori läpeensä ja koota varusteet kasaan. Oli ihme, etteivät he olleet jo marssineet näkyviin jonkin harjanteen takaa! Toisaalta heillä oli vankeja. Kalkaros ja Verso olivat pistäneet pystyyn melkoisen esityksen - ehkä he olivat sillä voittaneet aikaa. Mutta silti.
Kun Essy lopetti, Kettu, Kaarne ja Kiisla tuijottivat häntä pienen hetken kuin vähäjärkistä. Sitten kaikkien katseet kääntyivät Bibianaan, (“Hyvin menee, herrat nauraa!”) ja lopulta sisarukset muodostivat oman tiiviin piirinsä. Kenenkään kasvoilla ei näkynyt merkkiä siitä, etteikö Essyä olisi otettu vakavasti.
“Siis ovat tulossa tänne?” kysyi Adrianna.
“Niin”, Essy sanoi ja nyökkäsi.
Markus oli paikallinen. Olisi luullut hänen nousevan puolustamaan kotikyläänsä, mutta sen sijaan hän kalpenikin ja veti rakasta pipoaan tiukemmin silmiensä päälle. Hän ei sanonut mitään - hän oli kuulemma ollut tavallista vaitonaisempi koko retken ajan, mutta tämä meni liioitteluksi. Se yksin oli hermostuttavaa.
“Mitä? Mitä nyt?” peräsi MacKenzie englanniksi, ja huokaisten Adrianna kumartui tulkkaamaan hänelle koko tilanteen.

Kaarne nousi ensiksi. “Se on sitten leirin vaihto ja pian”, hän julisti ja vilkaisi syrjäsilmällä Haukkaan, heidän johtajaansa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Ympärillä vedettiin esille taikasauvoja ja suksia ja alettiin kiireellä pakata tavaroita Ketun jaellessa keskittyneesti ohjeita. Kiisla sen sijaan jätti kaiken pakkaamisen ystävälleen ja naulitsi palavan katseensa Essyyn, vaikkakin hänen päättäväisyytensä hieman horjui, kun kohde ei värähtänytkään.
“Mikset siu kertonut aiemmin?” tämä tivasi takahampaat kirskuen.
“Ihan huvin vuoksi, teitä ärsyttääkseni”, sanoi Essy sarkastisesti vastaan, “jollet huomannut, minulta hakattiin juuri käsivarsi poikki!”
“Miksi siu sitten tätä luulet?” Kiisla ojensi oikean kätensä tynkää. Ilme ei ollut muuttunut.
Essyn silmät kapenivat. “Minä olin tajuissani. Koko ajan.”
Silloin Kiisla kavahti taaksepäin. Hänen silmänsä laajenivat, ja koko vartalo tuntui taipuvan kuvotuksen voimasta. Se, mitä hän ei ollut itse kokenut, aiheutti hänelle vieläkin painajaisia.

Kaarne katsoi asialliseksi puuttua välikohtaukseen kietomalla käsivartensa tukevasti sisarensa rintakehän ympäri. “Nyt on pääasia, että selvitään vähän äkkiä pois täältä. Rauhoitu.” Sitten hän kohotti kasvojaan ja korotti ääntään. “Kuunnelkaa! Mitä ikinä teettekin, tyärtä pitää suojella kaikin keinoin! Hää on viaton, vain meidän virheen takia täällä. Me ei voida antaa sille tapahtua mitään.” Kuului hyväksyvää muminaa, ja Bibianaan luotiin katseita, melkein helliä. Siitä huolimatta, että oli vanki, pikkutyttö oli onnistunut valloittamaan omakseen kohtalaisen monta sydäntä. Essy tiesi, miltä heistä tuntui. Jollei hän olisi nähnyt Bibianaa jo aiemmin täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hän olisi varmaankin syössyt pari atsurilaista jyrkänteeltä alas heti jalkeille päästyään.
“Suojellaan sitä”, sanoi Kaarne. Bibiana jatkoi leikkiään autuaan tietämättömänä pahasta maailmasta.

“Ufpassen!” huudahti äkkiä nuori nainen, joka oli huolehtinut Bibianasta tähän saakka, Supi nimeltään. Jokin hänen äänensävyssään sai muut atsurilaiset hyppäämään varpailleen silmää nopeammin, Kiislan etunenässä. Kaarne veti mitään puhumatta esille molemmat taikasauvansa ja pyöräytti niitä yhtä aikaa vasemmassa kädessään. Ketun kasvot kivettyivät valppaaseen ilmeeseen, kulmakarvat hiukkasen yhteen taipuneina ja silmät tarkkaavaisina. Kiislan ystävä yritti kahmaista Bibianan syliinsä, mutta Essy mulkaisi häntä vaarallisesti ja kiersi itse jäljellä olevan käsivartensa lapsen hartioiden ympäri. Tämä jatkoi puuhiaan kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Kiislan ystävä sen sijaan vaihtoi kohdetta ja ryhtyi paimentamaan Markusta ja tylypahkalaisia pois jaloista.
“Was isch?” Kaarne varjosti silmiään kädellään ja loikki ketterästi kohti kallioista harjannetta, jonka päällä Supi vielä hetki sitten oli pitänyt vahtia. Samalla toiset atsurilaiset sulloivat kiireen vilkkaa reppuihinsa viimeisetkin tarpeet - sairastelttakin katosi kaikkine sisustuksineen sekunnin murto-osassa! - ja alkoivat sitoa suksia jalkoihinsa.

Supi kompasteli yllättävän kömpelön näköisesti alas kalliolta. Essy ei olisi koskaan uskonut näkevänsä sellaista tämän sulavaliikkeisen sakin jäseneltä, mutta tämä toisaalta retuuttikin kainalossaan pitkää, tummaa poikaa, jonka mainittavan arvokas egyptiläinen ryhti oli kaikeksi ikäväksi vääntynyt säkkärän s-kirjaimen muotoon. Essy toljotti suu ammollaan, kun Supi raahasi Mesmer Schwarzin niskavilloista kiinni pidellen Kaarneelle, joka sitoi nopealla loitsulla tämän kädet ja opasti vuorostaan Haukan eteen.
Mesmerin katse oli sanalla sanoen vauhko. Hänen silmänsä pyörivät vinhempaan tahtiin kuin hänen kieppuva päänsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi tutut kasvot ja naulitsi silmänsä Essyyn.
“Ne saivat sinutkin!” hän sähähti hieman turhan kovalla äänellä siihen nähden, että oli vangin asemassa. Tämä kostautui, kun Kaarne näpäytti Mesmeriä taikasauvansa lappeella päähän.
“Sievempi sävy neidille”, hän varoitti kuivakasti, ja sekä Adrianna että MacKenzie naurahtivat pitkälti sankkaa hämmennystä hälventääkseen. Mesmer siristeli silmiään ällistyksestä ja kivusta. Essy antoi hänen kitua aikansa ennen kuin saapasteli hänen luokseen ja kumartui irrottamaan Kaarneen laittaman suukapulan. Kukaan ei estellyt.
“Mitä sinä täällä toimitat?” hän tivasi, ennen kuin Mesmer ehti huomauttaa hänen käsivarrestaan.
“Lähettivät minut tarkkailemaan”, Mesmer yskäisi, “melko lailla valmistautuneempana kuin neiti Kaikkitietävä vähän aiemmin. Koitui melkein onneksi että nämä raakalaiset nappasivat -”
“Suu kiinni”, Essy tokaisi. Sitten hän kääntyi Kaarneen puoleen ja nyökäytti päätään. Hurjistuneen oloinen nuori mies kumartui Mesmerin ylle törkkien suksisauvalla maata tämän ympärillä. Essy taas vetäytyi hienotunteisesti kauemmaksi varmistaakseen, ettei Bibiana vain näkisi mitään sopimatonta. Ehkä ihan pikkuisen kidutusta. Ei mitään anteeksiantamatonta tietenkään.

Toisten keskittyessä tuoreen panttivangin häiriköintiin Essy, Adrianna, MacKenzie ja Markus muodostivat oman pienen piirinsä, jonka sisällä puhuttiin rohkeasti englantia. Essyä lukuun ottamatta kaikki vaikuttivat enemmän tai vähemmän hermostuneilta. MacKenzie hyppeli hervottomana paikallaan ja Markus vaikutti siltä kuin joku olisi langettanut häneen vaiennuskirouksen.
“Mitä he aikovat tehdä hänelle?” vinkui Adrianna.
“Kai he kuulustelevat häntä, yrittävät ehkä selvittää, missä muut kulkevat”, Markus arvasi. Essy irvisti.
“Minua huolestuttaa”, Adrianna sanoi.
“Vaan minua ei”, ilmoitti Essy nenä pystyssä, “eivätköhän he osaa asiansa!”
“Minä en ajattelisi heistä noin varsinkaan jos he olisivat leikanneet käteni!” MacKenzie huomautti.
“MacKenzie”, Adrianna varoitti, kun Essyn silmät alkoivat kiilua.
“Enkä minä yleensä käsitä, miten olet noin nopeasti tolpillasi. Sinuna -”
“MacKenzie!” Adrianna ärähti. “Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että puhut liikaa?”
He kaikki vaikenivat; Adrianna silkasta järkytyksestä, koska oli tullut ajatelleeksi ääneen, Markus, koska häneen oli mitä ilmeisimmin langetettu vaiennuskirous, ja MacKenzie, koska hiljennys oli tullut täysin yllättävältä taholta. Essy taas pysyi hiljaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että tajusi ettei olisi voinut langettaa vaiennuskirousta, vaikkei sellaista olisi vielä ollutkaan: hänellä ei ollut taikasauvaa! Ensiksi pintaan nousi ajatus siitä, että atsuriliike olisi vienyt sen; mutta pian hänen mieleensä muistui, että sauva oli ollut kadoksissa jo heti lumivyöryn jälkeen. Se oli rikki, tai sitten se makasi jossain hangen keskellä sopulien kaluttavana!
“Hemmetti”, hän sanoi ääneen.
Siihen havahtui Kiisla, joka oli istunut penkillä kasvattamassa taikasauvallaan auringonkukkaa lankun päähän. Hän nousi ja liittyi seurueeseen, joka pohdiskeli mitä uutukaiselle vangille tehtäisiin kuulustelujen jälkeen.

“Nirri pois”, oli hänen ensimmäinen repliikkinsä, ja samalla ensimmäinen, joka kantautui Essyn korviin. Hän hylkäsi mietteet taikasauvansa kurjasta kohtalosta saman tien ja hyökkäsi äänekkäästi protestoiden vangin ja vartijoiden väliin.
“Ei tasan!” hän älähti. Haukka, joka oli tähän saakka kuunnellut keskittyneesti Kiislaa, kääntyi hänen puoleensa ja kallisti päätään kohtelias ilme kasvoillaan. Kiisla puristi kätensä nyrkkiin ja heristi taikasauvaansa Mesmerin kurkkua kohti.
“Ne on säännöt”, hän perusteli, “ulkopuoliset pitää tappaa!” Haukka nyökytteli.
“Et sinä meitäkään tapattanut”, huomautti Essy. Lisää nyökyttelyä.
“Se on eri asia!” Kiisla kivahti. “Ette te ole Mintzistä. Ette vihollisia…” Hän vaikeni, kun Essy nyökäytti pikaisesti leukaansa Markuksen suuntaan. Huulet nipistyivät kapeaksi viivaksi ja silmät alkoivat hehkua atsurinsinistä tulta.
“Älkää ymmärtäkö väärin”, Essy jatkoi, “henkilökohtaisesti en ole ikinä tavannut iljettävämpää tyyppiä kuin Mesmer Schwarz” - hän vilkaisi Mesmeriä, joka ei järkytykseltään uskaltanut äännähtääkään - “mutta ihmiset eivät ansaitse kuolla vain sen takia, että sattuvat olemaan idiootteja. Tai siksi, että lauma tahvoja lähettää heidät juoksentelemaan pitkin maita ja mantuja puolestaan, eikö niin? Tuhlaamalla aikaanne häneen pelaatte vain mintziläisten pussiin!” Essy suorastaan yllättyi huomatessaan atsurilaisten - Kiislaa lukuun ottamatta - kuuntelevan tarkkaavaisesti, vaikka hänen saksansa oli parhaimmillaankin ensiksi kirjakielistä ja toiseksi melko kömpelöä. Menestyksen rohkaisemana hän jatkoi: “Juuri nyt on paras vain suojella niitä, jotka eivät osaa suojella itseään - kuten nyt vaikka niitä, joilla ei satu olemaan taikasauvaa. Maailmassa, josta minä tulen, asiat selvitetään puhumalla! Tiedätte, missä vihollisella on tukikohta, eikö niin? Hyvä! Siinä tapauksessa me suuntaamme sinne ja puhumme hitto vieköön niihin paksuihin päihin järkeä! - Ja sinä, Mesmer, lähdet tasan tarkkaan mukaan.”

Puhuttuaan suunsa puhtaaksi Essy nappasi kiinni Bibianan käsivarresta ja suoristautui silmät kipinöiden. Hän viittasi Markukselle ja tylypahkalaisille, jotka liittyivät hänen rinnalleen näyttämään esimerkkiä. (“Miksei kukaan kerro minulle mitä tapahtuu?” MacKenzie valitti.)
Atsurilaiset toljottivat vuoroin johtajaansa, vuoroin Essyä tietämättä oikeastaan, mitä itse ajattelivat. Sitten Haukka, joka oli luonut arvoituksellisen katseen taivaalla purjehtiviin pilvenretaleisiin, risti kätensä rinnalleen - ja nyökkäsi kevyesti.
Seurue järjestäytyi kuuliaisesti kaikkine tavaroineen Essyn ja hänen tovereidensa ympärille. Kaikki ne laukut ja nyssäkät, eikä ainuttakaan taikasauvaa esillä - he näyttivät enemmän kiertolaisporukalta kuin järjestäytyneeltä vastarintaliikkeeltä, jonka he olivat vielä hetki sitten muodostaneet. Mutta nytpä tulisikin maailmankirjoihin muutos. Nyt Essy Maldini marssittaisi joukot alas kylään ja pitäisi heille oppitunnin edistyneestä diplomatiasta!

Kiisla seisoi ainoana maagisen rajan tuolla puolen ja töllötti alahuultaan pureksien tovereidensa muodostamaa rintamaa, johon olivat sentään liittyneet jo hänen veljensä ja rakkain ystävänsäkin. Hiljaisuus kahden puoliskon välillä venyi sanoinkuvaamattomaksi jännitteeksi, kun liikkeen nuorin ja kiihkein itsepäisesti kieltäytyi hyväksymästä äkillistä suunnanmuutosta. Hän rutisteli ainoan kätensä rystysiä niin, että veri pakeni ranteista saakka. Hänen sormensa muuttuivat punaisen ja valkoisen kirjaviksi.
“Jos ne on ulkona kylästä, voitaisiin vallata niiden kodit ja näyttää niille missä kaappi seisoo”, hän yritti vaatimattomasti. Essy tunsi äkillisen myötätunnon pistoksen käsittäessään, ettei Kiisla todennäköisesti ollut koko elämänsä aikana nähnyt kaappia.
Bibiana ojensi pehmoista, pulleaa kämmentään kohti etäällä vääntelehtivää Kiislaa ja hymyili palleroista hymyään. “Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa”, hän virkkoi pehmeästi ja kieltäytyi katkaisemasta katsekontaktiaan välttelevään Kiislaan. Tämä loi katseensa jalkoihinsa ja vaikutti siltä kuin olisi pelkästään silmiensä voimalla aikonut sulattaa koko vuoren lumihupun. Sitten hän äkisti nosti katseensa.
“Miu haen Dirkin ja Evan”, hän sanoi alistuneena.

He marssivat alas hiukan kello neljän jälkeen, he, joukko metsäläisiä, muutama kouluikäinen nuori sekä yksi ymmärtämätön pikkutyttö, eivätkä he alkuunkaan näyttäneet siltä, että heillä olisi ollut yhtään mitään, mistä neuvotella. Mutta Esmeralda Maldinilla oli ainoastaan yksi käsi, ja sen myötä tuplasti tarmoa, ja kun jopa Eve oli kaikkien yllätykseksi liittynyt hänen rintamaansa, heidän yhteishenkeään ei voinut latistaa oikeastaan mikään. Osa heistä hiihti, osa taas käveli. Bibiana tallusti Kiislan vierellä pidellen tämän kättä, kun Essyllä oli täysi työ pitää näkyvillä vanhasta t-paidasta hätäisesti kasattua valkoista lippua. Mesmer Schwarz, yhä melko kangistuneena, opasti heitä vastahakoisin elkein. Markus yritti rauhoitella serkkuaan Grindelwald-vitseillä, joita kukaan ei ymmärtänyt. Ja Dirk käveli leppoisasti Adriannan ja MacKenzien takana tavallista mietteliäämpi - tosin sitäkin arvoituksellisempi - hymy kasvoillaan.

Sää oli selkeä ja ilma lämmin, ja siksi he saavuttivat mintziläisten väliaikaisen tukikohdan kielekkeen tuntumassa kohtalaisen nopeasti. Yhteensä heitä oli seitsemäntoista Mintzin kolmeakymmentä vastaan. Tilanne olisi kieltämättä ollut surkea, jos edessä olisi todella ollut taistelu ja jos kymmenen seitsemästätoista ei olisi ollut karaistuneita, kokeneita taikureita kahden taikasauvan kera kukin.
Mintzin seurueella oli nuotio - oikeastaan enemmänkin rovio - alarinteellä lähellä kylää. Järjestely oli melko lailla samankaltainen kuin atsuriliikkeen leirissä, paitsi että mintziläisillä ei ollut telttoja; yksi piti vahtia sillä välin kun muut puuhastelivat leirin ylläpitotointen parissa. Oli silkkaa sattumankauppaa, että juuri sillä hetkellä vahdissa sattui olemaan Waldo Schwarz. Essy puraisi huultaan nähdessään Markuksen ilmeen, kun tämän isä nousi seisomaan. Itsepäisesti hän heilutti valkoista lippuaan.
“Neuvottelu!” hän kailotti.
Schwarz kohotti toista kulmaansa. Hänen soma, punapäinen vaimonsa istui vähän etäämmällä opastaen nuoremmille jotain näppärää kirousta.
“Mesmer!” kuului jostain. Äänen lähteeksi paljastui toinen punatukkainen nainen, Mesmerin äiti kai, sillä seuraavaksi poika jo valitti:
“Mama! Be do!”

-

Markus harppasi eteenpäin. “Papa, mach ‘s uf, bitte”, hän aneli. “Tässä ei ole järkeä. Ei millään suunnalla.” Häneen koski nähdä isänsä sellaisena, suoranaisena sotajoukon kapteenina. Ja hänen äitinsä! Hän istui tuolla ja vaikutti aivan yhtä valmiilta tekemään tuhojaan kuin isäkin. Tästä ei voinut seurata hyvää. Markus yritti kuumeisesti kaivella aivolohkoistaan osuvaa Grindelwald-vitsiä, mutta pääkoppa tuntui kohmettuneen.
Isä kohotti kättään. “Poika. Tule heti tänne.”
“Ei onnistu”, Markus väitti, “minä pidän pääni. Tällä kertaa te olette väärässä.”
Äiti nousi. “Markus, älä viitsi. En kestä nähdä sinua tuon roskasakin seassa!” Hän pisti kätensä puuskaan ja, kun Markus ei vieläkään taipunut, turvautui patenttikikkaansa - syyllistämiseen. Tämän keinon mainioutta hän oli korostanut useissa kirjoissaan ja soveltanut molempiin lapsiinsa jo lähes seitsemäntoista vuoden ajan. “En käsitä, mikä sinun kasvatuksessasi meni pieleen!” hän valitteli. “Sinä olet teini-ikäinen, sinua pitäisi ymmärtää ja niin edelleen, mutta kun sinun takiasi Therese-rukkakin on jo valmiiksi aivan kieroutunut! Milloin sinä oikein lakkaat aiheuttamasta traumoja siskollesi?”

Markus irvisti. Jos oli hänen syytään, että hänen siskonsa oli sellainen riiviö kuin oli, hänet todellakin olisi sietänyt hirttää. Vaan ei. Hän ei nyt vaihtaisi puolta. Hän tunsi Mintzin, muisti jokaisen sen asukkaan nimeltä. Hän tiesi, että he osasivat olla vaarallisia. Ja nyt hän tiesi myös, mistä tuo vaara kumpusi ja mihin he pystyisivät sitä käyttämään. Hän ei hitto vieköön halunnut olla osa sitä!

“Jättäkää hänet rauhaan”, Essy kailotti, “me tulimme tänne sopimaan, emme seuraamaan perheriitaa.”
“Meidän sukumme asiat eivät kuulu sinulle pätkän vertaa, Fräulein Elsa”, lausui isä kylmästi. “Annan vihjeen: mene matkoihisi ja lakkaa puuttumasta asioihin, jotka eivät sinuun kuulu.”
“Tuo on hyvin epäkohteliasta”, Eve huomautti ja kohotti moittivasti kulmiaan.
“Asianne ovat kuuluneet meille siitä saakka kun vangitsitte opettajamme!” Essy puuskahti suureen ääneen. “Turha väittää, että olisitte itse puhtaita kuin pulmuset - tässä asiassa tai missään! Taikaministeriökin on jo teitä vastaan!”
“Siinä tapauksessa”, sanoi isä ja nuolaisi huuliaan. Hän piti pikku tauon, kun Markus taas hoki mielessään: Ei sitä ei sitä ei missään nimessä sitä. “… Tarjoan sopimusta. Opettajanne pääsevät vapaiksi sillä ehdolla, että häivytte täältä. Heti. Niin kauas kuin mahdollista.”

Kiisla pomppasi eteenpäin ja olisi kai rynnännyt molempine taikasauvoineen suoraan mintziläisten päälle, ellei Eve olisi tarrannut hänen hartioihinsa. Hän tärisi. “Että pettäisitte meidät!” hän sähisi. “Että lähtisitte nyt ja jättäisitte… noita vastaan!”
“Kiisla kiltti”, Eve kuului maanittelevan, mutta Markuksen huomio kiinnittyi äitiin muun joukon kuhistessa keskenään.
“Ja sinä, lapsi, tulet kotiin hoitamaan sisartasi. Nyt, saman tien, sinä kelvoton!” marmatti Markuksen äiti.
“Mama, minä en ole lapsi enää!” Markus selitti kärsivällisesti. “Minä täytän seitsemäntoista.” Ja olen vapaa lähtemään tästä kirotusta kylästä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, hän lisäsi itsekseen.

“Ja tarjoukseenne”, täydensi Essy, “emme hyväksy.”
“Voi”, sanoi isä, “toivoin niin, että tulisimme toimeen.”
Essyn leukaperät kiristyivät. Ehkäpä hän oli sittenkin hiukan turhan intohimoinen ja äkkipikainen diplomaatiksi. Markus oli puuttumaisillaan peliin - eiväthän vanhemmat loppujen lopuksi lastaan satuttaisi - mutta ennen kuin hän ehti aloittaakaan, Essy jo iski valkoisen lipun suksisauvasta improvisoituine salkoineen hankeen ja kohotti kättään.
“Katsokaa”, hän lausui juhlallisesti, “katsokaa mitä minä olen tehnyt teidän takianne! Ja vielä uskotte, että minä aikoisin olla teille vahingoksi! Kuulkaa, minä en oleta, että te vanhemmat ehti ymmärtäisitte, mutta entä te muut? Me olemme samanikäisiä - miksei teillä olisi vielä sydäntä? Mariä, Hydra, Gracchus, Konstantin - te edes? Kuulkaa, teitä rakastetaan kylässä. Te voisitte muuttaa kaiken, jos vain yrittäisitte!”
Monnhuus-akatemian nuoret oppilaat, kukin vastikään seitsemäntoista täyttänyt, nousivat yksitellen ylös. Kolme heistä osoitti taikasauvoillaan suoraan Essyyn, neljäs tuntui epäröivän. Essy loi häneen vetoavan katseen ja Markus liittyi kuoroon, mutta siitäkään ei ollut apua, kun Markuksen isä läimäisi kapinoitsijaa selkään. Neljäs taikasauva kohosi oikeaan kulmaan. Ilmeisesti peli oli menetetty.

Kukaan ei oikeastaan ehtinyt edes käsittää, mitä tapahtui. Yhtenä hetkenä MacKenzie valitteli tulkkina toimivan Adriannan vieressä, että hänen olisi tosiaan pitänyt opetella saksaa ennen lähtöä, ja toisena hän kohotti suksisauvaa vähän liikaa, ja kolmantena sukset luistivat hänen allaan. Hän ei enää valvotun yön jäljiltä hallinnut lihaksiaan, ja muutamaa sekunnin kymmenesosaa myöhemmin hän pomppi tutuksi käyneenä lumipallona rinnettä alas pyyhkäisten Essyn huolella vaaliman neuvottelulipun mennessään.
Siitä puhkesi myräkkä.
Nopeasti Mäyrä kaahasi suksineen mintziläisten joukkoon kaapatakseen MacKenzien turvaan, eikä sekuntiakaan liian aikaisin.
Mitntziläiset hyökkäsivät ensiksi. Aluksi heidän ainut aikeensa oli kenties kaapata Schäärgistin Vivian takaisin, itselleen, mutta taistelun päämäärä muuttui nopeasti mahdollisimman yleisluontoiseksi runnomiseksi ja hajottamiseksi. Atsuriliike ei voinut kuin puolustautua. Jokainen heitti sukset pois tieltä ja iski kahden taikasauvansa kanssa lähimmän mintziläisen kimppuun saadakseen tämän pois tovereidensa niskoilta. Pian puolustustaiston tunnelma kuitenkin ylikuumeni; Kiislasta tuli yllättäen pyörivä väkkärä, joka jakeli joka puolelle tainnutuskirouksia, ja hänen veljensä talloivat mennessään maahan kaatuneiden kasvot. Tämä ei ollut edes sotaa.
Tällä ei ollut päämäärää.

Kaarneen silmien kiilto välähti jostakin pölyävän puuterilumen seasta, ja hän harppasi pari askelta Markukseen päin. Puheensa hän kuitenkin suuntasi Essylle, joka suojasi ällistynyttä MacKenzietä yksinäisellä suksisauvalla. “Ota siu pikkutirri ja toiset ja mene! Tässä voi vielä käydä köpelösti - juoskaa takaisin kylään ja hankkiutukaa suojaan johonkin. Mutta huolehtikaa pienestä!”
Vastoin kaikkea järkeä ja omaa luontoaan Essy nyökkäsi rivakasti. Hän kumartui antaakseen Vivianin nousta selkäänsä, viittasi muille nuorille ja lähti kompuroimaan alamäkeen. Adrianna, MacKenzie, Eve ja Dirk seurasivat auttaakseen kantamaan pikkutyttöä.

Mutta Markus jäi taakse.
Markus jäi taakse, sillä hän oli huomannut Kiislan lopettaneen taistelun. Tämä oli lyönyt maahan viimeisen tielle osuneen vastustajan, Mariä Schäärgistin, ja loikkinut veljiensä huomaamatta sivuun. Keksittyään Markuksen vähän ylempänä rinteellä tämä ravasi voimiensa takaa yläviistoon ja tarrasi kaikin voimin hänen olkapäähänsä. Hänen karvalakkinsa oli pudonnut, ja hänen hiuksensa hulmusivat kurittomana pörrönä ilmassa. Hänen katseensa ei ollut niinkään kauhistunut kuin pettynyt.
“En miu tätä halunnut”, hän selitti kiireesti.
“Kukapa olisi”, myönsi Markus, joka oli vähän aikaa sitten luullut Kiislan haluavan nimenomaan tätä.
“Ihan totta, miu en tahtonut tätä!” Nyt Markus ei olisi hämmästynyt, vaikka toinen olisi alkanut itkeä, mutta hänen omat kielenkantansa eivät vain lauenneet. Mutta sitten Kiislan silmiin levisi yllättäen päättäväisyys.
“Miu tiedän mitä pitää tehdä”, hän sanoi nopeasti. “Mutta miu tarvitsen apua. Oletko mukana?” Hän ojensi kätensä.
Markus katsoi hetken, rypisti kulmiaan ja tähyili pöllyävään lumipilveen alempana. Hänen isänsä ja äitinsä olivat siellä joutumassa ties mihin! Hänen olisi pitänyt olla auttamassa, tai vähintäänkin kylässä tukemassa siskoaan, niin raivostuttava kuin tämä olikin, ja tämä tyttö tässä oli sitä paitsi ollut mukana polttamassa hänen kotiaan…
“Mukana”, hän tokaisi ja läimäisi kätensä vasten Kiislan kämmentä. Tämä hymyili nopeasti ja kääntyi sitten tähyämään alemmaksi etsien taistelevien atsurilaisten joukosta sitä kaikkein tutuinta naamaa. Hän vihelsi äänekkäästi, ja yhdet silmät kääntyivät häntä kohti.
“Kaarne!” hän huusi. “Rumpu!”
Hänelle vastasi toinen vihellys, ja samassa heitä kohti lensi pitkässä kaaressa nahasta väsätty, huolella pehmustettu repuntapainen, jonka Kiisla auttoi kiireesti Markuksen selkään. Sitten hän läimäisi Markuksen olkapäätä, tarttui hänen käsivarteensa ja pakotti hänet mukaansa. Rähinän äänet vaimenivat, kun häntä kiskottiin korkeammalle, kohti kiellettyä ja sitä paitsi muutenkin saavuttamatonta huippua.

[Afael]

Ihanaa tähän on tullut taas luku!
Essy kyllä parani kieltämättä nopeasti, ja no... olisi pitänyt arvata ettei diplomatia tehoa Mintziläisiiin. Markus näkökantaa taas pitkästä aikaa, mutta tällä kertaa hieman huonompana.
Mutta kun ei mitään rakentavampaa tule mieleen...
...jatkoa.

[Millijoona]

Noninoninoni! Vihdoinkin päästiin koko homman ratkaisevaan lopputaisteluun. Tai ainakin melkein

Kuvittelinko muuten vain, vai olivatko luvut 13 ja 14 kirjoitettu vähän sillai kivasti päällekäin? Luvussa kolmetoista Eve ja Dirk suutelivat jo, mutta luvussa neljätoista Kiisla meni kanssa hakemaan niitä. Tulkitsenko siis oikein, että nämä samat hetket kirjoitettiin Even ja Dirkin näkökulmasta luvussa 13 ja Essyn ja muiden luvussa 14? Korjaa, jos olen tulkinnut päin honkia.

Adjö,
Mj.

[Elfalas]

Afael; Jokos mää mainitsin miten hauska on saada kommentteja sellaiselta jolla ei ole omia hahmoja ficissä mukana? No kuitenkin. Nämä on väkipakolla kirjoitettuja lukuja nämä viimeiset ja hahmot on riistäytyneet vähän käsistä. Näillä mennään.
Mj; Jep, siinon päällekkäisyytä. Näkyy hyvin tämä meitin yksi-näkökulma-kerrallaan-politiikka.

Tämä on taas niitä lukuja, joiden kirjoittamisesta intosin etukäteen niin paljon, että vedin koko jutun lopulta pipariksi. Kuviot menee entistä kummallisemmiksi eikä kukaan enää oikein tiedä mistä on kyse. Rumpu RLZ.
(Saksalainen näppis ei RLZ)



15.
Valkoinen kuolema

Ilma kylmeni rajusti sitä mukaa, kun Hopeahampaan kylkeä kulki ylöspäin. Kuinka Markus ei ollut sitä aiemmin huomannut? Siinä kun kylän luona oli vielä ollut harvinaisen siedettävää, jopa lämpöistä, ylempänä vuorella lumi tuntui heijastavan viimeisenkin lämmönhitusen suoraan ulkoavaruuteen. Jopa Markusta, joka sentään oli hitto soikoon elänyt täällä ylhäällä koko ikänsä, paleli. Kylmät aallot kulkivat pitkin ja poikin hänen ruumistaan, eikä hän enää olisi kyennyt puhumaan hampaidensa kalinalta, vaikka olisi yrittänytkin. No, ainakaan hän ei tuntenut paineita pitää keskustelua yllä, kun hän ja Kiisla ryntäsivät melkeinpä sokeasti pitkin lumihankea.
Ei kai tuntenut Kiislakaan.
Laakson yksityiskohdat kaukana alhaalla olivat haipuneet miltei näkymättömiin. Siellä täällä punertavanruskeat laikut kertoivat asutuksen olemassaolosta, ja alppijärven rannan tuntumaan heittyi erityisen syvä varjo; muualla maisemaa verhosi metsä. Markusta huvitti ajatella, että mintziläiset saattoivat elää koko ikänsä näkemättä noita kaukaisia kattoja - tai edes metsää! - lähempää kuin kilometrien päästä.

Kiisla pysähtyi taas kerran haukkaamaan happea. Tällä kertaa kohteena oli auringon kellastama, sileä kallio, jonka pinnasta Markus sai imeä itseensä lämpöä. Hän tarvitsi sitä; hengityksestä tiivistynyt huurupilvi oli alkanut kietoutua tuskallisesti hänen päänsä ympärille. Hän nojautui kiveä vasten ja yritti hengittää rauhallisesti; hän ei ollut kylänsä urheilullisin mies, ja Kiisla, joka omasta puolestaan ravasi päivät läpeensä edestakaisin, pystyi juoksemaan hengästymättä muutaman tovin pitempään kuin hän.
“Jaksatko siu?” tämä kysyi hienotunteisesti. Markus irvisti itsekseen - mutta eihän raavas mies toki voinut paljastaa heikkouttaan.
“Kyllä minä pärjään”, hän sanoi urheasti.
“Hyvä”, Kiisla puuskahti, vaikka vaikutti siltä, ettei ollut kuullut sanaakaan. “Me tarvitaan nyt aika nopeasti sukset.”
“Sukset?” Markus hengitti vilpoista ilmaa niin voimakkaasti, että hampaita vihlaisi.
“Ei voida tehdä mitään ennen”, Kiisla totesi, “tai toki, mutten miu ainakaan tahdo kuolla.”
“Sehän nyt ei ainakaan tule kysymykseen”, Markus sanoi ja ajatteli äitiään ja isäänsä, joita parhaillaan runnottiin ja tallottiin joka suunnalta tuolla alhaalla. Leikki oli pakko lopettaa - ja jos hän jotain tiesi, oli varmaa, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäisi vetäytyä ajoissa. Olisi pönkittänyt suvun kunniaa ja sellaista, jos hän olisi ollut vihoissaan, mutta nähtyään toisen puolen asioista hän ei viitsinyt enää edes teeskennellä. Hänen kotikylänsä oli läpimätä paikka. Olihan se tiedetty jo vuosien ajan.

Kiisla katsahti häneen melkein myötätuntoisesti ennen kuin työnsi itsensä liikkeelle. Markus voihkaisi; hän oli hädin tuskin alkanut toipua kaikesta juoksemisesta, ja nyt oltiin jo uudelleen menossa! Kiisla, onnenpekka, sentään singahti pystyyn kevyesti kuin mikäkin kummituseläin. Hän pyöräytti käsivartensa kokonaan ympäri ja viittasi suunnan. Tällä kertaa mentäisiin sivuttain, ei ylöspäin.
“Sukset on vanhassa leirissä”, hän sanoi nopeasti, “haetaan parit ja pistetään sitten toimeksi. Vähän äkkiä.” Hän seisahtui paikalleen hetkeksi, näytti miettivän ja päästi sitten suustaan kimakan kiljahduksen, joka olisi riittänyt pelottelemaan pois kaikki eläimet kahden kilometrin säteeltä. Ääni tuntui vapisuttavan koko vuorta! Vasta sitten hän saattoi uudelleen pinkaista nuolennopeaan juoksuun.
“Mitä varten tuo oli?” Markus peräsi kiiruhtaen hänen kannoilleen.
“Pelkkä muistutus pojille”, Kiisla totesi välinpitämättömästi ja kiihdytti askeliaan, “älä siu siitä piittaa.”
Huuto kaikui vielä liian pitkään, ja Markus tunsi niskakarvojensa kohoavan yksi kerrallaan. Hän yhdisti äänen johonkin turhankin tuttuun, hyvin mahdollisesti epämiellyttävään. Hän ei oikeastaan ollut varma, halusiko tietääkään. Ainakaan juuri nyt.

-

Kielekkeen länsipuolella oli pakko pitää pieni tauko.
Essy tipautti Bibianan selästään suoraan pehmoiseen hankeen, ja tämä päästi vaimean inahduksen pudotessaan takamukselleen. Heti perään hän kiepahti ympäri varmistamaan, ettei heitä vain ollut seurattu. Nyt elettiin jättikokoista toimintapeliä, jonka tapahtumapaikka oli rajattu, eikä mintziläisillä taatusti olisi vaikeuksia löytää heitä omalta kotikentältään. Oli tietysti olemassa toivo siitä, että atsurilaiset pitäisivät vihulaiset kyllin kiireisinä. Siihen mahdollisuuteen Essy nyt luotti. Hän heitti sukset jalastaan ja iski sauvan pystyyn lumeen.
“Ovatko kaikki yhtenä kappaleena?” kuului Dirk kysyvän.
“Täällä kaikki hyvin”, Essy tokaisi tarkastettuaan Bibianan kunnon; pikkutyttö itse täydensi lausuntoa heläyttämällä: “Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse!”
“Nimenomaan”, Dirk puuskahti ja hymyili pienesti. Hän auttoi kinokseen pyllähtäneen Even jaloilleen ja istutti Adriannan ja MacKenzien lähimmälle paljaalle kivelle. Sitten hän veti laukustaan oman taikasauvansa lisäksi toisen ja muutamalla yksinkertaisella sauvanliikkeellä loihti jokaisen käteen pienen kupin höyryävää kaakaota.
“Vein tämän Sokeaskin eukolta”, hän selitti, “juokaa pian. Se palauttaa voimanne. Sitten on pakko jatkaa edemmäs.”
“Emmekö me voisi vain jäädä tähän?” Adrianna ynisi unisesti. MacKenzie muksautti häntä kylkeen ja muistutti pysymään hereillä, joskaan yrityksestä ei ollut merkittävästi apua. Oli tosiaan kylmempää kuin laki salli, eikä kukaan heistä ollut varsinaisesti nukkunut edellisenä yönä.

“Ei onnistu”, Essy uskalsi väittää, “jos jonkun pieneen mieleenkään juolahtaa katsoa meidän peräämme, olisi parempi olla jo valmiiksi kaukana täältä.” Hän haki vahvistusta Dirkiltä, ja tämä nyökkäsi.
“Kylässä on kai turvallisinta. Minun vanhempani ovat takuuvarmasti kotona, heitä tuskin edes kutsuttiin - niin kuin he nyt yleensä lähtisivät tällaiseen.”
Heidän pieni hengähdystaukonsa kesti juuri ja juuri niin kauan, että he ennättivät puhaltaa kaiken tunkkaisen ilman keuhkoistaan ja vetää ne täyteen uutta happea. Sitten taivaanrannan halkaisi vuorenseiniä myöten kaikuva kiljahdus: “Ku-kuui!” Se kuulosti aivan linnun huudolta, ja sellaisesta Essy olisi kai antanut sen mennäkin, jollei Dirk olisi reagoinut siihen valpastumalla. Hän urahti, veti alimmaisen hupputakkinsa hupun päänsä yli ja alkoi hoputtaa seuruetta liikkeelle. Hän tarttui Even hartioihin melkein hellästi ja sysäsi tätä eteenpäin juuri niin lujaa, että tämä ymmärsi lähteä liikkeelle muttei ollut vaarassa kaatua. He vaihtoivat pikaisen katseen; ikään kuin kysymyksen, johon ei vastattu. Sitten Eve kääntyi pois.

Essy ei olisi antanut tällaisen eleen mennä ohitse, edes luihuisen ollessa kyseessä, jos tilanne olisi ollut mikä hyvänsä muu. Nyt oli kuitenkin muuta miettimistä. Ilma tuntui äkkiä ohuemmalta kuin aiemmin; niin kuin vuoristotauti, josta kukaan heistä ei ollut kärsinyt, olisi ollut iskemässä vasta nyt!
“Mitä nyt?” Essy tiukkasi, kun Dirk tarttui vuorostaan Bibianan käteen. “Seurattiinko meitä sittenkin?”
Dirk katsahti häntä ja hymyili pienesti. “En tiedä. Mutta usko minua; on paras vaihtaa asemaa nyt.” Hän kyyristyi, jotta Bibiana pääsi nousemaan hänen selkäänsä. Kun Essy kohotti kätensä vastustaakseen, Dirk napautti merkitsevästi vasenta olkapäätään ja väläytti vinon hymyn. MacKenzie, niin uuvuksissa kuin olikin, hypähti vaistomaisesti paikallaan; Essyn reaktio oli melko lailla määrätty.
“Mitä!” hän kivahti ja puristi ainoan kätensä nyrkkiin. “Minun käteni tila ei kuulu sinulle pätkän vertaa! Minä voin ihan hyvin…”
Eve astui eteenpäin. “Se tihkuu sinun takkisi läpi”, hän sanoi keskustelusävyyn.
“Mikä?”
“Veri.”

Essy vei kiireesti sormensa leikellylle olkapäälleen - ja vasta nyt pistelevä kipu saavutti hänen aivonsa. Kipu kulki aaltona olkaluuta pitkin kaulan sivulle saakka, ja kaulasuoni sykki pahaenteisesti. Kun Essy nosti kätensä kasvojensa eteen, sormenpäät olivat punaiset. Hänen hartiansa - tai se osa, mikä niistä oli jäljellä - lysähtivät.
Toiset suihkivat jo muutamaa askelta edellä. Essy pakottautui pistämään jalkaa toisen eteen - loppujen lopuksi yksi rikkinäinen olkapää ei vetäisi vertoja hänen ongelmilleen, jos harhailevat mintziläiset saisivat heidät kiinni. Onneksi Hopeahampaalla ei sentään ollut mahdollista ilmiintyä! Takana tulijat etenisivät yhtä lailla madellen kuin hekin.
Kaikesta päättäväisyydestään huolimatta Essy koki vaikeaksi pysyä muiden perässä nyt, kun hän kerran oli tiedostanut kivun olkapäässään. Haava, vaikka se oli ommeltukin, tykytti ilkeästi, ja jokainen liike tuntui siltä, että tikit olivat repeämäisillään irti. Loppujen lopuksi hän ei uskaltanut liikuttaa hartioitaan ollenkaan, mikä teki hiihtämisen lähes mahdottomaksi.
Hämärästi hän tajusi, ettei vanha Essy olisi koskaan varonut itseään tällä tavoin. Ihmepelastuminen lumivyörystä oli opettanut hänelle taidon, jota hän ei ollut omaksunut edes lukuisissa jälki-istunnoissaan Pimennon kanssa - hän oli oppinut pelkäämään kipua. Ei kuolemaa, kärsimystä vain. Alistuneena Essy pysähtyi ja aukaisi takkinsa kiristääkseen sidettä. Kun seuraavan kerran seisahduttaisiin, pitäisi pyytää jotakuta, jolla oli taikasauva, sitomaan hänen olkapäänsä uudelleen -

Välähdys.
Välähdys vuorenrinteellä.
Tuli se sitten suksisauvoista tai aurinkolaseista, se oli väärällä puolella heihin katsoen. Lähestyi sieltä, mistä he olivat vasta hetki sitten paenneet, ja saavutti heitä nopeaa tahtia. Sen parin sekunnin aikana, joka Essyltä kului ajatuksen sisäistämiseen, epämääräinen heijastus oli jo ehtinyt paljastaa altaan tumman pään ja topatut hartiat.
Juuri sillä hetkellä Adrianna kääntyi tarkistamaan, että Essyllä oli kaikki hyvin. Hän tarjosi käsivarttaan tueksi mitään kysymättä, mutta hänen leukansa loksahti auki, kun Essy äkkiä syöksähtikin eteenpäin jättäen hänet ja MacKenzien taakseen. Essy sauvoi pari askelta Dirkin edelle, melkein tuuppasi Even kumoon puoliksi tahallaan ja suhahti: “Meitä seurataan!”
Ajatus upposi heidän kalloihinsa puolessa sekunnissa.
Sitten he työnsivät itsensä liikkeelle kaikella voimallaan.

-

Vanha leiri oli kaikeksi onneksi välttynyt lumivyöryltä, vaikka he olivat toista pelänneetkin. Hanki oli sileä luolan ympärillä, jossa Viviania oli pidetty vain päivää aiemmin. Tuuli oli puhaltanut olemattomiin heidän jättämänsä jäljetkin! Siinä vaiheessa, kun he saavuttivat leiripaikan, Markus olisi voinut katketa silkasta uupumuksesta. Hän nojautui koko painollaan kalliota vasten ja hengitti syvään ja epätasaisesti. Ilma tuntui ohuemmalta kuin normaalisti, vähän niin kuin happiatomit olisivat pyrkineet pakoon hänen ympäriltään. Markus kompuroi ja lysähti polvilleen lumeen. Kiisla sen sijaan päätti juoksunsa tyylikkääseen loikkaan ja laskeutui kissamaisen taidokkaasti kyykylleen. Samassa hän olikin jo pystyssä, kun Markus vielä keräsi selkärankaansa kokoon maan tasalla.
“Mitä… Mitä varten te yleensä säilötte sukset tänne?” Markus huohotti. “Miksei niitä otettu mukaan?”
“Kaikki ei aina mahdu mukaan”, Kiisla totesi terävästi. “Siu näit, että kaikki meidän sukset oli pojilla siellä. Me jätettiin muutamat vanhemmat mutta silti käyttökelpoiset tänne. Juuri - tällaisen - varalta.” Viimeinen lause kävi katkonaiseksi, kun Kiisla joka sanan välissä hutkaisi koko voimallaan pilvellisen lunta ilmaan. Markus veti kauluksen kasvoilleen ja toikkaroi tolpilleen auttaakseen. Kun hän upotti kätensä kinokseen, Kiisla kuitenkin yllättäen tarttui häntä ranteista ja sysäsi syrjemmälle.
“Ei”, tyttö varoitti, “siulla ei ole hansikkaita. Siun sormet kohmettuu alta aikayksikön, jos pistät ne lumeen, ja me tarvitaan niitä vielä.” Hän ei edes katsonut Markukseen puhuessaan, jatkoi vain tarmokkaasti touhujaan. “Pidä siu tuota”, hän vielä lisäsi ja heitti Markukselle reppunsa. Se päästi kumean kolauksen osuessaan hänen rintaansa. Pakkaus oli kevyt, mutta silti se tuntui täyttävän repun ääriään myöten. Astia? Kannen alla Markuksen käsi hipaisi sileää puuta. Hän hillitsi halun avata reppu ja katsoa, mitä sisällä oli; nyt ei ollut aikaa.

Hetkeä myöhemmin kaikki luolan suulle kasautunut lumi oli pöllynnyt pilvenä ilmaan ja Kiisla kadonnut pimeään. Seuraavaksi päivänvalon näki pari lyhyitä, puisia suksia, jotka lennähtivät yksi kerrallaan siististi kuin heittokeihäät maahan Markuksen jalkoihin. Sauvat seurasivat perässä; sitten niiden viereen toinen suksipari. Viimeisenä esiin ilmestyi Kiisla, joka laskeutui ketterällä loikalla omien suksiensa väliin ja alkoi tottuneesti köyttää niitä jalkoihinsa. Hän vilkaisi Markusta turhautuneena.
“No, mitä siu siinä vielä vanut? Sukset jalkaan ja töppöstä toisen eteen!”
“Kyllä, kyllä”, Markus mutisi. Hän oli laskemaisillaan repun sylistään lumeen, kun Kiisla puuttui siihenkin ja kahmaisi koko pakkauksen äkäisesti rintaansa vasten, ennen kuin se ehti koskettaa hangen pintaa. Markus katsoi häntä kerran ja kohotti kulmakarvaansa, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Hän sitoi kaikessa hiljaisuudessa sukset jalkojensa ympärille ja pujotti kuuliaisesti ranteensa sauvojen lenkkeihin, kun Kiisla ne hänelle ojensi. Sitten hän nousi; hän oli käyttänyt suksiinsa kahdesti niin paljon aikaa kuin toinen, ja Kiisla odotti jo kärsimättömänä lähtöä. Hän oli heittänyt repun selkäänsä ja vetänyt palttoonsa hupun karvalakkinsa suojaksi.
Markus lykkäsi itsensä liikkeelle saman tien ja ohjasti suksenkärjet Kiislan osoittamaan suuntaan. Hän pysähtyi kuitenkin yhden työnnön jälkeen; toinen viivytteli vielä. Hän kääntyi katsomaan Kiislaa olkansa yli; tämä nojasi ainoaan sauvaansa ja puri huultaan. Sitten hän sauvoi itsensä vaivalloisesti Markuksen rinnalle.
“Anteeksi”, hän sanoi hiljaa, “me ollaan pahassa jamassa täällä. Siksi miu kärttyilen.”
Markus nyökkäsi, ja he molemmat sauvoivat loivasti alamäkeen.

-

Tauolle olisi ollut tarvetta jo pitemmän aikaa, mutta he eivät uskaltaneet pysähtyä. Essyn rintaa pisti, puhumattakaan nyt siitä, että hänen olkapäänsä oli veren määrästä päätellen revennyt uudelleen auki. Hän ei merkittävämmin nauttinut asiaintilasta. Oikeastaan hän vihasi sitä niin paljon, että melkein unohti pelätä. Tämä sai hänet toivomaan, että hän olisi aikoinaan ottanut isänsä neuvosta vaarin ja ilmoittautunut joogatunneille. - Silloin hän olisi ehkä ollut paremmassa kunnossa ja kykenevämpi suihkimaan pitkin poikin vuorenrinnettä.
Tunnistamaton mintziläinen - taatusti mintziläinen, sillä atsurilaiset eivät käyttäneet aurinkolaseja - seurasi tasaisessa tahdissa, ei saavuttanut muttei jäänyt jälkeenkään. Essy melkein arvasi, että tämä luotti väsytystaktiikkaan; ulkomaalaiset eivät olleet tottuneet liikkumaan vuoristossa. Heistä ei olisi pitkään vastusta sellaiselle, joka oli elänyt siellä koko ikänsä. Ja jos Dirk ehkä olikin keskimääräistä kykenevämpi, hänellä oli pikkutyttö huolehdittavanaan!

He kulkivat sentään lievästi alaviistoon, mikä helpotti Essyn taakkaa huomattavasti. Yhdellä kädellä hiihtäminen jos mikä oli temppu! Heidän pakomatkansa aikana Essy oli jo jotenkuten oppinut hallitsemaan liikkeitään, eikä ollut koko ajan menettää tasapainoaan, mutta ainut ehjä olkapää oli jo turtumuksen puolesta lähes halki pätkäistyn kaksosensa tasolla silkasta rasituksesta. Ja mitä raskaammaksi hengitys kävi, sitä tiuhempaan tahtiin veri tihkui takin läpi kastellen hihaa. Siinä vaiheessa, kun Essy putosi muun joukon hännille, hänen koko vasen kylkensä sykki jo kivusta.
“Tiedän, tiedän!” hän mutisi itsekseen, mutta ruumis ei ottanut kuunnellakseen. Kaikki hermopäätteet tekivät parhaansa tiedottaakseen, että nyt oli jokin vialla, eivätkä ne paniikiltaan käsittäneet, milloin viesti meni perille.

Dirk paahtoi eteenpäin tasaisin vedoin, käänsi välillä suuntaa ja aurasi kevyesti säästääkseen voimiaan. Bibiana riippui käytännössä reporankana hänen selässään; pikkutyttö oli sulkenut silmänsä, ja hänen vaaleanruskeat kiharansa hulmusivat niskassa pitkänä, kurittomana vanana. Korvalappujen virkaa toimittamaan oli hänelle löytynyt Even punainen huivi, mutta muuten oli ihme, ettei lapsi ollut jo paleltunut tyystin. Tietysti oli aurinko ja kaikkialla heijasteleva lumihanki, mutta kylmä ilmavirta oli sentään saanut asiallisesti pukeutuneen Essynkin kiemurtelemaan.
Tämä muistutti Essyä ihmeen paljon tunneista, jotka hän oli maannut lumessa. Toisaalta oli niin kuuma, että nivelet tuskin pysyivät liitoksissaan, ja toisaalta taas paleli niin, ettei voinut kuvitellakaan vähentävänsä vaatetusta. Ei tietenkään sillä, etteivät kaikki Essyn jäljellä olevat kädet olisi olleet tarpeeksi kiireisiä ohjastaessaan suksia oikeaan suuntaan - ei hänestä olisikaan ollut näpertelemään vetoketjuja tai sullomaan pipoa laukkuun.

“Pysykää tarkkoina!” Dirk valisti niin matalalla äänellä kuin saattoi. Essy sai äkillisen tarmonpuuskan, puri huultaan ja lykki itsensä aivan pojan rinnalle katsoakseen Bibianan kostuneisiin kasvoihin. Ehkä ne olivat vain sulaneita jääkiteitä. Ehkä.
“Tutto bene?” hän sihahti vielä varmuuden vuoksi.
“Tutto bene”, vastasi tyttö heikosti. Hänen pöllönsilmänsä olivat yhä puoliummessa, ja silmäripsissä oli huurretta. Liian vähän unta, liian paljon kidnappauksia ja amputaatioita, kuului diagnoosi.
“Lakatkaa sössöttämästä”, kommentoi ääni takaapäin, sävystä päätellen Even. “Tässä on muutakin ajateltavaa kuin teidän tunteilunne!”
Essy irvisti. “Syö pääs”, hän tokaisi vastaan - hyödyllinen pikku fraasi, jonka hän oli oppinut atsurilaisten leirissä. Vastausta ei kuulunut; isku oli kai tavannut kohteensa. Essy pukkasi sauvalla vauhtia kummaltakin puolelta niin kuin olisi melonut kanoottia. Silmäkulmastaan hän pani merkille, että Eve hiihti hiukkasen Dirkin edellä.

Kaikesta huolimatta voimat alkoivat ehtyä. Juuri, kun Essy luuli, ettei olkapäiden ollut mahdollista jäykistyä yhtään enempää, hermot hänen lapaluidensa välissä alkoivat hälyttää; viiltävä pieni impulssi toisensa jälkeen kulki silmänräpäyksessä yläselästä niskaan ja takaraivolle. Jokainen pään nytkähdys taaksepäin ainoastaan vahvisti tuntemusta. Hengitys muuttui yhä raskaammaksi, pistos rintalastasta oli levinnyt kainaloon saakka. Reisilihakset olivat varmaankin jo revenneet, siinä määrin haluttomasti ne vastasivat käskyihin liikkua eteenpäin.
“Minä haluan vain käpertyä maahan ja kuolla”, MacKenzie valitti.
“Usko pois, et sinä sitä tahdo”, sanoi Dirk, joka ei osoittanut vieläkään väsymyksen merkkejä. Trimmattu pirulainen.
Essyn jalat alkoivat lakkoilla, ja hän sai tehdä töitä estääkseen itseään kieppumasta suoraan surmansyöksyyn päin kallioita. Hän alkoi jäädä entistä enemmän jälkeen muista; välimatkat hiihtäjien välillä venyivät joka vedolla. Silti he eivät pysähtyneet. Dirk pyyhälsi jo melko kaukana edellä, kun viimeinen isku lopulta tuli vasten kasvoja. Bibianan pienenpieni ääni, joka syystä tai toisesta kantoi suksien suihkeen ylitse:
“Minä en jaksa enää pitää kiinni!”

-

“Täällä ollaan.”
Kiisla jarrutti hallitulla kaarteella ja iski sauvan hankeen. Markus oli jo heittämässä sukset jalastaan, mutta toisen katse esti häntä. Hän siis matki Kiislaa, tälläsi sauvat lumeen ja keskittyi katselemaan ympärilleen. He olivat korkeammalla kuin olisi sopinut mihinkään sääntöihin; lähimmät vuorenhuiput kuulsivat hälyttävän lähellä. Täällä ne olivat todellisuutta, eivät vain harhakuvia jossakin taivaanrannassa. Markus jopa erotti jäätyneet alppilammikot naapurivuoren rinteiltä! Muuten ympäristössä ei ollutkaan mitään erikoista. Oli melko paljasta, vain joitakin kiviä ja lumivyöryjä hillitsemään istutettuja puuntaimia siellä täällä. Oikeastaan täydellinen ympäristö syöksylaskulle.
Paha aavistus nosti päätään Markuksen mielen perukoilla.
“Mitä sinä aiot nyt?”
Kiisla ei sanonut mitään, vinkkasi vain silmää - ei leikkisästi vaan varoittavasti. Sitten hän viskasi repun selästään hankeen ja kiersi sitä sulkevat nyörit auki yhdellä kätevällä kädenliikkeellä. Markus kiilasi suksensa sivusuuntaan, jotta olisi päässyt lähemmäksi, kun tyttö nosti esille repun tarkkaan varjellun sisällön.

“Rumpu?”
Se oli tehty ohuesta, vaaleasta puusta, ja kalvo oli kireää, tuoretta nahkaa. Kokoa rummulla oli kuin keskiverrolla pesusoikolla. Sen kylkiin oli kaiverrettu alkeellisia kuvioita, kuin luolamaalauksia, ja koko komeus oli lopuksi valeltu sinisellä maalilla. Atsurinsinisellä. “Tämä on meidän”, se sanoi.

“Tätä varten miu sinut tänne hain”, Kiisla totesi kumartuen rummun puoleen ja hivellen sen pintaa sormenpäillään.
“Mitä?” kysyi Markus. “Pitämään konserttiako?”
“Pöljä.” Kiisla napautti rumpukalvoa varovasti mutta päättäväisesti kolme kertaa ja vaimensi äänen sitten kämmenellään. Rytmi oli tuttu. “Tällä tavalla nostatetaan valkoinen kuolema”, tyttö jatkoi Markuksen haukkoessa henkeään, “ja miu tiedän että se on ainoa, millä nuo tuolla alhaalla saadaan tolkkuihinsa.”
“Hautaamalla ne lumeen”, Markus henkäisi.
“Elä siu pojista huolehdi”, Kiisla sanoi tyynesti. “Kaikki järjestyy.”
Hetken hiljaisuus.

“Mutta siu olet täällä ainoa, jolla on kaksi kättä. Siun pitää soittaa sitä.” Kiisla penkoi reppua vielä ja kaivoi esille kaksi karkeaa taikasauvaa, melko tasapaksua, hyvin rumpupalikoiksi sopivaa. Markus otti ne mykkänä vastaan. Yrittikö toinen tosiaan sanoa, että hänen pitäisi noin vain nostattaa lumivyöry, joka ehkä hautaisi koko hänen perheensä? Ystävänsä? Kotinsa? Ei, hän ei ollut menettämässä enää toista kotia vuoristolaisille! Hän puri hampaansa yhteen ja loi Kiislaan tumman katseen. Tämä vastasi vähintään yhtä uhkaavasti.
“Voi kaikkien henkien tähden! Rummuta nyt - luuletko siu etten miu tiedä mitä miu teen?” Ja hän löi ainoalla kädellään ensimmäisen iskun, kuin haastaakseen.
Markus sulki toisen palikan yhteen kouraan ja toisen toiseen. Hän puristi silmänsä kiinni ja alkoi takoa rumpua verkkaiseen tahtiin. Voi kyllä, hän tunsi rytmin!

Tam, tam, tam.

Tam, tam, tam.

Rummutusta jatkui ikuisuuden. Kiisla tarkkaili taivaanrantaa; Markus yritti olla välittämättä käsivarsiensa puutumisesta.

TAM, TAM, TAM.

Sitten Kiisla kiskaisi hänet äkisti jaloilleen, sulloi rummun reppuun ja lykkäsi heidät molemmat mielipuolisen nopeaan syöksylaskuun.
Jyrähdys.

-

Tam, tam, tam.

Tam, tam tam.

“Voi hemmetti. He tekivät sen.” Dirkin kasvot olivat yhtäkkiä haudanvakavat.
“Minkä?” kysyi Eve, vaikka kenelläkään heistä tuskin oli enää moisesta epäselvyyttä.
He olivat pysähtyneet vain pieneksi hetkeksi antaakseen Bibianan levätä ja juodakseen itse. Pikku kiistan jälkeen he olivat päätyneet siihen, ettei Essystä enää olisi hiihtäjäksi - hänet täytyisi kantaa, samoin kuin Bibianakin. He olivat juuri saaneet asemoitua hänet Dirkin selkään ja kiistelivät parhaillaan siitä, kuka jaksaisi ottaa pikkutytön taakakseen, kun…
Jyrähdys.
“Valkoinen kuolema - tulkaa!” Dirk huudahti, ja kaikki tekivät työtä käskettyä. Mistään säädöksistä välittämättä he antautuivat rinteen vietäviksi, kiihdyttivät vauhtia ja antoivat ilmavirran riuhtoa kulmakarvat lähestulkoon irti. Suuntana oli kotoisa Mintz ja ainoa paikka, jossa täällä saattoi olla suojassa lumivyöryiltä. He saattoivat vain toivoa, että tappelupukarit toisella puolella rinnettä ymmärtäisivät paeta ajoissa.

Essy ei ehtinyt edes käsittää, mitä oli tapahtumassa. He olivat jo pitkällä, ennen kuin hän älysi kaivata Bibianaa - kukaan ei ollut kantamassa tätä! “Bibiana!” hän huudahti ääneen saadakseen Dirkin, vuoren itsensä, minkä hyvänsä reagoimaan ja antamaan heille mahdollisuuden, mutta aika oli käymässä vähiin.
Kuului natinaa, kun kovettunut hanki heidän takanaan alkoi liikkua. Se oli hidasta, vastahakoista liikettä, ei samanlaista kuin lumivyöryt yleensä - varsinainen vaara oli muualla. Silti verkalleen mateleva lumikumpare saavutti heitä ja olisi kai saanut kiinnikin, ellei vauhti rinteessä olisi kiihtynyt jatkuvasti.

He laskettelivat kaikki pitkin Hopeahampaan rinnettä lumivyöryä pakoon ja toivoivat sydämestään, että olisivat voineet ilmiintyä. Vain pientä hetkeä myöhemmin he rantautuivat Mintziin hyllyvä lumilautta aivan kannoillaan, ja etunenässä kaarteli ja pujotteli pikkuinen Bibiana Kuukoski, joka oli ehtinyt napata Essyn sukset heidän lepotaukonsa aikana.

[Millijoona]

Tämä käy pelottavaksi. Siis pelottavaksi pelottavaksi. Tai ehkä pikemminkin jännittäväksi. Mutta hei, enää kaksi lukua, joten kaiken on pakko ruveta menemään hyvin piakkoin hyvin. Siis hyvin hyvin.

Markus parka. Essy parka. Ja sitten on Eve, joka ei yllätys kyllä ole ilkimys muttei myöskään lässyttäjä. Se on tainnut viimeinkin päästä sinuiksi kahden minänsä kanssa. Tai sitten ilkimys-Eve vain pitää breikkiä, koska nyt ei ole hyvä aika haastaa riitaa.

Eikä mitään järkevää. Taaskaan.