*Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin*
Vyra: ...Hups.
Yleisön pyynnöstä ja siitä tiedosta johtuen, että mulla on ensimmäinen vapaa kesä viiteen vuoteen ja aikaa tehdä mitä lystää, Köpi on nyt lopettanut kitumisen ja herännyt kuolleista. Piti aika kaukaa kaivaa tämä.
Suuret kiitokset kaikille, jotka olette kommentoineet mun fikkeihin sinä aikana kun olin eläkkeellä. Näin ne kommentit pari viikkoa sitten kun aloitin Köpin kirjoittamisen taas ja ne lämmittivät sydäntä kovin. Toivottavasti annatte anteeksi poissaoloni. Olen ihan elossa ja kaikki raajat paikallaan. Paitsi oikea käsivarsi. Se tahtoo kuulua jollekin muulle ilmeisesti.
Ihan ensiksi:
AnanasRypäle: Kiitos! Kyllä se Lukas vielä Mathiaksen rökittää parin luvun päästä.
Sinu: Kiitos! Mä muistelen, että se meni niin että mä kyllästyin keksimään uusia syndroomia lukujen nimiksi. Mä kuitenkin oon nyt ottanut ne taas käyttöön, vaikka ovatkin aika hatusta revittyjä.
Joulutonttu: Kiitos paljon!
Jos tää ei jatku niin olen hyvin maassa ~
Anteeksi... Auttaako yhtään, jos se jatkuu nyt?
Myrsis: Kiitos! Siinpä oli syvällinen analyysi. Piti ihan itekin jäädä miettimään noita juttuja vähän tarkemmin.
Vini: Kiitos! Se olen minä, jota pitää potkia...
Lyhyt selostus edeltäneistä tapahtuneista ja pientä yleishöpinää siltä varalta, että ette halua lukea kaikkea uudelleen:
Lukas, Tino ja Eirikur ovat veljeksiä (Tino avioliiton kautta ja Lukas ja Eirikur biologisia) jotka asuvat keskenään pienessä mökissään jossain päin Norjaa. He ovat köyhiä, mutta pärjäävät joten kuten kunnes eräänä päivänä Mathias päättää saapua kylään. Hän ja Berwald ryöstävät kylän miestensä kanssa ja Mathias päättää myös kaapata Lukaksen ja hänen veljensä, koska norjalainen teki häneen vaikutuksen. Laivalla Mathias nimeää Lukaksen Norgeksi ja kiusaa häntä. Lukas kuvittelee veljiensä kuolleen ja yrittää vahingoittaa sekä itseään että Mathiasta. Vasta epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Lukakselle selviää, että Tino ja Eirikur ovat hekin matkalla mukana.
Mathias alkaa "tehdä kauppaa" Lukaksen kanssa, jotta veljet saisivat paremmat olot. Myrsky kuitenkin yllättää viikingit ja Lukas ja Eirikur putoavat mereen. He päätyvät rannalle jonkin matkan päähän viikingeistä, joiden seurassa Tino edelleen on. Lyhyen tapahtumaketjun päätteeksi veljekset päätyvät kaikki jälleen Mathiaksen luo. Myös Preussi tekee esiintymisensä ja paljastuu, että todellinen syy Mathiaksen ryöstöretkeen on vedonlyönti, jonka hän teki miehen kanssa.
Tässä fikissä käytetään ihmisnimiä (kaikki hahmot eivät ole vielä esiintyneet) eli:
Tanska = Mathias
Norja = Lukas / Norge
Suomi = Tino
Islanti = Eirikur
Ruotsi = Berwald
Preussi = Gilbert
Hollanti = Daan
Espanja = Antonio
Ranska = Francis
Saksa = Ludvig
Italiat = Feli ja Lovi
Unkari = Eliza / Erzsébet
Turkki = Sadik
Egypti = Gupta
Koska viimeisimmästä luvusta on niin kauan, mun kirjoitustyyli on luultavasti muuttunut vähän ja lisäksi olen kadottanut alkuperäisen juonisuunnitelman. Keksi jo uuden, mutta pyydän kuitenkin anteeksi mahdollista hyppäystä. Yritin tehdä vaihdoksen niin pehmeästi kuin voin. Huomauttakaa, jos löydätte joitain räikeitä eroja niin yritän sitten kiemurrella ja selitellä ne parhaani mukaan.
Ja sitten asiaan! Olkaa hyvät, København -syndrooma luku kaksitoista:
Kahdestoista luku: Viikinki-syndrooma”Olemme melkein perillä”, Mathias totesi tyytyväisenä seuratessaan aluksen kannelta, miten tuttu rantaviiva lipui ohitse. Berwald nyökkäsi ja murahti jotain, mutta Gilbert päätyi olemaan senkin edestä puhelias. Kalpea mies oli jo ajat sitten selittänyt, miten hän oli palannut omalta matkaltaan päiviä sitten ja päättänyt ihan vain tylsyyttään tulla Mathiaksen joukkoa vastaan. Hän myös kertoili useita tarinoita matkastaan kaikille jotka välittivät kuunnella ja myös niille jotka eivät olisi välittäneet. Suurin osa niistä jutuista tuntui olevan räikeästi väritettyjä ja usein niissä kävi huonosti jollekulle jonka nimi oli Daan. Eirikur, joka oli aluksi pelännyt miestä, oli nopeasti vaihtanut mielipidettään ja luokitellut hänet ”harmittomaksi”. Hänellä alkoi olla myös kohtalaisen hyvä käsitys kaikista Gilbertin kavereista ja vaikka hän tunsi syvää myötätuntoa Daania kohtaan, hän myös vannotti itsensä pysymään kaukana kaikista heistä. Ainakin niistä, joiden nimet olivat Antonio ja Francis.
”Sinun onnesi. Vain muutama tunti ja minä olisin jo voittanut”, Gilbert totesi virnistäen.
”Se olisikin ollut ainoa tapa, millä olisit ehkä voittanut”, Mathias vastasi sujuvasti ja päätti sitten jättää viikinkitovereidensa seuran hetkeksi mennäkseen viihdyttämään Norgeaan, joka oleskeli veljiensä seurassa täsmälleen laivan toisella puolella. Tanskalaisviikingille näin pieni välimatka ei ollut kuitenkaan mitään ja hän harppoi nuorukaisten luokse hymy huulillaan.
”…idiootti”, Lukas mutisi. Tino oli saanut vapaat kädet viikinkien lääketarpeisiin, osittain Berwaldin vahvan vaikutuksen ansiosta, ja hän oli sekoittanut niistä erittäin pahan hajuisen liemen, joka kuitenkin toimi erinomaisesti vieden kaikki Lukaksen kivut mukanaan. Lääkkeen tehoon tyytyväisenä Tinon parantajanvaistot olivat heränneet ja parhaillaan hän kursi Berwaldia kokoon. Lukas ei tiennyt miten, mutta jotenkin Tino oli saanut selville että miehellä oli vasemmassa pohkeessaan vanha haava, joka huonon hoitamisen vuoksi repesi auki silloin tällöin, joten tällä hetkellä ankarailmeinen mies istui hiljaa paikallaan seuraten lähes lumoutuneella ilmeellä kuinka Tinon näppärät sormet työskentelivät langan ja luuneulan kanssa.
”Kohta näette uuden kotinne”, Mathias virnisti ja pörrötti ohimennen Lukaksen hiuksia, ”pidätte siitä varmasti. Lämmintä, seuraa ja tarpeeksi ruokaa talveksi. Upea paikka.”
”Sinäpä vähään tyydyt”, Lukas totesi kuivasti.
”Yksinkertaiset ilot pitävät miehen tiellä”, Mathias vastasi, ”tietenkin olisin
paljon iloisempi, jos…”
”Ei”, Lukas sanoi tarpeeksi vahvalla sävyllä, että Tino vilkaisi häntä uteliaasti ompelutyönsä parista. Mathias huokaisi pettyneenä ja leikitteli hetken nuoremman miehen hiuksilla ennen kuin hänen piti väistää kohti tulevaa kättä.
”Hyvä juttu, että meillä on valmiiksi ylimääräisiä majoja”, mies totesi kuulostaen silti hieman pettyneeltä. Lukas ja hän olivat käyneet pitkähkön keskustelun heti sen jälkeen, kun nuorempi oli onnistunut rimpuilemaan itsensä pois vanhemman olalta. Keskustelun koko sisältö ei ollut muille täysin selvä, mutta ainakin se oli sisältänyt vaatimuksen siitä, että veljekset saisivat oman majansa, tarkennuksia siihen mitä Lukas halusi Mathiakselta oppia ja muita ehtoja. Tällä hetkellä myös Lukas oli ilman kahleita eikä ketään heistä vahdittu enää niin tiukasti.
Lukas jätti viikinkimiehen huomiotta ja keskittyi pitämään Eirikuria silmällä. Nuorin veljistä oli ajautunut hieman lähemmäs tauotta puhuvaa Gilbertiä eikä Lukas ollut aivan varma, pitikö tilanteesta. Toisaalta hän oli myös aivan varma, että Eirikur vaivaantui kuuntelemaan miestä vain siksi että kaikki muut vaihtoehdot olivat istua hiljaa paikallaan ja laskea kuinka monta tikkiä Berwald kestäisi inahtamatta. Tino oli kyllä puuduttanut miehen jalan ja antanut hänelle kipulääkettä, mutta hän oli paljon isokokoisempi kuin kukaan Tinon edellisistä potilaista, joten ilmeisesti suomalainen oli laskenut annoksen väärin ja sen teho oli jo hälventynyt. Lukas oli jo hetken seurannut ison miehen pieniä kivun värähdyksiä, mutta jos mies itse ei aikonut sanoa mitään, ei sanoisi hänkään.
”Heeeeei!” kirkas naisen ääni huusi yhtäkkiä ja muutamat viikingeistä vastasivat tervehdykseen. Lukas nosti päätään sen verran, että näki rannalla hieman ponia isomman hevosen selässä istuvan ruskeahiuksisen naisen, joka heilutti kättään laajassa kaaressa. He olivat seuranneet tiukasti rantaviivaa, joten naisen ääni kantoi hyvin laivaan asti, ”missä te oikein kuhnitte?!” Mathias nousi ylös ja vilkutti naiselle aivan yhtä villisti.
”Oli pakko poimia Gil kyytiin!” hän huusi vastauksen ja kalpea mies, joka oli huomattuaan naisen hiljentynyt ja syöksynyt mahalleen laivan pohjaa vasten.
”Vai sinne hän katosi”, nainen sanoi, ”Gil! Sinun veljelläsi on sinulle vähän asiaa!” Gilbert kirosi hiljaa, mutta nainen ja Mathias kumpikin nauroivat. Berwald murahti jotain itsekseen ja keskittyi viestimään omalla tavallaan kiitosta Tinolle, joka oli juuri saanut työnsä päätökseen. Vakava mies ei ollut paras itsensä ilmaisusta, mutta ilmeisesti suomalainen kuitenkin ymmärsi edes sinne päin.
Mathias vaihtoi vielä muutaman sanan naisen kanssa, kunnes hän ilmoitti ratsastavansa edeltä kylään varoittamaan muita ”suurten sotureiden” paluusta. Lukas ei ollut koskaan ennen tavannut ketään, joka onnistui lausumaan lainausmerkit, mutta tämä nainen onnistui siinä todella hyvin.
”Eliza on hyvä tyyppi”, Mathias totesi kun nainen oli kadonnut laukkaavan hevosen kanssa metsään, ”mutta kannattaa suojautua silloin kun hän on sotapolulla.”
”Hullu nainen!” Gilbert totesi kauempaa.
*****
Veljesten ensimmäinen vaikutelma viikinkikylästä oli sekaisuus.
Kylä ei sijainnut aivan rannan tuntumassa vaan heidän täytyi kävellä hetki polkua pitkin sisämaahan päin. Osa Mathiaksen miehistä jäi puuhastelemaan jotain laivan kanssa, mutta suurin osa mukaan lukien Mathias itse ja vangitut veljekset, lähtivät välittömästi kävelemään. Suurin osa myös otti jonkin kantamuksista mukaan. Lukas ei ollut varma tynnyreiden ja säkkien sisällöstä, mutta hän epäili niitä ryöstösaaliiksi. Kukaan ei edes tarjonnut heille kolmelle mitään kannettavaa, vain Tinolla oli pieni lääkelipas jonka hän oli ilmeisesti puolihuolimattomasti ominut itselleen ja jota kukaan ei uskaltanut pyytää takaisin koska Berwald mulkaisi pahasti jokaista joka rohkeni edes lähestyä suomalaista. Mathias kantoi vain pientä pussia jonka hän oli huolella kaivanut esiin.
Itse kylä näytti siltä, että se oli perustettu vahingossa. Pieniä majoja oli useita sikin sokin ilman sen selkeämpää kaavaa ja joukossa oli muutama isompi rakennus, joiden tyylin Lukas tunnisti kotoa. Osa rakennuksista oli tehty puusta ja osa kivestä. Jossain suurin piirtein majojen keskellä oli aukea ja tulenteko paikka. Ihmiset kulkivat majojen lomitse hoitaen omia asioitaan ja tervehtien saapuvaa joukkoa. Lukaksen oli vaikea arvata kylän varsinaista väkilukua, mutta hän veikkasi sen asettuvan 50:nen ja sadan ihmisen välille. Monilla Mathiaksen miehillä tuntui olevan perhettä ja he häipyivät yksi toisensa jälkeen jonnekin kunnes jäljellä olivat vain Berwald, Mathias, Gilbert ja he kolme.
”Minä taidankin tästä lähteä ennen kuin se hullu…”, Gilbert mutisi, muttei ehtinyt paeta ennen kuin pettävän iloisesti hymyilevä nainen ilmestyi suoraan hänen eteensä.
”Lähdössä minne?” Eliza kysyi viattomasti. Hän oli jättänyt hevosensa jonnekin, mutta oli edelleen pukeutunut ratsastukseen paremmin sopiviin miesten vaatteisiin. Gilbert oli aikeissa vastata, mutta Eliza ei antanut hänelle edes mahdollisuutta vastustella. Nainen vain poimi miehen mukaansa ja väläytti ystävällisen hymyn kaikille muille mennessään.
”Gil taitaa olla pulassa”, Mathias naureskeli ja heilutti miehen ja naisen perään, ”selvä, minun täytyy mennä esittelemään aarteeni. Berwald, näytä sinä näille kolmelle missä he voivat asua ja kerro kaikki.” Iso mies nyökkäsi ja mutisi jotain mikä kuulosti lähinnä myöntävältä. Mathias lähti harppomaan pitkin askelin poispäin, mutta pysähtyi sitten yhtäkkiä ja kääntyi ympäri aivan kuin olisi unohtanut jotain.
”Ai niin, ja Norge”, hän sanoi ja palasi takaisin siksi aikaa, että ehti koskettaa kädellään Lukaksen poskea ja hiuksia, ”jos koskaan tarvitset mitään, käänny vain puoleeni, rakas.”
”Painu helvettiin”, Lukas vastasi painottaen sanoja huolella, jotta niiden viesti olisi erittäin selkeä jopa typerykselle. Mathias kuitenkin vain naurahti ja katosi paikalta sanoen jotain siitä että hän todellakin piti enemmän tulisesta tyypistä.
”T’tä t’etä”, Berwald mutisi ja lähti johdattamaan veljeksiä kylän sokkeloiden läpi.
Berwald johdatti heidät ripeästi kylän läpi kohti metsää. Muutamat viikingit loivat heihin uteliaita katseita, mutta kukaan ei pysähtynyt tai puhunut mitään. Suurin osa vain väisty heidän tieltään kyselemättä sen enempää, mistä uudet tulokkaat oikein tulivat ja mitä he siellä tekivät. Tino ei ollut aivan varma, mutta hänestä ihmisten varovaiset katseet Berwaldin suuntaan selittivät osittain sen, miksi kukaan ei kysynyt mitään. Nuorukainen huomasi ihmettelevänsä tätä asiaa mielessään. Berwald oli tietenkin pelottavan näköinen kokonsa ja ankaran ilmeensä vuoksi eikä epäselvä puhetapa paljoa parantanut vaikutelmaan, mutta Tino oli huomannut alun pelon jälkeen että mies ei kertaakaan tehnyt uhkaavaa elettä ketään kohti. Tietenkin he olivat vankeja, mutta Berwaldin vahtiva asenne tuntui enemmän turvalliselta kuin ahdistavalta.
Tinon mietteet keskeytyivät äkisti, kun hän käveli suoraan päin miettimänsä miehen selkää. Kuten aina, suomalainen oli eksynyt ajatuksiinsa eikä ollut huomannut että he olivat päässeet jo perille pienen metsänreunassa hieman kylän ulkopuolella seisovan mökin luo. Tino hymyili pahoittelevasti Berwaldille, joka oli kääntynyt katsomaan häntä kumma ilme kasvoillaan. Mies onneksi antoi asian olla ja viittasi vain mökkiä kohden.
”S’inä”, hän sanoi, ”ei asuttu v’hään a’kaan. Ih’an h’vässä k’nnossa s’lti.”
”Ah, se näyttää ihan kivalta”, Tino totesi. Mökki oli suurin piirtein samankokoinen kuin se missä he olivat vielä jokin aika sitten asuneet, mutta siinä oli ehjä katto ja se näytti siltä että joku olisi vielä aivan vastaikään pitänyt siitä huolta. He olivat kaikki myös tyytyväisiä siitä, että se sijaitsi niin syrjässä muista. Lukas ja Eirikur eivät olleet koskaan olleet kaikkein seurallisimpia ja Tinokin nautti rauhasta. Lisäksi pieni etäisyys viikinkeihin olisi luultavasti vain hyväksi.
”M’nä asun t’olla”, Berwald sanoi ja viittoi tällä kertaa kohti pientä polkua joka johti syvemmälle metsään, ”jos t’rvitset apua j’skus.” Tino mumisi myöntävästi ja asteli lähemmäs heidän uutta kotiaan. Lukas oli jo marssinut sisälle ja tutki paikkoja äänekkään ryminän säestyksellä. Tino ei ollut varma, mistä hänen veljensä oli taikonut uuden asenteensa, mutta ainakin se oli selkeästi parempi muutos siihen alakuloon, jota Tino oli nähnyt aiemmin.
”M’nä voin n’yttää m’stä saatte r’okaa ja t’rvikkeita”, Berwald lupasi, ”v’en vain n’mä ja t’len t’kaisin.” Tino nyökkäsi. Mies oli kantanut koko ajan kahta säkkiä ja ne alkoivat varmasti painaa jo.
”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti ja hymyili miehelle. Berwald tuijotti takaisin ja vain äkillinen tömähdys, jonka Lukas aiheutti tipauttamalla puisen kulhon lattialle ja joka sai Tinon kääntämään katseensa poispäin juuri väärällä hetkellä, esti suomalaista todistamasta sitä harvinaista näkyä punastuvasta viikingistä. Tino hävisi sisälle tarkistamaan, mitä hänen veljensä oli särkenyt, ja Berwald katsoi hänen peräänsä hetken ennen kuin mumisi jotain itsekseen ja lähti kohti omaa kotiaan.
Eirikur, joka oli hiljaa seisonut pihalla ja todistanut hetkeä, katseli mietteliäänä hänen peräänsä.
”Mielenkiintoista”, hän totesi.
*****
”Se on ihan kelvollinen”, Lukas totesi perusteellisen tarkastuksen jälkeen, ”tarvitaan vain puhtaita olkia, vettä ja ruokaa.” Mökin edellisen omistaja oli jättänyt myös sisätilat siedettävään kuntoon ja asumisvalmiiksi. Itse asiassa mökissä ei ollut kuin yksi iso huone, jonka toinen pääty oli nukkumista varten ja toinen tulisijalle. Lukas oli huolellisesti tarkistanut kaikkien parrujen raot siltä varalta, että niitä täytyisi tilkitä talvea varten, mutta kaikki näytti olevan siltäkin saralta kunnossa.
”Mitä te ajattelette tästä?” Eirikur kysyi veljiltään.
”Mökistäkö? Se on ihan kiva”, Tino toisti mitä oli sanonut jo aiemmin, mutta Eirikur pudisti päätään.
”Ei vaan tästä kaikesta”, hän sanoi, ”tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme kaikki kolme yksin. Mitä ihmettä täällä on tekeillä? Olemmeko nyt vankeja ja, jos olemme, mitä meistä tahdotaan?” Tino kohautti olkiaan. Hän ei myöskään oikein pysynyt perillä viikinkien mielenliikkeistä, mutta toistaiseksi kaikkein tärkeintä oli se että he olivat kaikki elossa.
”Ei sillä oikeastaan ole väliä”, Lukas sanoi ennen kuin Tino ehti ilmaista omaa mielipidettään tarkemmin, ”talvi on tulossa ja olemme kaukana kotoa, joten tässä tilanteessa on parempi vain mennä mukana.”
”Lukas on oikeassa”, Tino sanoi mietittyään hetken, ”meitä ei vahdita enää, mutta lähteminen nyt olisi itsemurha. Eivätkä nuo viikingit niin kovin pahoilta tunnu, Berwald sanoi tulevansa kohta takaisin näyttämään mistä saamme ruokaa.”
”Sinä
ymmärrät mitä hän sanoo?” Eirikur kysyi hämmentyneenä ja Tino loi häneen yhtä hämmentyneen katseen.
”Tietenkin”, suomalainen vastasi, ”ei se nyt niin epäselvää ole.” Eirikur katsoi häntä oudosti hetken, mutta päätti sitten antaa asian olla.
”Mutta minä silti ihmettelen, miksi meidät kaapattiin?” hän kysyi sen sijaan.
”Se oli varmasti pelkkä päähänpisto”, Lukas totesi hieman liian huolimattomalla sävyllä, ”viikingit eivät ole kovin älykkäitä. Sieppailevat ihmisiä koko ajan ja…” Loppu puheesta vaimeni kuulumattomiin ja Erikur ja Tino jakoivat huolestuneen katseen keskenään.
”Selvä, eli me pysymme täällä”, Tino totesi ja muut myönsivät, ”siinä tapauksessa on varmaan parasta asettua kodiksi.”
****
Berwald saapui myöhemmin taas paikalle, aivan kuten oli luvannutkin. Hän jäi odottamaan ulos vähän matkan päähän ja Tino ilmestyi mökistä pian sen jälkeen. Hän hymyili miehelle kävellessään tätä kohti.
”Lukas ja Eirikur päättivät jäädä tänne”, hän selitti, ”minusta tuntuu, että Lukaksella on silti joitain kipuja sen myrskyn jäljiltä, mutta hän itse vain väitti saaneensa tarpeeksi viikingeistä yhdelle päivälle. Eirikur jäi pitämään hänelle seuraa.” Berwald nyökkäsi ja he lähtivät yhdessä kävelemään takaisin kylää kohti. Tino katseli uteliaana ympärilleen ja hänen viikinkiseuralaisensa lähinnä tarkkaili häntä. Berwald oli muutaman viimeisimmän päivän aikana löytänyt itselleen paljon uusia mieluisia ajanviettotapoja ja kaikki niistä tuntuivat jotenkin liittyvän Tinoon. Nuoremman miehen katselu oli yksi niistä ja samalla hän teki hiljaa mielessään havaintoja. Tino näytti voivan hyvin sillä hetkellä, mutta hän näytti myös väsyneeltä ja hänen äänessään oli pieni vire, joka kertoi siitä että hän puhui ainakin osittain vain tavan vuoksi, ei siksi että halusi nimenomaan puhua. Berwald pohti hetken oliko Tino nälkäinen. Hän oli kyllä yrittänyt ruokkia miehen parhaansa mukaan laivalla. Itse asiassa Tino oli tietämättään syönyt osan myös Berwaldin omasta annoksesta.
Uudet vaatteet Tino ainakin tarvitsisi. Hänen nykyiset olivat jo nuhjaantuneet kaikesta tapahtuneesta eikä kaunis vaalea pellava näyttänyt enää ollenkaan entiseltään. Tinolla ei myöskään ollut kenkiä, mutta hän käveli kuitenkin avojaloin tottuneesti. Berwald vilkaisi huolestuneena harmaan sävyistä taivasta. Hän pystyi jo haistamaan tulevan talven ja hänen täytyi pitää huolta, että Tino selviäisi siitä myös.
”T’nne”, Berwald mutisi ja onnistui säikäyttämään Tinon, joka oli puolihuolimattomasti jutellut niitä näitä.
”Minne?” hän kysyi, mutta seurasi kuitenkin kiltisti.
”V’rastolle”, viikinki vastasi, ”t’rvitset v’atteita.”
Muutamaa tuntia myöhemmin Tino huomasi omistavansa useammankin uuden vaatekerran, kasan erilaisia tarvittavia esineitä ja parin säkin verran ruokaa. Berwald oli tarkasti pitänyt huolen, että suomalainen saisi mukaansa varmasti kaiken mitä saattoi tarvita. Tino taas oli kuvitellut, että rahattomana hän ei saisi mitään muuta kuin ehkä hieman ruokaa. Tämä kuvitelma oli särkynyt siinä vaiheessa, kun Berwald oli tottuneesti alkanut poimia varastoilta tavaraa mukaansa eikä kukaan ollut väittänyt vastaan. Pikainen selitys paljasti Tinolle, että viikinkikylässä toteutettiin erityistä jakamisperiaatetta. Yleiset varastot olivat paikkoja, joista kuka tahansa sai hakea mitä tarvitsi sillä ehdolla että toisi myös joskus jotain takaisin.
”Hei, Sve!” Mathiaksen ääni pysäytti heidät ja Berwald murahti tavalla, jonka Tino oli oppinut tunnistamaan hänen harmistuneeksi murahdukseksi. Joko hän ei pitänyt lempinimestään tai sitten yleisesti puhujasta.
”M’tä?” mies kysyi.
”Ai, olet ottanut Norgen veljen mukaan”, Mathias totesi ohittaen kysymykseen, ”hei, Norgen veli!”
”H’n on T’no”, Berwald murahti ennen kuin Tino ehti itse.
”Ai niin”, Mathias totesi näyttämättä kuitenkaan juurikaan ajattelevan asiaa, ”missä minun Norgeni on?”
”Lukas jäi mökille”, Tino vastasi ja hymyili kokeeksi. He olivat jo sopineet jäävänsä viikinkikylään ainakin talven yli, joten oli kai paras vain alkaa tutustua ihmisiin paremmin.
”Hmm, tarvitseekohan hän seuraa”, Mathias sanoi enemmänkin itselleen kuin kahdelle muulle miehelle, ”kuitenkin, illalla on juhlat. Kukaan ei osannut päättää, onko minun vai Gilin aarre parempi, joten siitä järjestetään äänestys. Tietenkin minä voitan, mutta kai on pakko pitää jännitystä yllä.”
”Mhm”, Berwald mutisi. Hän ei pitänyt juhlista ja yleensä loisti poissaolollaan parhaansa mukaan.
”Siitä sitten pääsemmekin asiaan”, Mathias jatkoi pirteästi huolimatta yleisönsä epäkiinnosta, ”Norgen veli, muista sanoa Norgelle että pukee jotain nättiä päälleen. Aion esitellä hänet kaikille. Vaikka hän on tietenkin minun, mutta miehen täytyy antaa ylpeillä välillä, eikö niin?”
”Tuota, joo?” Tino vastasi, vaikka hänen vastauksensa kuulostikin enemmän kysymykseltä. Hän ei ollut aivan varma, miten tuollaiseen asiaan täytyi vastata, mutta myöntyminen oli aina turvallinen vaihtoehto.
”Loistavaa”, Mathias sanoi ja virnisti leveästi, ”hei sitten. Täytyy mennä nyt!” Viikinkimies katosi paikalta nopeasti. Ilmeisesti kiireisenä tekemään mitä sitten ikinä hän tekikään normaalisti päivisin. Tino katsoi hämmentyneenä miehen perään ja vilkaisi sitten kysyvästi viikinkiä vierellään.
”M’nä en t’edä”, Berwald vastasi täysin totuudenmukaisesti ennen kuin suomalainen ehti edes kysyä.
A/N: Seuraava luku saattaa mennä juhannuksen jälkeiseen aikaan. Se on valmis jo, mutta en oo vielä varma otanko konetta mukaan juhlimaan.
