Vinzzuppi: Kiitos~ Joo! Hän osasi uida, mä olin siitä niin ilonen <3 perhanan tanskalaiset pääsee aina yllättämään meidät. Pari virhettä siellä joo...
san-san: Kiitoksia~ Täähän on kyllä oikeastaan AU-fikki eli valtiot ei ole valtiota (olipa hauskasti sanottu...) ja muutenkin mun viikingit ei taida olla ihan niin viikinkejä ^^'' Mut kiitoksia paljon kommasta ja toivottavasti loppukin kelpaa!
Muuttis: Bonjour~ en dank u wel, mijn vriend :3 Kyllä Mathiaksesta ja Lukaksesta vielä jotain tulee... se vaatii vain hieman aikaa ja pari muuta juttua... ja ootahan, kun pääsen kertomaan viikinkikaupungin elämästä! mulla on pari hauskaa juttua Hollannin varalle ^^ (ja polkupyöriähän ei oltu viel keksitty, muahahahahaaa~)
yövalo: Kiitos todella paljon! Ihana tietää, että tätä luetaan ja jatkoo odotellaan :3
Eli. Jatkoa. Tämä otti hetken, koska ensin olin liian kiireinen kirjoittaakseni ja sitten olin liian kiireinen julkaistakseni ja sitten koin henkisen ongelman tämän luvun kanssa... Miten sen sanoisi? En ollut aivan varma, kirjoitinko kaikki tunteet kunnolla ja sitten pelkäsin että epäonnistuin... Beta kuitenkin kelpuutti tämänkin luvun, joten ehkä se siitä... ^^''
Annetaan seuraavan syndroomaan alkaa~ (mä en enää ite puhu luvuista, puhun aina "syndroomista" ^^'')
Kuudes osa: Myrsky-syndrooma
”Se on ihan hyvin, Is, kaikki on pian taas kunnossa…”, Tino kuiskutti ja silitti nuoremman velipuolensa selkää lohduttavasti. Merenkäynti oli taas voimistunut ja hopeahiuksinen nuorukainen oli päätynyt tyhjentämään vatsaansa laivan laidan ylitse. Lukas seisoi veljensä toisella puolella ja keskittyi mulkaisemaan murhaavasti jokaista viikinkiä, joka vain näytti siltä että ajattelisi jotain mistä norjalainen ei pitänyt. Hän oli kehittynyt jo aika taitavaksi murhaavassa katseessa ja se tehosi loistavasti kaikkiin paitsi Mathiakseen ja Berwaldiin. Lukaksen harmiksi, mikään ei näyttänyt toimivaan siihen ärsyttävään idiootti tanskalaiseen, joka nyt seisoi muutaman metrin päässä juttelemassa parin lähimmän miehensä kanssa ja piti tietenkin samalla norjalaista vankiaan silmällä. Lukas tosiaan vihasi sitä.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun Lukas oli melkein onnistunut hukuttautumaan ja he olivat Mathiaksen kanssa päätyneet kaupantekoon, miten viikinki sitä kutsui. Lukas nimitti sitä vain ryöstöksi, kiristykseksi ja pakottamiseksi. Mutta se toimi. Eirikur ja Tino saivat kumpikin nyt kulkea vapaammin ilman ranteita sitovia köysiä ja he saivat enemmän ruokaa sekä heillä oli paremmat vaatteet, jotka suojasivat myös kylmältä merituulelta. Myös muiden viikinkien suhtautuminen oli lieventynyt hiukan, kun oli käynyt selväksi että vangit olivat heidän pomonsa uuden lemmikin veljiä. Ja tietenkin Berwald, joka vieläkin totisena seurasi Tinoa ympäriinsä ja näytti vahtivan tätä, vaikutti vahvasti yleiseen mielipiteeseen. Lukas oli myös saanut lämpimämmät vaatteet, mutta hänen kahlettaan Mathias ei ottanut pois, joten norjalainen piteli sitä yleensä käsissään, ettei se laahaisi kantta hänen kulkiessaan.
”Wou, hänhän näyttää todella sairaalta”, Mathias totesi tullessaan lähemmäs ja kumartuessaan vilkaisemaan Eirikurin kasvoja. Lukas astahti nopeasti vielä lähemmäs pikkuveljeään niin, ettei viikinki vahingossakaan pääsisi koskettamaan tätä.
”Mene pois”, hän murahti, mutta Mathias vain hymyili kuten aina.
”Enkä mene. Tämä on minun laivani. Näin kamalasti tuskaa ja vaivaa saadakseni sen”, viikinki vastasi itsetietoisesti, ”mutta Norgeni… Miten voit?” Lukas tuhahti. Mathias oli kyllä kuullut hänen oikean nimensä jo, mutta ilmeisesti viikinki vain oli liian typerä käsittääkseen sitä, joten Lukas oli vieläkin Norge. Kaiken lisäksi hän oli kuullut Tinonkin jo kerran vahingossa melkein kutsuvan häntä siten.
”Se ei kuulu sinulle”, norjalainen tokaisi tylysti.
”Kuulupas”, viikinki vastasi huomattavasti kepeämmin ja pirteämmin, ”kaikki sinun asiasi ovat minunkin asioitani ja mehän…” Lukas läimäytti miestä poskelle ennen kuin tämä ehti viimeistellä lausettaan. Norjalainen oli hyvin tietoinen siitä, että luultavasti jokainen laivalla olija oli jo täysin perillä hänen ja Mathiaksen sopimuksesta. Eikä sekään seikka, että viikinkimies oli alkanut käyttää häntä lempityynynään hälventänyt epäilyjä, mutta Lukas ei kuitenkaan tahtonut veljiensä tarkalleen tietävän, miten alas hän oli vajonnut.
Tosin se huolestunut katse, jonka Tino häneen loi samalla kun yritti vakuuttaa nuorinta velipuoltaan siitä, ettei merisairaus tappaisi tätä, kertoi selvästi että suomalainenkin tiesi jo jotain. Hän oli aina ollut hyvä huomaamaan asioita ja oli vaan ajan kysymys, milloin hän kysyisi sitä Lukakselta.
”Vai olet taas tulisella päällä tänään”, Mathias naureskeli norjalaisen reaktiolle, ”osoittaisit energiasi minulle jollain muulla tavalla…” Lukas ohitti viikingin ehdotuksen välittämättä ja kääntyi taas veljensä puoleen.
”Voitko jo paremmin, Is?” hän kysyi huomattavasti hellemmällä sävyllä kuin sillä, jolla oli puhunut tanskalaiselle.
”Kyllä…”, nuorukainen vastasi nojatessaan voimattomana puuta vasten.
”Sinun kasvosi vihertävät… hieman”, Tino huomautti.
”Eikä…”, Eirikur väitti vaimeasti ja Tino loi kysyvän katseen Lukakseen hänen ylitseen.
”Onko vihreä ihonväri normaalia?” hän kysyi totisella äänellä.
”En usko…”, Lukas vastasi aivan yhtä totisena. Mathias, joka kyllästyi nopeasti olemaan huomaamaton, siirtyi hieman lähemmäs.
”Illalla nousee myrsky, joten ehkä meidän pitäisi tehdä jotain suloiselle pikkuiselle”, mies totesi.
”Sinä et tee hänelle yhtään mitään tai minä…”, Lukas aloitti uhkaavalla äänellä, mutta Mathiaksen naurahdus keskeytti hänet.
”Voi, Norgeni, olet niin suloinen kun suutut ja tulet mustasukkaiseksi”, viikinki sanoi ja iski silmäänsä, mutta Lukas kääntyi poispäin.
”Tino?” norjalainen kysyi, kun suomalainen näytti miettivän jotain hetken, ”tiedätkö sinä jotain, mikä auttaisi?” Tino oli hetken hiljaa ja tummansiniset silmät näyttivät hetkeksi sumenevan, kun hän muisteli parantajamuorilta oppimiaan asioita.
”Kyllä… ehkä”, hän lopulta vastasi hiukan epäröiden, ”mutta minulla ei ole aineksia tehdä mitään…” Lukas vilkaisi Eirikuria, joka näytti vieläkin erittäin huonovointiselta, ja sitten hän nyökkäsi totisena. Mathias hymyili pettävän viatonta hymyään ja nappasi Lukaksen kahleen toisen pään sormiinsa.
”Mitä sinä sitten tarvitset?” Lukas kysyi ja Tino katseli heitä hetken aivan kuin pystyisi näkemään vallitsevan asetelman, mutta sitten hän nyökkäsi pienesti ja luetteli nopeasti kaikki tarvitsemansa ainekset. Ne eivät kuulostaneet kovin erikoisilta, joten ehkä…
”Minä olen aivan…”, Eirikur yritti vakuutta, mutta sitten hän alkoi yskiä ja kouristi hiukan kakoessaan. Lukas kääntyi taas kevyesti hymyilevän Mathiaksen puoleen.
”No?” hän kysyi tietäen vallan hyvin, että tanskalaisviikinki oli tietenkin kuunnellut.
”Hienoa…”, viikinki totesi itsekseen ja vilkaisi sitten olkansa ylitse Berwaldia, joka jo totuttuun tapaan pysytteli lähistöllä, ”Berwald, onko meillä mitään ihmeaineksia?” Ruotsalainen tuijotti häntä hetken totisena ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
”K’llä”, mies vastasi ilman sen suurempia monimutkaisuuksia. Mathiaksen hymy leveni ja hän käänsi siniset silmänsä taas kylmäilmeistä norjalaista kohti.
”Eli… ”, hän aloitti, mutta Lukas keskeytti jälleen tarttumalla kiinni hänen viitanliepeestään ja kiskomalla viikingin mukaansa. Norjalainen ei edelleenkään tahtonut ärsyttävän typeryksen hölöttävän kaikkia asioita suoraan hänen veljiensä edessään. Silti hän tunsi Tinon huolestuneen katseen selässään, kun Mathias naurahti ja antoi Lukaksen johdattaa hänet sen teltan luo, jossa he epävirallisesti asuivat. Lukas oli kyllä yrittänyt pysytellä myös yöt veljiensä seurassa, mutta viikinki raahasi hänet aina mukanaan.
”Tsot, tsot… Minä olen täällä se, joka johtaa”, viikinki totesi, kun he vihdoin olivat enemmän näkymättömissä.
”Sinun taidoillasi ei johdeta edes kylävaimojen juorupiiriä”, norjalainen vastasi kylmästi ja istahti alas. Teltan seinäkankaat olivat paksut, joten sisällä oli aina hieman hämärää, mutta he näkivät kuitenkin toisensa tarpeeksi hyvin. Lukaksen mielestä liiankin hyvin.
”Norgeni… Minä olen kuitenkin sinunkin herrasi, joten…”, Mathias sanoi itsevarmasti ja hymyili taas, ”…kaupankäyntiä? Tahdot kai, että pikkuveljesi voisi paremmin?” Lukas nyökkäsi lyhyesti, vaikka hän inhosikin jo valmiiksi sitä mitä tulisi tapahtumaan. Mathias ei ollut enää vaatinut mitään sen ensimmäisen kerran jälkeen, mutta jotenkin Lukas tiesi, että viikinki vain odotti tilaisuuttaan.
Mathias katseli hetken mietteliäänä norjalaistaan ennen kuin hänen hymynsä vaihtui hitaasti pahaenteiseksi virnistykseksi ja hän näytti päätyvän johonkin lopputulokseen.
”Minä tahdon riisua sinut”, viikinki sanoi suoraan ja jäi mielenkiinnolla tarkkailemaan vankinsa reaktiota.
Lukas jähmettyi. Hän oli jo alusta asti saanut sietää viikinkimiehen pieniä huomioita ja ei toivottua läheisyyttä, mutta hän oli jo kerran antautunut ja suudellut miestä. Lukas ei silti tahtonut antaa itseään. Se olisi liian… läheistä, kamalaa, likaista… Kuinka pitkä matka siitä olisi siihen, että Mathias ottaisi hänet? Väkisin tai kaupanteolla.
”Olisi ikävä, jos niin suloiselle pojalle kävisi jotain…”, Mathias lähes kuiskasi ja Lukas tuijotti häntä vielä hetken kylmän murhaavalla katseellaan ennen kuin kapeat hartiat laskeutuivat hieman. Se oli ainoa merkki, josta viikinki näki nuorukaisen luovuttaneen. Hän avasi käsivartensa ja nykäisi hiukan norjalaisen kahletta kutsuakseen Lukaksen luokseen.
Lukas ryömi lähemmäs. Niin lähelle, että hänen polvensa koskettivat Mathiaksen jalkoja, mutta se ei ollut viikingille tarpeeksi. Mathias naksautti kieltään ja nosti sitten nuorukaisen helposti syliinsä niin, että norjalaisen jalat olivat hänen lantionsa kummallakin puolella.
”Rentoudu… se on sitten helpompaa…”, Mathias kuiskasi lähes käheällä äänellä Lukaksen korvaan. Norjalainen olisi tahtonut enemmänkin taistella. Iskeä nyrkkinsä tuohon naamaan, jolla oli aina se sama hymy, ja satuttaa miestä, joka oli vienyt hänet ja hänen veljensä. Mutta hän ei pelannut enää omilla säännöillään.
Ne olivat Mathiaksen säännöt.
Viikingin kädet hivelivät hänen selkäänsä, kun Lukas antoi päänsä painua alas ja otsansa levätä Mathiaksen olkapäätä vasten. Mies murahti tyytyväisensä ja korjasi hieman asentoaan päästäkseen koskettamaan vankiaan paremmin.
”Kai sinä tiedät, että minä en ole nainen”, Lukas tokaisi hiljaa kysymyksen, joka oli ilmaantunut hänen mieleensä jo pian sen jälkeen, kun oli ollut jo päivänselvää, mitä viikinkimies hänestä halusi.
”Kyllä”, Mathias vastasi hiljaa ja hymähti aivan kuin pitäisi norjalaisen toteamusta outona, ”olen asiasta erittäin tietoinen…” Kädet avasivat Lukaksen tunikaa sitovan vyön ja sukelsivat kankaan alle tutkimaan paljasta ihoa. Merillä vietetyn elämän ja taistelemisen karheuttamat sormet hiipivät ylöspäin koskettaen matkalla jokaista selkänikamaa ja nostaen tunikan helmaa ylemmäs. Lukas värähti hiukan, kun viileä ilma kosketti hänen aiemmin suojattua ihoaan eivätkä viikingin sormetkaan tuntuneet kovin lämpimältä tehdessään pieniä ympyröitä norjalaisen lapaluiden päällä.
”Rentoudu… Olet taitavissa käsissä”, Mathias kuiskasi, vaikkei saanutkaan vakuutettua Lukasta. Norjalaisen olkapäät jännittyivät ja vain ajatus siitä, että Eirikur voisi paremmin saatuaan lääkettä, piti hänet paikoillaan samalla kun viikingin sormet eksyivät hivelemään nuorukaisen kylkiluita.
”Sinun pitäisi syödä enemmän”, mies kommentoi huomattuaan kuinka laiha norjalainen todellakin oli. Lukas oli aina ollut hoikka, mutta jäätyään vangiksi hän oli lopettanut syömisen lähes kokonaan ja se näkyi jo nyt. Mathiaksella ei näyttänyt kuitenkaan olevan enempää moittimista hänen vartalostaan. Ei ainakaan päätellen siitä, miten viikingin hengitys alkoi kiihtyä hitaasti ja kädet sivelivät norjalaisen ihoa entistä innokkaammin. Lukas puristi silmänsä kiinni ja huomaamattaan painoi kasvojaan tiukemmin vasten viikingin olkapäätä.
”Minun syömiseni ei…”, Lukas mutisi äkäisesti, mutta hänen sanansa katkesivat kun Mathias äkisti päätti, että täällä oli liian paljon kangasta hänen ja hänen Norgensa välissä. Nopealla ja yllättävän helpolla liikkeellä viikinki sai riisuttua norjalaisen tunikan pois tieltä.
”Äläs, minun täytyy pitää huolta omastani”, Mathias vastasi virnistäen ja alkoi jälleen sivellä Lukaksen vaaleaa ihoa. Se näytti niin kauniilta… Kuin uusi koskematon lumi talviyön jälkeen tai jokin metsän kukka, joiden nimiä Mathias ei koskaan muistanut.
”Minä en ole sinun”, Lukas sanoi, kuten hän oli sanonut joka kerta, vaikka viikinki ei vieläkään alkanut uskoa. Nytkin Mathias vain naurahti ja painoi sitten huulensa norjalaisen hiuksille.
”Minusta näyttää siltä, että sinä olet…”, hän totesi ja suukotti ensin nuorukaisen otsaa ja antoi sitten huultensa kulkea kaulaa pitkin olkapäälle, ”olisit iloinen. Minä olen sentään rehellinen mies. Joku muu olisi saattanut vahingoittaa tai huijata sinua, Norgeni.” Viikingin ääni alkoi käydä käheämmäksi ja viimeiset sanat lähes katosivat, kun hän suuteli norjalaisen kaulaa ensin varoen ja lähes hellästi, mutta lopulta rajummin ja jättäen ihoon punaisen merkin. Lukas inahti hiukan, kun miehen toinen käsi eksyi hänen hiuksiinsa ja väänsi hänen päätään hiukan sivummalle, jotta nälkäisillä huulilla olisi enemmän tilaa maistella hänen kaulaansa.
”Norge… Norge…”, Mathias kuiskasi nimeä, jonka hän oli norjalaiselleen antanut, ja hänen hengityksensä tuntui polttavalta samoin kuin kädet jotka pitelivät nuorukaista paikoillaan. Yhtäkkiä Lukas ei tuntenut enää kylmää ja sen sijaan hänen alkoi olla kuuma. Sen täytyi johtua vain pienestä tilasta… ja siitä, että Mathias oli niin… Ei, sillä ei ollut mitään tekemistä viikingin kanssa! Mutta vaikka Lukas kuinka uskotteli itselleen, hän tunsi kuitenkin kuinka hänen verensä nousi ylös ja aiheutti väriä kalpeille kasvoille.
Mathias oli vieläkin hänen kaulansa kimpussa, mies näytti tosiaan ottavan kaiken irti tilanteesta suudelleen ja tutkien aarteensa vartaloa, joten hän ei nähnyt kuinka sekalaiset ilmeet risteilivät norjalaisen kasvoilla tämän yrittäessä pitää kylmää ilmettään kurissa.
”Lopeta…”, Lukas sihahti, kun Mathias oli jo tovin leikkinyt hänellä, mutta viikinki vain naurahti ja kädet kulkivat hiukan alemmas pysähtyen hetkeksi norjalaisen lantiolle.
”Mutta sinullahan on vielä vaatteita jäljellä”, viikinki vastasi ilkikurisesti ja nosti sitten päätään niin, että näki vankinsa kasvot, ”ja… sinähän nautit tästä.” Lukas pudisti päätään kykenemättä enää sanomaan mitään sanoilla. Mathias naurahti taas ja siirsi toista kättään alemmas hivuttaen samalla norjalaisen housujen vyötäröä pois tieltä.
”Älä…aaah…”, Lukas henkäisi. Hän tunsi itsensä jo muutenkin likaiseksi, mutta oli aivan eri asia vain myydä itseään kuin vielä nauttia siitä! Jos hänen veljensä saisivat selville… Hänen olisi varmaan tapettava itsensä häpeän vuoksi. Oikeastaan hän voisi sitten saman tien murhata myös Mathiaksen tai ainakin yrittää sitä taas.
”Hmm… tästä minä pidän… tahdon saada sinut voihkimaan”, Mathias mutisi, ”odota vain, minä saan sinut vielä anelemaan, etten lopettaisi…” Lukas ei vastannut, mutta hänen hengityksensä purkautui ulos oudon katkonaisesti. Hänen mielensä käski hänen pysähtyä ja lopettaa tämä typerä käytös, mutta hänen ruumiinsa tahtoi vastata Mathiaksen kosketukseen. Jossain tämän kaiken ristiriidan takana ja norjalaisen mielen perukoilla pieni ääni ihmetteli heikosti, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Lukas oli valmistautunut elämään koko elämänsä vaatimattoman mukavasti yhdessä veljiensä kanssa, mutta sitten Mathias oli astunut hänen elämäänsä, huomannut sen mielenkiintoiseksi ja ottanut mukaansa. Lukas tosiaankin tunsi itsensä pelkäksi esineeksi. Varsinkin, kun Mathias nojautui eteenpäin ja kaatoi hänet selälleen niin helposti pitäen samalla huulensa kiinni norjalaisen ihossa. Mies kumartui hänen ylleen, mutta Lukas sai viimein ruumiinsa toimimaan edes hiukan mielensä mukaan. Hän riuhtaisi käsivartensa eteensä ja työnsi viikinkiä kauemmas.
”Sinä sait jo… mitä halusit”, hän puuskahti ja yllätti itsensäkin saamalla Mathiaksen pidettyä hieman kauempana omilla voimillaan, ”lopeta jo.” Viikinki oli hetken hiljaa ja katseli sinisillä silmillään vankiaan, jonka rinta kohoili kiihtyneen hengityksen tahtiin ja posket hehkuivat punaisina. Osa vaaleista hiuksista oli valahtanut nuorukaisen silmille, joten Mathias ei nähnyt kylmän sinisiä silmiä, joita hän oli jo niin kovasti alkanut rakastaa, mutta se ongelma korjaantui onneksi nopeasti pikaisella käden liikkeellä. Mies antoi peukalonsa sivellä norjalaisen otsaa ja sitten hän virnisti.
”Ei”, hän totesi ja nappasi sitten kahleen, joka oli jäänyt osittain Lukaksen selän alle, ja kietoi nopeasti sekä tottuneesti norjalaisen kummankin ranteen ympärille ennen kuin työnsi ne lattiaa vasten. Sitten mies kumartui lähemmäs ja Lukas tunsi hänen kuuman hengityksensä kasvoillaan.
”Sinä olet aivan liian kaunis…”, viikinki mutisi osittain itsekseen ja osittain vangilleen, joka nyt puri hampaitaan yhteen ja yritti nykiä käsiään vapaiksi, ”jumalat… he antoivat minulle niin kauniin lahjan kaiken menettämäni tilalle. En voi lopettaa enää, Norge…” Sitten hän painoi huulensa norjalaisen huulille.
Se suudelma tuntui aluksi samalta kuin se ensimmäinenkin, jota vastaan Lukas oli saanut paremmat olot veljilleen, mutta se muuttui nopeasti. Se oli vaativampi, ahneempi… Jostain syystä norjalainen maistoi verenmaun suussaan, mutta se ei estänyt Mathiasta pysähtymästä. Miehen toinen käsi piteli norjalaisen ranteita paikoillaan ja toinen siveli hänen kylkeään.
Lopeta, lopeta, lopeta!
Se oli liian pitkällä. Liian läheistä. Mathias oli niin nopeasti yksi kerrallaan murtanut kaikki ne muurit, jotka Lukas oli pystyttänyt ympärilleen vuosien aikana, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi ja nyt sekin alkoi murtua. Norjalainen tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä.
Päästä irti. Mene pois. Vihaan sinua!
Mathias ei olisi kuullut hänen huutoaan, vaikka hän olisikin yrittänyt saada äänensä käyttöönsä. Lukas puristi silmänsä kiinni ja yritti kadota jonnekin muualle. Jättää ruumiinsa yksin ja antaa mielen häipyä, mutta hänen täytyisi silti pitää veljistään huolta. Mitä arvaamaton viikinki tekisi, jos Lukas ei enää kelpaisikaan? Ottaisiko hän Tinon… tai Eirikurin? Hänen hopeahiuksinen pikkuveljensä oli aivan liian nuori tähän.
”M’thias!” ulkoa kuuluva huuto katkaisi norjalaisen mietteet ja sai myös Mathiaksen pysähtymään hetkeksi. Viikinki ei kuitenkaan noussut hänen yltään vaan kohottautui vain sen verran, että pystyi vastaamaan ruotsalaiselle.
”Minulla on kiireitä, Berwald!” hän huusi takaisin, mutta ilmeisesti ruotsalaisen asia oli kuitenkin normaalia tärkeämpi sillä hän ei jättänyt päällikköään rauhaan.
”M’rsky alka’ ny’”, hän vastasi ja samalla Lukas tiedosti, että laiva tosiaan tuntui keinuvan normaaliakin enemmän, ”t’rvits’mme kaikk’a!” Mathias kirosi hiljaa, mutta hän oli elänyt koko elämänsä merillä ja tiesi kyllä, mitä tapahtuisi jos he eivät pääsisi kepeällä viikinkilaivallaan lähemmäs rantaa myrkyn iskiessä koko voimallaan. Nopeasti viikinki suikkasi pienen suukon norjalaisen otsalle ja sitten hän oli poissa. Kaikki oli päättynyt nopeasti ja jättänyt vain Lukaksen makaamaan selälleen paikalleen tuijottamaan teltan matalaa kattoa lasittunein silmin ja kuuntelemaan oman verensä pauhua. Sekalaiset ajatukset ja tunteet risteilivät hänen mielessään, mutta hän ei edes vaivautunut yrittämään saada niitä järjestykseen. Olkoon kaikki vaan iloisesti sekaisin! Maailma oli muutenkin mennyt hulluksi.
Sitten hän nousi hitaasti kiskoen samalla lähes konemaisesti Mathiaksen hänelle lahjoittaman punaisen tunikansa takaisin ylleen ja lähti etsimään veljiään.
****
”Lukas!” Tinon ääni oli ensimmäinen, joka sai norjalaisen havahtumaan taas. Mereltä puhaltava tuuli riepotteli häntä ja kaikkialta kuului viikinkimiesten huutoja, kun he yrittivät saada laivansa ohjattua rantaa kohden ennen kuin äkillinen myrsky pääsisi täysiin voimiinsa. Kuitenkin Lukas kuuli veljensä kutsun ensimmäiseksi ja hän suunnisti sitä kohti. Jossain mielensä perukoilla hän myös huomioi Mathiaksen äänen, joka jakoi käskyjä miehille, mutta hän käyttäytyi kuin ei olisi kuullutkaan sitä.
”Lukas, äkkiä”, Tino sihahti ja tarrautui kiinni vanhemman veljensä kädestä. Toisella käsivarrellaan suomalainen tuki Eirikuria, joka näytti valmiilta kuolemaan pois ja jättämään merenkäynnin, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Nuorukaisen silmät olivat kiinni ja hän nojautui raskaasti velipuolensa olkapäähän yrittäen pitää hengityksensä tasaisena. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat läpimärät sillä muutamaa sekuntia aiemmin aalto oli lyönyt laivan laidan ylitse kastellen hänet. Tinokaan ei ollut säästynyt merivedeltä, mutta hän näytti olevan kuitenkin huomattavasti paremmassa kunnossa. Ranteensa ympärille suomalainen oli kietonut köydenpätkän, jossa olevat solmut Lukas tunnisti. Tino oli yrittänyt tehdä tuulensolmuja ja rauhoittaa merenkäyntiä, mutta ilmeisesti suomalaisen erityislahjat eivät olleet toimineet tällä kertaa aivan niin hyvin sillä yltyvä tuuli kertoi myrskyn lähestyvän nopeasti. Oli vain ajan kysymys, milloin synkät pilvet päästäisivät kaiken pitelemänsä veden alas.
”Oletteko kunnossa?” Lukas kysyi ennen kuin Tino ehti esittää sen saman kysymyksen hänelle. Norjalainen ei ollut varma, miten olisi itse siihen vastannut, joten paras ennakoida.
”Toistaiseksi lähes kyllä”, Tino vastasi suoraan ja vilkaisi huolestuneena Eirikuria, ”Is on… sanotaan nyt, että ei aivan kunnossa.” Hopeahiuksinen nuorukainen mutisi jotain vastaan, mutta hänen äänensä tuskin kuului. Hänen ilmeensä myös kertoi, että hän yritti kaikin voimin pitää edes sen vähäisen mahaansa asti saaneen ruuan sisällään. Edellisiä korkeampi aalto osui laivan kylkeen ja Lukas yritti pitää oman tasapainonsa tallella samalla kuin kurotti käsivartensa kyyristynyttä pikkuveljeään kohti. Hän nosti Eirikurin käsivarren olkapäänsä yli ja kietoi oman kätensä nuoremman vyötärölle. Tino yritti auttaa pitelemällä kiinni hopeahiuksinen nuorukaisen olkapäästä ja he kaikki kolme pysyttelivät lähellä toisiaan samalla kun viikinkimiehet yrittivät ohjata laivaansa rantaa kohden. Lukas keskittyi pitelemään kiinni pikkuveljestään eikä hän kuunnellut viikinkien huutoja toisin kuin Tino, joka jopa heidän tilanteestaan huolimatta näytti olevan kiinnostunut tapahtumista.
”Hei, te kolme!” Mathias huusi myrskyn pauhun yli ja löi kätensä Lukaksen olkapäälle, ”menkää suojaan!” Lukas vilkaisi kylmillä silmillään miestä, jonka villit hiukset olivat nyt litistyneet päätä vasten sateen vuoksi ja huulet näyttivät sinertävän kylmästä.
”M’thias!” Berwald huusi ja ilmaantui hänkin jostain aivan Tinon taakse, ”li’an m’öhäistä!” Mathias irvisti ja pudisti päätään äkäisesti.
”Ei saa olla! Tämän on pakko onnistua!” hän vastasi toiselle viikingille, ”Tim ja Gil hirttävät minut, jos palaan rikkinäisellä laivalla!” Ajatus hirtetystä Mathiaksesta piristi oudosti Lukaksen mieltä, mutta tilanne ei oikein sopinut siitä mielikuvasta nauttimiseen. Aallot saivat kepeäksi rakennetun viikinkilaivan lähestulkoon kaatumaan ja norjalaiset kyyristyivät saadakseen pidettyä tasapainonsa. Mathias ja Berwald olivat kumpikin tottuneita myrskyihin ja merenkäyntiin, mutta hekin joutuivat muiden viikinkien tavoin yrittämään kaikkensa, jotteivät joutuisi aaltojen varaan.
”R’nta on l’ian k’ukana!” Berwald vastasi, ”ja m’rsky on l’ian v’hva!”
”Tiedän, tiedän!” Mathias ärähti ja vilkaisi sitten Lukasta, ”Norge, mene suojaan. Nyt!” Lukas vastasi hänen katseensa ilmeettömänä, mutta nyökkäsi nopeasti. Tärisevän Eirikurin paino hänen käsivarsillaan oli aivan tarpeeksi hyvä syy totella.
Lukas nousi ylös vetäen pikkuveljensä mukanaan ja yritti varovaisin askelin johdattaa heitä suojaan telttaan, vaikka hän ei ollutkaan varma oliko laivalla yhtään suojaisaa paikkaa tällaiselta myrskyltä. Tino seurasi vain hiukan hänen jäljessään huolestunut ilme kasvoillaan.
Lukas oli niin keskittynyt pitämään nuorimman veljensä pystyssä ja sulkemaan yhä yltyvän myrskyn pois päästään, että hän huomioi Tinon vasta kun suomalainen huudahti kauhuissaan. Lukas sai juuri ja juuri pidettyä kiinni Eirikurista käännähtäessään katsomaan taakseen.
Tino puolittain istui ja puoliksi makasi ruotsalaisviikingin päällä. Suomalainen näytti kauhistuneelta ja hän tuijotti Berwaldia, joka juuri hetki sitten oli kaapannut hänet syliinsä, jottei viima olisi heittänyt häntä laivan laidan ylitse kylmän harmaaseen mereen. Ruotsalainen tuijotti takaisin, eikä Tino olisi pystynyt millään arvaamaan, mitä mies ajatteli. Katse oli aivan liian ilmeetön. Mutta sen muutaman sekunnin ajan, mikä suomalaiselta meni käsittää, mitä juuri oli tapahtunut, hän vain tuijotti viikinkiä ja veti syvää henkeään. Vahvat käsivarret pitelivät yhä kiinni hänen vyötäisiltään, mutta Tino tuskin edes huomasi sitä.
”Ki-kiitos…”, hän mumisi, kun ei muutakaan saanut ulos suustaan. Berwald vain jatkoi äänetöntä tuijottamistaan ja näytti vaipuneen jonnekin mietteisiinsä huolimatta myrskystä ja siitä seikasta, että heidän laivansa oli vaarassa rikkoutua tai upota. Muutaman sekunnin päästä Tino mutisi jotain hämillään ja käänsi oman katseensa pois.
”Onko Tino kun…kunnossa?” Eirikur kysyi heikosti ja Lukas vastasi hänelle nopeasti myöntävästi. Tino näytti olevan sen verran kunnossa kuin vain oli mahdollista.
”Jumalat, Berwald, se oli täpärällä”, Mathias kommentoi ja huusi sitten nopeasti jotain miehilleen ennen kuin jatkoi taas. Tosin hänen sanansa hukkuivat ukkosen jyrähdyksen alle ilman, että kukaan kuuli niitä. Lukas vilkaisi mustaa taivasta ja mietti, mitä pahaa hän oli tehnyt koska jumalat olivat päättäneet tehdä hänen elämästään yhtä helvettiä.
Kuten yleensäkin, kohtalolla ei ole tapana varoittaa etukäteen eikä varsinkaan Lukasta. Viikon sisään hänet oli ryöstetty kodistaan, erotettu veljistään ja hänen jokainen yrityksensä lopettaa oma elämänsä oli epäonnistunut. Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen… Joten hän ei saanut varoitusta tälläkään kertaa ennen kuin laiva kallistui toiselle kyljelleen ja samalla hetkellä tuulen puuska osui nuorukaiseen työntäen häntä taaksepäin. Jos hän ei olisi pidellyt kiinni veljestään, hän olisi ehkä selvinnyt kuten Tino, mutta Eirikurin paino sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Suoraan kohti merta.
”Norge!” Mathiaksen ääni oli ensimmäinen, joka kutsui häntä ja heti perään Tino huusi veljiensä nimiä. Sitten Lukas iskeytyi veteen eikä hän kuullut enää mitään.
A/N: Yay for randomi myrsky, joka keskeytti DenNor-hetken \o/
Kyllä, Norja "pääsi" uimaan taas. Hups ^^'' Mutta tämä on sitten viimeinen kerta! Oikeesti... ja tällä kaikella on myös tarkoitus, mutta se kai selkenee sitten myöhemmin.
Eli, kuten alussa sanoin, tässä luvussa oli hirveän paljon kohtia, joiden kanssa olin epävarma (DenNor -kohtaus, Tino ja Eirikurin suhtautuminen asioihin, untimatka...) joten kommentteja toivoisin erityisesti ^^'' (kerjäänhän mä niitä aina muutenkin, njoo...) Se, miksi Tino jäi viikingeille, tarkoittaa muuten sitten sitä SuFinä :3 Seuraavissa luvuissa on myös hieman katkelmia veljesten elämästä ennen kuin Mathias ilmestyi kuvioihin (myös Berwaldin ja Mathiaksen menneisyys paljastuu luultavasti. mulla on ainakin pyörinyt mielessä sellainen hassu ajatus, miten ihmeessä Su-san on edes päätynyt samaan tiimiin Tanskan kanssa)
Tino on hiukan raukka näin aluksi, mutta älkää huoliko. Hän ei aio pamahtaa Berwaldin kanssa suorilla naimisiin (e-en mä tiedä, miten sen muuten sanoisin...) Vaikka Norja onkin tässä se todellinen bad-ass.
Selvä, nyt lähden tekemään jotain muuta. Seuraava osa tulee jahka beta on sen lukenut ja mä olen toipunut tästä edellisestä...