Kirjoittaja Aihe: HETALIA: København -syndrooma, K-11 | osa 25/25 Valmis  (Luettu 11116 kertaa)

yövalo

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: København -syndrooma, K-15
« Vastaus #20 : 05.06.2011 21:06:36 »
Lukija ilmoittautuu. (Luin tän jo jonkin aikaa sitten, mutta piti kerätä rohkeutta et uskalsin tulla kommentoimaan :D).  Mielipiteeni lyhyesti ja ytimekkäästi on, että pidän tästä fikistä hirveän paljon! Koko fikin asetelma ja varsinkin se, että Tanska ja Ruotsi ovat viikinkejä, on mieleeni. Tanska on ihanan pahis! :D Ruotsi taas on oma juro itsensä, heh, jotenkin alan vain yhä enemmän pitää Ruotsista.

Olet mielestäni hyvin onnistunut hahmojen luonteiden kanssa, uskottavaa kuvausta. Norjaa käy kyllä sääliksi, olet vaikuttavasti kuvannut hänen epätoivoaan. Ja se mereen hyppääminen, huijui, siinä kohtaa hengitys salpautu. Olet saanut tehtyä tästä tosi jännittävän ja koukuttavan fikin. Mulla on vaikeuksia malttaa odottaa jatkoa :)

Vyra

  • Vieras
Vinzzuppi: Kiitos~ Joo! Hän osasi uida, mä olin siitä niin ilonen <3 perhanan tanskalaiset pääsee aina yllättämään meidät. Pari virhettä siellä joo...

san-san: Kiitoksia~ Täähän on kyllä oikeastaan AU-fikki eli valtiot ei ole valtiota (olipa hauskasti sanottu...) ja muutenkin mun viikingit ei taida olla ihan niin viikinkejä ^^'' Mut kiitoksia paljon kommasta ja toivottavasti loppukin kelpaa!

Muuttis: Bonjour~ en dank u wel, mijn vriend :3 Kyllä Mathiaksesta ja Lukaksesta vielä jotain tulee... se vaatii vain hieman aikaa ja pari muuta juttua... ja ootahan, kun pääsen kertomaan viikinkikaupungin elämästä! mulla on pari hauskaa juttua Hollannin varalle ^^ (ja polkupyöriähän ei oltu viel keksitty, muahahahahaaa~)

yövalo: Kiitos todella paljon! Ihana tietää, että tätä luetaan ja jatkoo odotellaan :3

Eli. Jatkoa. Tämä otti hetken, koska ensin olin liian kiireinen kirjoittaakseni ja sitten olin liian kiireinen julkaistakseni ja sitten koin henkisen ongelman tämän luvun kanssa... Miten sen sanoisi? En ollut aivan varma, kirjoitinko kaikki tunteet kunnolla ja sitten pelkäsin että epäonnistuin... Beta kuitenkin kelpuutti tämänkin luvun, joten ehkä se siitä... ^^''
Annetaan seuraavan syndroomaan alkaa~ (mä en enää ite puhu luvuista, puhun aina "syndroomista" ^^'')


Kuudes osa: Myrsky-syndrooma


”Se on ihan hyvin, Is, kaikki on pian taas kunnossa…”, Tino kuiskutti ja silitti nuoremman velipuolensa selkää lohduttavasti. Merenkäynti oli taas voimistunut ja hopeahiuksinen nuorukainen oli päätynyt tyhjentämään vatsaansa laivan laidan ylitse. Lukas seisoi veljensä toisella puolella ja keskittyi mulkaisemaan murhaavasti jokaista viikinkiä, joka vain näytti siltä että ajattelisi jotain mistä norjalainen ei pitänyt. Hän oli kehittynyt jo aika taitavaksi murhaavassa katseessa ja se tehosi loistavasti kaikkiin paitsi Mathiakseen ja Berwaldiin. Lukaksen harmiksi, mikään ei näyttänyt toimivaan siihen ärsyttävään idiootti tanskalaiseen, joka nyt seisoi muutaman metrin päässä juttelemassa parin lähimmän miehensä kanssa ja piti tietenkin samalla norjalaista vankiaan silmällä. Lukas tosiaan vihasi sitä. 

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun Lukas oli melkein onnistunut hukuttautumaan ja he olivat Mathiaksen kanssa päätyneet kaupantekoon, miten viikinki sitä kutsui. Lukas nimitti sitä vain ryöstöksi, kiristykseksi ja pakottamiseksi. Mutta se toimi. Eirikur ja Tino saivat kumpikin nyt kulkea vapaammin ilman ranteita sitovia köysiä ja he saivat enemmän ruokaa sekä heillä oli paremmat vaatteet, jotka suojasivat myös kylmältä merituulelta. Myös muiden viikinkien suhtautuminen oli lieventynyt hiukan, kun oli käynyt selväksi että vangit olivat heidän pomonsa uuden lemmikin veljiä. Ja tietenkin Berwald, joka vieläkin totisena seurasi Tinoa ympäriinsä ja näytti vahtivan tätä, vaikutti vahvasti yleiseen mielipiteeseen. Lukas oli myös saanut lämpimämmät vaatteet, mutta hänen kahlettaan Mathias ei ottanut pois, joten norjalainen piteli sitä yleensä käsissään, ettei se laahaisi kantta hänen kulkiessaan.

”Wou, hänhän näyttää todella sairaalta”, Mathias totesi tullessaan lähemmäs ja kumartuessaan vilkaisemaan Eirikurin kasvoja. Lukas astahti nopeasti vielä lähemmäs pikkuveljeään niin, ettei viikinki vahingossakaan pääsisi koskettamaan tätä. 

”Mene pois”, hän murahti, mutta Mathias vain hymyili kuten aina.

”Enkä mene. Tämä on minun laivani. Näin kamalasti tuskaa ja vaivaa saadakseni sen”, viikinki vastasi itsetietoisesti, ”mutta Norgeni… Miten voit?” Lukas tuhahti. Mathias oli kyllä kuullut hänen oikean nimensä jo, mutta ilmeisesti viikinki vain oli liian typerä käsittääkseen sitä, joten Lukas oli vieläkin Norge. Kaiken lisäksi hän oli kuullut Tinonkin jo kerran vahingossa melkein kutsuvan häntä siten.

”Se ei kuulu sinulle”, norjalainen tokaisi tylysti.

”Kuulupas”, viikinki vastasi huomattavasti kepeämmin ja pirteämmin, ”kaikki sinun asiasi ovat minunkin asioitani ja mehän…” Lukas läimäytti miestä poskelle ennen kuin tämä ehti viimeistellä lausettaan. Norjalainen oli hyvin tietoinen siitä, että luultavasti jokainen laivalla olija oli jo täysin perillä hänen ja Mathiaksen sopimuksesta. Eikä sekään seikka, että viikinkimies oli alkanut käyttää häntä lempityynynään hälventänyt epäilyjä, mutta Lukas ei kuitenkaan tahtonut veljiensä tarkalleen tietävän, miten alas hän oli vajonnut.

Tosin se huolestunut katse, jonka Tino häneen loi samalla kun yritti vakuuttaa nuorinta velipuoltaan siitä, ettei merisairaus tappaisi tätä, kertoi selvästi että suomalainenkin tiesi jo jotain. Hän oli aina ollut hyvä huomaamaan asioita ja oli vaan ajan kysymys, milloin hän kysyisi sitä Lukakselta.

”Vai olet taas tulisella päällä tänään”, Mathias naureskeli norjalaisen reaktiolle, ”osoittaisit energiasi minulle jollain muulla tavalla…” Lukas ohitti viikingin ehdotuksen välittämättä ja kääntyi taas veljensä puoleen.

”Voitko jo paremmin, Is?” hän kysyi huomattavasti hellemmällä sävyllä kuin sillä, jolla oli puhunut tanskalaiselle.

”Kyllä…”, nuorukainen vastasi nojatessaan voimattomana puuta vasten.

”Sinun kasvosi vihertävät… hieman”, Tino huomautti.

”Eikä…”, Eirikur väitti vaimeasti ja Tino loi kysyvän katseen Lukakseen hänen ylitseen.

”Onko vihreä ihonväri normaalia?” hän kysyi totisella äänellä.

”En usko…”, Lukas vastasi aivan yhtä totisena. Mathias, joka kyllästyi nopeasti olemaan huomaamaton, siirtyi hieman lähemmäs.

”Illalla nousee myrsky, joten ehkä meidän pitäisi tehdä jotain suloiselle pikkuiselle”, mies totesi.

”Sinä et tee hänelle yhtään mitään tai minä…”, Lukas aloitti uhkaavalla äänellä, mutta Mathiaksen naurahdus keskeytti hänet.

”Voi, Norgeni, olet niin suloinen kun suutut ja tulet mustasukkaiseksi”, viikinki sanoi ja iski silmäänsä, mutta Lukas kääntyi poispäin.

”Tino?” norjalainen kysyi, kun suomalainen näytti miettivän jotain hetken, ”tiedätkö sinä jotain, mikä auttaisi?” Tino oli hetken hiljaa ja tummansiniset silmät näyttivät hetkeksi sumenevan, kun hän muisteli parantajamuorilta oppimiaan asioita.

”Kyllä… ehkä”, hän lopulta vastasi hiukan epäröiden, ”mutta minulla ei ole aineksia tehdä mitään…” Lukas vilkaisi Eirikuria, joka näytti vieläkin erittäin huonovointiselta, ja sitten hän nyökkäsi totisena. Mathias hymyili pettävän viatonta hymyään ja nappasi Lukaksen kahleen toisen pään sormiinsa.

”Mitä sinä sitten tarvitset?” Lukas kysyi ja Tino katseli heitä hetken aivan kuin pystyisi näkemään vallitsevan asetelman, mutta sitten hän nyökkäsi pienesti ja luetteli nopeasti kaikki tarvitsemansa ainekset. Ne eivät kuulostaneet kovin erikoisilta, joten ehkä…

”Minä olen aivan…”, Eirikur yritti vakuutta, mutta sitten hän alkoi yskiä ja kouristi hiukan kakoessaan. Lukas kääntyi taas kevyesti hymyilevän Mathiaksen puoleen.

”No?” hän kysyi tietäen vallan hyvin, että tanskalaisviikinki oli tietenkin kuunnellut.

”Hienoa…”, viikinki totesi itsekseen ja vilkaisi sitten olkansa ylitse Berwaldia, joka jo totuttuun tapaan pysytteli lähistöllä, ”Berwald, onko meillä mitään ihmeaineksia?” Ruotsalainen tuijotti häntä hetken totisena ja nyökkäsi sitten lyhyesti.

”K’llä”, mies vastasi ilman sen suurempia monimutkaisuuksia. Mathiaksen hymy leveni ja hän käänsi siniset silmänsä taas kylmäilmeistä norjalaista kohti.

”Eli… ”, hän aloitti, mutta Lukas keskeytti jälleen tarttumalla kiinni hänen viitanliepeestään ja kiskomalla viikingin mukaansa. Norjalainen ei edelleenkään tahtonut ärsyttävän typeryksen hölöttävän kaikkia asioita suoraan hänen veljiensä edessään. Silti hän tunsi Tinon huolestuneen katseen selässään, kun Mathias naurahti ja antoi Lukaksen johdattaa hänet sen teltan luo, jossa he epävirallisesti asuivat. Lukas oli kyllä yrittänyt pysytellä myös yöt veljiensä seurassa, mutta viikinki raahasi hänet aina mukanaan.

”Tsot, tsot… Minä olen täällä se, joka johtaa”, viikinki totesi, kun he vihdoin olivat enemmän näkymättömissä.

”Sinun taidoillasi ei johdeta edes kylävaimojen juorupiiriä”, norjalainen vastasi kylmästi ja istahti alas. Teltan seinäkankaat olivat paksut, joten sisällä oli aina hieman hämärää, mutta he näkivät kuitenkin toisensa tarpeeksi hyvin. Lukaksen mielestä liiankin hyvin.

”Norgeni… Minä olen kuitenkin sinunkin herrasi, joten…”, Mathias sanoi itsevarmasti ja hymyili taas, ”…kaupankäyntiä? Tahdot kai, että pikkuveljesi voisi paremmin?”  Lukas nyökkäsi lyhyesti, vaikka hän inhosikin jo valmiiksi sitä mitä tulisi tapahtumaan. Mathias ei ollut enää vaatinut mitään sen ensimmäisen kerran jälkeen, mutta jotenkin Lukas tiesi, että viikinki vain odotti tilaisuuttaan.

Mathias katseli hetken mietteliäänä norjalaistaan ennen kuin hänen hymynsä vaihtui hitaasti pahaenteiseksi virnistykseksi ja hän näytti päätyvän johonkin lopputulokseen.

”Minä tahdon riisua sinut”, viikinki sanoi suoraan ja jäi mielenkiinnolla tarkkailemaan vankinsa reaktiota.

Lukas jähmettyi. Hän oli jo alusta asti saanut sietää viikinkimiehen pieniä huomioita ja ei toivottua läheisyyttä, mutta hän oli jo kerran antautunut ja suudellut miestä. Lukas ei silti tahtonut antaa itseään. Se olisi liian… läheistä, kamalaa, likaista… Kuinka pitkä matka siitä olisi siihen, että Mathias ottaisi hänet? Väkisin tai kaupanteolla.

”Olisi ikävä, jos niin suloiselle pojalle kävisi jotain…”, Mathias lähes kuiskasi ja Lukas tuijotti häntä vielä hetken kylmän murhaavalla katseellaan ennen kuin kapeat hartiat laskeutuivat hieman. Se oli ainoa merkki, josta viikinki näki nuorukaisen luovuttaneen. Hän avasi käsivartensa ja nykäisi hiukan norjalaisen kahletta kutsuakseen Lukaksen luokseen.

Lukas ryömi lähemmäs. Niin lähelle, että hänen polvensa koskettivat Mathiaksen jalkoja, mutta se ei ollut viikingille tarpeeksi. Mathias naksautti kieltään ja nosti sitten nuorukaisen helposti syliinsä niin, että norjalaisen jalat olivat hänen lantionsa kummallakin puolella.

”Rentoudu… se on sitten helpompaa…”, Mathias kuiskasi lähes käheällä äänellä Lukaksen korvaan. Norjalainen olisi tahtonut enemmänkin taistella. Iskeä nyrkkinsä tuohon naamaan, jolla oli aina se sama hymy, ja satuttaa miestä, joka oli vienyt hänet ja hänen veljensä. Mutta hän ei pelannut enää omilla säännöillään.

Ne olivat Mathiaksen säännöt.

Viikingin kädet hivelivät hänen selkäänsä, kun Lukas antoi päänsä painua alas ja otsansa levätä Mathiaksen olkapäätä vasten. Mies murahti tyytyväisensä ja korjasi hieman asentoaan päästäkseen koskettamaan vankiaan paremmin.

”Kai sinä tiedät, että minä en ole nainen”, Lukas tokaisi hiljaa kysymyksen, joka oli ilmaantunut hänen mieleensä jo pian sen jälkeen, kun oli ollut jo päivänselvää, mitä viikinkimies hänestä halusi.

”Kyllä”, Mathias vastasi hiljaa ja hymähti aivan kuin pitäisi norjalaisen toteamusta outona, ”olen asiasta erittäin tietoinen…” Kädet avasivat Lukaksen tunikaa sitovan vyön ja sukelsivat kankaan alle tutkimaan paljasta ihoa. Merillä vietetyn elämän ja taistelemisen karheuttamat sormet hiipivät ylöspäin koskettaen matkalla jokaista selkänikamaa ja nostaen tunikan helmaa ylemmäs. Lukas värähti hiukan, kun viileä ilma kosketti hänen aiemmin suojattua ihoaan eivätkä viikingin sormetkaan tuntuneet kovin lämpimältä tehdessään pieniä ympyröitä norjalaisen lapaluiden päällä.

”Rentoudu… Olet taitavissa käsissä”, Mathias kuiskasi, vaikkei saanutkaan vakuutettua Lukasta. Norjalaisen olkapäät jännittyivät ja vain ajatus siitä, että Eirikur voisi paremmin saatuaan lääkettä, piti hänet paikoillaan samalla kun viikingin sormet eksyivät hivelemään nuorukaisen kylkiluita.

”Sinun pitäisi syödä enemmän”, mies kommentoi huomattuaan kuinka laiha norjalainen todellakin oli. Lukas oli aina ollut hoikka, mutta jäätyään vangiksi hän oli lopettanut syömisen lähes kokonaan ja se näkyi jo nyt. Mathiaksella ei näyttänyt kuitenkaan olevan enempää moittimista hänen vartalostaan. Ei ainakaan päätellen siitä, miten viikingin hengitys alkoi kiihtyä hitaasti ja kädet sivelivät norjalaisen ihoa entistä innokkaammin. Lukas puristi silmänsä kiinni ja huomaamattaan painoi kasvojaan tiukemmin vasten viikingin olkapäätä.

”Minun syömiseni ei…”, Lukas mutisi äkäisesti, mutta hänen sanansa katkesivat kun Mathias äkisti päätti, että täällä oli liian paljon kangasta hänen ja hänen Norgensa välissä. Nopealla ja yllättävän helpolla liikkeellä viikinki sai riisuttua norjalaisen tunikan pois tieltä.

”Äläs, minun täytyy pitää huolta omastani”, Mathias vastasi virnistäen ja alkoi jälleen sivellä Lukaksen vaaleaa ihoa. Se näytti niin kauniilta… Kuin uusi koskematon lumi talviyön jälkeen tai jokin metsän kukka, joiden nimiä Mathias ei koskaan muistanut.

”Minä en ole sinun”, Lukas sanoi, kuten hän oli sanonut joka kerta, vaikka viikinki ei vieläkään alkanut uskoa. Nytkin Mathias vain naurahti ja painoi sitten huulensa norjalaisen hiuksille.

”Minusta näyttää siltä, että sinä olet…”, hän totesi ja suukotti ensin nuorukaisen otsaa ja antoi sitten huultensa kulkea kaulaa pitkin olkapäälle, ”olisit iloinen. Minä olen sentään rehellinen mies. Joku muu olisi saattanut vahingoittaa tai huijata sinua, Norgeni.” Viikingin ääni alkoi käydä käheämmäksi ja viimeiset sanat lähes katosivat, kun hän suuteli norjalaisen kaulaa ensin varoen ja lähes hellästi, mutta lopulta rajummin ja jättäen ihoon punaisen merkin. Lukas inahti hiukan, kun miehen toinen käsi eksyi hänen hiuksiinsa ja väänsi hänen päätään hiukan sivummalle, jotta nälkäisillä huulilla olisi enemmän tilaa maistella hänen kaulaansa. 

”Norge… Norge…”, Mathias kuiskasi nimeä, jonka hän oli norjalaiselleen antanut, ja hänen hengityksensä tuntui polttavalta samoin kuin kädet jotka pitelivät nuorukaista paikoillaan. Yhtäkkiä Lukas ei tuntenut enää kylmää ja sen sijaan hänen alkoi olla kuuma. Sen täytyi johtua vain pienestä tilasta… ja siitä, että Mathias oli niin… Ei, sillä ei ollut mitään tekemistä viikingin kanssa! Mutta vaikka Lukas kuinka uskotteli itselleen, hän tunsi kuitenkin kuinka hänen verensä nousi ylös ja aiheutti väriä kalpeille kasvoille.

Mathias oli vieläkin hänen kaulansa kimpussa, mies näytti tosiaan ottavan kaiken irti tilanteesta suudelleen ja tutkien aarteensa vartaloa, joten hän ei nähnyt kuinka sekalaiset ilmeet risteilivät norjalaisen kasvoilla tämän yrittäessä pitää kylmää ilmettään kurissa.

”Lopeta…”, Lukas sihahti, kun Mathias oli jo tovin leikkinyt hänellä, mutta viikinki vain naurahti ja kädet kulkivat hiukan alemmas pysähtyen hetkeksi norjalaisen lantiolle.

”Mutta sinullahan on vielä vaatteita jäljellä”, viikinki vastasi ilkikurisesti ja nosti sitten päätään niin, että näki vankinsa kasvot, ”ja… sinähän nautit tästä.” Lukas pudisti päätään kykenemättä enää sanomaan mitään sanoilla. Mathias naurahti taas ja siirsi toista kättään alemmas hivuttaen samalla norjalaisen housujen vyötäröä pois tieltä.

”Älä…aaah…”, Lukas henkäisi. Hän tunsi itsensä jo muutenkin likaiseksi, mutta oli aivan eri asia vain myydä itseään kuin vielä nauttia siitä! Jos hänen veljensä saisivat selville… Hänen olisi varmaan tapettava itsensä häpeän vuoksi. Oikeastaan hän voisi sitten saman tien murhata myös Mathiaksen tai ainakin yrittää sitä taas.

”Hmm… tästä minä pidän… tahdon saada sinut voihkimaan”, Mathias mutisi, ”odota vain, minä saan sinut vielä anelemaan, etten lopettaisi…” Lukas ei vastannut, mutta hänen hengityksensä purkautui ulos oudon katkonaisesti. Hänen mielensä käski hänen pysähtyä ja lopettaa tämä typerä käytös, mutta hänen ruumiinsa tahtoi vastata Mathiaksen kosketukseen. Jossain tämän kaiken ristiriidan takana ja norjalaisen mielen perukoilla pieni ääni ihmetteli heikosti, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Lukas oli valmistautunut elämään koko elämänsä vaatimattoman mukavasti yhdessä veljiensä kanssa, mutta sitten Mathias oli astunut hänen elämäänsä, huomannut sen mielenkiintoiseksi ja ottanut mukaansa. Lukas tosiaankin tunsi itsensä pelkäksi esineeksi. Varsinkin, kun Mathias nojautui eteenpäin ja kaatoi hänet selälleen niin helposti pitäen samalla huulensa kiinni norjalaisen ihossa. Mies kumartui hänen ylleen, mutta Lukas sai viimein ruumiinsa toimimaan edes hiukan mielensä mukaan. Hän riuhtaisi käsivartensa eteensä ja työnsi viikinkiä kauemmas.

”Sinä sait jo… mitä halusit”, hän puuskahti ja yllätti itsensäkin saamalla Mathiaksen pidettyä hieman kauempana omilla voimillaan, ”lopeta jo.” Viikinki oli hetken hiljaa ja katseli sinisillä silmillään vankiaan, jonka rinta kohoili kiihtyneen hengityksen tahtiin ja posket hehkuivat punaisina. Osa vaaleista hiuksista oli valahtanut nuorukaisen silmille, joten Mathias ei nähnyt kylmän sinisiä silmiä, joita hän oli jo niin kovasti alkanut rakastaa, mutta se ongelma korjaantui onneksi nopeasti pikaisella käden liikkeellä. Mies antoi peukalonsa sivellä norjalaisen otsaa ja sitten hän virnisti.

”Ei”, hän totesi ja nappasi sitten kahleen, joka oli jäänyt osittain Lukaksen selän alle, ja kietoi nopeasti sekä tottuneesti norjalaisen kummankin ranteen ympärille ennen kuin työnsi ne lattiaa vasten. Sitten mies kumartui lähemmäs ja Lukas tunsi hänen kuuman hengityksensä kasvoillaan.

”Sinä olet aivan liian kaunis…”, viikinki mutisi osittain itsekseen ja osittain vangilleen, joka nyt puri hampaitaan yhteen ja yritti nykiä käsiään vapaiksi, ”jumalat… he antoivat minulle niin kauniin lahjan kaiken menettämäni tilalle. En voi lopettaa enää, Norge…” Sitten hän painoi huulensa norjalaisen huulille.

Se suudelma tuntui aluksi samalta kuin se ensimmäinenkin, jota vastaan Lukas oli saanut paremmat olot veljilleen, mutta se muuttui nopeasti. Se oli vaativampi, ahneempi… Jostain syystä norjalainen maistoi verenmaun suussaan, mutta se ei estänyt Mathiasta pysähtymästä. Miehen toinen käsi piteli norjalaisen ranteita paikoillaan ja toinen siveli hänen kylkeään.

Lopeta, lopeta, lopeta!

Se oli liian pitkällä. Liian läheistä. Mathias oli niin nopeasti yksi kerrallaan murtanut kaikki ne muurit, jotka Lukas oli pystyttänyt ympärilleen vuosien aikana, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi ja nyt sekin alkoi murtua. Norjalainen tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä.

Päästä irti. Mene pois. Vihaan sinua!

Mathias ei olisi kuullut hänen huutoaan, vaikka hän olisikin yrittänyt saada äänensä käyttöönsä. Lukas puristi silmänsä kiinni ja yritti kadota jonnekin muualle. Jättää ruumiinsa yksin ja antaa mielen häipyä, mutta hänen täytyisi silti pitää veljistään huolta. Mitä arvaamaton viikinki tekisi, jos Lukas ei enää kelpaisikaan? Ottaisiko hän Tinon… tai Eirikurin? Hänen hopeahiuksinen pikkuveljensä oli aivan liian nuori tähän.

”M’thias!” ulkoa kuuluva huuto katkaisi norjalaisen mietteet ja sai myös Mathiaksen pysähtymään hetkeksi. Viikinki ei kuitenkaan noussut hänen yltään vaan kohottautui vain sen verran, että pystyi vastaamaan ruotsalaiselle.

”Minulla on kiireitä, Berwald!” hän huusi takaisin, mutta ilmeisesti ruotsalaisen asia oli kuitenkin normaalia tärkeämpi sillä hän ei jättänyt päällikköään rauhaan.

”M’rsky alka’ ny’”, hän vastasi ja samalla Lukas tiedosti, että laiva tosiaan tuntui keinuvan normaaliakin enemmän, ”t’rvits’mme kaikk’a!” Mathias kirosi hiljaa, mutta hän oli elänyt koko elämänsä merillä ja tiesi kyllä, mitä tapahtuisi jos he eivät pääsisi kepeällä viikinkilaivallaan lähemmäs rantaa myrkyn iskiessä koko voimallaan. Nopeasti viikinki suikkasi pienen suukon norjalaisen otsalle ja sitten hän oli poissa. Kaikki oli päättynyt nopeasti ja jättänyt vain Lukaksen makaamaan selälleen paikalleen tuijottamaan teltan matalaa kattoa lasittunein silmin ja kuuntelemaan oman verensä pauhua. Sekalaiset ajatukset ja tunteet risteilivät hänen mielessään, mutta hän ei edes vaivautunut yrittämään saada niitä järjestykseen. Olkoon kaikki vaan iloisesti sekaisin! Maailma oli muutenkin mennyt hulluksi.

Sitten hän nousi hitaasti kiskoen samalla lähes konemaisesti Mathiaksen hänelle lahjoittaman punaisen tunikansa takaisin ylleen ja lähti etsimään veljiään.

****

”Lukas!” Tinon ääni oli ensimmäinen, joka sai norjalaisen havahtumaan taas. Mereltä puhaltava tuuli riepotteli häntä ja kaikkialta kuului viikinkimiesten huutoja, kun he yrittivät saada laivansa ohjattua rantaa kohden ennen kuin äkillinen myrsky pääsisi täysiin voimiinsa. Kuitenkin Lukas kuuli veljensä kutsun ensimmäiseksi ja hän suunnisti sitä kohti. Jossain mielensä perukoilla hän myös huomioi Mathiaksen äänen, joka jakoi käskyjä miehille, mutta hän käyttäytyi kuin ei olisi kuullutkaan sitä.

”Lukas, äkkiä”, Tino sihahti ja tarrautui kiinni vanhemman veljensä kädestä. Toisella käsivarrellaan suomalainen tuki Eirikuria, joka näytti valmiilta kuolemaan pois ja jättämään merenkäynnin, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Nuorukaisen silmät olivat kiinni ja hän nojautui raskaasti velipuolensa olkapäähän yrittäen pitää hengityksensä tasaisena. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat läpimärät sillä muutamaa sekuntia aiemmin aalto oli lyönyt laivan laidan ylitse kastellen hänet. Tinokaan ei ollut säästynyt merivedeltä, mutta hän näytti olevan kuitenkin huomattavasti paremmassa kunnossa. Ranteensa ympärille suomalainen oli kietonut köydenpätkän, jossa olevat solmut Lukas tunnisti. Tino oli yrittänyt tehdä tuulensolmuja ja rauhoittaa merenkäyntiä, mutta ilmeisesti suomalaisen erityislahjat eivät olleet toimineet tällä kertaa aivan niin hyvin sillä yltyvä tuuli kertoi myrskyn lähestyvän nopeasti. Oli vain ajan kysymys, milloin synkät pilvet päästäisivät kaiken pitelemänsä veden alas.

”Oletteko kunnossa?” Lukas kysyi ennen kuin Tino ehti esittää sen saman kysymyksen hänelle. Norjalainen ei ollut varma, miten olisi itse siihen vastannut, joten paras ennakoida.

”Toistaiseksi lähes kyllä”, Tino vastasi suoraan ja vilkaisi huolestuneena Eirikuria, ”Is on… sanotaan nyt, että ei aivan kunnossa.” Hopeahiuksinen nuorukainen mutisi jotain vastaan, mutta hänen äänensä tuskin kuului. Hänen ilmeensä myös kertoi, että hän yritti kaikin voimin pitää edes sen vähäisen mahaansa asti saaneen ruuan sisällään. Edellisiä korkeampi aalto osui laivan kylkeen ja Lukas yritti pitää oman tasapainonsa tallella samalla kuin kurotti käsivartensa kyyristynyttä pikkuveljeään kohti. Hän nosti Eirikurin käsivarren olkapäänsä yli ja kietoi oman kätensä nuoremman vyötärölle. Tino yritti auttaa pitelemällä kiinni hopeahiuksinen nuorukaisen olkapäästä ja he kaikki kolme pysyttelivät lähellä toisiaan samalla kun viikinkimiehet yrittivät ohjata laivaansa rantaa kohden. Lukas keskittyi pitelemään kiinni pikkuveljestään eikä hän kuunnellut viikinkien huutoja toisin kuin Tino, joka jopa heidän tilanteestaan huolimatta näytti olevan kiinnostunut tapahtumista.

”Hei, te kolme!” Mathias huusi myrskyn pauhun yli ja löi kätensä Lukaksen olkapäälle, ”menkää suojaan!” Lukas vilkaisi kylmillä silmillään miestä, jonka villit hiukset olivat nyt litistyneet päätä vasten sateen vuoksi ja huulet näyttivät sinertävän kylmästä.

”M’thias!” Berwald huusi ja ilmaantui hänkin jostain aivan Tinon taakse, ”li’an m’öhäistä!” Mathias irvisti ja pudisti päätään äkäisesti.

”Ei saa olla! Tämän on pakko onnistua!” hän vastasi toiselle viikingille, ”Tim ja Gil hirttävät minut, jos palaan rikkinäisellä laivalla!” Ajatus hirtetystä Mathiaksesta piristi oudosti Lukaksen mieltä, mutta tilanne ei oikein sopinut siitä mielikuvasta nauttimiseen. Aallot saivat kepeäksi rakennetun viikinkilaivan lähestulkoon kaatumaan ja norjalaiset kyyristyivät saadakseen pidettyä tasapainonsa. Mathias ja Berwald olivat kumpikin tottuneita myrskyihin ja merenkäyntiin, mutta hekin joutuivat muiden viikinkien tavoin yrittämään kaikkensa, jotteivät joutuisi aaltojen varaan.
       
”R’nta on l’ian k’ukana!” Berwald vastasi, ”ja m’rsky on l’ian v’hva!”

”Tiedän, tiedän!” Mathias ärähti ja vilkaisi sitten Lukasta, ”Norge, mene suojaan. Nyt!” Lukas vastasi hänen katseensa ilmeettömänä, mutta nyökkäsi nopeasti. Tärisevän Eirikurin paino hänen käsivarsillaan oli aivan tarpeeksi hyvä syy totella.

Lukas nousi ylös vetäen pikkuveljensä mukanaan ja yritti varovaisin askelin johdattaa heitä suojaan telttaan, vaikka hän ei ollutkaan varma oliko laivalla yhtään suojaisaa paikkaa tällaiselta myrskyltä. Tino seurasi vain hiukan hänen jäljessään huolestunut ilme kasvoillaan.

Lukas oli niin keskittynyt pitämään nuorimman veljensä pystyssä ja sulkemaan yhä yltyvän myrskyn pois päästään, että hän huomioi Tinon vasta kun suomalainen huudahti kauhuissaan. Lukas sai juuri ja juuri pidettyä kiinni Eirikurista käännähtäessään katsomaan taakseen.

Tino puolittain istui ja puoliksi makasi ruotsalaisviikingin päällä. Suomalainen näytti kauhistuneelta ja hän tuijotti Berwaldia, joka juuri hetki sitten oli kaapannut hänet syliinsä, jottei viima olisi heittänyt häntä laivan laidan ylitse kylmän harmaaseen mereen. Ruotsalainen tuijotti takaisin, eikä Tino olisi pystynyt millään arvaamaan, mitä mies ajatteli. Katse oli aivan liian ilmeetön. Mutta sen muutaman sekunnin ajan, mikä suomalaiselta meni käsittää, mitä juuri oli tapahtunut, hän vain tuijotti viikinkiä ja veti syvää henkeään. Vahvat käsivarret pitelivät yhä kiinni hänen vyötäisiltään, mutta Tino tuskin edes huomasi sitä.

”Ki-kiitos…”, hän mumisi, kun ei muutakaan saanut ulos suustaan. Berwald vain jatkoi äänetöntä tuijottamistaan ja näytti vaipuneen jonnekin mietteisiinsä huolimatta myrskystä ja siitä seikasta, että heidän laivansa oli vaarassa rikkoutua tai upota. Muutaman sekunnin päästä Tino mutisi jotain hämillään ja käänsi oman katseensa pois.

”Onko Tino kun…kunnossa?” Eirikur kysyi heikosti ja Lukas vastasi hänelle nopeasti myöntävästi. Tino näytti olevan sen verran kunnossa kuin vain oli mahdollista.

”Jumalat, Berwald, se oli täpärällä”, Mathias kommentoi ja huusi sitten nopeasti jotain miehilleen ennen kuin jatkoi taas. Tosin hänen sanansa hukkuivat ukkosen jyrähdyksen alle ilman, että kukaan kuuli niitä. Lukas vilkaisi mustaa taivasta ja mietti, mitä pahaa hän oli tehnyt koska jumalat olivat päättäneet tehdä hänen elämästään yhtä helvettiä.

Kuten yleensäkin, kohtalolla ei ole tapana varoittaa etukäteen eikä varsinkaan Lukasta. Viikon sisään hänet oli ryöstetty kodistaan, erotettu veljistään ja hänen jokainen yrityksensä lopettaa oma elämänsä oli epäonnistunut. Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen… Joten hän ei saanut varoitusta tälläkään kertaa ennen kuin laiva kallistui toiselle kyljelleen ja samalla hetkellä tuulen puuska osui nuorukaiseen työntäen häntä taaksepäin. Jos hän ei olisi pidellyt kiinni veljestään, hän olisi ehkä selvinnyt kuten Tino, mutta Eirikurin paino sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Suoraan kohti merta.

”Norge!” Mathiaksen ääni oli ensimmäinen, joka kutsui häntä ja heti perään Tino huusi veljiensä nimiä. Sitten Lukas iskeytyi veteen eikä hän kuullut enää mitään.   


A/N: Yay for randomi myrsky, joka keskeytti DenNor-hetken \o/

 Kyllä, Norja "pääsi" uimaan taas. Hups ^^'' Mutta tämä on sitten viimeinen kerta! Oikeesti... ja tällä kaikella on myös tarkoitus, mutta se kai selkenee sitten myöhemmin.

Eli, kuten alussa sanoin, tässä luvussa oli hirveän paljon kohtia, joiden kanssa olin epävarma (DenNor -kohtaus, Tino ja Eirikurin suhtautuminen asioihin, untimatka...) joten kommentteja toivoisin erityisesti ^^'' (kerjäänhän mä niitä aina muutenkin, njoo...) Se, miksi Tino jäi viikingeille, tarkoittaa muuten sitten sitä SuFinä :3 Seuraavissa luvuissa on myös hieman katkelmia veljesten elämästä ennen kuin Mathias ilmestyi kuvioihin (myös Berwaldin ja Mathiaksen menneisyys paljastuu luultavasti. mulla on ainakin pyörinyt mielessä sellainen hassu ajatus, miten ihmeessä Su-san on edes päätynyt samaan tiimiin Tanskan kanssa)

Tino on hiukan raukka näin aluksi, mutta älkää huoliko. Hän ei aio pamahtaa Berwaldin kanssa suorilla naimisiin (e-en mä tiedä, miten sen muuten sanoisin...) Vaikka Norja onkin tässä se todellinen bad-ass.

Selvä, nyt lähden tekemään jotain muuta. Seuraava osa tulee jahka beta on sen lukenut ja mä olen toipunut tästä edellisestä...

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Vs: København -syndrooma, K-15
« Vastaus #22 : 26.06.2011 00:49:16 »
*Pata, pata, pata, pata* Ja toinen kanssa: *Nosebleed*

ANTEEKSI, etten ole tätä ikinä vielä kommentoinut! Tarkoitukseni olisi ollut jo heti ensimmäiset luvun ilmestyttyä, mutta olen näköjään paha ihminen ;_;
Hyvä on, aivan ensimmäiseksi mainitsen nuo nimet (joista minun on pitänyt kommentoida jo tuhat lukua sitten, AARGH!) eli, mahtavaa, että valitsit Norjalle juuri nimen Lukas! Kaikista niistä vaihtoehdoista jotka hänelle oli annettu juuri tuo nimi sopi minustakin hänelle parhaiten. Ja myös Islannin nimeksi valitsit saman kuin itsekin olin valinnut, aina paranee <3 Tanskan nimen siedättämisessä minulla meni hieman aikaa, mutta nyt kyllä huomaan jo miten hyvin tuo hänelle sopii. Sääli vain, että Hima-sama ei taida sitä hänelle valita... Mutta nimissä olet onnistunut <3
Tai siis koko tarina on onnistunut. Sinulla on kummallinen tapa tehdä kaikista tarinoistasi äärimmäisen koukuttavia ja mieleenpainuvia, mutta tämä... Jotenkin vielä enemmän kuin kaikki muut mitä olen sinulta lukenut. Kuinkahan monena kouluaamuna vain katosin viikinkiaikaan... Että kiitos siitä, kuin toisessa maailmansodassa ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa!

Olisi varmaan kilteintä käydä kaikki luvut läpi, mutta väshyttää~, joten höpötän vain viimeisimmästä luvusta. Tuossa äsken uudelleen lukiessa tuli sama fiilis kuin ensimmäisellä kerrallakin, ensin yllä mainittu nosebleed ja sitten "NEIIN!" Huudahdus kun Lukas joutui taas vedenvaraan. Eiih~, ei Lukas, Mathias pelasta hänet! Miten olikin noin huono mäihä?
Norjan "maksukohtaus" aiheutti kyllä vähän ristiriitaisia tunteita. Se varmaan johtui siitä, että Norjan ahdistuneisuus tuntui leviävän tänne asti, mutta samalla pieni kiero mieli tahtoi lukea DenNoria ja sitten oltiinkin taas Tanskan puolella. Vaikean ristiriitaista, mutta hiton hyvin kirjoitettu! Se tunnelma oli niin, ah, käsinkosketeltavaa. Minä en oikein osaa selittää tätä kunnolla, muuta pidin tuosta kohtauksesta hirveästi. Norjaa kyllä käy sääliksi, eikä vain vähän, mutta on hänkin kyllä yksi jääräpää! Voi hyvä mies, etkö sinä jo näe miten Mathias pitää sinua ja veljiäsi kuin kukkia kämmenellä? Hän ei ole oikeastaan uhkaillut pahemmin, eikä kiduttanut, hän on pohjimmiltaan hyvä viikinki, joten mikset voisi edes vähän luottaa häneen~!

SuFiniä odotan yhtä ristiriitaisin tuntein, en oikein tiedä pitäisikö sitä pelätä vai odottaa innolla. Ruotsi on kuitenkin niin tönkkö, että... Että.. Että... Huih! Sitä on jotenkin vaikea niellä Hetaliassa, niin miten sitten nyt käy kun taustalla ei ole sitä valtiojuttua? Huu, kiinnostava nähdä millaisen ratkaisun sille sitten teet. Noh, katsellaan ja odotellaan, toistaiseksi riittää vielä nuo söpöt kohtaukset :"> Tino on mukava hahmo, hän keventää niin sitä tunnelmaa, ei pieni suomalainen sovi oikein tuohon ympäristöön. Tai sitten hän sopii kuin nakutettu, en osaa oikein sanoa : D Söpö hän on silti <3

Rakentavaa? Turha kuvitella! 100% hehkutusta? Totta nakissa. Ja se espanjankielinen lause jonka muodostin sinulle mesessä tarkoitti: "Köpi on mahtava tarina! Mahtavampi kuin Preussi!" <- Siinä sinulle purtavaa ^-'^ Älä turhaan ota stressiä, kyllä sinä hyvin kirjoitat.
Jatkoa odotellessa~ <3
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Vinzup

  • Purilaiskuningastar
  • ***
  • Viestejä: 66
  • Captain Smållwave
Vs: København -syndrooma, K-15
« Vastaus #23 : 26.06.2011 23:35:33 »
Kirjotusvirhe:
Lainaus
Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen…
väli puuttuu ^^ *niponipo*

Tää oli kerrassaan ihana. <3 Rakastin tota dennor-kohtaa ja koko lukua! Lemppari tähän asti! :)
Äääää haluisin lainata tähän jotain, mutkun tuntuu, et pitäis lainata koko hoito... No pätkinä sitten ^^

Lainaus
”Onko vihreä ihonväri normaalia?” hän kysyi totisella äänellä.
Repesin tätä. Tästä vaan tuli niin mieleen yks mun kaveri... Ja muutenkin, ihan loistava veto 8D

Lainaus
”Eli… ”, hän aloitti, mutta Lukas keskeytti jälleen tarttumalla kiinni hänen viitanliepeestään ja kiskomalla viikingin mukaansa. Norjalainen ei edelleenkään tahtonut ärsyttävän typeryksen hölöttävän kaikkia asioita suoraan hänen veljiensä edessään. Silti hän tunsi Tinon huolestuneen katseen selässään, kun Mathias naurahti ja antoi Lukaksen johdattaa hänet sen teltan luo, jossa he epävirallisesti asuivat.
Oi tästä mä tykkäsin!!! Toi on jotenkin... rurru runne, tosi tuttu, vaiks ei mulle oo ikinä noin käyny :o Mut tunnelma heijastu tästä vaan niin hyvin.

Lainaus
Lukas ryömi lähemmäs. Niin lähelle, että hänen polvensa koskettivat Mathiaksen jalkoja, mutta se ei ollut viikingille tarpeeksi. Mathias naksautti kieltään ja nosti sitten nuorukaisen helposti syliinsä niin, että norjalaisen jalat olivat hänen lantionsa kummallakin puolella.

”Rentoudu… se on sitten helpompaa…”, Mathias kuiskasi lähes käheällä äänellä Lukaksen korvaan. Norjalainen olisi tahtonut enemmänkin taistella. Iskeä nyrkkinsä tuohon naamaan, jolla oli aina se sama hymy, ja satuttaa miestä, joka oli vienyt hänet ja hänen veljensä. Mutta hän ei pelannut enää omilla säännöillään.

Ne olivat Mathiaksen säännöt.
Melkeen tuli tippa linssiin. Aivan ihana pätkä tämäkin, Norjaan oli helppo samaistua ja siksi tykkäsin ihan hirveästi! Poor Norway :(

Lainaus
Tino puolittain istui ja puoliksi makasi ruotsalaisviikingin päällä. Suomalainen näytti kauhistuneelta ja hän tuijotti Berwaldia, joka juuri hetki sitten oli kaapannut hänet syliinsä, jottei viima olisi heittänyt häntä laivan laidan ylitse kylmän harmaaseen mereen. Ruotsalainen tuijotti takaisin, eikä Tino olisi pystynyt millään arvaamaan, mitä mies ajatteli. Katse oli aivan liian ilmeetön. Mutta sen muutaman sekunnin ajan, mikä suomalaiselta meni käsittää, mitä juuri oli tapahtunut, hän vain tuijotti viikinkiä ja veti syvää henkeään. Vahvat käsivarret pitelivät yhä kiinni hänen vyötäisiltään, mutta Tino tuskin edes huomasi sitä.

”Ki-kiitos…”, hän mumisi, kun ei muutakaan saanut ulos suustaan. Berwald vain jatkoi äänetöntä tuijottamistaan ja näytti vaipuneen jonnekin mietteisiinsä huolimatta myrskystä ja siitä seikasta, että heidän laivansa oli vaarassa rikkoutua tai upota. Muutaman sekunnin päästä Tino mutisi jotain hämillään ja käänsi oman katseensa pois.
Tämä... Tykkäsin, tykkäsin! :D Tämä oli jotenkin... omanlaatuisensa, ja sen vuoksi tykkäsin ^^ Hankala selittää... Mutta tämä painautui mieleen joka tapauksessa ja tykkäsin juuri siksi ^^

Lainaus
”Norge!” Mathiaksen ääni oli ensimmäinen, joka kutsui häntä ja heti perään Tino huusi veljiensä nimiä. Sitten Lukas iskeytyi veteen eikä hän kuullut enää mitään.   
Tämä koukutti mut kyllä totaalisesti tähän ruutuun. Pakko saada lukea lisää, mutta!!! A/N! Mitenkä niin A/N??? :( Ihana lopetus tälle luvulle, saa janoamaan lisää ;D

Kertakaikkiaan... Ei yhtään pahaa sanottavaa tästä, tykkäsin ihan hirveästi :D Ääää pitää lukea vielä uudestaan... <3 Ihana, kertakaikkiaan. Kiitos!
-Vinzuppi kuittaa ^^

ps. Ainiin, se piti vielä sanoa. Jotenkin tässä luvussa oli koko ajan myrskyä ennustava tunnelma... Ja siten tuo myrsky sopi siihen aivan loistavasti. Tää oli toiminnantäyteinen, kuin jostain hyvästä leffasta :) tykkäsin älyttömästi. XD tack igen ^^
« Viimeksi muokattu: 26.06.2011 23:48:13 kirjoittanut Vinzup »
B.A.T. & Kaaosduo! ~beware~ <3
Vielä ne mammuttikärpäset valtaa maan.
Tunnen itseni lampaaksi kissojen joukossa...

MyrsyliuutE_96

  • C'est Gryffondor
  • ***
  • Viestejä: 587
  • Upsiding down.
    • Myrsis's site
Vs: København -syndrooma, K-15
« Vastaus #24 : 03.07.2011 15:02:39 »
Betapalvelun kommentintoimittaminen meinasi myöhästyä…:’D

Viitosluku

Norjan hukuttautuminen on aivan nerokas pätkä. Pidän siitä kovasti. Se on jotenkin niin kaunis, vaikkakin synkkä ja epätoivoinen, ettei mitään jakoja. Oikeastaan se on nappisuoritus, ja tykkään siitä ihan todella paljon. Norjan päättäväisyys hukkumisen suhteen on ihailtavaa. Kohta on vain kirjoitettu täydellisesti, nautittavaa:) Ja sitten tämä on vain hieno kohta:
Lainaus
”Sinä olet minun”, Mathias totesi, ”et saa kuolla, jos minä sanon ei!”

<3 Tästä päästäänkin Mathiaksen urhoollisuuteen ja siihen tapaan millä se katsoo Norgen perään. Tanska on tässä jotenkin niin oma itsensä mutta jotenkin turhan aikuinen vaikka se onkin aikuinen koska sen on pakko olla. (maailman järkevin lause mut kuitenkin.) Tää kohta sai rakastaa Tanskaa, ja tykkään ihan hirveän paljon siitä tavasta millä ne keskustelevat keskenään. Oikeastaan tää on vain ihan loistavaa tekstiä, mut siitä olen jo hehkuttanut.
Entäpä sitten sen jälkeen kun Norja tajuaa että Suomi ja Islanti on siinä sittenkin? Vaikka mä oon lukenu tän luvun joskus ikuisuus sitten, meinaa kuitenkin tulla ties minkälaisia tunnereaktioita. En osaa oikein selittää, mutta tykkään ihan kauhean paljon edelleenkin.

Lainaus
Mutta, kun Tino naurahti helpottuneena, komåuroi lähemmäs ja painoi otsansa veljensä olkapäälle, Lukas tiesi hänen olevan oikea. Eikä Eirikurikaan tuntunut kylmältä kuin kuolleiden olisi pitänyt.
Tää oli hieno jälleennäkeminen, mut komåuroi ei ole edelleenkään sana :D
Se tunnelataus mikä iski päin mun kasvoja, kun Norja tajusi että Suomi ja Aisu on vankeja.. Se oli kuin vettä olisi kaatanut niskaan: Norjan tunteisiin oli todella helppo samaistua, mutta suoraan sanottuna teki pahaa ajatella sitä tilannetta. Norjan raivo ja pettymys oli ihan ansaittua, mutta Mathiaksen reaktio yllätti. Miten sellainen hahmo voikaan olla niin laskelmoiva ja kiinnostava..
Kaupanteko oli tosi hyvä veto, olen yhä sitä mieltä. Se on tosi tyypillinen mut tässä todella toimiva ja mä en voi tykätä siitä yhtään enempää just nyt.

Lainaus
”Kuten arvelinkin”, viikinki sanoi ja tämän sormet eksyivät pyörittelemään Lukaksen märkiä hiuksia, ”siis… kävisitkö kauppaa kanssani?
”Kauppaa?” Lukas kysyi yrittäen pysyä perillä viikingin ajatuksen juoksusta.
”Niin, aivan yksinkertaista kauppaa”, Mathias vastasi, ”minä annan sinulle tai veljillesi jotain ja sinä annat minulle jotain. Helppoa.”
Tuo on niin.. Hykerryttävä. Looginen itse asiassa. Yksinkertaisesti mahtava. Norja ymmärtää sittenkin ja Tanska tietää. Mahtavuutta<3
Luvun lopetus oli mun mielestä juuri sopiva, mieleni taikoi ties mitä hienouksia vielä lisäksi, mutta se oli sopivasti koukeroilla verhottu, mutta juuri niin pelkistetty, että se oli täydellisyyttä tavoitteleva.

Kuutosluku
Lukuhan alkoi sillä, että Tino piti huolta pikkuveljestä jolla oli vähän huonompi olo. Se oli suloinen kohta. Sä osaat kirjoittaa Suomen ja Islannin persoonallisuudet vähän venyttäen sillä tavalla, et se ei noudata ihan täydellisesti hetaliastereotypiaa, mutta kuitenkin niin, että ne tunnistaa vielä sellaisiksi. Tykkään:D
Kuvailupätkä siinä välissä, vaikka se olikin vain yksi kappale, se oli.. En tiedä. Pysäyttävä? Yhteenvetona tosi kätevä ja  hieno.

Lainaus
”Wou, hänhän näyttää todella sairaalta”, Mathias totesi tullessaan lähemmäs ja kumartuessaan vilkaisemaan Eirikurin kasvoja. Lukas astahti nopeasti vielä lähemmäs pikkuveljeään niin, ettei viikinki vahingossakaan pääsisi koskettamaan tätä. 
”Mene pois”, hän murahti, mutta Mathias vain hymyili kuten aina.
”Enkä mene. Tämä on minun laivani. Näin kamalasti tuskaa ja vaivaa saadakseni sen”, viikinki vastasi itsetietoisesti, ”mutta Norgeni… Miten voit?”
Mä olen varmaan jo betatessa huomauttanut tästä? Tää on vain niin ihana esimerkki siitä, miten Tanska on laskelmoiva ja Norja suojeleva, uhrautuva hahmo. Mä voisin verrata tätä kohta itseensä Jeesukseen, mutta en mä viitsi. Kuitenkin, Norja on niin urhea kaiken synkkyyden keskellä. Se yrittää niin kuin pitääkin, niin kuin Tanska laittaa sen tekemään. Tanskan aiheenvaihto ja Islannin huomaamaton piilovähättely on vähintäänkin taktista:D
Islantia käy ihan käsittämättömän paljon sääliksi, mutta sille en voi mitään, koska jos ei kävisi, niin olisi paha.

Lainaus
Eikä sekään seikka, että viikinkimies oli alkanut käyttää häntä lempityynynään hälventänyt
epäilyjä, mutta Lukas ei kuitenkaan tahtonut veljiensä tarkalleen tietävän, miten alas hän oli vajonnut.
Tosin se huolestunut katse, jonka Tino häneen loi samalla kun yritti vakuuttaa nuorinta velipuoltaan siitä, ettei merisairaus tappaisi tätä, kertoi selvästi että suomalainenkin tiesi jo jotain. Hän oli aina ollut hyvä huomaamaan asioita ja oli vaan ajan kysymys, milloin hän kysyisi sitä Lukakselta.
Kuules nyt, sä yrität tapattaa mut alemmuuskomleksiin, tämä on kirjoitettu niin hienosti. Todella ammattimaista:)<3

Mä sain jonkinsortin naurukohtauksen Islannin ja Suomen keskustelulle ihonväristä. Älä kysy kun en itsekään tiedä mutta se nyt vain on sellainen sarkastisen surkuhupaisa.
Myönnetään, alkaa tehdä mieli heittää Tanska itse järveen kun se ei osaa tehdä muuta kuin vain ajatella omaa napaansa ja Norjaa. Se on ihan jännä hahmo niinko edelleen ja sille ei voi mitään.

Taktinen poistuminen tilanteesta oli ihan viisas veto, vaikka Tanska käykin hermoille. Se tunne kun tajuaa että juoni yrittää syventää näiden kahden välejä, ilman että Norja itse tajuaa sitä laisinkaan. Vuoropuhelun aihe on raskas, mutta näiden hahmojen kahdestaan oloaika on ihan mahtavasti kirjoitettu. Respect vyra, en minä olisi kyennyt kirjoittaa DenNoria ihan noin. En vain olisi. Sinä kykenet koska sinä oletkin thö most awesome Vyra.
Paitsi että tuo tapa millä Tanska puhuu norjasta. Kuin esineestä tai seurustelukumppanista.. Kesesese~ Virnistyttää:)

Huomauttamista minulla ei siitä enempää ole , koska olet jo kuullut mielipiteeni, mutta tuo kun Berwald menee ja leikkii kauheaa pahista ja keskeyttää näiden kohtauksen.. tahallaan vai vahingossa, who knows?;D

Myrsky sattui hyvään kohtaan, kiitos siitä. On ihan mukava lukea välillä toimintaa ilman että Norja yrittää oikeasti murhata itsensä. Loppu luvusta oli täydellisen upea, parempaa ei olisi voinutkaan toivoa. Tekisi mieli melkein mennä ja kopioida koko luku sen takia että tykkään siitä iihan hirvittävästi, kokonaisuutena.
Mutta lopun suosikkikohta taitaa olla tämä:
Lainaus
”Jumalat, Berwald, se oli täpärällä”, Mathias kommentoi ja huusi sitten nopeasti jotain miehilleen ennen kuin jatkoi taas. Tosin hänen sanansa hukkuivat ukkosen jyrähdyksen alle ilman, että kukaan kuuli niitä. Lukas vilkaisi mustaa taivasta ja mietti, mitä pahaa hän oli tehnyt koska jumalat olivat päättäneet tehdä hänen elämästään yhtä helvettiä.
Kuten yleensäkin, kohtalolla ei ole tapana varoittaa etukäteen eikä varsinkaan Lukasta. Viikon sisään hänet oli ryöstetty kodistaan, erotettu veljistään ja hänen jokainen yrityksensä lopettaa oma elämänsä oli epäonnistunut. Häntä oli kiristetty, käytettyhyväkseen… Joten hän ei saanut varoitusta tälläkään kertaa ennen kuin laiva kallistui toiselle kyljelleen ja samalla hetkellä tuulen puuska osui nuorukaiseen työntäen häntä taaksepäin. Jos hän ei olisi pidellyt kiinni veljestään, hän olisi ehkä selvinnyt kuten Tino, mutta Eirikurin paino sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Suoraan kohti merta.
Joo, eikö sen Norgen uittamisen pitänyt loppua jo?;D Noo.. Ehkä tämän kerran saatan antaa anteeksi. ja edelleen Yay for Random myrsky\o/
..leikitään että sinä vielä muistat mitä olen ihkuttanut jo aiemmin. Nyt en enää jaksa leikkiä asiallista.

<3:llä

~Myrsis~ Joka kommentoi sittenkin! Ei ole enää paha paha paha!

'Cuz I'm Behind the Broken Mirror  on my own

B. A. T.1/3+2♥

Vyra

  • Vieras
Vs: København -syndrooma, K-15
« Vastaus #25 : 03.07.2011 17:09:15 »
*tippuu tuolilta yrittäessään väistää tiiliskiviä*

Sipi: Kiitos, kiitos, kiitos! mä lupaan, että Lukas tajuaa vielä, miten mukava kaveri Mathias on (tai no... melkein...)

Vinzuppi: Kiitoksia~ mä en kyl vaan ymmärrä, miten ihmiset koukuttuu tästä :'3

Myrsis: WOAH! mikä kommentti... mä... mä en oikein tiedä, miten vastaan tuohon ^^'' Kiitos! ja Norjan aion uittaa vielä ainakin kerran, joten... mä valehtelin, hups.
(däääm, miks se ei oo oikea sana? xD)

*kompuroi hitaasti takaisin tuolille*

Uusi osa~


Seitsemäs osa: Sverige -syndrooma


”Lukas?” hento ääni kutsui ja Lukas kääntyi katsomaan pikkuveljeään, joka istui petillään tuijottaen häntä. Tino oli käpertynyt lapsen viereen ja näytti silti nukkuvan. Ainakin hänen kasvonsa olivat rauhalliset eikä Lukas nähnyt enää niitä kyyneleitä, joita suomalainen oli päivällä vuodattanut.

”Niin, Is?” Lukas kysyi hiljaa, jottei Tino heräisi myös.

”Mitä me nyt teemme?” Eirikur kysyi ja yllätti veljensä suoralla kysymyksellään. Lukas joutui pysymään hetken hiljaa ja hän vain tuijotti seinää miettiessään vastausta, jota ei ollut keksinyt koko päivän aikana. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt eikä tämän päivän hautajaisetkaan olleet antaneet vastauksia. Oli ollut vain joukko voivottelevia kyläläisiä, itkevä Tino ja Eirikurin hento mutta kuitenkin tiukka ote, kun hän piteli kiinni veljensä kädestä kuin peläten Lukaksen katoavan heidän äitinsä ja isäpuolensa mukana.

”Minä…”, Lukas aloitti, mutta vaihtoi sitten mieltään, ”me selviämme.” Eirikur kallisti hiukan päätään ja näytti miettivän sanoja ja sillä hetkellä Lukas huomasi kuinka nuori hänen pikkuveljensä todella oli. Eirikur oli vain kymmenen kesää. Aivan liian nuori elämään ilman äitiä… Ilman isää…

”Niin”, Eirikur totesi yllättävän vakaasti, ”me selviämme… Miksi sinä olet sitten vielä ylhäällä?” Lukas kohautti olkiaan ja laski pyörittelemänsä lusikan takaisin pöydälle ennen kuin nousi ylös.

”Muuten vaan. Miksi sinä et nuku?” hän kysyi kävellessään petin luokse. Eirikur mutristi huuliaan ja katsoi veljeään aivan kuin hereillä olo olisi tämän vika.

”Liian kylmä”, Eirikur totesi ja Lukas pudisti päätään.

”Käperry Tinon viereen sitten”, hän vastasi, mutta Eirikur pudisti päätään.

”Sitten toinen kylki jää kylmäksi”, hopeahiuksinen lapsi valitti ja Lukas antoi päätään pudistellen periksi. Ei hän koskaan voittaisi Eirikuria tässä pelissä.

”Hyvä on, minä tulen nukkumaan. Nyt silmät kiinni.” Eirikur käpertyi tottelevaisesti takaisin paikalleen, kun Lukas kömpi hänen vierelleen. Hetken lapsi kiemurteli ennen kuin löysi hyvän asennon veljiensä välistä ja sulki silmänsä huokaisten kevyesti. Lukas sipaisi pojan hiuksia ja antoi sitten kätensä levätä tämän kyljellä. Pienen hetken kuluttua toinen käsi hipaisi hänen kättään ja Lukas erotti hämärästä Tinon siniset silmät, jotka katsoivat häntä hetken vakaasti ennen kuin sulkeutuivat taas. Koko päivän Lukas oli nähnyt velipuolensa katseessa pelkkää surua ja ikävää, mutta nyt hän näki myös jotain muuta. Tinon silmät kertoivat hänelle, että heillä oli toivoa ja ensimmäisen kerran hänen äitinsä poismenon jälkeen myös Lukas tunsi että he pärjäisivät. He kolme.

Lukas antoi kevyen hymyn viivähtää kasvoillaan ja sitten hänkin nukahti siihen Eirikurin viereen pidellen kiinni Tinon kädestä.


****

Lukas aukaisi silmänsä vaivalloisesti ja tuijotti yllä kaartuvaa sinistä taivasta pitkän tovin ennen kuin hänen ruumiinsa alkoi välittää aivoille viestiä kaikilta aisteilta yhtä aikaa. Hänen kurkkuaan poltti, niskaan koski ja koko hänen ruumiinsa tuntui oudon jäykältä, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat kosteat, mutta hän tunsi hiekkaa ihoaan vasten. Jostain kuului lokin kirkaisu ja auringonvalo sattui hänen silmiinsä.

”Lukas? Olet hereillä?” Eirikur sanoi huolestuneella äänellä ja pian tutut kasvot ilmaantuivat norjalaisen näkökenttään. Hän tuijotti hetken pikkuveljensä silmiä, joiden huoli alkoi hitaasti vaihtua helpotukseksi.

”Olen… Luulisin”, Lukas mutisi ja hetken makaamisen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että voisi yrittää nousta istumaan. Hänen olonsa tuntui oudolta, mutta ainakin hän oli erittäin varmasti edelleen elossa.

”Minä ehdin jo huolestua”, Eirikur mutisi ja väisti sitten hieman, että Lukas saisi noustua, ”sinä näytit lähes kuolleelta ja minä en tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos sinä… Tinokaan ei ole täällä ja…” Hopeahiuksisen nuorukaisen ääni vaimeni ja katseensa vaihtui taas hiukan epätoivoiseksi, kun hän mietti kaikkia kauhukuvia.

”Minä olen ihan kunnossa”, Lukas keskeytti ennen kuin Eirikur ehti panikoida enempään, ”en jättäisi sinua yksin, Is.” Eirikur nyökkäsi ja antoi sitten veljelleen hetken totuttautua hereillä oloon. Särky voimistui hetkellisesti eripuolilla Lukaksen kehoa, mutta kaikki näytti toimivan normaalisti ja varovainen jalkojen sekä käsien heiluttaminen ei paljastanut yhtään murtumia missään. Hetken hän taas yritti koota ajatuksiaan ja asettaa kaikkia sirpaleita jonkinlaiseen järjestykseen. Hänellä ei ollut enää selvää kuvaa tapahtumista, mutta Eirikur oli sanonut, ettei Tino ollut täällä ja se sai Lukaksen huolestumaan. 

”Mitä… tapahtui?” hän lopulta kysyi, kun kuva ei alkanut millään hahmottua. Hänen mielensä ei vain kyennyt käsittämään, miksi hän löysi itsensä makaamasta vieraalta rannalta vaatteet märkinä ja nyt kun hän mietti sitä, hän ei edes muistanut näitä vaatteita. Mistä asti hän muka olisi pukenut punaisen koristepäärmätyn tunikan päälleen? Ja miksi hänen toisesta ranteestaan roikkui rautainen kahle?

”Myrsky nousi, kun olimme laivalla”, Eirikur vastasi luotuaan ensin Lukakseen pelästyneen katseen, ”se viikinki käski meidän mennä suojaan, mutta aalto pyyhkäisi meidät mukaansa.” Hetken tietyt sanat pyörivät norjalaisen mielessä kuin kysymykset. Mikä laiva? Myrsky? Missä Tino oli ja miten he muka olivat edes päätyneet millekään laivalle? Viikinki… Mathias…

Lukas lähes tunsi kuinka kaikki loksahti taas kohdalleen hänen päässään. Hän vilkaisi pikkuveljeään, joka näytti vieläkin hiukan epävarmalta siitä oliko hänen veljensä kunnossa vai ei.

”Tino?” Lukas kysyi ja tarkensi sitten, ”miten hänelle kävi? Oletko sinä kunnossa?” Puhuessaan hän nojautui hieman eteenpäin ja yritti nähdä mahdollisia vammoja veljessään, muttei huomannut mitään muuta poikkeuksellista kuin muutamat naarmut tämän kasvoilla.

”Vain pari naarmua ja joka paikkaa särkee, mutta olen kunnossa”, Eirikur vastasi, ”Tinosta en tiedä… Viimeinen asia, jonka muistan, on että se yksi viikinki piteli hänestä kiinni, joten ehkä… hän on kunnossa.” Nuorukaisen ääni vaimeni ja hänen violetinsävyiset silmänsä verhoutuivat taas huolesta hänen mietteissä suomalaisen velipuolensa kohtaloa. Lukas oli myös taas hetken hiljaa ja hieroi jäykkää niskaansa kädellään.

”Hän on kunnossa”, nuorukainen lopulta vastasi vakavasti, ”Tino ei antaisi yhden kurjan myrskyn päihittää itseään.”

”Niin…” Eirikur myönsi, mutta näytti edelleenkin huolestuneelta. Lukas huomasi vasta nyt, että hän oli huikannut nyöritetyt saappaansa johonkin ja samalla hän huomioi myös kuinka kurjilta he kaksi oikeasti näyttivätkään. Eirikurin hopeaiset hiukset olivat sotkussa ja likaiset ja hänen sininen tunikansa oli revennyt hiukan jossain välissä. Muutamat naarmut poskilla ja käsivarsilla olivat uusia ja hän näytti väsyneeltä selvittyään hengissä uintiretkestä myrskyn keskellä. Lukas ei hetkeäkään uskonut näyttävänsä sen paremmalta eikä hänen elämänsä ollut mennyt mitenkään ylöspäin sitten sen kun Mathias oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Hän ja Eirikur olivat yksin eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat. Tino oli kadonnut eikä veljeksillä ollut mukanaan muuta kuin vaatteensa.

”Is”, hän aloitti ja huokaisi hiljaa saatuaan selvitettyä nykyhetken itselleen, ”tuntuuko sinusta, että kaikki on menossa päin puuta?”

”Kyllä, perkele”, Eirikur vastasi vakavasti räpäyttäen silmiään vain kerran, ”niin Tino sanoisi.” Lukas nyökkäsi vakavana ja päätti yrittää nousta seisomaan sillä ei hän voinut siinä rannallakaan koko loppu elämäänsä istua. Oli lähdettävä etsimään jotain suojaa tai muita ihmisiä ja sitten mietittävä, miten he löytäisivät Tinon.

Muutaman haparoivan yrityksen jälkeen norjalainen sai jalat alleen eikä maailmakaan alkanut pyöriä hänen ympärillään kuten hän oli pelännyt. Vaalea hiekkaranta, jota meren aallot huuhtoivat, pysyi edelleen paikallaan ja auringonvalo sai ympäristön säihkymään. Edellisiltaisen myrskyn olisi pystynyt päättelemään vain ajopuista, jotka aallot olivat työntäneet pitkälle rantaan, mutta muuten kaikki näytti rauhalliselta. Lokitkaan eivät vaivautuneet tappelemaan ruuasta, sillä rannikolle oli noussut aivan tarpeeksi kaloja kaikille. Lukas katseli outoa maisemaa hetken, muttei löytänyt siitä mitään tuttua.

”Lähdetään…”, hän mutisi kääntyessään kohti takanaan kohoavaa metsää. Oli paljon tärkeämpää löytää makeaa vettä ja suojaa kuin jäädä paikalleen. Eirikur seurasi vaiti perässä, vaikka silmäilikin yhä huolestuneena juuri herännyttä isoveljeään.

”Oletko sinä varmasti kunnossa?” hän lopulta kysyi, kun Lukas irvisti hiukan kävellessään jäykillä jaloillaan. Eirikur onnahteli myös, mutta hän oli ilmeisesti ehtinyt toipua enemmän odotellessaan Lukaksen heräämistä.

”Aivan kunnossa”, Lukas mumisi takaisin. Eirikur ei siltikään uskonut ja hän kiirehti veljensä rinnalle nähdäkseen tämän kasvot paremmin. Tosin Lukaksen ilme oli edelleenkin sama kylmä ja ilmeetön, mitä se oli ollut siitä lähtien kun heidät oli kaapattu.

”Sinä tiedät, mitä Tino aina sanoi, päähän osunut isku voi tappaa vielä päiviäkin myöhemmin”, hopeahiuksinen nuorukainen siteerasi heidän velipuoltaan, joka oli joskus kertonut muorilta oppimia asioitaan, ”ja sinulla on outoja jälkiä kaulassa…” Lukas sävähti hiukan, kun Eirikur mainitsi jäljet, jotka hän oli jo ehtinyt unohtaa. Perhanan viikinki… Norjalaisen paidankaulus oli revennyt eikä muutenkaan hänelle liian suuri tunika tahtonut enää pysyä kunnolla paikallaan, joten kaikki näkivät nyt hänen olkapäällään ja kaulallaan olevat jäljet. Lukas vietti muutaman sekunnin kiroten hartaasti tiettyä viikinkimiestä.

”Se ei ole mitään”, hän vastasi nopeasti veljelleen ja yritti sitten ohjata hänen ajatuksensa muualle, ”eikö tuo näytäkin ihmisten tekemältä polulta?” Eirikur vilkaisi Lukaksen osoittamaa hädin tuskin näkyvää polkua ja kohautti sitten olkiaan lähtiessään seuraamaan sitä isoveljensä perässä. Lukas henkäisi aivan hiljaa, mutta jostain syystä hänellä oli kuitenkin tunne, että violetin sävyiset silmät tuijottivat häntä epäillen.

****

”Lukas! Eirikur!” Tino huusi ja lähes syöksyi veljiensä perään. Vain ruotsalaisen tiukka ote hänestä esti merta viemästä myös suomalaista mukanaan. Mathias näytti järkyttyneeltä ja vihaiselta yhtä aikaa, mutta Berwaldin ilme oli vain mitäänsanomattoman tyyni, kun hän piteli Tinoa paikallaan. Suomalaisen silmät olivat laajentuneet järkytyksestä eikä hän näyttänyt enää tiedostavan ympäristöään. Seuraava aalto nousi lähes laivankannelle ja Berwald painoi nuorukaisen kantta vasten suojaan alleen. Salama välähti kauempana ja viikinki maistoi kitkerän meriveden suussaan, mutta eniten hänen huomiotaan vei suomalainen, joka tärisi hänen sylissään.

”T’no!” Berwald kutsui ja nuorukainen näytti havahtuvan, vaikkei saanutkaan vastattua viikingille. Hän vain puristi käsillään miehen paitaa ja painoi sitten kasvonsa tämän rintaa vasten. Hetken hämmennyksen jälkeen Berwald kietoi omat käsivartensa vieläkin paremmin suomalaisen ympärille pitääkseen tämän turvassa. Meri oli kylmä, ilma oli kylmä, mutta jostain syystä kylmäverisenä tunnettu viikinki tunsikin pienen lämmön sisällään. Hän tunsi…


****

”Berwald?” arka ääni kysyi ja viikinki käänsi katsettaan hieman vilkaistakseen suomalaista, joka istui hänen lähellään ja juuri sopivan kaukana kaikista muista viikingeistä. Myrskyn jälkeen Tino oli muuttunut hiljaisemmaksi eikä Berwald ollut varma, pelkäsikö tämä silti häntä vai ei. Hän tiesi hyvin, että useimmat ihmiset eivät tulleet toimeen hänen kanssaan ja hän oli nähnyt myös suomalaisen kauniissa silmissä muutaman kerran vilahduksen pelkoa, mutta silti Tino näytti luottavan kaikista eniten häneen. Miten paljon vanki nyt sitten saattoi luotaakaan vangitsijoihinsa.

”M’tä?” hän kysyi ja hetken Tino epäröi vastata.

”Luuletko… että minun veljeni ovat…”, suomalainen aloitti, muttei sitten saanutkaan sanottua asiaansa loppuun. Ruotsalainen tunsi oudon piston sisällään katsoessaan kuinka Tino kasvot painuivat taas maata kohden.

”Tietenkin he ovat elossa”, ääni Berwaldin takaa totesi itsevarmasti eikä ruotsalaisen tarvinnut edes kääntyä katsomaan tietääkseen Mathiaksen saapuneen paikalle. Tino kohotti taas katsettaan, mutta hänen pieni hymynsä ei saavuttanut hänen silmiään.

”Sitä paitsi Norge kuuluu minulle”, Mathias jatkoi, kun muut eivät sanoneet sanaakaan, ”jumalat eivät veisi häntä minulta nyt kun olen juuri löytänyt hänet. He tuovat Norgeni takaisin luokseni aivan pian.” Viikingin ääni oli hyvin varma, mutta hetken Tinon katseessa viivähti jotain, mitä Berwald ei tunnistanut. Suomalainen kuitenkin nyökkäsi pienesti ja keskittyi taas tuijottamaan maata sekä pysymään poissa muiden jaloista. Myös Berwald ja Mathias jatkoivat omia töitään. Ruotsalaisen kohdalla se tarkoitti paikallaan istumista, suomalaisen vahtimista sekä lihan paistamista. Mathias taas johti viikinkejään laivan korjaamisessa. Myrsky ei ollut onneksi tehnyt niin isoa tuhoa, kun he olivat odottaneet ja pelänneet, eikä meri ollut vienyt yhtäkään miestä norjalaisten veljesten lisäksi.

Berwald antoi mielensä vaeltaa ja silmiensä tarkkailla vaaleaa suomalaista, joka näytti miettivän jotain omia asioitaan synkkä ilme kasvoillaan samalla kun näpräili nyöriä, jossa oli muutama solmu. Ruotsalainen kuitenkin jäi tuijottamaan vaaleita hiuksia ja löysi itsensä miettimästä, miten kummassa auringonvalo sai ilman ikään kuin hehkumaan Tinon ympärillä. Berwaldin alkoi olla jo vaikeaa kääntää katsettaan pois, mutta se ei häntä haitannut sillä hän oli tullut vakaasti siihen lopputulokseen, että koko loppuelämältään hän tahtoisi vain sitä että voisi katsella Tinoa joka päivä ja joka ikinen sekunti. Hän ei ymmärtänyt, miten tai mistä nämä tunteet tulivat, mutta hän ei oikeastaan pannut niitä pahakseen.

Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse. 


A/N: pakko myöntää, tää ei ollut ihan mun lempiosia. Jotenkin olisin tahtonut tuohon Tinoon vielä jotain enemmän ja Eirikur olisi voinut ehkä vieläkin käyttäytyä eri tavalla... mut toisaalta, mulla on jo jokin kuva siitä, miten loppu hahmottuu joten yritän vain mennä sen mukaan ^^'' (ei, en aio kertoa, mitä olen suunnitellut... mutta sekä Tino että Eirikur epäilevät vähän kaikenlaista)

Vinzup

  • Purilaiskuningastar
  • ***
  • Viestejä: 66
  • Captain Smållwave
Vs: København -syndrooma, K-15 | 7. osa 3.7.
« Vastaus #26 : 05.07.2011 14:51:06 »
Noniin, nyt pääsin tätäkin kommentoimaan... :D

Ihan ekana pakkoo sanoa. Tän osan otsikko oli jotenkin tosi ironinen mua kohtaan, Ruotsista kun olin juuri kotiutunut xD Jotenkin niin nappikuvaus senhetkiselle mielentilalleni :D Naurahdin pakostakin.

Alun flashback oli sydäntä lämmittävä... Vaikka olikin surullinen. Päätös siitä, että he kaikki olisivat vahvoja keskenään välittyi selvästi ja mitäs muuta mun piti tästä sanoa... Ai niin! Tämä pätkä:
Lainaus
Koko päivän Lukas oli nähnyt velipuolensa katseessa pelkkää surua ja ikävää, mutta nyt hän näki myös jotain muuta. Tinon silmät kertoivat hänelle, että heillä oli toivoa ja ensimmäisen kerran hänen äitinsä poismenon jälkeen myös Lukas tunsi että he pärjäisivät. He kolme.

Lukas antoi kevyen hymyn viivähtää kasvoillaan ja sitten hänkin nukahti siihen Eirikurin viereen pidellen kiinni Tinon kädestä.
Tämä oli niin ihana. Tämä välitti koko "alkupätkän" tunnelman kaikkeista parhaiten. Vaikka oltaisiin yksin, meillä on toisemme ja pidämme toisistamme huolta. Pysymme vahvoina <3 Niin ihana!

Sitten "eka pätkä"
Lainaus
Lukas aukaisi silmänsä vaivalloisesti ja tuijotti yllä kaartuvaa sinistä taivasta pitkän tovin ennen kuin hänen ruumiinsa alkoi välittää aivoille viestiä kaikilta aisteilta yhtä aikaa. Hänen kurkkuaan poltti, niskaan koski ja koko hänen ruumiinsa tuntui oudon jäykältä, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat kosteat, mutta hän tunsi hiekkaa ihoaan vasten. Jostain kuului lokin kirkaisu ja auringonvalo sattui hänen silmiinsä.
Tää oli hyvä aloitus niin sanotusti "perustarinlle". ...mahdoitkohan tajuta... XD Kuvailu meni nappiin, heti alussa pystyin ikään kuin ujuttautumaan Norjan saappaisiin ja tuntea mitä hänkin.  Siitä eteenpäin suraavaan flashbackiin asti tunnelma oli ja pysyi (...mä käytän tosi paljon sanaa tunnelma.... :o) mikä oli siis hyvä juttu :D En voinut olla repeämättä Islannin kyllä, pekeleelle. x'D Ja muutenkin. Tykkäsin tosi paljon siitä, miten Islanti oli huolestunut veljestään, joka puolestaan kirosi aina kun vain vähänkin syytä löytyi, "erästä viikinkimiestä", kuten sanottu ;) Muttamutta, mikäs tämä saari on??? :O (Kuuntelen tässä taustalla Vangeliksen Conquest of Paradicee... Saattaa vaikuttaa asiaan x'D) Se selvinnee suraavassa osassa, veikkaisin... XD (Jee, saaritutkimusmatkailua!)

Next takauma.
Voi että... Mitäs mä nyt tästä sanoisin... :D
Lainaus
”T’no!” Berwald kutsui ja nuorukainen näytti havahtuvan, vaikkei saanutkaan vastattua viikingille. Hän vain puristi käsillään miehen paitaa ja painoi sitten kasvonsa tämän rintaa vasten. Hetken hämmennyksen jälkeen Berwald kietoi omat käsivartensa vieläkin paremmin suomalaisen ympärille pitääkseen tämän turvassa. Meri oli kylmä, ilma oli kylmä, mutta jostain syystä kylmäverisenä tunnettu viikinki tunsikin pienen lämmön sisällään. Hän tunsi…
Tämä. Kiitos. :D (Rupesin muuten hihittämään "Hän tunsi..."-kohdassa...) Ihanaa, SuFinia mahtuu mukaan! :333 Ulkona myrskyää, Lukas ja Eirikur ovat joutuneet veden varaan, Tino on järkyttynyt ja Berwald... Siis tämä vain jätti mut sanattomaksi. Ihana! *fanityttöihkutusta* (*saa nyrkistä päähän*) Kaiken sen kylmyyden keskeltä löytyi yksi lämmin pilkahdus... Ah. :3

Sitten seuraava "perus"
Ihanaa, Sufin ottaa ja jatkaa! XD Mä sain heti ekoilla riveillä hirveän liikutuskohtauksen, teki mennä halaamaan molempia (aka Ruotsia ja Suomea) ja sanomaan, että kyllä se siitä. ...jostain syystä muuten luin "myrskyn jälkeen" -kohdan, että "Myrsiksen jälkeen"....tota...Iso hups x'D
Lainaus
Berwald antoi mielensä vaeltaa ja silmiensä tarkkailla vaaleaa suomalaista, joka näytti miettivän jotain omia asioitaan synkkä ilme kasvoillaan samalla kun näpräili nyöriä, jossa oli muutama solmu. Ruotsalainen kuitenkin jäi tuijottamaan vaaleita hiuksia ja löysi itsensä miettimästä, miten kummassa auringonvalo sai ilman ikään kuin hehkumaan Tinon ympärillä. Berwaldin alkoi olla jo vaikeaa kääntää katsettaan pois, mutta se ei häntä haitannut sillä hän oli tullut vakaasti siihen lopputulokseen, että koko loppuelämältään hän tahtoisi vain sitä että voisi katsella Tinoa joka päivä ja joka ikinen sekunti. Hän ei ymmärtänyt, miten tai mistä nämä tunteet tulivat, mutta hän ei oikeastaan pannut niitä pahakseen.

Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse.
Voi että! Tämä oli se... se... Miten sen nyt sanoisin... No, sanotaan vaikka näin. Hetken tuli semmonen olo, että olisin itse Berwald ja siis ymmärsin häntä täysin! (...wau. :D) Teki mieli itsekin pällistellä kyseistä suomalaista, mutta jos nyt jätän sen Berwaldin hommaksi ;D Ja aivan viimeinen rivi. Voi. Hyvä. Luoja. Repesin niin pahasti, että! Aws, ihana lopetus! :3 Toivotaan että se pian hälle välähtää.... :)

Muttamutta, jatkoa odotellessa Vinzuppi kiittää ja kuittaa hymyillen. :) Tack så mycket och moidå!
-Vini
B.A.T. & Kaaosduo! ~beware~ <3
Vielä ne mammuttikärpäset valtaa maan.
Tunnen itseni lampaaksi kissojen joukossa...

Sinu

  • ***
  • Viestejä: 119
Vs: København -syndrooma, K-15 | 7. osa 3.7.
« Vastaus #27 : 07.07.2011 23:40:14 »
Täällä taasen...

En ole nyt kommentoinut muutamaan lukuun, mutta luen tätä kyllä aina kun uusi luku on ilmestynyt. Täytyy myöntää, ettei tämä ole ihan vastannut odotuksiani. En nyt halua millään tiilikivillä heitellä, mutta muutama kivi saattaa lentää. Tosin minulla on myös paljon uuden sadon kukkia, joten toivottavasti ne kompensoivat vähäsen.

- Tässä on hyvin paljon toistoa, vähän liikaa minun makuuni. Tuntuu että tarina kinnaa paikallaan sen vuoksi, tai että pidät lukijoita tyhminä, koska toistat tapahtunutta, samoja yksityiskohtia ja käyt samat tapahtumat uudestaan läpi mutta vain erihahmojen näkökulmasta.

- Tanska on jotenkin todella rasittava... Joo, kyllähän hänen hahmonsakin on oikeasti rasittava, mutta sympaattisella tavalla rasittava. Tässä huomaan välillä toivovani, että Tanska ei olisi niin suuressa roolissa, koska aina kun hän astuu kehiin, tarina ei etene ja tarinan aikakauden tunnelma särkyy. Muuten tässä on ihanasti noita viikinkiaikaisia viittauksia, mutta aina kun Tanska laittaa Norge-vaihteensa päälle, kaikki romuttuu. Melkoinen kirosana kohta tuo "Norge".

+ Jos Tanskaa ei lasketa, muut hahmot ovat sisällöltään mielenkiintoisia. Tuo kuinka Norja muuttuu vankeusaikanaan kylmäksi ja etäiseksi, kasvattaa kuoren itsensä ympärille, on jotenkin todella riipivää. Niin käy monelle vankeudessa ollessa, mutta tässä se on kuvattu hyvin.
Islanti pikkuinen tuntuu olevan nyt jollakin kynnyksellä. Ikäänkuin häntä pakotettaisiin aikuistumaan ennen aikojaan, mutta silti Norja kohtelee häntä kuin lasta, mikä on vain haitaksi sille että Islanti saisi itsekin jotain aikaan.
Suomi on todella sympaattinen, kuten aina. Mutta silti olen jotenkin aistivinani, että veljeskuvioista paistaa läpi se, että Suomi on velipuoli. Voihan se myös olla sitä, että Norja vain hössöttää enemmän Islannin perään, mutta Suomi tuntuu olevan veljeksille se joka pitää toiset järjissään.
Luulen, että tuo viimeisen luvun lopetus kuvastaa kaikista parhaiten Ruotsia. Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu!

+ Viimeinen plussa täytyy antaa noista lukujen teemoista ja pituudesta. Juuri sopivia ja jotenkin miellyttäviä lukijalle. Julkaisutahtikin on sopiva. Ei ehdi unohtaa mitä aiemmassa luvussa oli tapahtunut.
Jag tänker banka dig gul och blå!

AnanasRypäle

  • Banaanikärpänen~
  • ***
  • Viestejä: 18
  • o~(ö__ö)~o
.
« Vastaus #28 : 09.07.2011 10:19:20 »
Aloitin tään lukemisen eilen, enkä voi muuta sanoa kuin: I H A N A !! <3
Mahtava idea, oon jäänyt niin koukkuun. :"D  Rakastan sitä kuinka syvä velirakkaus yhdistää Tinoa, Lukasta ja Eirikuria. Ja Tanska on oma ärsyttävä itsensä, ja Berwald... <33 Lisää SuFiniä vaan! ^^
*nosebleed*

Nopeasti jatkoa tai mä kuolen vakavaan verenhukkaan. X___X

Salmiakkityttö

  • Hajattelija
  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: København -syndrooma, K-15 | 7. osa 3.7.
« Vastaus #29 : 16.07.2011 23:17:42 »
Vau... Minulta loppuvat vaan sanat tätä kuvatessa. Tämä on ehkä upein ficci jonka olen ikinä lukenut. Viikinkihenkisyys, DenNor ja SuFin värittävät tämän todella kauniisti. Jatkoa! Ja pian, olen liian vahvasti koukussa!  :)
"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua.
Paitsi sodassa rakkaus ja rakkaudessa sota."
~Juice Leskinen~

Vyra

  • Vieras
Vs: København -syndrooma, K-15 | 7. osa 3.7.
« Vastaus #30 : 29.08.2011 00:18:31 »
Kiitoksia kaikille! Aikaa tähän meni, mut nyt olisi sitten aika taas jatkaa. Tämä osa on tosin lyhyt ja kokonaan muistelua, mutta seuraava osa on sitten kans hyvällä alulla ja mulla on jopa jokin käsitys mitä aion seuraavaksi keksiä tähän, joten ehkä saan senkin hiukan nopeammin kasaan ^^''

Huom! Luku on kokonaan "muistelua" ajalta ennen kuin Mathias lähti retkelle pohjoiseen. Tämän tarkoitus on hiukan selventää, miksi hän heilui pohjoisessa, keitä muita tässä fikissä on ja kuka tuntee kenetkin. Sigrid on Belgia (valitsin tuon nimen koska se on viikinkinimi ja myös belgialainen nimi ^^) Daan on Hollanti (lausutaan yhdellä aalla "Dan" pidän tuosta nimestä ja se on vähän vanhahtavampi) Unkarin nimen lyhensin Elizaksi.

Selvä. Kaikki valmiina? Lähdetään~


Kahdeksas luku: Muisto -syndrooma

”Minä!” Mathias huusi koko remuavan väkijoukon yli ja oli jo saavutus, että hänen äänensä edes kuului siitä melusta. Jotenkin viikinki sai kuitenkin kaikki siellä hämärässä huoneessa kuuntelemaan itseään, ”minä löydän vielä maailman suurimman aarteen! Niin suuren ja loisteliaan, että itse Odin on siitä kateellinen!” Mathias heilutti tuoppiaan sanojensa tahdissa ja otti lopuksi pitkän ryypyn. Muutamat äänekkäinten remuavat viikingit vaikenivat hetkeksi ja kääntyivät katsomaan Mathiaksen pöytää kohden, jos merkit pitivät paikkansa, pian olisi luvassa jotain viihdyttävää.

”Huku olueesi!” joku huusi ja joukosta kuului hajanaisia taputuksia, kun oudon kalpea mies kiipesi seisomaan tuolilleen, ”sinä et löytäisi edes omaa naamaasi, jos et sattuisi kärsimään siitä pysyvästi! Jätä suuret seikkailut oikeille sotureille!” Nyt oli Mathiaksen vuoro kiivetä tuolilleen ja viimeistään nyt viimeinenkin yleisöstä oli vaiennut tai vaiennettu kuuntelemaan.

”Hah! Toivottavasti et puhu itsestäsi”, Mathias tuhahti ja kulautti taas juomaa kurkkuunsa, ”olet niin surkea, että häpeäisin sinua jos en olisi jo tottunut sinuun.” Kalpeaihoinen mies irvisti hieman, mutta sivummalla seisova ruskeahiuksinen nainen hymähti hiljaa. Yleensä naisia ei toivotettu tervetulleeksi näihin miesten paikkoihin, mutta Eliza ja hänen seuralaisensa olivat poikkeus. Yksikään viikinkimiehistä ei ollut vielä uskaltautunut ajamaan heitä ulos. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut ensimmäiselle yrittäjälle.

”Miehet…”, toinen naisista, jonka hiukset olivat lyhyemmät ja vaaleammat, mutisi ja pyöräytti silmiään, ”tästä se taas lähtee…” Eliza vilkaisi häntä huvittuneena ja nyökkäsi sitten.

”Tietenkin”, hän myönsi, ”heilläkin pitää olla hupinsa eikä heidän mielikuvituksensa riitä tämän enempään. Mutta Sigrid, odotitko jotain?” Elizan hymy oli leikkisä ja jo pelkästään se sai Sigridin huokaisemaan syvään ja tuhahtamaan ystävättärensä ajatuksille.

”Tietenkään en!” hän vastasi nopeasti, ”äläkä taas aloita… Mathias on enemmän veli minulle kuin mitään muuta.” Eliza mutristi hiukan huuliaan, muttei näyttänyt harmiaan muuten.

”Mutta te olisitte suloisia yhdessä”, hän vielä yritti, mutta Sigrid pudisti päätään

”Hän on minulle pelkkä isoveli”, nainen totesi uudestaan, ”Mathias ja Daan, he kumpikin.”

”No voi pahus”, Eliza vastasi näyttämättä kuitenkaan enää lainkaan harmistuneelta, ”mutta Mathias tarvitsee ehdottomasti jonkun! Ja sinä myös… ja se yksi mies, mikä hänen nimensä nyt taas oli? Se hiljainen, joka näyttää aina vihaiselta.”

”Berwald?” Sigrid kysyi ja mietti mielessään, mitä kummaa hänen paras ystävänsä olikaan seuraavaksi suunnittelemassa. Tuvassa miehet räjähtivät nauruun jollekin, mitä Mathias oli sanonut, mutta naiset kuuntelivat vain puolella korvalla.

”Niin, juuri hän!” Eliza vastasi, ”hänhän on kai pohjoisemmasta? Hänen täytyy tuntea itsensä yksinäiseksi täällä vieraiden joukossa ja…” Sigrid kiirehti vaientamaan ystävättärensä ennen kuin tämä veisi uudet ajatuksensa liian pitkälle.

”Tuskin, hän ei tunnu välittävän seurasta”, hän totesi nopeasti ja vilkaisi samalla ympärilleen varmistuakseen siitä, ettei ruotsalainen tosiaankaan ollut paikalla. Hänen katseensa ei tavoittanut pitkää hahmoa ja vain Mathias ja Gilbert seisoivat silti tuoleillaan väitelleen edelleen väkijoukon kasvavan kannatuksen innoittamina. Sigrid ei ollut tavannut jähmeää ruotsalaismiestä kovin usein, mutta jo ne muutamat kerrat olivat tarpeeksi kertomaan hänelle ettei vaitelias viikinki tahtonut muiden ihmisten puuttuvan asioihinsa. Ja sitten olivat tietenkin ne monet tarinat, jotka kulkivat suusta suuhun…

”Mutta…”, Eliza aloitti taas, mutta tällä kertaa Sigrid oli vieläkin nopeampi.

”Ei, Eliza”, hän vastasi ja hymyili sitten hiukan pudistaen päätään, ”ja, jos muistan oikein, sinä olet myös jostain muualta.” Eliza nyökkäsi vastauksesi.

”Tietenkin”, hän totesi ja poimi sitten vieressään seinällä roikkuvan paistinpannun. Sigrid ei vaivautunut kysymään, mitä hieman kuhmuille painunut keittiöväline edes teki siellä. Elizalla oli aina ollut taito löytää suosikkiaseensa ihan mistä vain, ”pian tulee hyvä kohta…” Eliza hymähti ja he kumpikin käänsivät huomionsa taas uhoileviin miehiin, jotka olivat päässet jo niin pitkälle, että kumpikin piteli toistensa paidankauluksesta kiinni. Vain yksi ainoa paikallaolija ei näyttänyt välittävän pätkääkään koko touhusta ja hän sattui kuitenkin istumaan parhaalla katselupaikalla juuri siinä pöydässä, jossa Mathias ja Gilbert olivat myös istuneet ennen kuin olivat rientäneet seisomaan näkyvämmälle. 

”Sinä et edes ole kunnon viikinki!” Gilbert heitti väitteensä Mathiakselle, jonka hymy ei hiipunut astettakaan, ”et kestäisi juoda pöydän alle edes naista ja kumma kyllä en muista sinun kertaakaan palanneen meriltä edes kivenmurikka mukanasi.”

”Sinun saavutuksiin verrattuna sekin on suurta!” Mathias sanoi ja osoitti toista miestä tuopillaan kuin todistaakseen, että tarkoitti juuri häntä, ”mitä sinä toit kaukomailta? Yhden hullun naisen, joka…” Juuri oikealla hetkellä Elizan paistinpannu kolahti yllättävän voimakkaasti vasten lähintä pöytää ja jokainen salin viikinki hätkähti, vaikka myöhemmin yksikään heistä ei olisi myöntänyt sitä edes humalassa.

”Voi anteeksi, se pääsi jotenkin lipsahtamaan käsistä”, nainen totesi herttaisimmalla äänensävyllään, mutta heilautti kuitenkin pelottavan tottuneella liikkeellä paistinpannunsa olalleen, ”jatkakaa toki. Väittelynne on oikein viihdyttävää.” Sekä Gilbert että Mathias olivat kumpikin hetken hiljaa ja kalpeaihoinen mies naamioi sujuvasti horjahduksensa kävelyksi pöydällä. Hiljaisuuden jatkuessa Mathias kumosi loput oluestaan kurkusta alas ja nakkasi sitten tuoppinsa menemään. Se osui lattiaa peittäville oljille tuskin kuuluvan kolahduksen saattelemana ja unohtui sinne. Mies katsoi ensin ympärilleen itsevarmasti antaen katseensa kulkea jokaisen paikallaolijan ohitse ja sitten hän hymyili.

Hänen hymynsä tarkoitti aina, että jotain tapahtuisi.

”Haaste” vaaleamies lopulta sanoi sen yhden sanan, joka jäi kaiuksi suureen saliin. Hetken Gilbert mietti jotain, mutta sitten hänenkin kasvoilleen nousi hymy. Suurin osa heidän kuuntelijoistaan odotti vastausta jännityksellä samalla kun Eliza pyöräytti silmiään ja mutisi ”tästä se taas lähtee…” niin hiljaa, että vain hänen vieressään seisova Sigrid kuuli sen.

”Millainen?” Gilbert kysyi.

”Sinä ja minä kumpikin etsimme maailman arvokkaimman aarteen”, Mathias selitti hymyilleen samalla, ”aikaa yksi kuukausi ja aarteen täytyy olla täällä mitä sitten tapahtuikaan… Mutta oikeille sotureillehan tämä olisi vain helppoa.” Gilbert ei tuhlannut enää aikaa miettimiseen. Hän vain nyökkäsi.

”Sovitaan niin”, hän vastasi ja ojensi kätensä toiselle viikinkimiehelle, joka tarttui siihen yhä virnistäen, ”äläkä yritä karata epäonnistumisesi jälkeen. Se ei ole ollenkaan mahtavaa.”

”Voisin sanoa sinulle samaa, mutta en vaivautuisi lähtemään perääsi vaikka karkaisitkin”, Mathias totesi ja hypähti sitten alas pöydältä, ”onko kukaan nähnyt sitä ruotsalaista? Aika laittaa laiva lähtökuntoon!” Yleisön joukosta kohosi muutamia riemukkaita huudahduksia ja pari miestä kiiruhti järjestämään miehistöä koolle. Mathias hymyili yhä leveästi marssiessaan ulos taakseen katsomatta, mutta Gilbert näytti miettivän jotain ja hän vilkaisi kysyvästi hiljaa pysytellyt kolmatta miestä.

”Älä edes ajattele sitä”, mies tokaisi, ”minä en lähde mihinkään.”

”Mutta Daan, se on seikkailu”, Gilbert vastasi, mutta totinen mies tuhahti.

”Mutta Daan, se on seikkailu… ja helvetti se mikään seikkailu ole”, Daan totesi ja jatkoi edelleen äkäistä mulkoiluaan, joka tosin ei kohdistunut erityisesti mihinkään, ”viimeksi, kun sanoit nuo sanat, niin me päädyimme jumiin Turkin toiselle puolelle kahdeksi kuukaudeksi. Minä en varmasti lähde sinun kanssasi enää yhtään mihinkään.”

”Osoittaisit nyt edes hiukan enemmän soturihenkeä”, Gilbert vastasi, ”asenteessasi ei ole mitään mahtavaa.” Hänen puhuessaan Sigrid ja Eliza olivat heidän luokseen jälkimmäisen yhä pidellessä paistinpannua kädessään ihan vain varoituksena. Elizasta oli aina niin ikävää päihittää miehiä, joita ei oltu edes varoitettu etukäteen.

”Minä olen kauppias, en soturi”, Daan sanoi takaisin ja nousi viimein ylös paikaltaan huomattuaan tuoppinsa tyhjentyneen jo, ”ja jonkun pitää katsoa Sigridin perään… jonkun jolla ei ole mitään taka-ajatuksia hänestä!”

”En minä niin ongelmallinen ole, veli rakas”, Sigrid totesi hieman huvittuneen sävyyn, mutta Daan piti silti murjottavan ilmeensä.

”En menisi sanomaan…”, hän mutisi, mutta hänen ja hänen tulevan kuntonsa onneksi Gilbert keksi avata suunsa juuri oikealla hetkellä eikä Sigrid ehtinyt kuulla veljensä vastausta.

”Mutta nyt lähdemme!” Gilbert huudahti ja vielä paikalla luuhanneet viikingit yhtyivät hurraa huutoon puoliksi ihan vain tavan vuoksi, ”kohti etelää käy tie tällä kertaa! Antakoon Odin meille viisautta ja jumalat pitäkööt merentiet selkeinä, vaikka pienet kahakat eivät olisi ollenkaan pahitteeksi.” Tämän todettuaan hän virnisti ja katosi ovesta jonnekin kaupungin vilskeeseen. Daan ja naiset katselivat kumpikin hetken hänen peräänsä kunnes Eliza katkaisi hiljaisuuden huokauksella.

”Ääliö”, nainen mutisi, ”onko kukaan muu huomannut, että hän ei ole enää minun tuloni jälkeen tahtonut seilata itään?” Sigrid nyökkäsi hiljaa.

”Hän taitaa myös pelätä joitain keittiövälineitä”, nainen totesi ja sai ystävättärensä naurahtamaan. He kaksi puhelivat vielä jotain kävellessään poispäin, mutta Daan ei enää kuullut heitä eikä miestä oikeastaan edes kiinnostanutkaan.   

****

”Hei Ber! Ber!” Mathias huusi ja lähes juoksi kotitalonsa portailla istuvan ruotsalaisen luokse. Berwald jatkoi kuitenkin pienen puupalasen veistämistä aivan kuin kukaan ei olisi häntä kutsunutkaan tai tanskalainen, jonka hymyn sanottiin valaisevan kaikkien päivää mutta jonka tehoa Berwald ei ollut koskaan havainnut, olisi ollutkin pelkkää huonoa mielikuvitusta. Hän käänteli työtään käsissään ja veisti sitten varoen pienen siivun pois yhdestä sivusta. Työ ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta siitä saattoi jo erottaa jalkojen muodon ja kaaren, josta tulisi pienen leluhevosen kaula. Kaiken kaikkiaan Berwald alkoi jo olla sitä mieltä, että tästä pienestä esineestä tulisi vielä poikkeuksellisen kaunis.

”Hei, huomioi minut”, Mathias lähes ärähti, mutta hymy nousi nopeasti takaisin hänen kasvoilleen, kun ruotsalainen viimein vilkaisi häneen päin, ”noin, nyt on parempi. Sinun pitäisi olla jo pakkaamassa, me lähdemme ihan kohta taas merille!” Berwald kohotti hiukan toista kulmaansa, muttei tehnyt elettäkään rynnätäkseen päättömänä kasaamaan tavaroitaan ja laivaan, kuten tanskalainen selvästi oletti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Mathias vilkaisi kohti taivasta ja pudisti päätään aivan kuin ihmetellen, miksi jumalat olivat lähettäneet kaikki hullut hänen seuraksi. Berwald mietti itse asiassa juuri aivan samaa.

”Seikkailu, hurjia petoja voitettavaksi ja aarteita ryöstettäväksi sekä jotain mitä kertoa myöhemmin iltatulilla”, kahdesta viikingistä innostuneempi pauhasi, ”osoita nyt vähän enemmän oikeaa asennetta, Ber!”

”M’ksi?” ruotsalainen kysyi ja Mathias istahti hänen viereensä portaille.

”Kuules Ber”, hän aloitti taas puhuen tällä kertaa hitaammin aivan kuin epäilisi toverinsa älykyyttä, ”me olemme kokeneet paljon yhdessä, eikö niin? Nyt olisi taas aika lähteä uudelleen matkaan ja muistella menneitä loisteliaita aikoja ja kokea se kaikki uudelleen.”

”M’ p’las’mme v’ikko s’tten”, Berwald totesi väliin, ”ei m’tään lo’stel’asta…” 

”Mutta tämä kerta tulee olemaan myös erilainen”, Mathias jatkoi välittämättä pätkääkään lyhyestä keskeytyksestä ja hän hymyili tavalla, joka kertoi hänen tietävän jotain hyödyllistä, ”olen suunnitellut hiukan erilaista reittiä ja se on varmasti sinun mieleesi…” Ruotsalaisen käsi pysähtyi kesken vuolemisen ja se oli tarpeeksi kertomaan Mathiakselle, että hän oli jälleen kerran saanut miehen puolelleen. Tanskalainen virnisti ja odotti hetken vastausta, joka päättäisi kaiken.

”M’nne?” Berwald lopulta kysyi.

”Pohjoiseen”, hän vastasi, ”sinähän olet aina pitänyt siitä.”

”K’mmen’n m’nuutt’a”, ruotsalainen totesi työntäessään keskeneräiseksi jääneen puuhevosen taskuunsa, ”t’len la’valle k’n olen v’lmis.” Mathias naurahti ja läimäisi toista viikinkiä olalle noustessaan ylös.

”Hienoa Ber”, hän totesi hyväntuulisesti, ”tiesin, että voin luottaa sinuun ja minulla on tunne, että tästä matkasta tulee vielä jotain erityistä!”

”N’in s’nä aina s’not…”, Berwald mutisi, mutta Mathias oli jo poissa. Päätään pudistelleen ruotsalaisviikinki lähti noutamaan miekkansa ja pakkaamaan laukkunsa merimatkaa varten. Mathias innostui aina joka matkasta, mutta Berwald ei enää loputtomien retkien ja seikkailujen jälkeen jaksanut välittää. Enemmänkin hän tahtoi jo löytää suloisen vaimon ja paikan jota kutsua kodiksi ja johon aina palata, mutta yksikään viikinkineidoista ei ollut vielä onnistunut valloittamaan hänen sydäntään.

Jos joku olisi sattunut näkemään hänet, tämä henkilö olisi tuskin edes huomannut sitä, mutta tapa, jolla ruotsalainen huokaisi, kertoi silti jotain.


A/N: Gilbertin ja Elizan suhteesta tulee mainintoja myöhemmin ja selviää myös se, mistä ja miten Eliza on viikinkikaupunkiin päätynyt ^^ (joo, mul on ihan oma tarina sille mielessä...)

Seuraavassa luvussa SuFiniä, Gilbertin mahtavuutta sekä Tino, joka saa tietää jotain uutta...

Vinzup

  • Purilaiskuningastar
  • ***
  • Viestejä: 66
  • Captain Smållwave
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 8. osa 29.8.
« Vastaus #31 : 29.08.2011 19:18:28 »
Oijoijoih, ihanaa, jatkoa tähän! <3

Lainaus
”Sinun saavutuksiin verrattuna sekin on suurta!” Mathias sanoi ja osoitti toista miestä tuopillaan kuin todistaakseen, että tarkoitti juuri häntä, ”mitä sinä toit kaukomailta? Yhden hullun naisen, joka…” Juuri oikealla hetkellä Elizan paistinpannu kolahti yllättävän voimakkaasti vasten lähintä pöytää ja jokainen salin viikinki hätkähti, vaikka myöhemmin yksikään heistä ei olisi myöntänyt sitä edes humalassa.

”Voi anteeksi, se pääsi jotenkin lipsahtamaan käsistä”, nainen totesi herttaisimmalla äänensävyllään, mutta heilautti kuitenkin pelottavan tottuneella liikkeellä paistinpannunsa olalleen, ”jatkakaa toki. Väittelynne on oikein viihdyttävää.”
xDDD Juuri tästä mä Unkarissa tykkään! XD Just näin! *peukut ylhäällä*

Lainaus
”Sinä ja minä kumpikin etsimme maailman arvokkaimman aarteen”, Mathias selitti hymyilleen samalla, ”aikaa yksi kuukausi ja aarteen täytyy olla täällä mitä sitten tapahtuikaan… Mutta oikeille sotureillehan tämä olisi vain helppoa.” Gilbert ei tuhlannut enää aikaa miettimiseen. Hän vain nyökkäsi.
Voih! Tästä tuli niin mieleen kaikki sadut ja muut mitä olen pienenä kuullut! :3 Ihanaa, tämmästä mä kaipasinkin! Oikeen liikutuin :) Kiitos kaunis x)

Lainaus
Berwald kohotti hiukan toista kulmaansa, muttei tehnyt elettäkään rynnätäkseen päättömänä kasaamaan tavaroitaan ja laivaan, kuten tanskalainen selvästi oletti.
No voi pyhä jysäys, jos Berwald olis silleen tehnyt, mä varmaankin olisin jysähtänyt lattialle ja hieronu silmiäni, että luinkohan mä nyt varmasti oikein... x'D Kaikki eivät ole kuin Tanska xD <3

Lainaus
”Kuules Ber”, hän aloitti taas puhuen tällä kertaa hitaammin aivan kuin epäilisi toverinsa älykyyttä, ”me olemme kokeneet paljon yhdessä, eikö niin? Nyt olisi taas aika lähteä uudelleen matkaan ja muistella menneitä loisteliaita aikoja ja kokea se kaikki uudelleen.”
Maistan nostalgiaa, haistan nostalgiaa... Tunnen nostalgisen tunnelman ja--
Lainaus
”M’ p’las’mme v’ikko s’tten”, Berwald totesi väliin, ”ei m’tään lo’stel’asta…” 
Aww man, Sweden! You ruined it! x'D *nauraa* Tämä oli aika mahtava.

Tykkäsin tästäkin osasta/luvusta aivan hirveästi. Pystyin nopeasti "tunkemaan itseni" siihen kapakkaan (tämän vaikutelman sain x]) vähän kuin kärpäseksi katossa, ja siten "kokemaan" tuon tilanteen siellä. Hyvin kirjoitat (kuten aina ;D) ja se tekee tekstistä nautittavamman (<- naurettava sana o.o)! :) Minä pidin ja jatkoa odotan, kiitos kiitos.

-Vini kuittaa-
B.A.T. & Kaaosduo! ~beware~ <3
Vielä ne mammuttikärpäset valtaa maan.
Tunnen itseni lampaaksi kissojen joukossa...

AnanasRypäle

  • Banaanikärpänen~
  • ***
  • Viestejä: 18
  • o~(ö__ö)~o
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 8. osa 29.8.
« Vastaus #32 : 31.08.2011 22:11:52 »
UUSI LUKU! < 3 kiitos, kiitos, KIITOS! ^^

Ah, tätä oonkin kaivannut. :'D Luin niin innoissani, että luku tuntui yllättävän lyhkäiseltä.
Vaikkei se siis ollut. ; D

Aaaw... Berwald. n____n <3 Kuvailet rakkaan ruotsalaisemmen niin ihanan aidosti ja ja .... Vee~
Tuskin maltan odottaa seuraavaa SuFin jaksoa. Tihii~ :3

Moittimista en keksinyt tähän hätään. Mutta aivan mahtavaa kun jatkoit tätäkin. ;3 <3

Salmiakkityttö

  • Hajattelija
  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 8. osa 29.8.
« Vastaus #33 : 09.09.2011 18:56:07 »
Aaah... Taas kerran aivan mahtavaa tekstiä!  :D

Tulee ihanat fiilikset aina, kun huomaan että jatkoa on tullut! *silmät kimaltelevat jotenkin oudosti* Ei voi vaan kuin taas taputtaa sinulle, kun saat hahmot juuri omanlaisiksiin ja juonen niin mielenkiintoiseksi!  :)

Tämmöinen "takauma" oli tosi kiva idea! Valitettavasti olen taas aina vain pahemmin jumissa tähän tarinaan... ::)

~Jatkoa kyttäillen Salmiakki~
"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua.
Paitsi sodassa rakkaus ja rakkaudessa sota."
~Juice Leskinen~

Muuttolintu

  • muuttis
  • ***
  • Viestejä: 97
    • tumblr
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 8. osa 29.8.
« Vastaus #34 : 19.10.2011 23:04:51 »
Heii~

Täällä taas! Voi ei, miten jäljessä olen kaikessa.... Ahh, mitä sanoa. Mie todella pidän tästä tarinasta, ja on sääli etten ole pysynyt tässä mukana kommentoimassa samalla tavalla kuin olin Ensitapaamisessa. Mutta auttaako yhtään, jos lupaan että tästä lähtien olen uskollisemmin mukana? ;w;

Ihan ensimmäiseksi: OMG, tuo DenNor -kohta! o//o Aivan mahtavaa! (ja miehän en niin edes välitä DenNorista) Voin hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa tuon kohtauksen kirjoittaminen oli. Vaikken kauheasti pidäkään tällaisista kohtauksista ellei molemmat pidä siitä, niin pakko sanoa, en voinut pitää silmiäni erossa tästä. Se oli niin intensiivistä.

Hm hm, mitähän vielä... Ruotsi!
Lainaus
Berwald Oxenstiernana tunnettu ja pelätty viikinki oli rakastunut. Hän ei vain vielä tiennyt sitä itse.
D'awww~♥ Ruotsi on kovaa vauhtia muodostumassa lempparikseni tässä tarinassa. Hän on kuin... iso jurottava nallekarhu, jota tekee mieli halia.
Lainaus
Enemmänkin hän tahtoi jo löytää suloisen vaimon ja paikan jota kutsua kodiksi ja johon aina palata, mutta yksikään viikinkineidoista ei ollut vielä onnistunut valloittamaan hänen sydäntään.
See what I mean? On yllättävän piristävää lukea tässä kiireisessä ja pinnallisessa maailmassamme jostakusta, joka arvostaa vanhoja maanläheisiä arvoja. Ruotsi, älä koskaan muutu <3

Kuten huomaat, hypin tässä paljon... en älynnyt ottaa muistiinpanoja silloin kuin luin näitä lukuja joissa olin jäänyt jälkeen -.-;

Mutta, uusin luku! Unkari, Preussi, Belgia, Hollanti! Varmasti lempi lukuni tähän asti. Tuo juomingissa kisaileminen oli, saanen sanoa, mahtavaa. Pystyin hyvin kuvittelemaan itseni sinne, ja oli hienoa saada vähän lisää syvyyttä tähän tarinaan tietämällä mitä tapahtui ennen kuin Tanska kaappasi Norjan.
Parasta tässä luvussa oli se, että otit naiset mukaan. (; Unkari ja Belgia juoruilemassa toisilleen, samalla kun ympärillä miehet meluavat ja meuhkaavat. Täydellistä. En tiedä miksi, mutta aina kun Unkari mainitaan, oli se missä tahansa, minkälaisessa fikissä hyvänsä, mielialani nousee pari tappia ylöspäin. Mutta erityisesti tämä tapahtuu silloin, kun Unkari ilmestyy sinun fikeissäsi, koska kirjoitat hänet niin hyvin!

Pari kritiikkiä minulla on mielessä (älä huolehdi, ei mitään maatakaatavaa kuitenkaan), mutta niitä en uskalla paljastaa muuta kuin sitten tulevaisuudessa, koska en ole vielä täysin varma niistä (olen vieläkin vähän pihalla tässä fikissä...). Mutta enköhän mie pääse taas kohta kärryille! ;)

Kiitos että kirjoitat tätä ♥

b.a.t 1/3 +2 | tumblr

Vyra

  • Vieras
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 8. osa 29.8.
« Vastaus #35 : 23.10.2011 18:21:05 »
Vin: Hi hii~ Kiitos~

AnanasRypäle: Kiitos! Ruotsihan se nyt mainetta niittää... varastaa vielä pahus vie koko shown 0_o

Salmiakki: Kiitos ^^ musta on kiva kun ihmiset on jumissa tän kanssa :'D mäkin olen! Ikävä kyllä vain eri tavalla...

Muuttis: Oi, kiitos! eikä mua haittaa, jos ei nyt ihan joka lukua kommaa... Kunhan joku käy välillä tökkimässä mua hereille ^^'' Etkä muuten usko, mitä mä oon Hollannin varalle juoninut! (kritiikkiä?! Mitä kritiikkiä, missä? Nyt tuli paineita...)

Julkaisutahtini on ilmiömäinen, mutta tässä nyt uusin osa^^'


Yhdeksäs luku

”R’okaa?” yllättävä ääni sai Tinon hätkähtämään ja hän käännähti säikähtäneenä katsomaan viikinkiä. Vieläkin enemmän hän säikähti huomattuaan kuinka lähellä mies oli ja tuijotti häntä vain muutaman kymmenen sentin päästä. Milloin ja miten hän oli siihen tullut?

”Eh… En tarvitse…”, suomalainen vastasi takellellen ja sai hädin tuskin estettyä itseään pakenemasta. Tosin ei hän olisi muutenkaan mihinkään päässyt kaikki nämä viikingit ympärillään. Jos Tino oli laskenut oikein, Mathiaksen miehistöön kuului ainakin kolmisenkymmentä miestä. Tosin hän ei ollut varma, sillä hänen silmiinsä kaikki viikingit näyttivät aivan samoilta. Vain Mathias erottui joukosta äänekkyydellään ja sillä yksinkertaisella seikalla, että hän näytti olevan aina kaikkialla. Myös Berwald oli helppo huomata, mutta se taas johtui aivan päinvastaisista syistä.   

 ”Ol’t n’lkäinen”, Berwald vastasi ja Tino ihmetteli, mistä mies oli sen päätellyt. Viikinki ei kuitenkaan antanut hänelle aikaa miettiä asiaa sen enempää vaan työnsi pienen suikalleen lihaa suoraan hänen suuhunsa. Pienen kummallisen hetken ajan Tino ei ollut varma, pitäisikö nielaista vai sylkäistä ruoka ulos, mutta lopulta hän alkoi hitaasti pureskella ja Berwald murahti tavalla joka kai tarkoitti miehen olevan tyytyväinen. Tino ei ollut aivan varma mistään muusta kuin että pelottava viikinki ainakin oli!

Oli kulunut jo reipas vuorokausi siitä, kun he olivat rantautuneet myrskyn jälkeen eikä Tinon veljiä ollut vielä löydetty. Ei, vaikka Mathias oli jopa pari tuntia sitten saanut lähetettyä pienen ryhmän etsimään pitkin rannikkoa. Tosin Tinolla oli hädin tuskin aikaa olla huolissaan veljistään, kun hänen oma tilanteensa alkoi näyttää vieläkin pahemmalta. Laivalla häntä oli vahdittu aivan kuten Lukasta ja Eirikuriakin, mutta muuten hän sai olla rauhassa, jos ei laskettu pientä sekä karkeaa vitsailua miehistön suunnalta. Myrskyn jälkeen jokin oli kuitenkin muuttunut ja Tino oli huomannut pelottavan katseen seuraavaan itseään joka paikkaan. Eikä Berwaldin ollut edes vaikea seurata suomalaista vankia, sillä hänen ei sallittua liikkua. Mathias oli käskenyt ruotsalaisen pitämään hänet tallessa ja Berwald näytti toteuttavan sitä tahtoa innokkaasti aivan ilman erillistä käskyäkin. Tino värähti muistaessaan viime yön. Hän oli herännyt kesken muutenkin levottoman unensa vain nähdäkseen heti ensimmäiseksi ruotsalaisen pelottavan tuijotuksen. Suomalaisen huuto oli saanut koko leirin hereille ja miehet tarttumaan aseisiinsa.

 Muutamat väärästä hälytyksestä herätetyt viikingit olivat halunneet pitää suomalaiselle ”oppitunnin” saman tien, mutta sekä Mathiaksen sana että Berwaldin katse oli pitänyt Tinon suojassa. Suomalainen sai kuitenkin vihaisia mulkaisuja ja kirouksia osakseen aina kuin ruotsalainen ei ollut kuulolla.

”L’sää?” Berwald kysyi herättäen Tinon mietteistään. Suomalainen sai hädin tuskin nielaistua kun ruotsalainen työnsi uuden ruokapalan hänen suuhunsa. Tino ei tosiaankaan nauttinut tilanteesta, mutta ei yrittänyt kokeilla mitä Berwald tekisi jos hän vastustelisi.

”Hei Ber”, Mathias kutsui ja pian viikinki ilmestyi Tinon selän taakse hihat kyynärpäihin asti käärittynä ja hiukset märkinä laivan korjauksen jäljiltä, ”kaikki kunnossa? Vanki voi hyvin?” Viimeisen kysymyksen jälkeen Mathias kumartui ja soi Tinolle leveän hymyn samalla kun nipisti hänen poskeaan välittämättä pätkääkään Berwaldin kylmästä ilmeestä.

”K’aikki h’vin”, ruotsalainen kuitenkin mutisi yllättävän rauhallisena.

”Mahtavaa”, tanskalainen vastasi ja nosti sitten tyynesti Tinon ranteesta ylös maasta aivan kuin olisi aivan normaalia raahata ihmisiä sillä tavalla ympäriinsä, ”tarvitsen häntä hetken, mutta saat suloisen seuralaisesi takaisin ihan kohta. Tulehan nyt.” Berwaldin ilme synkkeni vielä asteen enemmän, mutta hän murahti jotain minkä Mathias tulkitsi välittömästi myöntäväksi. Tino tunsi kuitenkin ankaran katseen seuraavan itseään samalla kun hän yritti pysytellä toisen viikingin tahdissa ja nielaista ruokaansa ennen kuin tukehtuisi siihen.

”Älä nyt sitten pelästy”, Mathias totesi huolettomasti, ”tahdon vain kysyä muutaman kysymyksen ja se siitä.” Tino nyökkäsi, vaikka mies ei voinutkaan nähdä häntä kävellessään. He marssivat jonnekin kauemmas metsän kätköihin ja lopulta Mathias pysähtyi kaatuneen puunrungon luokse ja ilmaan yhtään kysymystä nosti suomalaisen istumaan sen päälle.

”Katsotaanpas”, viikinki mutisi, ”en ole kuullut sinun puhuvan, mutta uskon että osaat sen, eikö niin?”

”Osaan puhua”, Tino vastasi ja Mathias hymyili.

”Hieno poika”, hän totesi, ”selvä. Minulla on muutamia kysymyksiä sinulle ja sinähän vastaat niihin todenmukaisesti.” Tino nyökkäsi, vaikka jotenkin hänestä tuntui, ettei viikinki ollut edes oikeastaan kysynyt mitään. Todennut vain muutaman asian ohimennen.

”Ihan ensiksi”, Mathias aloitti, mutta piti sitten pienen tauon ennen kuin jatkoi, ”oletko sinä todellakin Norgen veli?” Tinolta meni hetki muistaa, ketä Mathias tarkoitti Norgella, mutta sitten hän muisti ja ikävä vihlaisi ikävästi hänen sisintään.

”Vain avioliiton kautta”, hän lopulta vastasi, ”Eirikur ja Lukas ovat oikeasti veljeksiä, mutta minulla on eri vanhemmat. Minun isäni ja heidän äitinsä menivät naimisiin myöhemmin ja minusta tuli heidän veljensä.” Mathias nyökkäsi miettiväisenä, mutta ilmeisesti tyytyväisenä vastaukseen.

”Niin epäilinkin. Et muistuta häntä juurikaan”, hän totesi ja virnisti sitten, ”vaikka olet tietenkin myös suloinen, mutta Norgessa on sitä jotain.” Hetken viikingin kasvoille nousi ilme, jota olisi voinut kuvailla unelmoivaksi, mutta Tino oli aika varma että hän näki väärin.

”Mitä…”, hän kysyi, mutta Mathias keskeytti hänet.

”Minä esitän kysymykset”, hän totesi huvittuneena, ”kuinka vanha Norge on?” Tino joutui taas miettimään hetken kysymystä, miksi viikinki sen tahtoisi tietää?

”Hän on vielä seitsemäntoista”, suomalainen viimein vastasi, ”olisimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä puolentoista viikon kuluttua.” Mathias nyökkäsi jälleen tyytyväisenä.

”Hyvän ikäinen siis, vain kaksi vuotta nuorempi”, hän mutisi itsekseen, ”kuinka läheinen hän on sinulle? Tai sille toiselle veljelle? Olette kai aika läheisiä ainakin hänen reaktiostaan päätellen.” Tino värähti hieman tajuttuaan, että Mathias tarkoitti sitä kun Lukas oli melkein hukuttautunut.

”Hän… Hän piti meistä huolta”, suomalainen vastasi ja hänen sormensa näpersivät levottomana puunrungon sammalta, ”jäimme orvoiksi vuosia sitten eikä meillä ollut mitään muuta kuin toisemme. Lukas teki töitä, jotta meillä olisi jotain syötävää ja hän…”

”Kukaan ei siis huolehtinut teistä?” Mathias keskeytti ja Tino pudisti päätään.

”Ei enää hautajaisten jälkeen”, hän totesi.

”Siksi siis olette kaikki niin laihoja”, Mathias sanoi ja tökkäsi sormellaan suomalaisen käsivartta, ”ei millään pahalla, mutta yksi kunnon talvi ja te olisitte mennyttä… Hyvä juttu, että löysimme teidät ennen sitä.” Viikinki virnisti, mutta Tino ihmetteli mielessään millä perusteella tämä piti sieppausta löytämisenä. Sama mies oli sentään halunnut ja yrittänyt tappaa heidät ensimmäiseksi.

”Me pärjäsimme ihan hyvin…” Tino mutisi, mutta hänet ohitettiin aivan samoin kuin Mathias ohitti Berwaldin mutinat.

”Onko hänellä ketään?” Mathias kysyi ja jälleen kerran Tino sai ihmetellä, mihin ihmeeseen viikinki oli pyrkimässä näillä oudoilla kysymyksillään.

”Minä ja Eirikur…”, hän vastasi epäröiden tietämättä, mitä mies oikeasti tahtoi tietää.

”Ei sillä tavalla”, Mathias korjasi, ”onko hänellä ketään, jolle hän on lupautunut? Naista tai miestä, joka odottaisi häntä takaisin. Onko hän maannut jonkun kanssa tai onko joku tahtonut sitä häneltä?”  Tino tunsi punastuvansa samalla kun hän tajusi, mitä mies ajoi takaa.

”E…ei”, hän vastasi, ”hän ei koskaan ollut… um… kiinnostunut kenestäkään sillä tavalla…” Tinon vastaus sai Mathiaksen hymyn levenemään ja viikingin kasvoilla välähti jotain, mitä suomalainen ei tunnistanut.

”Suurenmoista”, mies totesi, ”juuri niin minä epäilinkin, mutta hyvä tietää, että minä tulen olemaan hänen ensimmäisensä.” Tinon silmät levisivät, kun hän käsitti, mitä mies oli juuri sanonut. Siksi siis viikinki oli niin epätoivoinen, kun Lukas oli hävinnyt ja siksi hän oli hypännyt norjalaisen perään kun tämä oli yrittänyt hukkua. Siksi nämä oudot kysymykset.

”Mitä sinä tahdot hänestä?” hän älähti ennen kuin ehti pysäyttää itsensä. Viikinki ei kuitenkaan näyttänyt suuttuvan vaan hymähti hiljaa.

”Taidat olla liian nuori huomaamaan sitä, mutta miehellä täytyy aina olla päämäärä ja jotain mistä taistella”, Mathias totesi hyväntuulisesti, ”minä olen päättänyt saada hänet rinnalleni ja pitää huolen, että kukaan muu ei saa häntä. Mutta turhaan näytät noin pelästyneeltä, jos tahtoisin pakottaa hänet, olisin tehnyt sen jo ajat sitten.” Tino yritti pakottaa ilmeensä hiukan vähemmän järkyttyneeksi ja hän sulki suunsa, joka oli loksahtanut auki jossain välissä.

”Mutta…”, hän aloitti taas mutta tuli tällä kertaa taas keskeytetyksi.

”Mistä hän pitää?”Mathias kysyi ja hymyili, ”ai niin ja sinun kannaltasi olisi parempi, että olet minun puolellani tässä asiassa. Olin tosissani, kun sanoin että haluan hänet.” Tino tuijotti häntä hetken hiljaa, mutta avasi sitten suunsa.

”Hän pitää rauhasta ja siitä että hän saa tehdä asiat niin kuin itse tahtoo eikä hän koskaan pyydä apua muilta. Hän ei myöskään viihdy ihmisten keskellä tai äänekkäässä joukossa”, Tino selitti ja yhtäkkiä hän tunsi itsensä yllättävän vahvaksi. Tässä oli kuitenkin hänen veljensä kyseessä ja jotenkin hän tiesi, ettei viikinki olisi tällä hetkellä vaaraksi hänelle, ”onnea yrityksellesi. En ole koskaan nähnyt Lukaksen myöntyvän vapaaehtoisesti kenenkään tahtoon.” Mathias katsoi häntä hetken ja sitten mies alkoi nauraa.

”Kiitos vain pikkuinen”, hän lopulta sanoi saatuaan naurunsa hallintaan ja hän taputti Tinon päälakea, ”tiedän kyllä, mitä olen tekemässä… Onnea vain itsellesi sen murjottavan ruotsalaisen kanssa.” Suomalainen tuhahti hiljaa ja hieman harmistuneena siitä, että viikinki oli selvästi päättänyt kohdella häntä vankina ja lapsena.

”Vieläkö tahdot tietää jotain?” Tino kysyi, mutta tällä kertaa Mathias pudisti päätään.

”En”, hän vastasi suoraan, ”mutta käännyn varmasti puoleesi taas kun tarvitsen jotain.” Tanskalaisen naurahdus aiheutti kylmäväreitä Tinolle, mutta hän sai tällä kertaa pidettyä ilmeensä kurissa. Suomalainen liukui alas puunrungolta ja ravisteli sammaleenpalat irti vaatteistaan. Mathias näytti harkitsevan jotain pää kevyesti kallellaan ja lopulta hän vain nyökkäsi mutisten samalla jotain niin hiljaa, ettei Tino saanut siitä selvää.

”No niin, menes nyt siitä takaisin leiriin”, viikinki totesi ja huitaisi kädellään siihen suuntaan, josta he olivat tulleet, ”minulla on tärkeitä asioita tehtävänä. Paljon ajateltavaa.” Tino katsoi häntä hiukan kummastuneena. Hän oli ollut vanki jo ties kuinka kauan ja nyt Mathias vain päästäisi hänet hortoilemaan yksin metsään ja antoi enemmän kuin vain hyvän mahdollisuuden karata? Mutta sitten Tino muisti, ettei hän tiennyt sen enempää, missä hän oli ja karkaaminen olisi luultavasti typerin asia, jonka hän voisi tehdä. Metsä näytti sammalmattoineen ja korkeineen mäntyineen aivan samalta kuin kotometsätkin, mutta suomalainen epäili vahvasti mahdollisuuksiaan selvitä siellä yksin. Itsekseen huokaisten hän kääntyi ja lähti tottelevaisesti takaisinpäin samalla kun Mathias katosi jonnekin metsään.

****

”Lukas!” Eirikur huudahti yllättäen, ”se on… puu…” Viimeinen sana tuli hiukan liian myöhään sillä norjalaisen otsa kosketti puun yllättävän kovaa kaarnaa vaimean tömähdyksen saattelemana. Lukas nosti kätensä otsalleen ja tuijotti mäntyä aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä. Eikä hän ollutkaan, ei ainakaan tätä yksilöä.

”Hemmetti”, norjalainen mutisi, mutta päätti pysyä muuten hiljaa. Hän oli liian väsynyt, liian nälkäinen ja liian kipeä välittääkseen enää siitä, että hän ehkä saisi otsalleenkin lähes samanlaisen punertavan merkin kuin hänellä oli kaulallaan. Eri syystä vain tällä kertaa.

”Ehkä meidän pitäisi vain pysähtyä”, Eirikur ehdotti hiljaa ja Lukas puri huultaan hetken, vaikka hän hyvin tiesi veljensä olevan oikeassa. Hän ei voisi enää kauaa vaeltaa päättömänä ympäriinsä metsässä vain seuraten satunnaisia lähestulkoon kadonneita polkuja, jotka luultavasti vain kulkivat kehää. Mutta Lukas myös tiesi, että jos hän antaisi itsensä levätä, antaisi itsensä vaipua uneen, hän ei luultavasti nousisi ylös enää hetkeen. Hän oli lukinnut itsensä ja yrittänyt pysyä vahvana jo liian pitkään ja nyt, kun Mathias ei enää ollut lähistöllä vaatimassa häneltä ties mitä, Lukaksen keho alkoi vaatia velkoja takaisin. Hän oli väsynyt. Kaikkeen.

”Ehkä”, hän vastasi veljelleen, vaikka hänen silmänsä etsivät jo sopivaa paikkaa johon istahtaa. Lopulta hän päätyi valitsemaan paikan sen puun vierestä, johon oli törmännytkin. Ainakin kevyt sammal teki tilapäisestä lepopaikasta hieman miellyttävämmän.  Lukas käpertyi paremmin runkoa vasten ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille. Vasta sulkiessaan silmiään hän tajusi, että Eirikur seisoi vieläkin paikallaan.

”Mitä nyt?” Lukas kysyi ja havahtui taas kevyestä horroksesta johon oli vaipunut myös hieman ennen törmäystään puun kanssa. Eirikur vilkaisi häntä pikaisesti ja antoi sitten katseensa kiertää metsää ympärillä ennen kuin palautti sen taas vanhempaan veljeensä. Metsä oli vihreä ja tuuheat puut, matalat pensaat sekä kaikkialla kasvava sammal saivat sen näyttämään isommalta kuin olikaan, vaikka Eirikur tiesi hyvin että rannikolle olisi vain korkeintaan muutaman minuutin matka. Mikä oli erittäin vähän ottaen huomioon että he olivat kävelleet jo lähemmäs parituntia.

Toisin kuin Lukas, Eirikur oli hereillä. Hän oli vaiti seurannut veljeään, jonka askeleet laahustivat ja olkapäät olivat painuneet alaspäin, ja antanut Lukaksen uskoa ettei hän muka huomannut mitään.

Todellisuudessa hänen olisi pitänyt olla kuuro, sokea ja täydellinen typerys, jos hän ei olisi huomannut, että hänen veljessään oli jotain pielessä. Lukaksen katsekin oli hiljalleen muuttumassa yhä enemmän ja enemmän sulkeutuneeksi, vaikka hänen ilmeensä oli jo ennen ollut kylmä. Norjalaisen ääni oli vain varjo entisestä eikä hän edes yrittänyt enää reagoida veljeensä kuten ennen. Eirikur olisi pystynyt luettelemaa veljensä oireita vaikka koko päivän, mutta lopulta hän oli vain huolestunut. Huolestunut, että hänen veljensä oli aikeissa tehdä taas jotain itselleen.

”Ehkä minun pitäisi katsella hieman ympärille”, Eirikur lopulta vastasi ja jatkoi ennen kuin Lukas ehti nousta takaisin ylös, ”kierrän vain kehää muutaman metrin päästä ja tulen sitten takaisin. Sinä voit levätä sillä aikaa.” Hopeahiuksinen poika näki kuinka hänen veljensä epäröi, mutta lopulta ajatus levosta voitti. Lukas nyökkäsi ja antoi itsensä taas vaipua puuta vasten.

”Ole varovainen”, hän mutisi tuskin kuuluvasti ja Eirikur odotti hetken, että hän nukahtaisi. Norjalaisen huomaamatta tämän repeytynyt paita oli valahtanut taas alemmas paljastaen punaiset merkit kaulalla ja olkapäällä. Kalpeaa ihoa vasten ne erottuivat lähes häiritsevän hyvin ja Eirikur irvisti itsekseen ennen kuin kääntyi poispäin.

”Vain muutama metri ja tulen sitten takaisin”, hän mutisi mennessään, vaikka Lukas tuskin kuunteli enää, ”katson vain, missä me olemme.” Eirikur tiesi, ettei Lukas ollut kunnossa eikä Tino ollut täällä, joten hän oli se jonka täytyi pysyä vahvana. Ja ensimmäiseksi hänen pitäisi selvittää, missä he oikeasti olivat.

Hopeahiuksinen nuorukainen kulki ensin varoen niin kauas, että tiheät pensaat estivät Lukasta näkemästä häntä, tai estäisivät jos tämä olisi ollut hereillä. Eirikur kuitenkin luotti siihen, että hänen veljensä olisi aivan yhtä väsynyt kuin hän näyttikin olevan eikä huomaisi vaikka Eirikur lähtisi hieman kauemmas kuin vain parin metrin päähän. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin käveli niin varoen kuin vain pystyi ja yritti pitää mahdollisimman vähän ääntä.

Hän kulki muutaman minuutin matkan rantaa päin tarkoituksenaan nähdä, jos hän onnistuisi löytämään jotain merkkejä viikingeistä tai Tinosta. He olisivat luultavasti pysytelleet rannalla, jos laiva oli edes selviytynyt myrskystä. Eirikur kuitenkin yritti pitää pahat ajatuksensa poissa mielestä ja keskittyä siihen, miten hyvin asiat olisivat taas, kunhan he kolme vain olisivat yhdessä.  He voisivat etsiä apua Lukakselle ja yrittää palata takaisin kotiin.     

Päästyään lähemmäs rantaa hän kääntyi kulkemaan vastapäiseen suuntaan kuin mistä he olivat tulleet. Eirikur kuitenkin pystytteli varmuuden vuoksi puiden suojassa. Hän kulki jonkin matkaa pitäen mielessään minne oli jättänyt veljensä ja yrittäen kuulostella ympäristöä samalla kun piti silmällä aurinkoa, joka alkoi hitaasti vaipua taivaanrantaa kohden. Hänen olisi oltava takaisin veljensä luona hyvissä ajoin ennen pimeää tai hän ei välttämättä löytäisi enää takaisin.

Eirikur oli jo kääntymässä takaisin päin, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Se oli enemmänkin pelkkä tunne kuin oikea aistimus, mutta se sai hänet pysähtymään ja kuuntelemaan vielä hetken tarkasti. Muutaman sydämensykäyksen jälkeen hän onnistui kuulemaan matalia ääniä. Hän ei saanut selvää sanoista, mutta pelkästään jo äänet kertoivat selvästi että lähistöllä oli joku muukin. Varoen, mutta kuitenkin uteliaana hopeahiuksinen nuorukainen hiipi ääntä kohti ja muutaman metrin jälkeen hän onnistui myös erottamaan kevyen savujanan, jonka täytyi tulla nuotiosta. Pian sen jälkeen Eirikur tajusi löytäneensä ainakin osan siitä mitä oli etsinytkin.

”Kuinka kauan meidän pitää vielä odottaa?” joku viikingeistä totesi ja Eirikur kumartui pensaan taakse piiloon.

”Niin kauan kun Mathiaksella on kärsivällisyyttä”, toinen vastasi. Kuin kunnon vakooja ikään hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään sen verran, että näki leiriin jossa viikingit näyttivät enemmänkin vain lojuvan ympäriinsä kuin tekevän mitään järkevää.

”Sittenhän meidän olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten”, ensimmäiseksi puhunut tokaisi ja sai jostain syystä naurunryöpyn ilmoille viikinkijoukosta. Eirikur yritti parhaansa, mutta hän ei kyennyt erottamaan Tinoa joukosta. Hän ei edes nähnyt ketään, joka olisi edes hieman muistuttanut Mathiasta tai sitä pelottavaa ruotsalaisviikinkiä. Eirikur kurottautui vielä lähemmäs, jos hän vain näkisi velipuolensa.

”Kuka hiippari sinä olet?” outo ääni kysyi aivan hänen vierestään ja Eirikur kääntyi hätkähtäen. Hänen silmänsä kohtasivat siihen asti oudoimman katseen jonka hän oli koskaan saanut osakseen. Mies, jonka hiukset näyttivät hämärässä aivan valkeilta ja iho aavemaisen kalpealta, tuijotti häntä ja sitten hänen huulensa vääntyivät virneeseen. Parin silmänräpäyksen ajan Eirikur vain ajatteli kauhistuneena niitä kaikkia tarinoita, joilla Lukas ja Tino olivat häntä pelotelleet joskus kauan sitten, ja sitä miten ne tarinat olivat nyt heränneet eloon. Häntä tuijottava mies ei voinut olla mitään muuta kuin hirviö toisesta maailmasta.

Eirikur avasi suunsa huutaakseen. Hän ei edes välittänyt siitä, että viikinkijoukko olisi luultavasti ainoa, joka kuulisi hänen äänensä. Mutta hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa aiettaan, kun outo kummitus painoi kätensä hänen suunsa eteen.

”Älä edes aloita”, ääni sihahti ja toinen käsi ilmestyi jostain pitelemään vastaanhangoittelevaa nuorukaista paikallaan. Eirikur yritti paeta otetta, hänen pitäisi vain juosta takaisin Lukaksen luo ja kaikki olisi hyvin. Lukas tiesi tarinat paremmin ja muistaisi, miten aaveet sekä henget karkotettiin.

Hänen rimpuilunsa ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja ainoa vastalause, jonka kummitus sai raahatessaan hänet mukaansa, oli tukehtunut huuto ja sydämen aivan liian kiivas syke.


A/N: Bye, bye Islanti~! Eiku... Wait! Mä tarviin sua vielä!
Eli nyt Tino tietää Mathiaksen tavoitteet (ainakin hän uskoo tietävänsä)... Seuraavasta osasta voisin luvata, että... um... DenNoria?
Uskon, että kaikki arvaavat kuka tämä "kummitus" oikeasti oli eli seuraavassa osassa luvassa myös muutamia kohtaamisia.

Severina

  • ***
  • Viestejä: 94
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 9. osa 23.10
« Vastaus #36 : 27.10.2011 21:16:03 »
Tämä. On. Aivan. Ihana! Olen kyllä lukenut tätä ficciä jo aikaisemmin, mutta jostain syystä en ole koskaan mitään kommentoinut... *menee nurkkaan häpeämään*. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että en ole ollut koskaan mikään mestari antamaan rakentavaa palautetta, enkä usko kyseistä taiteenalaa oppineeni vieläkään, mutta here it goes...

Ensinnäkin mä rakastan DenNor paritusta yli kaiken (se on mun 3 suosikki), ja vaikka nykyään ehkä kallistunkin hieman enemmän RusFinin puolelle niin tykkään vielä toki SuFinistäkni. Musta sä oot osannut kuvata noitten hahmojen suhteet toisiinsa tosi hyvin, ja mun mielestä on jotenkin tosi kiehtovaa, että teit Suomesta veljen (olkoonkin vaan avioliiton kautta) Islannille ja Norjalle, kun Suomi nyt on noista pohjoismaista se, jota ei yleensä liitetä mitenkään veljellisesti muihin pohjoismaihin vaan se "velisuhteet" on yleensä vähän enemmän tuonne itään päin.
 
Oot mielestäni osannut pitää hahmot IC, ja tää juoni on ihana. Ruotsi+Tanska(+Norja)+Viikingin=Epic Win! Ja voi tota Tanskaa, musta tuntuu että aina kun se puhuu niin mun hyväntuulisuus tuplaantuu kun se vaan on niin ♥♥. Älä huoli Mathias, kyllä se sun Norges sulle vielä lämpenee kunhan vaan ensin löydät sen taas. Ja voi Islantia, nyt kun se vietiin pois niin miten se ajatteli löytää takas Lukaksen luokse?

Ja tää kommentti nyt oli varmaan kaikkea muuta paitsi rakentava, mutta rakastan tätä ficciä siis ihan älyttömän paljon ja jään innolla odottamaan jatkoa.

~Severina   

Fanfictionia  Finissä ja FFiction.net:ssä

MyrsyliuutE_96

  • C'est Gryffondor
  • ***
  • Viestejä: 587
  • Upsiding down.
    • Myrsis's site
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 9. osa 23.10
« Vastaus #37 : 29.10.2011 14:58:32 »
Tiedätkös, nämä tällaiset pienet, ihanat ahaa-elämykset joita kokee kun lukee kommentoimattomia(an) lukuja ja saa jonkinsortin flashpakkeja, nämä ovat ihania. Ja sitten se, kun tajuaa, että ei hitsi, saa olla tällaisen upeuden beta ja kaikki tykkää tästä enemmän tai vähemmän, se on aivan mahtavaa :D

Juuri nyt en ole kykenevä kopioimaan, saatika erittelemään mitään erityisen mahtavia ja upeita kohtia, koska joutuisin lainaamaan varmaan melkein kaksi lukua kolmesta noin yhteensä. Se ei olisi kauhean mukavaa jos totta puhutaan, joten minä nyt tässä vähän ylistelen tai jotakin.

Olen tosi ylpeä sinusta, ihan totta. On niin mukava seurata vierestä niin lukijana kuin betana miten sinä herätät kerta toisensa jälkeen hahmojen tunteet, luonteet ja sielut henkiin. Höykytät niitä, saat ne suuttumaan, ja siitä huolimatta ne ovat seuraavassa tai sitten ainakin pian taas ystäviä. Miten orjallisesti ja hyvin ne kuitenkin pysyvät juonessa mukana, vaikka näyttääkin siltä että ne päättävät itse mitä ne tekevät. Suorastaan loistavaa, oikeasti. ♥

Aivan mahtava juttu on ainakin se, että sinä se jaksat aina ja ikuisesti kirjoittaa pohjoismaista ja beneluxeista, enkä yhtään ihmettele, koska sä osaat sen, vaikka kriiseiletkin, ettet osaisi. Tykkään tosi paljon myös pirullisesta tavastasi parittaa hahmoja ja laittaa toiset hahmot pitämään tai sitten vihaamaan sitä. Se on .. Huikaiseva^^ Rakastan sitä tapaa jolla laitat aina mukaan kaikenlaisia ihania yksityiskohtia, jotka ovat niin kaukaahaettuja että ne vain ovat ihan IC, tai sitten jopa ihan canonia, tiedätkös. ♥

Niin monet kerrat kuin olenkin joutunut nauramaan itseni kuoliaaksi, tukehtumaan awwituksiin tai sitten katsomaan ruutua järkyttyneenä kyynel silmässä, teen sen mieluiten juuri sinun tekstiesi kanssa. Sinun pohjoismaittesi, sinun hetaliahahmojesi. Himaraya loi hahmot, mutta sinä annat niille sielun, kuten voi huomata fikissä useasti.

Juoni on noudattanut sitä hieman kliseistä kaavaa, mutta se sopii, koska hahmot ovat ketä ovat. On niin ilmeistä että Berwald rakastuu, mutta se vain on niin lutuista ettei sitä voi estää. Ja Norja isoveljenä, se on niin normaalia että se on lähes erilaista tässä. Ja sitten Eliza ja Sigrid.. no, he nyt vain ovat niin täydelliset. On jopa ennalta arvattavaa että Tanska, Hollanti ja Preussi lyövät vetoa, mutta se on niin sopivaa että melkein itkettää.

..Huhhuh. Mielipiteeni ei luultavasti tullut oikein esille mutta saitpahan ihan kaiken mitä saattoi odottaa. Ehkä tämä käy kommentista? En vain osaa kritisoida finikommentissa ja sille ei voi mitään.

No, ole hyvä, toivottavasit kelpaa:D
<3:llä
~Myrsis~
//wöw. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä on melko shaibasti ilmaistu, mutta.. Kommentti mikä kommentti ja saa luvan kelvata:'D Seuraavaan kommentoin ihan varmasti kunnolla!
« Viimeksi muokattu: 29.10.2011 15:00:48 kirjoittanut MyrsyliuutE_96 »
'Cuz I'm Behind the Broken Mirror  on my own

B. A. T.1/3+2♥

Muuttolintu

  • muuttis
  • ***
  • Viestejä: 97
    • tumblr
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 9. osa 23.10
« Vastaus #38 : 30.10.2011 00:43:03 »
Damn! En ehtinyt ensimmäisenä kommentoimaan!
Ahaha...mikä tapa aloittaa kommentti xD nauran täällä itselleni...

Mutta, aghhhhh! Vyra! Miten voit jättää tämän näin mielenkiintoiseen kohtaan?! Juuri kun Ice törmäsi Preussiin ja kumppaneihin! (koska sehän oli Preussi, right? Right?)

Okei, vakavasti puhuen (ja siirtyen englantiin, koska en osaa sanoa tätä muuten), I really feel like this story is growing into me. Muistatko kun kerroin alussa kuinka en osannut kommentoida tätä koska tämä oli niin 'angstinen'? No, en nyt tiedä osaanko vieläkään kommentoida, mutta tuota tunnetta, että tämä olisi jotenkin liian raju, ei enää ole. :) En edes tiedä mistä se tunne edes tuli, ja minne se hävisi. Varmaan katosi sinne jonnekkin Lontooseen tässä matkalla, haha xD

Let's do some quoting~
Lainaus
”Lukas!” Eirikur huudahti yllättäen, ”se on… puu…” Viimeinen sana tuli hiukan liian myöhään sillä norjalaisen otsa kosketti puun yllättävän kovaa kaarnaa vaimean tömähdyksen saattelemana. Lukas nosti kätensä otsalleen ja tuijotti mäntyä aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä. Eikä hän ollutkaan, ei ainakaan tätä yksilöä.
Tämä kohta sai hymyilemään :D Ihana, kun saat ujutettua omaa huumoriasi mukaan.
Lainaus
Mutta Lukas myös tiesi, että jos hän antaisi itsensä levätä, antaisi itsensä vaipua uneen, hän ei luultavasti nousisi ylös enää hetkeen. Hän oli lukinnut itsensä ja yrittänyt pysyä vahvana jo liian pitkään ja nyt, kun Mathias ei enää ollut lähistöllä vaatimassa häneltä ties mitä, Lukaksen keho alkoi vaatia velkoja takaisin. Hän oli väsynyt. Kaikkeen.
Tästä pidin myös paljon. Se miten kuvailet kuinka Lukas on kestokykynsä äärirajoilla, ei enää vain kestä... voih ;-;
Lainaus
''Niin kauan kun Mathiaksella on kärsivällisyyttä”, toinen vastasi. Kuin kunnon vakooja ikään hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään sen verran, että näki leiriin jossa viikingit näyttivät enemmänkin vain lojuvan ympäriinsä kuin tekevän mitään järkevää.

”Sittenhän meidän olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten”, ensimmäiseksi puhunut tokaisi ja sai jostain syystä naurunryöpyn ilmoille viikinkijoukosta.
Pfffthaha, pitihän tämäkin mainita. Jostain syystä pidin kauheasti näistä lojuvista, mitään tekevistä viikingeistä. (ehkä koen heihin jotain samaistumista? xD)
Lainaus
”Kuka hiippari sinä olet?” outo ääni kysyi aivan hänen vierestään ja Eirikur kääntyi hätkähtäen. Hänen silmänsä kohtasivat siihen asti oudoimman katseen jonka hän oli koskaan saanut osakseen. Mies, jonka hiukset näyttivät hämärässä aivan valkeilta ja iho aavemaisen kalpealta, tuijotti häntä ja sitten hänen huulensa vääntyivät virneeseen. Parin silmänräpäyksen ajan Eirikur vain ajatteli kauhistuneena niitä kaikkia tarinoita, joilla Lukas ja Tino olivat häntä pelotelleet joskus kauan sitten, ja sitä miten ne tarinat olivat nyt heränneet eloon. Häntä tuijottava mies ei voinut olla mitään muuta kuin hirviö toisesta maailmasta.
Ja ah, Preussi! Meidän 'hirviömme toisesta maailmasta'! Miten mukavasti sinua taas kuvailtiinkaan. Tästä Preussin kuvailemisesta pidin yli kaiken tässä luvussa, koska, hämmästyttävää kyllä, tämä on ensimmäinen fikki jossa luen Preussin näyttävän oikeasti pelottavalta ulkonäkönsä takia. Eirikur-parka!

Ja nyt todella rukoilen että tämä kuvailemasi kummitus on Preussi, koska jos ei ole, no, sanotaanko nyt vaikka että jos käy niin että kyseessä onkin joku muu, minua ei näkyisi koska olisin mitä luultavimmin valunut maan alle. xDD;; So please, please ole Preussi. ;u; En halua valua maan alle, minulla on vielä matikan koekin edessä!

♥ Nähdään taas seuraavassa luvussa!

Ps. Voin vain kuvitella, mitä olet juoninut Hollannin varalle...pitäisikö tässä huolestua? :'D

b.a.t 1/3 +2 | tumblr

Vyra

  • Vieras
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 9. osa 23.10
« Vastaus #39 : 19.11.2011 22:00:15 »
Severina: Oi, kiitos :') Ihana kommentti ja todella mukava, että kävit puumerkin jättämässä ^^

Myrsis: Aww, kiitos ^^ mä ihan herkistyin tuota kommenttia lukiessa :')

Muuttis: Hah haa, kiitos :'D Miten mulle tuli tosta alusta mieleen, että tääl on ihmiset jonossa huutamassa "FIRST!" ihan kuin jonkun oikeesti hyvän ihmisen blogissa tai jotain xD Hmm.... Mä olin vastaamassa johonkin, mutta taidan jättää tekemättä, ettei tulevasta paljastu liikaa.... Sen voin kuitenkin kertoa, että Hollannin puolesta on syytä huolestua, mutta hän kyl kestää sen xD

Kymmenes osa on täällä~ Tässä välissä voin todeta, että mulla ei ole enää nimiä luvuille, sillä alunperin tän oli tarkoitus olla 7-8 lukua pitkä... hups. Emmekä ole vielä edes puolessa välissä! (Puoliväli on about siellä, missä kaikkien pitää huolestua Hollannista... Huomaatte sitten^^)

Lupaan myös saada enemmän tolkkua tähän tarinaan... ehkä... kai... yritän... *mikä juoni?*


Kymmenes osa

”Ei mitään…”, Tino mutisi hermostuneena, kun ruotsalainen loi häneen taas yhden monista tuimista katseistaan. Berwald vastasi matalalla murahduksella ja kääntyi sitten Tinon onneksi taas poispäin. Viikinki pyöritteli käsissään pientä puuhevosta ja miehen kaikki keskittyminen näytti olevan siinä. Nuotion valo sai ruotsalaisen kasvot korostumaan ja loi outoja varjoja, joiden leikkiä Tino seurasi ajankulukseen. Hän myös kuuli muiden viikinkien äänet, mutta heidät kaksi oli jätetty rauhaan.

Mathiaksen kanssa käydyn juttelutuokion jälkeen Tino oli kiltisti palannut takaisin leiriin ja Berwald oli lähes välittömästi poiminut hänet taas mukaansa. Oikeastaan pieni ääni suomalaisen mielessä sanoi, että mies oli odottanut häntä takaisin, mutta Tino vaiensi se itsepintaisesti. Hän oli vanki ja hänen vanginvartijansa oli vain innokas työssään.

Berwald käänteli työtään käsissään osaamatta päättää, mikä kohta oli vielä pielessä. Periaatteessa hän oli jo valmis, mutta jotain puuttui vielä. Hän ei vaan saanut mieleensä mikä, joten hän vain käänteli työtään käsissään ajattelematta oikeastaan mitään. 

Hän tiesi hyvin Tinon istuvan hänen vieressään. Olisi oikeastaan mahdotonta olla tietämättä sitä, sen verran hyvin Berwald aisti katsomattakin jokaisen pienen liikahduksen, jonka suloinen suomalainen otti. Hän myös tiesi, että Tino pelkäsi häntä. Miksi ei pelkäisi? He olivat hyökänneet hänen kyläänsä ja ottaneet hänet ja hänen veljensä vangeiksi. Tosin kukaan ei ollut tehnyt pahaa suomalaiselle, eikä tekisikään niin kauan kuin Berwald olisi lähistöllä, mutta ruotsalaisen mielessä jo pelkkä hyökkääminen ja kidnappaaminen olivat hyviä syitä olla peloissaan. Ikävä kyllä Berwald ei ollut vielä keksinyt, miten saisi Tinon uskomaan, että nyt tässä tilanteessa tämän ei ollut syytä odottaa pahinta ja että kaikki oli oikeastaan hyvin, joten hän pysyi hiljaa yrittäen käyttäytyä niin hillitysti kuin mahdollista.

Ehkä hän voisi vain sanoa sen? Kertoa pienelle suomalaiselle, että hän aikoi pitää hänestä huolta tästä eteenpäin. Jos he eivät löytäisi niitä kahta muuta enää, Berwald voisi olla Tinon uusi veli.  Hänhän ei kuitenkaan loppujenlopuksi ollut se, joka oli alun perin kaapannut suomalaisen ja hänen veljensä. Hän oli vain noudattanut Mathiaksen käskyjä. Tosin syvällä mielessään hän joutui myöntämään itselleen, että jos kaikki tapahtuisi uudestaan, hän kaappaisi Tinon. Hän tekisi sen erittäin mielellään.

”T’no…”, ruotsalaisviikinki aloitti kummallisen karhealla äänellä ja sanat melkein juuttuivat hänen kurkkuunsa ennen aikojaan, ”p’dän s’nusta…” Suomalainen käänsi katseensa häneen, tuijottaen miestä hämmentyneenä ja yrittäen samalla hahmottaa mielessään, mitä viikinki oli juuri sanonut. Hän ei pystynyt käsittämään yhtäkään sanaa.

”Anteeksi?” hän lopulta kysyi hiljaa varovasti ja sävähti hieman, kun viikinki tuijotti häntä. Kuinka kukaan pystyi näyttämään yksinkertaisesti niin pelottavalta? Tino hivuttautui lähes huomaamattaan hieman kauemmas ruotsalaisesta ja tämän painostavasta katseesta.

Berwald odotti, että Tino sanoisi edes jotain ja se muutama pitkä sekunti tuntui oudolta. Aivan kun hän olisi pelännyt vastausta ja samalla kuitenkin epätoivoisesti tahtonut kuulla sen. Hän teki parhaansa yrittäessään tulkita ilmettä suomalaisen hämmentyneillä kasvoilla ja selittää samalla itselleen mielessään, että hänen käytöksensä ja oudot tunteensa olivat aivan normaaleja. Vai oliko suomalainen noitunut hänet?

Lopulta hän näki kuinka Tinon huulet liikahtivat hieman, vaikka hän ei kyennytkään kuulemaan mitään. Hän kumartui hieman lähemmäs ja samalla hetkellä suomalainen vetäytyi kauemmas hänestä. Yhtä vaistonvaraisesti kuin Tino oli häntä paennut, hän ojensi kätensä estääkseen suomalaista lähtemästä. Ensin hän sai otteen ranteesta, mutta Tino nykäisi käsivarttaan saaden viikingin käden siirtymään alemmas. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ja lukittuivat hetkeksi täydellisesti lomittain. He kumpikin hätkähtivät.

Tino tuijotti kättään, joka sopi täydellisesti viikingin isompaan ja taisteluiden koulimaan käteen. Sitten hän kohotti katsettaan ja vilkaisi miehen silmiin outo pelon ja hämmennyksen sekoitus kasvoillaan. Hänen huulensa olivat hieman raollaan ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa jotain, muttei enää muistanut oikeita sanoja.

Berwald tuijotti samoin heidän yhdistyneitä käsiään ja hänen kaikki ajatuksensa pyörivät yhden ja saman asian ympärillä. Toisin kuin Tino, joka ei tiennyt mitä oli tapahtumassa, Berwald tiesi ja oli viimeinkin aivan varma sisällään vellovasta oudosta tunteesta.

Hän ei tahtonut olla pelkästään suomalaisen suojelija eikä hän tahtonut olla pelkkä veli tälle.

Hän tahtoi Tinon omakseen.

Hän tiesi tekevänsä kaikkensa sen vuoksi.

”Olen pahoillani”, Tino mutisi nopeasti ja kiskaisi kätensä vapaaksi. Hän käänsi katseensa poispäin samalla kun piilotti kätensä reitensä alle aivan kuin olisi hävennyt sitä, mutta ainakaan hän ei yrittänyt lähteä pois ja jo pelkästään se teki ruotsalaisen iloiseksi.

Suomalainen oli siis oikeasti noitunut hänet. Eikä se haitannut häntä yhtään.

”M’nä r’kastan s’nua…” Berwald mutisi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta ainakin hän sanoi sen ääneen. Sitten hän kääntyi tuijottamaan nuotion liekkejä pidellen yhä pientä leluhevostaan toisessa kädessään ja muistelleen, miten lämpimältä ja hyvältä Tinon käsi oli tuntunut hänen toistaan vasten.

”Mitäs rakastavaiset?” ruotsalaisviikingin mielestä jo aivan liian tuttu ja ärsyttävä ääni totesi saaden hänen unelmointinsa keskeytymään ikävästi. Berwald ei vaivautunut edes kääntämään katsettaan.

”M’ne po’s, M’thias…”, hän vastasi, mutta mies ei tietenkään totellut.

”Älä viitsi, Ber”, Mathias sanoi ja huokaisi kevyesti istuessaan alas sopivasti, ja varmasti aivan tahallaan, Tinon ja Berwaldin väliin, ”olen rämpinyt tuolla kirotussa metsässä lähes koko päivän ja etsinyt Norgea. Anna edes hiukan sääliä.”

”Et s’a”, Berwald murahti, vaikka hänen vaimea mutinansa jäikin Tinon äänen alle.

”Löysitkö hänet?” suomalainen kysyi eikä edes yrittänyt peittää tiedonhaluaan, mutta viikingin pieni päänpudistus sai Tinon ilmeen vaihtumaan taas surulliseksi.

”En yhtään mitään”, Mathias totesi hiljaa, mutta päättäväisellä sävyllä, ”mutta löydän hänet vielä. Me odotamme täällä niin kauan, että hän on taas kanssani.” Tino ei kuunnellut enää. Hän oli painanut katseensa alas ja tuijotti nuotion liekkejä leuka kämmentä vasten nojaten.

”K’ti ei ol’ kauk’na”, Berwald totesi ja Mathias nyökkäsi hajamielisesti.

”Tiedän”, hän vastasi, ”jos Norge ei ole täällä huomisiltaan mennessä, lähetän miehet edeltä laivalla. Korjaukset ovat joka tapauksessa jo valmiit.” Ruotsalainen mutisi jotain itsekseen tietäen jo valmiiksi, mitä Mathias sanoisi seuraavaksi, mutta Tino kohotti jälleen hiukan katsettaan uteliaana.

”Minä, sinä ja sinä”, viikinki jatkoi sujuvasti välittämättä pienen yleisönsä päinvastaisista reaktioista ja hän osoitti sormellaan vuorotellen Berwaldia ja Tinoa, ”jäämme tänne jatkamaan etsimistä.”

”Minä myös?” Tino totesi hieman hämmentyneenä, mutta Mathias vain nyökkäsi.

”Joo, tarvitsen jotain, mikä saa Norgen tulemaan luokseni. Jostain syystä viehätysvoimani ei ole yksin tarpeeksi”, viikinki totesi ja virnisti, ”olet silti vanki.”

”Kiitos vain…”, oli ainoa, mitä Berwald sai selville siitä mitä suomalainen mutisi vastauksesi Mathiakselle. Loppu kuulosti paljolti kiroilulta ja ruotsalainen huomasi pitävänsä tästäkin Tinon puolesta. Mathias sen sijaan ei edes huomannut mitään ja ruotsalainen toivoi miehen lähtevän pois. 

”Hei kaikki!” joku huusi ja sai aikaan pienoisen kuhinan miesten joukossa, ”mahtavuus on saapunut, joten kumartakaa, jos ette ole sitä vielä tehneet.” Mathias virnisti ja nousi ylös kuullessaan äänen, mutta Berwald huokaisi hiljaa ja mietti, mitä ihmettä hän oli tehnyt väärin kun jumalat nyt päättivät lähettää kaikki typerykset paikalle juuri kun hän olisi tahtonut olla ihan rauhassa kahdestaan Tinon kanssa.

”Hah!” Mathias huudahti, ”täällä kukaan ei kumarra mitättömyyden edessä.”

”Siksi kukaan ei siis arvosta sinua”, kuului vastaus. Tino kurottautui ylemmäs nähdäkseen paremmin, mutta Berwald nousi nopeasti ylös ollakseen valmiina suojelemaan suomalaista. Hän tiesi jo liiankin hyvin, kuka oli saapunut paikalle, eikä hän todellakaan tahtonut tämän näkevän Tinoa.

”Enpä ole nähnyt kenenkään sinuakaan pahemmin arvostavan”, Mathias vastasi ja virnisti nähdessään Gilbertin astelevan näkyvämmälle, ”paitsi Elizan paistinpannu ehkä. Se kapine suorastaan rakastaa sinua.” Kalpean miehen ilme värähti hieman, muttei kuitenkaan muuttunut miksikään.

”Sinäkin pelkäät sitä hullua naista…”, hän vastasi nopeasti ja virnisti sitten lyödessään kätensä toisen viikingin olalle, ”mutta, kuinka minä sinut täältä löydän? Aika umpeutuu huomenillalla ja et ole tästä pitemmälle päässyt?”

”Mitä vielä”, Mathias vastasi virnistäen, ”kävin hakemassa maailman suurimman aarteen ja nyt vain levähdämme hetken ennen kuin palaamme voittajina kotiin. Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Et edes uskaltautunut merelle asti?” Tino oli noussut seisomaan ruotsalaisen vierelle ja seurasi sanailua kiinnostuneena kuten myös kaikki viikingit Berwaldia lukuun ottamatta.

”Tietenkin, mutta selvisin paljon nopeammin kuin sinä”, kalpea mies vastasi ja sitten hänen hymynsä vaihtui hieman, ”retkistä puhuen… Oletko sattumalta hukannut jotain?” Mathias kohotti toista kulmaansa ja hänen ilmeensä vakavoitui pieneksi hetkeksi. Gilbert kuitenkin huomasi helposti pikaisen muutoksen ystävänsä mielialassa.

”Ehkä”, Mathias vastasi, vaikka he kumpikin tiesivät toistensa tietävän jo asioiden oikeat laidat. Gilbert hymyili.

”Sitten taitaa olla onnen päiväsi”, hän totesi olkiaan kohauttaen, ”yleensä en vaivautuisi auttamaan, mutta nyt kun satuin törmäämään tähän vakoilijaan aivan leirisi vieressä, voin kait sitten palauttaa hänet sinulle.” Vasta nyt muut näkivät köyden, jonka toista päätä albiinomies piteli kiinni. Hän kiskaisi terävästi ja Tino pystyi kuulemaan kuinka joku inahti tuskasta pensaikossa. Hän astahti nopeasti pari askelta eteenpäin ja onnistui saapumaan aivan Mathiaksen selän taakse juuri kun Gilbert kiskaisi köydestä toistamiseen ja joku kaatui pensaista esille. Hahmo kierähti kerran ja kompuroi sitten polvilleen.

Koko leiri oli aivan hiljaa. Gilbert virnisti, Mathias tuijotti köytettyä poikaa ja Tino aukaisi suunsa saamatta kuitenkaan mitään ääntä ilmoille kaiken huolen, ilon ja onnen sekalaisten tunteittensa vuoksi. Berwald oli ainoa, joka liikkui ja hänkin vain siirtyi lähemmäs suomalaista.

”Sinä”, Mathias sanoi rikkoen hiljaisuuden ja ennen kuin kukaan ehti reagoida, hän astui eteenpäin ja tempaisi hopeahiuksisen pojan ylös köysistä sidotuista ranteista, ”missä Norge on?” Eirikurin silmät olivat vieläkin pelosta laajentuneet eikä asiaa auttanut yhtään se, että viikinki roikotti häntä ilmassa ja tuijotti vaativasti.

”Hän…”, Eirikur henkäisi ja teki sen ainoan asian, joka takaisi hänelle ainakin hetkellisen turvallisuuden, ”hän on elossa…”

Mathias tuijotti häntä hetken ja Eirikur huomasi sydämensä lyövän aivan liian nopeasti. Hän oli hädin tuskin toipunut edellisestä järkytyksestä ja nyt hän joutui jo kohtaamaan toisen. Lopulta viikinki kuitenkin laski hänet maahan ja tönäisi häntä lujasti selkään saaden hänet kompuroimaan eteenpäin ja suoraan Tinon tutuille ja turvallisille käsivarsille. Eirikur tunsi lähes pyörtyvänsä helpotuksesta nähtyään velipuolensa kasvot.

”Ber, pidä hänestä huolta”, Mathias määräsi tuijottaen kuitenkin jonnekin yön synkentämään metsään, ”meidän täytyy pitää huolta, että veljekset kohtaavat jälleen pian ja hyvässä kunnossa.”


A/N: SuFin otti kertarysäyksen eteenpäin (okay... oli se hieman klisee ^^''') ja hei, Islanti löytyi! Suunnittelin myös, että hän ei löytyisikään näin nopeasti, mutta tajusin sitten että A. tarinasta tulisi taas pitempi... B. enkö minä ole jo erottanut heitä toisistaan tarpeeksi? Seriously, Vyra, sulla on monta tapaa kiusata heitä, älä ylikäytä yhtä.

Ai joo, pätkäsin sitten Norjan kokonaan pois tästä luvusta. Tajusin, että hän tarvitsee hieman aikaa tehdäkseen sen, minkä hän aikoo tehdä. Eli tämä luku oli lyhyempi ja seuraava on luultavasti myös. Mutta hei, teillä on Preussi nyt \o/
Miksi Tanska muuten aina työntyy paikalle häiritsemään, kun Tino ja Berwald ovat kahdestaan? Ehkä hän on kade, koska Norge on jossain...