Muuttis: awww... Kiitos, toi oli ihana kommentti <3 Hyvä, että tää toimi^^ Mulla on oikeasti jotenkin hassun epävarma ja tyytyväinen olo tämän kanssa... (ja samperin pelottava viikinki nimenomaan
)
Vinzzuppi: Ah ha haa, kiitoksia~
Myrsis: Kiitos, kiitos, rakas beta-palleroiseni <3
En osaa vastata kommenteihin kunnolla... mutta kiitos^^ ja myös teille muille, jotka ootte lukeneet (en siis myönnä kyttääväni "klikkaus-määrää"... en en... mut kommat olis kyl kivoi....^^'') Seuraava osa olis sitten tässä. Kirjoittamisen kanssa oon jo kuudennessa osassa, mut viime viikko oli mulle niin kiireinen et en ehtinyt edes ajatella julkaisua... ^^'' (oh, ja btw "Sjøen" on meri norjaksi... Myrsis auttoi keksimään nimen ^^)
Neljäs osa: Sjøen -syndroomaMathias pysytteli hereillä ja teki sitä, mistä oli tullut näiden muutamien päivien aikana hänen lempiasiansa eli katseli norjalaistaan. Nyt hänen Norgensa nukkui, joten Mathias pysytteli hiljaa, jottei tämä heräisi.
Nuorukainen oli niin kaunis, suloinen, upea… Mathias ei edes tiennyt, mikä sana olisi sopinut Norgeen parhaiten, joten lopulta viikinki päätyi vain myöntämään tosiasian itselleen. Hänen norjalaisensa oli mielenkiintoinen ja hän tahtoisi saada selville loputkin nuorukaisesta, jonka kohtalo, jumalat tai jokin oli hänelle antanut. Hän tahtoi
tuntea Norgen.
Mathias ei ollut tajunnut sitä ensin. Hän oli nähnyt vain keskenkasvuisen norjalaisen, joka kuvitteli pärjäävänsä häntä vastaan, mutta sitten Mathias oli nähnyt ne silmät… kauniit jäänsiniset silmät, jotka olivat kääntäneet viikingin mielen ja aiheuttaneet pakkomielteen. Hän ei ollut edes miettinyt kahdesti päättäessään ottaa norjalaisen mukaansa. Olihan hän kuitenkin tehnyt sitä ennenkin ja hän tiesi, että olisi helppoa tehdä se myös Norgelle. Vain ottaa tämä… pakottaa. Norjalainen oli nuorempi ja hennompi kuin Mathias ja sehän oli jo todistettu kahdesti, etteivät Norgen voimat riittäneet vastustamaan viikinkiä. Se olisi helppoa ja Mathias saisi haluamansa.
Mutta.
Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Norge oli jotain paljon enemmän kuin kukaan muu, jonka Mathias oli tavannut ja jokainen pienikin kosketus antoi viikingille paljon enemmän kuin kukaan muu oli koskaan antanut. Hän huomasi toivovansa jotain erilaista. Jotain enemmän. Jotain suloisempaa. Hän tahtoi kaiken Norgesta ja siksi hän odotti vielä antaen huomionsa näkyä toistaiseksi vain pieninä kosketuksina ja suukkoina kalpealle otsalle tai pehmeälle poskelle. Mathias odottaisi vielä hetken ja jonain päivänä se palkittaisiin ja sitten hänen Norgensa olisi ikuisesti hänen.
Kalpea nuorukainen liikahti unissaan ja mutisi jotain saaden valvovan viikingin keskeyttämään mietteensä. Mathias vilkaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät nyt niin rauhallisilta. Valveilla ollessaan norjalainen loi naamiokseen aina kylmän ja sulkeutuneen ilmeen, joka piilotti kaiken mitä nuorukainen nyt sattui mielessään pitämään. Mathias huomasi pohtivansa, millaista unta hänen Norgensa näki. Ehkä hän uneksi entisestä elämästään… Mathias oli tosin varma, että norjalainen unohtaisi kaiken menneen pian ja sitten tämä kuuluisi vain ja ainoastaan hänelle. Hymy hiipi nopeasti miehen kasvoille hänen ajatellessaan sitä.
”mmhm…” Lukas mutisi taas ja avasi silmänsä. Mathias huomasi lämmön tunteen leviävän sisällään nähdessään taas kauniin jäänsinisen katseen.
”Oi, huomenta Norge rakkaani”, hän toivotti ja hymyili kumartuessaan painamaan suukon norjalaisen otsalle. Kuten joka kerta, Lukas ei väistänyt, mutta ei myöskään reagoinut muuten, ”näitkö kaunista unta?”
”Oikein kaunista”, viileän totinen ääni sai Mathiaksen lähes pysähtymään. Hänen Norgensa puhui… puhui hänelle! Se sai Mathiakseen oudon onnelliseksi eikä hän edes välittänyt siitä, että Lukas oikeastaan kuulosti siltä kuin ei olisi enää tässä maailmassa. Hetken viikinkimies vain nautti tunteesta istuessaan siinä keskellä pientä ja hämärää telttahuonettaan.
”Mathias?” Lukas kysyi noustessaan hitaasti istumaan ja tuijottaessaan miestä, joka näytti siltä kuin olisi tavannut valkyyrioista kauneimman tai jotain, ”minä… tahtoisin käydä ulkona…” Jokin osa Lukaksen mielessä ihmetteli hänen ääntään, joka kuulosti karhealta ja ontolta pitkän käyttämättömyyden jälkeen, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan tämän. Onneksi viikingillä näytti olevan sentään sen verran älyä, ettei Lukaksen tarvinnut kiusata kuivaa kurkkuaan sen enempää.
”Tietenkin! Ihan mitä vain minun Norgeni tarvitsee”, Mathias vastasi riemuissaan ja näytti aidosti siltä, että tahtoisi toteuttaa jokaisen norjalaisen pienistäkin pyynnöistä, tietenkin lukuun ottamatta tämän tappamista tai vapauttamista sekä rauhaan jättämistä. Mathias alkoi kuitenkin hymyillä vieläkin leveämmin ja hän siirtyi hieman lähemmäs saadakseen kiedottua norjalaisensa syliinsä. Lukas antoi hänen pidellä itseään ja sieti pienet suudelmat sekä kosketuksen, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet mereen.
****
”Hei… tuota… Mitä sinä teet?” Tino kysyi varovasti hetken päästä, kun hän ja Eirikur olivat jo hetken nököttäneet kumpikin laivan takakannella. Pelottavan isokokoinen viikinkimies vilkaisi häntä, muttei vastannut mitään.
”Turhaan yrität”, Eirikur mutisi ja nojasi leukaansa polviinsa, ”ei hän varmaan osaa puhua.” Koska viikinki ei vastannut tähänkään, Eirikur oletti olevansa oikeassa. Koko tämän matkan aikana hän ei ollut kuullut miehen kertaakaan sanovan sanaakaan, joten tämän täytyi olla mykkä. Vain mykkien ihmisten oli mahdollista olla vastaamatta, jos Tino pommitti kysymyksillä jo neljättä päivää…
Viisi päivää sitten Eirikur oli kuvitellut, että kaikki olisi hyvin. Ei ehkä loistavasti, mutta niin hyvin kuin oli tarpeen. Sitten viikingit olivat hyökänneet kylään ja nopean tapahtumaketjun päätteeksi hän ja Tino olivat löytäneet itsensä viikinkilaivalta, mikä ei ollut lainkaan hyvä asia. Eirikur ei pitänyt viikingeistä, eikä laivasta, jonka jatkuva liike teki hänet sairaaksi, ja hän ei vieläkään tiennyt, mitä Lukakselle oli tapahtunut. Hän oli yrittänyt selvittää asiaa heti, kun heidät oli päästetty kannelle siitä pimeästä ja ahtaasta teltasta, jossa he olivat viettäneet ensimmäisen vankipäivänsä, mutta kukaan ei vastannut hänelle. Viikingit eivät vaivautuneet edes huomioimaan nuorta hopeahiuksista poikaa. Oikeastaan vain yksi heistä, tuo mykkä mies joka näytti aina vihaiselta, pysytteli heidän lähellään. Sama mies oli myös raahannut heidät laivaan, raahannut myöhemmin kannelle ja istutti aina jonnekin lähettyvilleen. Eirikur oli aika varma, että ihmisten ympäriinsä retuuttaminen oli tämän viikingin erityisalaa.
”No… sano sitten… jos tarvitset apua…”, Tino totesi, vaikka tuskinpa hänestä sidottuineen käsineen olisi paljon apua ollut. Eirikur vilkaisi omia ranteitaan, jotka oli myös köytetty yhteen karhealla nuoralla. Se olikin oikeastaan ainoa merkki siitä, että he kaksi tosiaan olivat vankeja. Sen lisäksi tietenkin, että heitä ei oikeastaan huomioitu ollenkaan.
”P’sy va’in s’inä”, viikinki vastasi yllättäen kummankin nuorukaisen täysin. Tino oli hetken häkeltyneen hiljaa, mutta uskaltautui sitten nyökkäämään pienesti.
”Selvä..”, hän vastasi, ”tahdotko… vaikka puhua jostain?” Viikinki pudisti päätään ja jatkoi työtään kalaverkon parissa. Eirikur painoi päänsä taas kyllästyneenä sekä lievästi pahoinvoivana polvilleen ja katseli pitkän laivan toisessa päässä olevaa telttaa. Se oli paljon isompi kuin se missä hän ja Tino olivat olleet ja lisäksi hän oli nähnyt muutaman kerran sen toisen viikingin menevän ja tulevan sieltä. Sen punaisia vaatteita suosivan viikingin, joka oli nostanut hänen veljensä olalleen kuin sotasaaliinsa… Eirikur aavisti, että se mies piti Lukasta jossain ja hopeahiuksisen nuorukaisen ilme synkkeni aavistuksen enemmän hänen miettiessään sitä.
Kun Tino lopulta kääntyi poispäin ilmeettömästä viikinkimiehestä ja alkoi sen sijaan tuijottaa mietteissään merta, Berwaldnin kädet pysähtyivät hetkeksi kesken työn. Se ei ollut normaalia hänelle, joka yleensä jatkoi niin kauan että sai valmiiksi sen minkä oli aloittanutkin, mutta nyt hän kuitenkin keskeytti hetkeksi ja tuijotti vaaleaa suomalaisnuorukaista outo ilme kasvoillaan.
Sitten hän palasi takaisin työnsä pariin niin nopeasti, ettei kukaan huomannut hänen outoa käytöstään.
****
Kirkas auringonvalo sai Lukaksen siristelemään silmiään päivien hämärän jälkeen, mutta yli-innostunutta viikinkimiestä tällainen ei tietenkään pysäyttänyt, jos Mathias nyt edes sattui huomaamaan Lukaksen reaktiota päivänvaloon. Hän vain kiskoi norjalaisen mukanaan hymyilleen leveästi samalla.
”Katso, tämä kaikki kuuluu minulle ja…” Mathias selitti innokkaasti ja huitoi toisella kädellään koko laivan pituudelta. Toisessa kädessään hän piteli tiukasti sitä kahletta, jonka toinen pää oli norjalaisen ranteen ympärillä. Kuuntelematta jättäminen oli jo tullut tavaksi Lukakselle, joten hän ei edes välittänyt puheesta tai muista viikingeistä, joista osa tuli uteliaansa lähemmäs katsomaan mitä aarretta heidän johtajansa niin innokkaasti piti omanaan. Lukas vain tuijotti merta, joka kimalsi kutsuvana auringonvalossa.
Hän ei ollut tuskin uskonut, että viikinki-typerys tosiaankin päästäisi hänet ulos, mutta sehän oli ollut yllättävän helppoa ja vaatinut vain muutaman sanan. Sisällään Lukas hymyili kylmää hymyä, vaikka ulos hänen ilmeensä ei paljastanut kuin tyhjyyttä. Vielä pieni hetki ja kaikki olisi ohi… Hän näkisi veljensä taas. Toivottavasti Tino ja Eirikur eivät vihaisi häntä, vaikka heidän kuolemansa kostaminen ei onnistunut niin kuin olisi pitänyt. Lukas ei kuitenkaan uskaltanut laskea sen varaan, että saisi vietyä Mathiaksen mukanaan merenpohjaan, joten hän lähtisi vain yksin.
Terävä nykäisy katkaisi norjalaisen mietteet hetkeksi ja hän mulkaisi jäätävästi viikinkimiestä, joka leikitteli ketjun toisella päällä aivan kuin nauttisi tästä kaikesta. Ja luultavasti nauttikin. Pitkät sormet leikittelivät metallilla ja Mathias hymyili.
”Minä pyysin sinua tervehtimään miehiäni, Norge”, Mathias sanoi ja vasta nyt Lukas huomioi viikinkijoukon, joka tuijottivat häntä avoimesti. Lukas käänsi katsettaan hitaasti antamatta itsestään muuta kuin kylmän katseen, joka olisi joskus päiviä sitten saanut kylänpojat juoksemaan itkien takaisin äitiensä luo ja muutamat aikuisistakin miehistä miettimään kahdesti, kannattiko häntä suututtaa. Mutta Mathiaksen viikinkitoverien ainoa reaktio oli nauru ja jollain tapaa hyväksyvä mutina.
”Onnittelut, pomo”, yksi heistä huudahti, ”aikamoinen saalis!” Tämä sai aikaan vielä riehakkaamman naurun, johon Mathias liittyi innolla mukaan.
”Niin, minähän sanoin!” hän vastasi takaisin ja kiskaisi uudestaan Lukaksen kahleesta. Tällä kertaa niin voimakkaasti, että päivien syömättömyyden ja synkkien mietteiden heikentämä nuorukainen horjahti viikinkiä päin. Mathias kuitenkin nappasi hänet kiinni ja painoi hetkeksi itseään vasten, ”Minun Norgeni on paljon enemmän kuin aikamoinen ja hän kuuluu vain minulle, joten pitäkää kätenne erossa hänen suloisuudestaan.” Hän virnisti sanoessaan tämän, joten viikingit ottivat sen kuin vitsin. He naureskelivat vielä lisää ja Mathiakselle sateli muutamia rivompia ehdotuksia, joihin hän vastasi samalla mitalla takaisin silittäen puolihuolimattomasti Lukaksen selkää.
Lukas ei kuunnellut enää. Hän näki vieläkin meren, vaikka hänen kasvojensa oikea puoli oli painautunut vasten Mathiaksen rintaa. Meri kutsui häntä ja sen sointi oli niin kaunis täyttäen hänen korvansa ja kaikki muutkin aistit täysin. Kimaltava pinta näytti niin kauniilta ja kauniimpi se olisi kun hän näkisi sen alhaalta päin. Norjalainen henkäisi hiljaa ja ohikiitävän hetken hän haistoi jotain erilaista. Suolaista, mutta ei meren suolaa. Suolaista kuin veri…
Hän värähti ja jopa Mathias tunsi sen kätensä alla sekä rintaansa vasten. Viikinki vilkaisi nopeasti vankiaan ja loi sitten jälleen yhden hymyistään viikinkijoukolleen, joista osa vitsailivat vieläkin ja veikkailivat mitä Mathias mahtaisi tehdä Lukaksella sitten kun olisi kyllästynyt tähän.
”Jahas, näyttää siltä, että rakkaani tarvitsee hieman lisää lepoa”, Mathias keskeytti kantavalla äänellä kaiken puheensorinan ja kumartui hieman kietoakseen kätensä paremmin norjalaisen ympärille, ”…hänen täytyy sentään pitää minut tyytyväisenä.” Mathias iski silmäänsä ja sai jälleen muutamia neuvoja miehiltään, mutta Lukas jähmettyi hetkeksi. Hänen olisi toimittava nyt. Nyt tai ei koskaan, sillä sitten Mathias veisi hänet taas. Meri oli niin lähellä… Vapaus.
”Älä koske minuun!” Lukas ärähti, kun Mathias oli nostamassa hänet syliinsä kuin lemmikin kantaakseen takaisin sisälle. Norjalainen yllättyi itsekin äänensä voimakkuutta ja jopa viikinki pysähtyi. Vain ohikiitäväksi hetkeksi, mutta se oli aivan tarpeeksi. Lukas riuhtaisi itsensä kauemmas miehestä ja kahle lipsahti Mathiaksen sormista tipahtaen kevyen kilahduksen saattelemana puiselle kannelle. Lukas ei kuitenkaan jäänyt miettimään sitä. Hän oli taas vapaa, mutta hänellä oli vain muutama sekunti aikaa tehdä siitä pysyvää. Puoliksi kompuroiden ja puoliksi juosten hän syöksyi parin metrin matkan ja loikkasi suoraan matalan laidan ylitse meren viileään sekä suolaiseen syliin.
Lukas kuvitteli kuulevansa Tinon äänen viimeisenä ennen kuin upposi pinnan alle, mutta sen täytyi olla vain harhaa… Miksi Tino muka huutaisi häntä pysähtymään, kun hän oli kuitenkin tulossa veljiensä luokse?
****
Eirikur ja Tino nököttivät kumpikin paikallaan selät vesitynnyreitä vasten, kuten he olivat tehneet jo muutaman päivän. Siitä oli tullut jo oikeastaan normaalia päivärutiinia. Aamulla Berwald poimi heidät mukaansa sieltä laivannurkasta, jonne he olivat käpertyneet nukkumaan, sekä antoi hiukan vettä ja jotain syötäväksi kutsuttavaa. Aamiaiseksi kutsuttavan hetken jälkeen Berwald yleensä alkoi kalastaa tai tehdä muita töitään. Näytti siltä, että kaikki laivan korjaamistyöt puunkäsittelystä ompelemiseen olivat hänen vastuullaan, joten usein Eirikur ja Tino löysivät itsensä istumasta vaiteliaan viikingin vierestä. Näin kului päivä ja hämärän laskeutuessa Berwald käski heidät makuulle ja jätti sitten sinne. Kummallakaan siepatulla ei ollut mitään käsitystä, miksi ja mitä viikingit heistä halusivat, mutta ainakin he olivat vielä hengissä.
Eirikurille nämä olivat pitkiä päiviä. Hän ei silti vieläkään tiennyt mitään Lukaksesta, vaikka uskoi veljensä kuitenkin olevan jossain lähellä, ja jatkuva merenkäynti näytti tekevän hänet vain sairaammaksi ja sairaammaksi. Nytkin hän vain nuokkui voimattomana paikallaan samalla kun Tino yritti jälleen kerran keskustella heidän vartijansa kanssa.
”Um… Berwald?” suomalainen kysyi. Hän oli tosiaankin onnistunut jo selvittämään viikingin nimen ja alkanut käyttää sitä, vaikka Eirikur ei ymmärtänytkään miksi. Hänellä ei ainakaan ollut mitään kiinnostusta keskustella ihmisille, jotka olivat siepanneet heidät.
”M’tä?” viikinki kysyi, muttei kuitenkaan kääntänyt katsettaan korjaamastaan purjekankaasta. Näytti siltä, että vaiteliaisuudestaan tunnettu Berwaldkin oli taipumassa pikku hiljaa Tinon puheliaisuuden edessä.
”Miksi me olemme täällä?” Tino kysyi suoraan. Hän oli pyöritellyt sitä kysymystä mielessään jo alusta asti, mutta vasta nyt hän sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen sen. Auringon kirkas loiste koski silmiin ja kevyt tuulenvire kosketti suomalaisen vaaleita hiuksia, kun hän odotti että viikinki vastaisi jotain. Mutta Berwald pysyi pitkään vaiti. Mies vain vilkaisi nuorukaista, joka yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei ankarailmeinen viikinki olisi yhtään pelottanut häntä. Suomalainen onnistui yllättävän hyvin tilanteen huomioon ottaen.
”M’thiaksen k’sky”, Berwald lopulta vastasi tyynesti aivan kun olisi jo odottanutkin, milloin hänen suomalainen vankinsa keksisi kysyä sitä. Mies oli myös mutisemassa jotain muutakin, mutta laivan toisessa päässä alkanut metakka keskeytti hänet. Berwald nakkasi työnsä syrjään ja nousi seisomaan nähdäkseen paremmin, mitä oli tekeillä. Viikingin seuratessa tapahtumia mitäänsanomattomalla ilmeellä, myös Tino kömpi ylös. Huomattavasti hankalammin tosin, sillä hän ei ollut vieläkään oppinut liikkumaan kädet sidottuna. Eirikur jäi suosiolla istumaan, sillä hänelle ylimääräinen heiluminen merkitsi myös pahempaa oloa eikä hän halunnut taas oksentaa samalla kun joukko viikinkejä naureskeli hänen ympärillään.
”Lukas?” Tino sanoi ääneen saaden jopa merisairaan velipuolensa havahtumaan taas. Hopeahiuksinen nuorukainen kohotti päätään eikä hänen tarvinnut kauan etsiä löytääkseen veljensä tutun hahmon. Lukas näytti niin oudon pieneltä seistessään siellä kaikkien keskellä se vaaleahiuksinen ja virnistävä viikinki vierellään. Eirikur muisti isoveljensä olleen aina vahvempi kuin kukaan muu jonka hän tiesi, mutta nyt Lukas näytti menettäneen sen kaiken voimansa. Jopa näinkin kaukaa katsottuna Eirikur näki kuinka hän seisoi hartiat lysyssä ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen välittämättä ympäristöstään ollenkaan.
”M’thias ylp’ilee…” Berwald mumisi jotain, mutta kumpikaan kahdesta nuoresta ei kuunnellut häntä enää. Tino kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin laivan toiseen päähän, jonne oli nopeasti kerääntynyt lähes kaikki laivan miehet. Lyhyemmällä suomalaisella alkoi olla ongelmia nähdä veljeään eikä kukaan kuullut hänen ääntään meluavan viikinkijoukon ylitse.
”Eirikur, tule”, Tino enemmänkin mutisi hätäisesti kuin sanoi ja kiskaisi nuoremman velipuolensa ylös. Berwald seurasi vaiti perässä, kun he kaksi kiirehtivät lähemmäs ja yrittivät tavoittaa veljensä katseen.
”Mitä hän tekee?” Eirikur kysyi. Lukas ei vieläkään ollut huomannut heitä ja jokin hänen katseessaan sai Eirikurin tuntemaan kylmiä väreitä. Jokin oli väärin hänen veljessään. Kamalalla tavalla väärin. Ilmeisesti myös Tino näytti aistivan jotain, sillä suomalaisen huulilla näkynyt pieni hymy haipui huoleksi. Hän oli vastaamassa jotain, mutta sitten tapahtumat veivät taas hänen huomionsa.
Mathias puhui taas ja muut viikingit vastailivat hänelle innokkaasti, jotain mitä Tino olisi mielellään jättänyt kuulematta. Sitten punaisiin pukeutunut mies virnisti ja kiskaisi Lukasta pitelevää kahletta niin lujaa, että nuorukainen horjahti. Tino huomasi kahleen nyt ensimmäisen kerran ja hän ehti jo henkäistä kunnes muisti omiensakin ranteidensa olevan yhteen köytetyt.
”Minä en… Meidän täytyy päästä hänen luokseen”, Tino sanoi ja katseli edessään seisovaa joukkoa. Kaikki miehet olivat häntä pidempiä eikä suomalainen edes miettinyt, voisivatko he ehkä väistää hieman jos hän kysyisi kohteliaasti. Nämä viikingit eivät toimineet niin.
”S’irt’kää”, Berwald ärähti Tinon takaa ja yksinkertaisesti työnsä lähintä miestä kauemmas. Viikinki mulkaisi ensin häiritsijää vihaisesti, mutta ilme lientyi nopeasti kun mies tajusi katsovansa suoraan ruotsalaisen vaativiin silmiin. Yhtäkkiä Tinolla oli paljonkin tilaa ympärillään.
”Älä koske minuun!” Lukas huusi niin kovaa, että Tino ja Eirikur hätkähtivät kumpikin. Suomalainen oli juuri avaamassa suunsa, mutta nähdessään kuinka hänen velipuolensa karkasi mereen, hän huomasi ettei enää tiennyt kuinka käyttää kieltään. Jossain mielensä perukoilla hän huomasi ihmettelevänsä, miksi Lukas näytti niin epätoivoiselta ja onnelliselta samaan aikaan.
”Lukas älä! Pysähdy!” Tino sai viimein äänensä toimiman, mutta Lukas oli jo poissa. Pari sekuntia oli aivan hiljaista, kun sekä viikingit että heidän kaksi jäljellejäänyttä vankiaan yrittivät käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Mathias näytti hetken olevan aivan hukassa ja hän tuijotti kättään aivan kuin ei uskoisi että Lukas oli juuri vienyt hänen pitelemänsä kahleen mukanaan mereen. Sitten viikinki käännähti ja seurasi nuorukaista, jota hän oli päättänyt rakastaa.
”T’perys…” Berwald totesi katkaisten hiljaisuuden.
A/N: Enkö ookin hyvä jakamaan tekstiä lukuihin? xD
Mä en oikeastaan ite tykännyt tuosta tämän luvun ekasta Tino & Eirikur kohtauksesta, mut en myöskään tahtonut poistaa sitä... ja pitihän mun saada jotain SuFin viittausta alulle! En osaa ajatella, että Su-san käyttäytyisi niin kuin Tanska käyttäytyy tässä joten... SuFin tekee tästä sitten söpöä -.-''
Kommentit ovat edelleen erittäin toivottuja sillä tässäkin on paljon kohtia joiden aikana facepalmasin itsekseni.
Seuraavassa osassa on sitten luvassa enemmän DenNoria ^^
