Nimi: Pinnalta Särkynyt
Kirjoittaja: Neponen
Beta: Minä itse
Genre: Angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Albus Severus Potter
Vastuuvapaus: J.K Rowlingille kuuluvat kaikki esineet,
paikat ja henkilöt jotka ovat löydettävissä Rowlingin kirjoista.
Minä vain lainaan hahmojansa tähän tuotokseen,
saamatta siitä korvausta.
Tiivistelmä: ”Tuo on se kuuluisan Potterin poika, sen Potterin,
joka kukisti pimeyden lordin!” Ne sanovat.
Varoitukset: Muutama kirosana taitaapi olla mukana. Havaittavissa maininta alkoholismista.
A/N: Olen kaavaillut tätä ficciä jo kauan, tämä taitaakin olla ensimmäinen jonka olen saanut päätökseen.
Ikärajaksi laitoin nyt varmuuden vuoksi kolmetoista, kiroilun takia.
Minulla on lukemattomia erilaisia ficcejä tallennettuna, mutta kaikki kesken.
Meinasi taas inspiraatio lopahtaa, mutta pakotin itseni tekemään tämän loppuun asti. En ole järin tyytyväinen,
mutta kyllä tämä ihan hyvä on. Olen kirjoittanut alun itseasiassa aiemminkin,
mutta hukkasin paperin mihin sen olin kirjoittanut.
Joten tässä on lopputulos, toivottavasti kommentoitte paljon!
Kiitos (:
Pinnalta Särkynyt
Albus Severus istui aamiaispöydän ääressä, ja rapsutteli sormellaan puupöydän rosoista pintaa.
Välillä hän kohotti katseensa pöydästä äitiinsä, Ginny Potteriin, joka hääri selkä häneen päin ruoan parissa.
Ginny täräytti aamiaislautasen syystä jos toisesta vihaisena Albuksen nenän eteen ja samassa Albus hypähti ylös tuoliltaan
ja marssi eteiseen. Ginny laittoi kätensä lantiolleen, kallisti päätään haastavan näköisenä.
”Meni ruokahalu”, Albus kuiskasi itsekseen, eivätkä hänen sanansa kantautuneet Ginnyn korviin.
Niin se oli ollut jo viikkoja! Hänen äitinsä mieli oli kovin ailahtelevainen,
välillä hän oli Mollyn tavoin lempeä ja rauhallinen, välillä taasen hänen äitinsä muuttui kuin vieraaksi ihmiseksi,
vihamieliseksi ja ärtyneeksi.
Albus otti naulakosta takkinsa, ja laittoi hiljaa etuoven kiinni ulos mennessään.
Se narahti ikävästi. Albus käveli hiljakseen pihamaan poikki, ja potki pikkukiviä tieltään.
Hän laittoi kätensä takin taskuihin ohittaessaan pensasaidan.
Taskun pohjilla Albuksen käsi tavoitti paperilappusen, jonka hän puristi hiljaisuuden vallitessa nyrkkiinsä.
Albus saapui jäätyneen lammen vierelle ja istui alas, välittämättä huurteisesta, kylmästä maaperästä.
Albus otti hitaasti lapun taskustaan, ja vei nyrkkinsä kasvojensa lähelle,
avaten kämmenensä hitaasti auki niin että rypistyneen lapun tekstin saattoi lukea.
Olen töissä lopun aikaa, palaan vasta aamuyöllä.
Albus repi mietiskellen lappusen silpuksi.
Hän pyöritteli viimeistä palaa viileissä sormissaan ja antoi sen lopulta pudota.
Pala leijaili ilmassa lumihiutaleen tavoin, hiljaa ja kiireettömästi.
Sillä ei ollut tarvetta päästä nopeasti maan pinnalle,
toisin kuin eräillä, joilla olivat jalat olleet jo tovin
irti maanpinnasta.
Albus nojautui puuhun ja laittoi kädet puuskaan.
Isä ei ole koskaan kotona. Hänellä on aina töitä, tai sitten hän vain
huojuu jossakin kaduilla umpihumalassa.
En osaa sanoa, mutta minua ottaa päähän se
ihan helvetin paljon.
Odotan pääsyä Tylypahkaan, mutta toisaalta taasen en.
Kuulen aina kuiskailua ja minua
osoitellaan käytävillä.
”Tuo on se kuuluisan Potterin poika, sen Potterin,
joka kukisti pimeyden lordin!” Ne sanovat.
Luulisi ihmisen jos toisenkin nauttivan kuuluisuuden tunteesta,
mutta en halua erityiskohtelua isäni takia. Vihaan sitä, kun ihmiset katsovat minua kahdesti,
kuin jotakin kummajaista.
Opettajatkin tuntuvat odottavan minulta suuria tekoja,
syntyperäni perusteella. Mutta minä olen normaali!
Mitä helvettiä isäni vaikuttaa siihen? James napsii kokeesta
hyviä numeroita, ja minä jään nuolemaan näppejäni.
Albus otti maasta kiven ja puristi sen nyrkkiinsä, ennen kuin heitti sen lampeen.
Lammen jäinen pinta ei hajonnut, mutta siihen tuli useita säröjä.
En edes ymmärrä miksi isääni
arvostetaan niin paljon. On kyllä totta,
että hän voitti pimeyden lordin. Mutta hänestä
puhutaan kuin pyhimyksestä! Pitäisivät suunsa
kiinni kun eivät tiedä mistään mitään.
Albuksen katse vaelsi lammen ohi syvemmälle metsään.
James, veljeni, taasen tuntuu nauttivan huomiosta.
Näen mielessäni hänen virnistävät kasvonsa, ja pahanilkiset silmänsä.
Hän kävelee rehvakkaasti käytävillä, vino hymy huulillaan.
Ja aina hänen tarvitsee tulla saatana soikoon minun luokseni
muistuttamaan, kuinka suosittu hän, James Sirius, oikein on.
”Voi Albus, mikset sinä ole suosion keskipisteenä?” Hän kysyi olevinaan
dramaattinen, ja minä saatoin vain mulkaista häntä pahasti. Siihen James
vastasi siristämällä silmiään ja nauraen sitä helvetin ärsyttävää nauruaan.
Albus puri huultaan hieman.
Muut eivät tiedä isäni paheita, eikä kenenkään koskaan tarvitsisikaan tietää.
Silloin muuttuisivat kaikki kuiskailut
halveksuviksi, jos isäni varjoisaa puolta
alettaisiin tuomaan otsikoihin.
Toisaalta silloin ehkä muutkin ymmärtäisivät,
ettei kuuluisuus ole ruusuilla tanssimista.
James tanssii ruusuilla.
